|
Post by R.C. on Jul 23, 2009 17:25:12 GMT 3
”Sadek, olen huolissani.” ”Daliahin ja prinsessan puolestako?” ”Niin...”
Raymond oli vetäytynyt etäämmäs muusta vastarintaliikkeen väestä, kutsuen luotetun mustan haltian hienovaraisella eleellä mukaansa. Suurlähettiläs Sadek oli seurannut velhoa kyselemättä kauemmas leiristä, aina jyrkältä vuorenrinteeltä työntyvälle kielekkeelle saakka. Nuorukaisen poikkeuksellisen komeat kasvot piirtyivät tummana siluettina vasten laskevan auringon purppuraa. Hämäävän näyn edessä musta haltia oli hetkeksi pysähtynyt pohtimaan miehen luonnotonta olemusta. Jylhät vuoret, havumetsät ja tammilehdot taustallaan muuttuivat hitaasti ajan hampaissa; kasvoivat, ikääntyivät, murenivat ja lahosivat kymmenien tai satojen vuosien saatossa. Jopa haltiat vaipuivat aikanaan ajasta ikuisuuteen, taitettuaan huomattavan pitkän elinkaaren ja kantaen sen moninaisia merkkejä muistonaan; Hekin noudattivat syntymän ja kuoleman kohtuullista kaavaa. Tämä nuorukainen – ihmisen harhakuva – ei sitä vastoin muuttunut milloinkaan. Herra Cabrera oli pysähtynyt paikoilleen; Kaikki totutut luonnonlait eivät häntä koskettaneet. Puoldemoni oli vääristymä luomakunnan kudelmassa. Hän ei tuntunut kuuluvan elolliseen maailmaan laisinkaan. Silti nuoressa miehessä asui väkevä ja valpas henki, joka tiedosti, oppi ja koki samoja iloja ja murheita kuin muutkin olevaiset, ymmärtäen myös alituiseen olevansa ainoa lajissaan, juureton ja ulkopuolinen. Silloin tällöin Sadek oli tuntenut sääliä Raymondia kohtaan. Miten pohjatonta yksinäisyyttä tämän syrjäytyneen sielun täytyi poteakaan? Toisaalta jokin ilkeä, sisimpien vaistojen sanelema varoitus sai haltian myötätunnon kuihtumaan ja sydämen kavahtamaan inhosta ja kammosta velhoa kohtaan. Liekö sittenkin ollut parempi kaikille, jos tuota luonnonoikkua ei olisi ollut olemassakaan? Sadek ei pystynyt ratkaisemaan ristiriitaa, jota puoldemoni hänessä herätti... Muiden murheisiin unohtunut nuorukainen ei aavistanut lähettilään eripuraisia tunteita. Pää ei kääntynyt, vain kultaiset silmät liikkuivat ohjatakseen katseen kaukaisesta kiintopisteestä seuraansa liittyneeseen yönkulkijaan. Sadek saattoi elävästi aistia velhosta välittyvän ahdistuksen. Mies oli ajelehtinut omissa maailmoissaan jo monta päivää, kunnes tilanne tuntui viimein käyneen hänelle kestämättömäksi. Raymond puki huolensa sanoiksi: ”Levottomuudet leviävät ja laajenevat. Koilliseen marssivat joukot rohkaisevat roskaväkeä – valapattoja ja ryöväreitä – ryömimään esiin koloistaan. Rintamakarkurit kiertävät kylästä toiseen remuten ja rellestäen miten mielivät. Olen kuullut riittävästi huhuja mellakoista ja rötöstelystä. Kaiken maailman konnat ja keinottelijat koettavat käyttää tätä selkkausta ja sekasortoa hyväkseen ryöstääkseen omiltaan. Kuun kansa piti valloittamansa kylät sentään kurissa ja nuhteessa, mutta nyt yhteiskunnan pohjasakkaa ei pidättele kukaan.” Puheeseen puhjennut puoldemoni käännähti kiivaana haltian puoleen. Terävä kulmahammas pureutui turhautuneesti alahuuleen, ja nyrkit puristuivat voimattomina molemmin sivuin. Velho oli selvästi vihainen – ja ennen kaikkea itselleen. Vastuu kuuluisi viime kädessä hänen kontolleen, jos pahin toteutuisi... ”Pelkään, ettei suurin uhka lähimmäisiäni kohtaan lankea suinkaan R’jaionin johtamien mustien haltioiden riveistä, vaan mantereen oman väestön keskuudesta. Huvila sijaitsee sekä hyvässä että pahassa syrjässä. Yhtäältä talo saa suojaa ympäröivästä tiheästä metsästä, mutta samaisesta syystä se olisi helppo kohde ryöstää kenenkään huomaamatta. Pahat aavistukseni paisuvat päivä päivältä, enkä ole saanut unta useampaan yöhön... Minun pitäisi varmistaa heidän olevan kunnossa...” ”Malta mielesi, toverini, sillä minulla on jo ratkaisu huoliisi.”, kiirehti yönkulkija ehdottamaan: ”Luvallanne lähetän neidon tykö pätevän henkivartijan.” Sadek oli huomannut nuorukaisen päättäväisyyden horjuneen sitä ankarammin, kuta synkemmiksi leiriin kiirineet uutiset kävivät. Näin ollen haltia oli jo ehtinyt varautua rauhoittamaan syyllisyyden riivaamaa liittolaistaan. ’Olemme pulassa jos lähdette nyt, herra Cabrera. En voi sallia sitä. Kansani kohtalo saattaa riippua vain muutamista tunneista tai päivistä. Olet tehnyt valtavasti työtä hyväksemme, mutta kaikki näkemäsi vaiva voisi yhtä hyvin valua hukkaan. Kuka tietää palaisitko enää takaisin, jos pääsisit hetkeksi heidän luokseen? Ehei, epäröivää sydäntä ei käy altistaman turhille ärsykkeille; Tunteita ei tule lietsoa, tai niistä syntyy ongelmia.’ Raymond räpäytti silmiään ja kurtisti kulmiaan punnitessaan mustan haltian tekemää tarjousta. Sadek oli ollut kaukaa viisas: Puoldemoni oli harkinnut vakavasti pistäytymistä huvilalla - kaiken varalta. Pitkien välimatkojen taittaminen ei ollut mikään mahdottomuus miehelle, jolla oli vuosisatojen koulutus ja kokemus magiasta – mahtavaa porttiamulettia unohtamatta. Ellei Cârpâthíâ suostuisi siirtämään häntä Helveticaan ja takaisin, voisi velho kuluttaa omiakin voimiaan. Moinen rasitus olisi tietenkin riski suuremman koitoksen kynnyksellä, ja Sadekin tavoin myös Raymond tiedosti huvilaan paluun vaaran – kykenisikö hän vastustamaan kiusausta jäädä perheen tueksi, mikäli huvilan turvallisuus olisi merkittävästi vaarantunut? Pystyisikö hän jo toistamiseen torjumaan osalleen kohdistuvia odotuksia? Tuskin... ”Henkivartijan? Siis mustan haltian?”, kysähti nuorukainen epäilevään sävyyn. ”Viimeisimmän kommelluksen jälkeen Daliah säikähtäisi suunniltaan jo pelkästä korunsa hehkusta. Kaikella kunnioituksella, mutta tuskinpa hän suvaitsisi yönkulkijaa kanssaan saman katon alle...”, aprikoi Raymond päätään hitaasti puistellen. Äkillinen tuulenpuuska tarttui hänen vitivalkeisiin hiuksiinsa, hulmuttaen niitä kevyesti. Velho siirsi muutaman vallattoman suortuvan korvansa taakse, huomionsa herpaantumatta hetkeksikään vastapuolesta. Sadekin suupieleen noussut merkillinen hymynhäive antoi olettaa haltian ottaneen erinäiset epäkohdat huomioon. ”Kukapa tietää... sallinet minun ensin esitellä hänet.”, pyysi lähettiläs kohteliaasti ja odotti tovin saadakseen vaisun nyökkäyksen vastaukseksi. Suurlähettiläs käännähti viheltämään terävästi kaukana häämöttävän leirin suuntaan. Ilmoille kirpoavassa, kimeässä soinnissa oli hiottu, vivahteikas rakenne ja vaihteleva sävelkorkeus, jotka vastasivat kuin julki huudettuja, mutta salattuja sanoja. Mustat haltiat olivat lintujen lailla mestareita viestimään äänin, jotka vain äärimmäisen harjaantunut kurkunpää saattoi tuottaa, ja teräväkuuloiset korvat tavoittaa ja eritellä. Kotvasen kuluttua Raymond erotti rinnettä ylös harppovan lyhyenlännän haltialapsen, jonka oli pistänyt leirissä merkille jo aiemmin. Nyt kuten tuolloinkaan ei velho käsittänyt, mitä tekemistä pahaisella natiaisella saattoi olla raavaiden miesten ja naisten rinnalla? Kaksikon eteen pysähtyvä pojankloppi näytti ihmissilmin tuskin kymmentä vuotta täyttäneeltä. ”Kutsuitte, shãlífër...”, kumarsi poika kunnioittavasti aina toisen polvensa varaan langeten, lyhentäen varttaan entisestään. Sadekin nyökätessä hän suoristautui ja kumarsi syvään myös puoldemonille, jonka leuka oli laskenut yhdessä yllättyneen katseen kanssa. ”Tämän poikasenko meinasit lähettää perhettä suojelemaan?”, mumahti velho vaimeasti yskähtäen, säilyttäen sävynsä mahdollisimman neutraalina, vaikka kasvoiltaan kuvastuva epäusko kertoi kaiken olennaisen, eli ilmeisen tyrmistyksen ja luottamuspulan. Raymondin oli vaikea uskoa Sadekin laskevan leikkiä vakavalla asialla, vaikka hän ei millään kyennyt noudattelemaan haltian järjenjuoksua. ”Herra Raymond, älkää suotta erehtykö aliarvioimaan tätä poikasta...”, aloitti Sadek hyvin hienovaraisesti. Velhon ja vartijakandidaatin välille virinnyt jännite huvitti lähettilästä lievästi, mutta hän pidätti ilmeestään kaiken ilkikurin. ”Sanotaan, että jokainen musta haltia on syntymästään saakka kykenevä puolustamaan itseään ja omiaan, ja jopa tappamaan sen tähden. Huhu on toki liioiteltu, mutta ei aivan harhaanjohtava. Kaltaisiamme on vainottu niin kauan, että olemme kehittyneet ja karaistuneet eteviksi selviytyjiksi lapsuudesta lähtien. Usko pois, Raymond, tämä poikanen - Neriquim nimeltään - voisi soturin vaistoillaan selättää useammankin valkoihoisen miehen.” Raymond ei väittänyt vastaan, vaan ei myöskään estellyt toista kulmaansa kohoamasta, kun keskenkasvuinen rykäisi ryhtinsä suoraksi ja asettui kädet puuskassa, leuka koholla ja jalat tukevasti harallaan eteensä. Nulikka ulottui aikuisia tuskin vyötärölle saakka, vaikka tämän olemuksesta huokuikin monin verroin ikänsä ja pituutensa paikkaavaa itsevarmuutta. ”Arvoisa herra! Olen ketterä liikkeissäni, nokkela päästäni ja taitava käyttelemään katanaa, vaikka se on puolet lyhyempi kuin muiden. Enkä pelkää. Ette tule pettymään, jos värväätte minut tähän tehtävään!”, vakuutti poika, vaikka pelkäsi vaikuttavansa epäkohteliaalta. Korkea-arvoisten henkilöiden seurassa alaisten tuli avata suunsa vain luvan kanssa tai kysyttäessä. Sadek yskähti vaimeasti. Raymond