Post by submarine on Sept 6, 2009 14:51:16 GMT 3
(Arumen kanssa pelintapaista)
Kapakassa oli hiljaisempi ilta. Oli pyhäpäivä, tai niin Urist ainakin oli asian ymmärtänyt, ja se ilmeisestikin tarkoitti, että ihmiset pysyivät pitkälti kotonaan. Kääpiölle tämä sopi erinomaisesti, saipa ainakin istua rauhassa ja selvisi jopa ilman tönäisyjä tai tälväisyjä. Kääpiöille riitti kumpaakin paljon, etenkin sellaisille jotka näyttivät rääsyisemmiltä ja epäsiistimmiltä. Ja sitä hän tosiaan oli, rääsyinen ja epäsiisti; takkuiset hiukset ja parta reunustivat ahavoituneita, yksisilmäisiä ja arpisia kasvoja kuin mikäkin. Kääpiön vaatteetkin olivat nähneet parhaat päivänsä jo aikaa sitten, niitä oli moneen kertaan paikkailtu siinä määrin, että mahdollisesti alkuperäistä kangasta ei juuri ollut edes jäljellä. Juuri paremmassa kunnossa eivät olleet nahkahousutkaan. Vyöllä riippuva lyhyt miekka oli aavistuksen paremmassa kunnossa, mutta oikeastaan se vain korosti kaiken muun ränsyisyyttä.
Kaiken kaikkiaan Urist näytti pitkälti sään ja sateiden pieksämältä kannolta, loviselta, lohkeilleelta, kovettuneelta ja jo aikansa eläneeltä - mutta myös kestävältä, sellaiselta ettei mikään voima aivan heti kaataisi.
Joka tapauksessa, näytti siltä, että pyhäpäivästä huolimattakin pikkupaikoissakin oli edes muutama sellainen, joka ei moisesta piitannut. Suurin osa näytti keskittyvän vain ruokaansa ja juomaansa, kuten Uristkin, mutta aina löytyi niitä joilla oli suuri tarve tehdä omista asioistaan myös muiden asioita. Mitä varmimmin kovassa tuiskeessa. Urist osasi aavistaa jo reilusti ennalta, mitä ärhäkästi laulunkuvatusta ulos örisevä mies vielä saisi päähänsä. Olihan paikassa vain yksi kääpiö, eikä ketään muutakaan yhtä helppoa tönittävää.
Kun mies hoippui ylös pöydästään, hörppi Urist oluensa mahdollisimman nopeasti loppuun. Hän istui sivupöydässä, joten miehellä kesti hetki päästä perille, juopuneena kun kaikki esteet olivat niin vaikeita kiertää. Mutta perille tämä joka tapauksessa pääsi, ja jäi hetkeksi tuijottamaan silmät aavistuksen sirrissä, kuin olisi odottanut kääpiön sanovan jotakin. Ainoa vastaus oli yksisilmäinen tuijotus, joka ei ainakaan millään tavoin rohkaissut aloittamaan mitään.
"Painu pois, lattajalka. Täällä ei katsota sinunlaisiasi", mies ilmoitti aavistuksen sammaltaen, selvästi toivoen että saisi jo tappelun aikaiseksi. Urist tuijotti yhä vain. Hän tiesi ne harmit, jotka seuraisivat tappelemisesta.
"Sanoin että häivy! Mene takaisin siihen madonreikään, josta tulit!" mies jatkoi tulisempana. Kääpiö yskäisi.
"Eikö sana kuulu!" humalainen ärähti ja kohotti uhkaavasti nyrkkiä.
"En halua harmeja. Anna olla ja mene juomaan", Urist lopulta vastasi. Tästä ei hiljaisuudella selvittäisi.
"Ja minuahan ei töppöjalka määräile!" mies karjaisi ja hapuili pöydän yli otetta Uristin rinnuksista. Siinä vaiheessa kääpiö ei yksinkertaisesti enää jaksanut tyytyä osaansa.
Äkkiä Urist tarrasi kiinni hapuilevan käden ranteesta lujaa ja painoi sen hartiavoimin vasten pöydän reunaa. Samalla hän otti kiinni myös kyynärtaipeesta saadakseen väännettyä mahdollisimman hyvin. Yllätyksestä ja tuskasta huudahtaen mies kaatui pöydälle, kun ei saanut pidettyä tasapainoaankaan. Huuto jatkui, kun kääpiö alkoi vääntää kyynärvartta pöydänkulmaa vasten sellaisella voimalla, että se varmasti murtuisi piakkoin, ellei hän lopettaisi.
"Ja nyt häivyt tai minä otan tämän nyrkin itselleni", Urist ärähti vaikeroinnin sekaan. Hyvin nopeasti hän sai kuitenkin katua itsehillinnän loppumista, sillä kohta oli pystyssä monta muutakin niistä harvoista, joita kapakassa istuskeli.