ei silti näyttänyt pistäneen pahakseen. Hän tarkasteli lasta kiireestä kantapäähän kuin vakuuttuakseen tämän suurista taidoista, vaikka oli samalla päästä varpaisiin ajatusta vastaan. Nuorukainen näki, kuinka palava tarve pojalla oli todistaa itsensä, mikä ei liennyt pelkästään hyvä asia. Tenavalle oli epäilemättä ollut jo odottamaton kunnia tulla ehdotetuksi moiseen tärkeään ja haastavaan vakanssiin; Kyseessä oli sentään edesmenneen kuninkaan tyttären turvallisuus. Suojelijan virkaan liittyviä vaaroja ei silti sopinut unohtaa, vaikka Neriquim olisi epäilemättä ollut valmis antamaan henkensäkin prinsessan puolesta. Sadek ei olisi mitenkään voinut hyväksyä moista uhrautumista... ”Tietenkin perheen selustaan asettuisi joukko koulutettuja sotureita. Neriquim voisi toimia lähimpänä ja vaaran uhatessa kutsua muut hätiin. Huvilan miehitys on mahdotonta, mutta poika pystyisi asumaan talossa lähes huomaamatta. Hänen ensisijainen tehtävänsä olisi suorittaa hälytys vaikeuksien tullen. Uhkarohkeat sankariteot ovat poissa laskuista.”, selvensi lähettiläs suunnitelmaansa. Sadek osoitti sanansa herralle siinä missä oppipojalleen, hillitäkseen hivenen tämän intoa. Neriquim laski katseensa ja näytti kuin kevyen korvatillikan saaneelta. Hän nyökkäsi luimistellen. ’Uskalias poika, mutta vilpitön ja kurinalainen.’, tuumasi Raymond mielessään, hienoisen hymyn piirtyessä suupieleensä. Nuorukaisen huolen kovettamat kasvonpiirteet pehmenivät. Idea ei tarkemmin ajatellen tuntunut enää aivan päättömältä. Hän vilkaisi Sadekia. ’Ymmärrän aivoituksesi, Sadek. Tuskinpa Daliah häätäisi lasta tiehensä tietäen, miten tälle voisi ihmisten käsissä käydä. Hyvin järkeilty. Järjestely voisi osaltaan lieventää neidon jyrkkiä asenteita kansaasi kohtaan. Hän on saanut yönkulkijoista yksipuolisen huonon käsityksen. Neriquimiin tutustuminen voisi tehdä hänelle hyvää - ja toisinpäin.’ Miehet hymyilivät yhteisymmärryksessä toisilleen. Nuori haltia tuijotti nöyränä maahan, kunnes velho vapautti pojan odotuksen tuskastaan: ”En epäile kykyjäsi, poika. Suo anteeksi yllätykseni, josta saattoi kuultaa vähättelyn makua. Olet varmasti sangen kunnostautunut oppilas saatuasi moisen mahdollisuuden. Ikä ja pituus eivät aina tee miestä.”, lausahti nuorukainen lempeämmin. ”Uskon että sopisit oivallisesti suojelijan virkaan, kunhan muistat tehtäväsi... ja silloin tällöin annat itsellesi luvan pelätä, sillä pelko on aivan terveellistä.”, hän lisäsi merkitsevästi. Pojan maidonvalkeat silmät laajenivat ja tuikahtivat kuin ehtoon ensimmäiset, kirkastuvat tähdet. ”Kiitän teitä, sire, ja vannon täyttäväni tehtäväni ja odotuksenne!”, hän huudahti pontevasti ja teki innostuksen väristyksissä kunniaa molemmille miehille. Neriquim tunsi pakahtuvansa riemusta. Kuinka ylpeitä hänen vanhempansa olisivatkaan! Hän pääsisi pian tapaamaan jumalallisen kuninkaan puolison ja prinsessan, ja vielä palvelemaan näitä! ”Asia on sitten selvä.”, hymisi Sadek sangen tyytyväisenä ratkaisuun. ”Ãlpac, saat luvan poistua hyvästelemään jalomieliset vanhempasi ja valmistautumaan matkaasi.” ”Qwerein’mez, shãlífër...”, vastasi poika kumartaen vielä kerran syvempään ylempiarvoiselleen, kunnes käännähti kiiruhtaakseen kevein harppauksin takaisin leiriin, pidätellen vain vaivoin itseään säntäilemästä. Miesten seuratessa verkkaisemmin pojan perässä ei Raymond voinut olla puistelematta päätään ja naurahtamatta itsekseen. ’Anna anteeksi, Daliah... saatan jo arvata millainen konflikti tenavan ilmaantumisesta seuraa. Uskon teidän kahden tulevan silti pidemmän päälle toimeen. Kukaties opitte toisiltanne paljon uuttakin. Liian moni musta haltialapsi perii vanhempiensa pelon ja epäluulon päivänvalvojia kohtaan. Sinun hyvyytesi jos mikä auttaa parantamaan pojan käsityksiä ihmisistä. Aivan kuten sait minutkin muuttumaan; Opetit minut taas luottamaan; Ja aion olla luottamuksesi arvoinen.’ Puoldemoni räpäytti silmiään muistaessaan samassa jotain tähdellistä. Hän oli luvannut kirjoittaa neidolle kirjeen! Tässä oli oiva tilaisuus saattaa viesti turvallisesti perille. ”Neriquim, malta hetki!”, huikkasi Raymond pojalle tavoittaessaan tämän leiristä. Matkasäkkiä paraikaa fangornin selkään köyttänyt nuori haltia jätti askareensa ja askelsi ripeästi nuorukaisen luokse. ”Voit toimia kuriirinani.” ”Hyvä on, herra.” ”Ja jos hän sattuisi vastaamaan minulle...” ”...voin pyytää jotakuta vanhemmista sotureista tuomaan kirjeen sinulle.”, täydensi teräväpäinen poika virnistäen. ”Kiitos, arvostan tätä palvelusta.”
Tahtomatta viivästyttää Neriquimin ja sotureiden lähtöä vetäytyi velho viipymättä telttaansa. Hän haali pöydälleen puhtaan pergamentin ja pullon mustetta, poimi sulkakynänsä, kostutti sen ja alkoi kirjoittaa. Terä liukui kuivalla paperilla sulavasti miehen piirtäessä koukeroisia kirjaimia hätäisesti mutta kauniilla käsialalla. Ajatuksensa takertuessa tunteisiin hän piti tovin taukoa harkitakseen sanomaansa. Kotvasen kuluttua Raymond laski kynän kädestään ja luki kirjeensä huolellisesti läpi:
Rakas Daliah,
Onhan kaikki hyvin, parahin ystäväni? Olen pahoillani että terveiseni tavoittavat sinut vasta nyt. Kirjettäni lukiessasi olet kaiketi jo tavannut Neriquimin. Et välttämättä kiitä minua tällä hetkellä, mutta uskon että ymmärrät myöhemmin, mihin pyrin. Neriquim on vilpitön ja nuhteeton poika. Suothan hänelle anteeksi lajinsa. Tutustukaa toki toisiinne. Tärkeintä että olette kaikki vastakin turvassa, kun joku vahtii selustaanne. Haluan että elämänne huvilassa jatkuisi sodasta huolimatta rauhallisissa merkeissä. Hankkeemme edistyy hyvää vauhtia, mutta en voi paljastaa suunnitelmiemme yksityiskohtia, vaarantamatta kaikkien henkeä. Otan yhteyttä taas mahdollisimman pian. Terveisiä Marthalle, tytöille ynnä muulle perheelle, ennen kaikkea ihastuttavalle pikku Acanthalle. Toivon näkeväni teidät pian. Pysy rohkeana, kallis ystäväni, jotta tällä kaikella olisi suurempi tarkoitus. Juuri pelko muistuttaa meitä elämämme tärkeimmistä henkilöistä, asioista ja arvoista, karaisten kestämään ja taistelemaan niiden puolesta.
Pysy lujana ja ole rohkea myös pelätessäsi. Tästä selviämme voittajina.
Sinun, R.C.
Raymondista tuntui, että jotain oli jäänyt sanomatta. Hän olisi halunnut kirjoittaa enemmän, mutta ei rohjennut. Niinpä velho tyytyi pitämään viestinsä lyhyenä ja asiallisena. Hän kaatoi paperille tilkan kuumaa kynttilänvahaa, johon painoi sinettisormuksella sukunsa vaakunan. Vieläköhän Daliahilla oli sormuksensa kaksoiskappale, vai oliko neito hylkinyt sen ja heittänyt pois?
(( Tämä oli jatkoa tarinalle "Auringon paluu" (Myrkos), joka muuttui sittemmin yksinpeliksi. Jatkoa tulee sitä mukaa kun ehdin kirjoittaa. ))
|
|
|
Post by R.C. on Jan 19, 2010 19:05:25 GMT 3
Kirjeensä lähetettyään muuttui nuoren vanhan herra Cabreran elämä hartaaksi vartomiseksi, ja hukkaan heitettyjen haaveiden haikailuksi. Päivät pyrähtelivät työssä ja aherruksessa, illat hämärtyivät odotuksen varjoissa, unettomat yöt venyivät toivon huvetessa, ja väsyneet aamut valkenivat aivan liian aikaisin. Rauhaton sydän pyristeli turhaan lujan tahdon rautahäkissä, jonka kalterit tahtoivat taipua, mutta eivät antaa periksi. Levoton mieli luisti usein muihin aatoksiin sulkakynän piirtäessä mutkikkaita karttoja ja laskelmia paperille. Pergamentti toisensa perään rytättiin ärtymyksestä ja viskattiin tasaisesti täyttyvään roskakoriin. Vastuuntunto ja vastentahtoisuus toivotonta tehtäväänsä kohtaan väänsivät yhtenään kättä nuorukaisen sisimmässä. Luja päättäväisyys piti velhon lupauksessaan, mutta tukahdutetut tunteet turhauttivat hänet. Päätös sodan heikoimman osapuolen puolustamisesta oli syntynyt paremman tulevaisuuden puolesta, mutta kenen parasta ajatellen? Kaikkien kansojen, mustien haltioiden, Daliahin ja pikku prinsessan vaiko Raymondin itsensä tähden? Heistä jokaisen? Velho tunsi valmistautuvansa jo ennalta hävittyyn taisteluun. Oliko hän kaivanut juoksuhaudan vain jäädäkseen sinne itse ansaan? Oliko nuorukaisen uhraus ollut riskinoton arvoinen? Kukaties, jos tilannetta tarkasteli yönkulkijain näkökulmasta: Tummahipiäinen haltiarotu häilyi varman sukupuuton partaalla. Yksikään kansa ei ansaitsisi tulla näin julmasti ja hätiköiden teurastetuksi, olipa erheensä ollut mikä hyvänsä. Verinen historia toisti taas itseään, mutta sen opetukselle oltiin sokeita; Koston noidankehä oli katkaistava, jotta yhä uusilta ja tuhoisammilta kahakoilta olisi vältytty. Oliko se ylipäänsä mahdollista? Saattoiko Raymond lykätä kapulaa kohtalon oravanpyörään, vai oliko velhon hyödytöntä edes yrittää? Ajoiko jalous täällä tarkoitustaan, vai olisiko miehen pitänyt parhaillaan olla jossain aivan toisaalla, seisoen muiden kuin mustien haltioiden rinnalla? Kokiko Daliah vielä vääryyttä hänen lähdöstään? Raymond poti yhä huonoa omaatuntoa valintansa vuoksi – vaikka enemmistön etuhan kävi aina harvojen edellä, saati sitten yhden ainoan, eikö niin? Ei. Puoldemoni kuvitteli tehneensä palveluksen myös parhaalle ystävälleen. Miksi miehestä ei tuntunut siltä enää? Kukaties hän välitti neidosta liian monella ja monimutkaisella tavalla, ja sotki näin pahemman kerran pakkansa. Henkipelissä kaikilla oli kovat panokset ja liian paljon hävittävää; Riskit punnittiin tarkkaan ja harkiten. Pystyisikö hän auttamaan mustia haltioita ahdingossa ja saavuttamaan silti itselleen valoisamman tulevaisuuden? Olisiko se ollut oikeudenmukaista? Ajatus