Eihän se sopinut, että kääpiö kävi hyppimään nenille.
Kapakassa oli hiljaisempi ilta. Oli pyhäpäivä, tai niin Urist ainakin oli asian ymmärtänyt, ja se ilmeisestikin tarkoitti, että ihmiset pysyivät pitkälti kotonaan. Kääpiölle tämä sopi erinomaisesti, saipa ainakin istua rauhassa ja selvisi jopa ilman tönäisyjä tai tälväisyjä. Kääpiöille riitti kumpaakin paljon, etenkin sellaisille jotka näyttivät rääsyisemmiltä ja epäsiistimmiltä. Ja sitä hän tosiaan oli, rääsyinen ja epäsiisti; takkuiset hiukset ja parta reunustivat ahavoituneita, yksisilmäisiä ja arpisia kasvoja kuin mikäkin. Kääpiön vaatteetkin olivat nähneet parhaat päivänsä jo aikaa sitten, niitä oli moneen kertaan paikkailtu siinä määrin, että mahdollisesti alkuperäistä kangasta ei juuri ollut edes jäljellä. Juuri paremmassa kunnossa eivät olleet nahkahousutkaan. Vyöllä riippuva lyhyt miekka oli aavistuksen paremmassa kunnossa, mutta oikeastaan se vain korosti kaiken muun ränsyisyyttä.
Kaiken kaikkiaan Urist näytti pitkälti sään ja sateiden pieksämältä kannolta, loviselta, lohkeilleelta, kovettuneelta ja jo aikansa eläneeltä - mutta myös kestävältä, sellaiselta ettei mikään voima aivan heti kaataisi.
Joka tapauksessa, näytti siltä, että pyhäpäivästä huolimattakin pikkupaikoissakin oli edes muutama sellainen, joka ei moisesta piitannut. Suurin osa näytti keskittyvän vain ruokaansa ja juomaansa, kuten Uristkin, mutta aina löytyi niitä joilla oli suuri tarve tehdä omista asioistaan myös muiden asioita. Mitä varmimmin kovassa tuiskeessa. Urist osasi aavistaa jo reilusti ennalta, mitä ärhäkästi laulunkuvatusta ulos örisevä mies vielä saisi päähänsä. Olihan paikassa vain yksi kääpiö, eikä ketään muutakaan yhtä helppoa tönittävää.
Kun mies hoippui ylös pöydästään, hörppi Urist oluensa mahdollisimman nopeasti loppuun. Hän istui sivupöydässä, joten miehellä kesti hetki päästä perille, juopuneena kun kaikki esteet olivat niin vaikeita kiertää. Mutta perille tämä joka tapauksessa pääsi, ja jäi hetkeksi tuijottamaan silmät aavistuksen sirrissä, kuin olisi odottanut kääpiön sanovan jotakin. Ainoa vastaus oli yksisilmäinen tuijotus, joka ei ainakaan millään tavoin rohkaissut aloittamaan mitään.
"Painu pois, lattajalka. Täällä ei katsota sinunlaisiasi", mies ilmoitti aavistuksen sammaltaen, selvästi toivoen että saisi jo tappelun aikaiseksi. Urist tuijotti yhä vain. Hän tiesi ne harmit, jotka seuraisivat tappelemisesta.
"Sanoin että häivy! Mene takaisin siihen madonreikään, josta tulit!" mies jatkoi tulisempana. Kääpiö yskäisi.
"Eikö sana kuulu!" humalainen ärähti ja kohotti uhkaavasti nyrkkiä.
"En halua harmeja. Anna olla ja mene juomaan", Urist lopulta vastasi. Tästä ei hiljaisuudella selvittäisi.
"Ja minuahan ei töppöjalka määräile!" mies karjaisi ja hapuili pöydän yli otetta Uristin rinnuksista. Siinä vaiheessa kääpiö ei yksinkertaisesti enää jaksanut tyytyä osaansa.
Äkkiä Urist tarrasi kiinni hapuilevan käden ranteesta lujaa ja painoi sen hartiavoimin vasten pöydän reunaa. Samalla hän otti kiinni myös kyynärtaipeesta saadakseen väännettyä mahdollisimman hyvin. Yllätyksestä ja tuskasta huudahtaen mies kaatui pöydälle, kun ei saanut pidettyä tasapainoaankaan. Huuto jatkui, kun kääpiö alkoi vääntää kyynärvartta pöydänkulmaa vasten sellaisella voimalla, että se varmasti murtuisi piakkoin, ellei hän lopettaisi.
"Ja nyt häivyt tai minä otan tämän nyrkin itselleni", Urist ärähti vaikeroinnin sekaan. Hyvin nopeasti hän sai kuitenkin katua itsehillinnän loppumista, sillä kohta oli pystyssä monta muutakin niistä harvoista, joita kapakassa istuskeli.
Eihän se sopinut, että kääpiö kävi hyppimään nenille.