sai kapeat huulet vääntymään katkeraan, ivalliseen irvistykseen. Hänen kohdallaan oikeus kävisi tuskin yksiin kohtuuden kanssa. Mitä Raymond muka kuvitteli paheellisen elämänsä edestä ansaitsevansa? Kuinka itsepintaisen katumuksen ja lukuisten takaiskujen kyynistämä mieli kykeni vielä sortumaan moiseen haihatteluun? Mistä kirotusta sydämen sopukasta syttyi aina se pieni toivon liekki, kaino usko onneen, joka kerkeästi ruokki itseään valheellisin mielikuvin ja väärin uskomuksin, kasvaakseen vaivihkaa yltiöpäiseksi unelmaksi? Tällä tulella oli vaarallista leikkiä; Kerta toisensa jälkeen se oli pettänyt nuoren miehen ja kääntynyt häntä vastaan, polttaen toiveensa katkeruuden kyteväksi tuhkaksi. Miksi Raymond piinasi tällä tavoin itseään? Eikö nuorukainen ollut kärsinyt jo tarpeeksi? Ei hän tahtonut pahoittaa mieltään tai satuttaa muitakaan, kaikkein vähiten Daliahia tai pientä Acanthaa. Tasapainoton puoldemoni oli uhkatekijä itsekin, ja niinpä hän oli häipynyt hyvissä ajoin matkoihinsa, poistuen suosiolla huvilassa puhaltavien raikkaiden tuulten tieltä. Harvempi kuolevainen oli kokenut vastaavia kommelluksia kuin Daliah nuorella iällään, eikä Raymondin sopinut pilata neidon saamaa uutta mahdollisuutta. Yhtä kaikki velho aikoi myös olla sanojensa mittainen ja palata huvilalle ajallaan. Koti oli siellä missä sydänkin, ja Raymond tunsi rintaansa nykivän kuin ohuen säikeen, joka veti häntä takaisin hiljaiseen laaksoon mantereen koillisosassa. Hän vartoi suorastaan rikollisella kaiholla päivää, jona näkisi nuoren neidon jälleen; Luonteeltaan valoisan vaaleaverikön, jonka elämä oli punoutunut kohtalonsa kudelmaan kovin odottamattomalla ja kummallisella tavalla. Mitä hän oikeastaan toivoi tai odotti paluultaan?
Uneton nuorukainen vaelteli leirin ulkopuolella ajatuksissaan, kuten hänellä usein öisin oli tapana. Hämärä ja hiljainen maasto oli yksinäiselle kulkijalle ennestään vieras. Raymond oli samoillut kauemmas kaartin levähdyspaikasta kuin puissa väijyvien mustien haltiavartijoiden silmät saattoivat seurata. Hän sieti uteliaita katseita vain niin kauan kun ne kuuluivat uneliaille jumalille, hengille tai metsän eläimille. Kookkaat pedot tiesivät vaistomaisesti kiertää hirviön kauempaa, ja pienemmät otukset pysyttelivät yleensä hiiskumatta piiloissaan. Silloin tällöin päämäärätön vaeltelija saattoi aistia tiheissä pensaissa kyyhöttävien jänisten kiivaasti tykyttävät sydämet, tai erottaa aloilleen lamaantuneen peuran sen laajenneista silmistä heijastuvasta kuunvalosta. Hatarat havainnot raukesivat kuitenkin nopeasti tietoisuuden vetäytyessä nykyhetkestä. Luonnon rauhallinen ilmapiiri ei koskettanut nuorta herraa; Hänen sisimpänsä ei tuntenut hiljaisuutta ja harmoniaa ympärillään. Usvakarpaloista kimaltelevan töyrään katkaistessa matkansa hän laski katseensa lammen tyveneen peiliin. Kirkkaaseen veteen piirtyvä kuvajainen kertoi kuuluvansa ikävuosissaan vasta toista kymmentä taittavalle soturille, jonka kalvakoita, totisia kasvoja kehystivät lapaluille ulottuvat, vitivalkeat hiukset. Tummien kulmakarvojen alta pälyävät silmät olivat iiriksiltään pistävän kultaiset ja hehkuivat heikosti pimeydessä. Heijastus vääristi totuuden ja todisti vääryyden jumalten luomistyössä. Nuori mies ei pitänyt näkemästään. Jopa omissa silmissään hän näytti oudolta ja luonnottomalta; Kalpealta kuin kalmistosta noussut vainaja; Häijyltä kuin hämärässä väijyvä peto. Valju kuunvalo oli omiaan korostamaan aavemaista ja pahaenteistä vaikutelmaa. Raymond tiedosti olevansa todella häiritsevän erilainen. Daliahin oli täytynyt ajatella samoin hänet ensi kerran kasvotusten kohdatessaan, vaikka kaapattu neito ei koskaan ollut huomauttanut silmiinpistävästä poikkeavuudesta edes loukkaavassa tarkoituksessa. Rouva Marthan ja muun palvelusväen tavoin kaunotar oli kai vähitellen sopeutunut asumaan kanssaan saman katon alla. (Tai kukaties Daliah oli alituiseen tuntenut olonsa epämukavaksi seurassaan...?) Mies rypisti tyytymättömänä kulmiaan. Raymond ei ollut luonteeltaan turhamainen; jo aikoja sitten puoliverinen oli lakannut välittämästä muiden pinnallisista mielipiteistä. Viimeksi kuluneina viikkoina moni vähäpätöisempikin seikka oli silti ruvennut vaivaamaan häntä. Nuorukaiseen oli piintynyt ankara taipumus tarkastella ja kritisoida itseään tavalla jos toisellakin. Kuta kauemmin velhon odotusta kesti, sitä enemmän aikaa hänellä oli etsiä syitä ja vikoja itsestään. Tällä kertaa oli omituisen ulkomuodon vuoro saada osakseen hiljaista paheksuntaa. Nuori herra liu’utti sormeaan hajamielisesti otsalta ohimolleen, vangiten muutaman valkean, irrallisen haivenen korvansa taa. Muutos oli hämmentävä siinä missä sen puutekin. Aivan kuin ikä olisi tarttunut yksinomaan hänen hiuksiinsa. Entä mieleensä? Muistiko hän enää millaista oli olla todella nuori? Tunsiko hän yhä nuoruuden huuman ja huolettomuuden? Nuorukaisen päähän tulvahtavat kuvat saivat sielunsa liekehtivät peilit samentumaan samalla, kun katse kääntyi sisäänpäin tähystämään mieleen taltioituja maisemia. Muistoissaan Raymond palasi vuosisatoja ajassa taaksepäin päiviin, jolloin hän oli ollut komea ja itsevarma nuorimies. Äidiltään perityt kiiltävät, korpinmustat hiukset olivat hulmunneet sotaisana viirinä navakassa tuulessa tulisten silmien hakiessa vakaan kiintopisteen horisontista, aivan kuin nähden siellä kirkkaana tulevaisuuden, josta muilla ei ollut vielä harmainta aavistustakaan. Tuolloin hänellä oli ollut niin paljon unelmia, suunnitelmia ja rohkeutta... Hetken mielijohteesta nuorukainen lausui sanat ja antoi kadonneen värin palata hiuksiinsa muistoaan verevöittämään. Tumma sävy loi kalpealle iholle kaivattua kontrastia, kirvoittaen pienen hymynhäivän miehen huulille. Vieno mutta hurmaava virne riitti siloittamaan huolen juonteet ja valaisemaan hetkeksi varjoisat kasvot. Raskas sydän sykähti lyönnin, toisen kainoa elämäniloa. Kohta vedenpinta alkoi kuitenkin väreillä, ja kuvajainen vääristyi velhon silmissä. Raymondin kokema hyvänolontuulahdus oli yhtä pian tiessään. Illuusio särkyi. Ketä hän yritti huijata? Hän ei ollut enää se sama huoleton nuori herra, joka oli kerran kuvitellut elämänsä asettuvan helposti uriinsa. Nyt hän näytti pikemminkin vain menneisyyden haamulta tai haalistuneelta maalaukselta; Lattealta muotokuvalta, joka keräsi tomua kartanonsa seinällä. Komea ulkokuori ei tehnyt tyhjäksi sen alla piilevää rumuutta. Daliah näki pimeän puoleni, eikä pelästynyt... (Eikö? Eivätkö jalkansa tutisseet kuin tuulen riepomat puut tuomiopäivän aattona? Eikö hento rintakehänsä kumissut kuin valtava kongi kauhun valtaaman sydämen iskuista?) Raymond oli kuullut sen. Hän oli vainunnut neidon valtimoissa villisti kuohuvan veren ja tuntenut houkutusta siihen. Hän oli kamppaillut pedon vaistoja vastaan ja tukahduttanut ne. Ainoa kannustin, jonka tähden Daliah ei ollut perääntynyt paetakseen tai pyörtynyt niille sijoilleen oli pienokainen, joka oli uinunut puistattavan hirviön huomassa. Ja kenties ainoa pidäke, jonka ansiosta sydänveren viettelemä puoldemoni ei ollut menettänyt itsehillintäänsä ja karannut neidon kimppuun olivat sanat, joita Raymond oli hokenut mielessään kuin huumaavaa mantraa: 'Rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua...' Nuoren miehen mieliala ailahti yhdestä äärilaidasta toiseen. Peto kiemurteli Raymondin sisällä, etsien sielustaan heikkoja kohtia – riivaaja nimeltä epävarmuus, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen pimeän puoliskonsa kanssa. Daliah tunnisti minut ja vaikutti helpottuneelta... (Vaiko uupuneelta?) Ehkäpä nuori äiti oli huolesta ja väsymyksestään vain houraillut, kuvitellen hirviön tilalle jonkun tuntemansa henkilön. Ihmispsyyke oli kiperässä tilanteessa arvaamaton. Tuskinpa neito oli jälkeenpäin edes uskonut tiellä näkemäänsä todeksi, ollakseen ottamatta asiaa myöhemmin puheeksi. Raymond oli pelännyt ja odottanut kysymystä, jota ei kuitenkaan koskaan kuulunut. Se oli kummallista. Kuta kauemmin mies oli aihetta kartellut, sitä vaivihkaisemmin hän oli silti vartonut pirun nostamista pöydälle, kuin omantunnon soimaama rikollinen, joka lopulta tunnustaa syntinsä ja kohtaa tuomion lakatakseen tuomitsemasta itse itseään. Anteeksi että olen kammottava... Pelko oli aina läsnä. Saattoiko olento, jossa asui niin suuri julmuus ja raakuus, rakastaa ketään? Vai oliko hän vain kiintynyt ensimmäiseen suopeutta osoittaneeseen osapuoleen; ainoaan linkkiinsä ihmiskuntaan, johon hän niin kipeästi tahtoi kuulua? Oliko hän vuosisatoja kestäneessä yksinäisyydessään vajonnut näin säälittävään tilaan? Ei. Hän käänsi totuuden nurinkurin. Raymond oli jo elänyt ohi nuoruuden ja hulluuden, hulvattomien ihastumisten ja kevyiden romanssien. Hänen tunteensa eivät olleet silkkaa haihattelua, voikukan haituvia loppukesän tuulessa. Ne olivat pikemminkin kuin tammi, joka kiinnittyi tukevin juurin maahan ja kurkotti hitaasti aurinkoon. Hän ei kerjännyt myötätuntoa eikä tarvinnut muiden tukea, vaan tahtoi tarjota sitä syvästä kiintymyksestä kaunottarelle, jonka hymy oli saanut nuutuneen sielunsa virkoamaan. Nuori neito eli kuitenkin vielä elämänsä kesää, ja kedolla oli paljon kauniita kukkia, leijonankitoja, kurjenmiekkoja ja särkyneitä sydämiä. Suojelevien lehvästöjen viileistä varjoista oli suloista kirmata vehreille niityille päivänvaloon ja vapauteen. Hyytävää talvea seurasi aina lämmin kesä... Epäilys koski siis ennen kaikkea kaunottaren tunteita, ei omiaan. Kuinka hän voisi koskaan hyväksyä pedon, joka asuu sisälläni? Sehän olisi vastoin tervettä järkeä. ”Hänellä oli kaikki, ja se kaikki vietiin häneltä pois. Mitä muka voisin tarjota sen tilalle?” Pöllö huhahti melankolisesti kuusen latvustossa. Velhon korvissa ääni kuulosti hyvältä vastaukselta.
Sadek kohotti katseensa papereistaan ja käänsi yllättyneet kasvonsa kohti teltan suuaukkoa. Metsän siimeksestä kantautunut huuhkajan huhunta oli hervonnut yönkulkijan huulilta, tästä musta haltia ei voinut erehtyä. Salainen kutsu kiiri yön hämärässä, hoputtaen suurlähettilään joutuin jaloilleen ja ulkoilmaan. ’Miksi näin aikaisin? Ja vaivihkaa?’, hän pohti levottomana mielessään harppoessaan telttojen lomitse leirin laitaan ja yhä syvemmälle puiden siimekseen. Neriquimin ja sotureiden lähdöstä oli kulunut vasta kuukauden yöt; Sadek ei ollut odottanut viestinviejän palaavan pidempään aikaan. Huvilalle asetettuun henkivartioon kuuluva mies odotti häntä silti kuunkajon hopeoimalla aukealla. Oliko jotain vakavaa tapahtunut? Sadek hoputti kunniaa tekevää alaistaan menemään viipymättä asiaan. >”Emme tavoittaneet kunnianarvoista prinsessaa saati neiti Daliahia. Äiti ja lapsi ovat mitä ilmeisimmin lähteneet huvilalta. Selvitämme parhaillaan syitä ja yksityiskohtia. nãn’Deí ovat kuitenkin erityisen valppaina, mikä vaikeuttaa tiedustelua. Talon palvelusväki vaikutti hyvin alakuloiselta...”>, raportoi soturi yhteen hengenvetoon. Yllättävät uutiset saivat huolen juonteet hiipimään Sadekin otsalle. Hän puisteli epäuskoisena päätään. >”Lähteneet...? Oletko varma ettei heitä kaapattu?”>, hän tivasi kulmiaan kurtistaen. >”Ei missään nimessä, sire. Vakoilemme alituiseen Sybaresin käskynhaltijan komentamia joukkoja. Tietäisimme välittömästi jos hän olisi pettänyt valansa. Valtiaan vartijalle uskollisilla ei ole osallisuutta katoamiseen.”> Viestintuoja vaikeni toviksi, kunnes hän lisäsi vaimeasti: >”Pitäisikö meidän kertoa tästä myös herra Cabreralle...?”> Kysymys sai Sadekin hätkähtämään. Silmiään kaventaen hän singautti katseensa alaiseensa. >”Ei! Emme hiiskahda hänelle sanaakaan. Turha hämmentää soppaa entisestään. Ennen kuin tiedämme prinsessan tilanteesta enemmän, herra Cabreran ei pidä saaman pienintäkään vihiä asiasta. Ymmärrätkö?”> Soturi myötäili kurinalaisesti kumartaen. Tietenkin esimies tiesi parhaiten miten tilanteessa tuli menetellä, vaikka näin tärkeiden tietojen pimittäminen liittolaiselta tuntui arveluttavalta. Hirviön vihaa sieti varoa, sillä siihen oli monen urheankin soturin taival katkennut. Samassa yönkulkijat kuulivat vaimeaa rahinaa ja kavahtivat katanoitaan tavoitellen kohti tiheikköä. >”Kuka...?”>, sihahti Sadek hurjistuneena, mutta jähmettyi nähdessään puoldemonin astuvan valjuun kuunvaloon. ’Siinä paha missä mainitaan...’ , hän kirosi äänettömästi. Sadek antoi kätensä valahtaa miekkansa kahvalta, mutta pysyi varuillaan jopa hymyillessään tulijalle toverillisesti. ”Hyvää yötä, herra Cabrera.”, tervehti suurlähettiläs sujuvasti yleiskieleen vaihtaen, vaikka tiesi velhon ymmärtävän myös kansansa kieltä. Hän rukoili mielessään, ettei Raymond ollut kuullut vastikään käytyä keskustelua. Nuorukainen vaikutti tietämättömältä. ”Yötä, herra Sadek...”, totesi paikalle harhautunut herra laimeasti, vilkaisten siinä sivussa toista yönkulkijaa, joka suoristi juuri selkäänsä kunnioittavasta kumarruksesta. Velhon silmät laajenivat hänen tunnistaessaan miehen kasvot. ”...ah, tämä soturi... palasi huvilalta?!” Sadekin suupielet kiristyivät huomaamatta. Lähettiläs nyökkäsi pienesti ja vilkaisi merkitsevästi alaistaan. ”Hän saapui parahiksi raportoimaan tilanteesta...” 'Vastaa lyhyesti ja valitse sanasi harkiten! Jos tällä miehellä on vähäinenkin toivo kannustimena, emme saa tukahduttaa sitä.' ”Ovatko huvila ja sen asukkaat kunnossa?”, tiukkasi puoldemoni kiihtyneenä. ”Kyllä, herra Cabrera. Kaikki on kunnossa.”, vastasi soturi hetkeäkään epäröimättä, virallisen vakavin ilmein. Sadek odotti jännittyneenä. Hän tiesi velholla olevan poikkeuksellisen terävän kyvyn nähdä valheiden lävitse. Kärsivällisyyteen koulutettu musta haltiasoturi jos kuka osasi kuitenkin käyttäytyä kuulusteluissa niin hillityn eleettömänä, ettei edes puoldemoni osannut epäillä miehen puheissa valhetta. Huojentunut hymy levisi ja jäi nuorukaisen huulille lepäämään. ”Entä lähettikö hän... tarkoitan, lähettikö neiti Daliah minulle kirjettä?” Nuoren herran puhe uhkasi lipsahtaa muodollisuudesta, mutta hän ei voinut malttamattomuudelleen mitään. Tätä tiedonantoa hän oli niin kauan ja hartaasti vartonut! ”Ei, herra Cabrera.” Soturi puisteli hienoisesti päätään. ”Sanallista viestiä?” ”Ei, herra Cabrera.” ”...” Raymond räpäytti silmiään, mikä jäi ainoaksi näkyväksi merkiksi hämmennyksestään. Velhon katse ei langennut hetkeäkään liian aikaisin armahtaakseen viestinvälittäjän kivettyneillä kasvoilla käyvän värähdyksen. Hyytyvästä hymystä ja kangistuneesta katseesta Sadek saattoi päätellä nuoren herrankin joutuvan kamppailemaan pysyäkseen hillittynä. Jokin miehen sisällä oli selvästi horjunut. Heikkouden hetken tajutessaan musta haltia kavensi silmiään. Tässähän tarjoutui mahdollisuus raukaista tukala tilanne edukseen. Sadek käytti tilaisuuden sumeilematta hyväkseen tietäen, ettei kuoleman uhalla pitänyt tuntea armoa. ”He ovat siis kunnossa. Kaikki on hyvin. Onko jokin vialla, herra Cabrera?”, tiedusteli musta haltia ystävälliseen mutta hienoisen kummastuneeseen sävyyn – näin täydelliset äänenvivahteet osasi vain kylmä poliitikko puheeseensa annostella. Kulmien kysyvä kohotus kruunasi sanattoman kanteen. Miksi vaikutatte noin pettyneeltä? Nuorukaisen maahan juurtunut huomio siirtyi silmänräpäyksellä suurlähettilääseen. ”Ei.” Velhon vastaus oli lyhyt ja napakka. Hän oli mennyt liian tolaltaan huomatakseen ilmapiirissä ja soturin äänessä häilyneen hienoisen jännitteen. Nyt oli jo liian myöhäistä. Hän ei halunnut ruveta selittelemään itseään. Sadek hymyili nyökäten. Asia oli loppuunkäsitelty. Hän liikautti hienovaraisesti kättään, hätistellen alaistaan lähtemään. ”Pyydän anteeksi, herra Cabrera, mutta minun pitäisi palata...” ”...mmh.”, velho päästi pienen äännähdyksen. ”...ymmärrän. Noh, jos neiti Daliah haluaa vielä kirjoittaa tai lähettää minulle tervehdyksen...” ”Toimitan viestin teille viipymättä.”, täydensi soturi kumartaen. ”Kiitän. Yönjatkoa...” Raymond käännähti ja lähti loittonemaan mustista haltioista. Sadek katsoi pahoitellen ystävänsä perään, mutta armahti syntinsä ajatuksissaan: ’Saattaisit syyttää minua petturuudesta, Raymond, mutta todellisuudessa teen sinulle vain palveluksen. Jo nyt tunteesi hämärtävät vaistosi ja arviointikykysi. Omatuntosi keventyy enemmän kun jäät luoksemme puolustamaan kansaani sen sijaan, että lähtisit metsästämään mennyttä kesää. Et voisi koskaan saada Daliahia omaksesi. Et tiedä kuinka vilpittömästi hän rakasti edesmennyttä herraani. Sellaisen luonnottoman suhteen jälkeen olisit vain varjo hänen silmänurkassaan. Et koskaan saisi osaksesi vastaavaa rakkautta. Usko minua, ystävä hyvä: vältyt suuremmilta murheilta kun keskityt vain olennaiseen, tulevaan sotaan... Meidän kaikkien on toki puolustettava rakkaitamme, mutta sinä autoit jo neidin jaloilleen, ja nyt hän pärjää omillaan. Kiitollisuutta enempää sinun ei kannata toivoa tai odottaa.’
Henkipelissä kaikilla oli kovat panokset. Toisinaan pientä vilppiä oli pakko harjoittaa...
|
|
|
Post by R.C. on Sept 5, 2010 16:08:17 GMT 3
Herra Cabrera laski sulkakynänsä ja jäi tuijottamaan tuoretta puolustusstrategiaansa. Velhon terävä, kultainen katsanto riensi koukeroiselta musteriviltä toiselle ja kipitti kuin vikkelä hämähäkki kaavioiden seittimäistä verkostoa pitkin. Monta kuukautta rukin tavoin tauotta raksuttaneiden aivorattaiden kehräämistä idealangoista punottu suunnitelma vaikutti viimein täydelliseltä; Raymond ei löytänyt ajatustensa kudelmasta enää aukkoja. Puolen maailman teroitellessa miekkojaan ja kirveitään vanha puoldemoni oli pohtinut ja puntaroinut lukemattomia vaihtoehtoja ja vastatoimia, joilla tekisi ihmiskunnan kostoiskun tyhjäksi ja auttaisi mustaa haltiarotua välttymään vuosituhannen verilöylyltä. Vihdoinkin kaikki heikot lenkit oli löydetty, löysät silmukat kiristetty ja taktiikan eri osaset sovitettu saumattomasti yhteen. Pelastuksen mahdollisuus oli lopultakin onnettoman pieni, mutta olemassa. Kokonaisen kansakunnan kohtalo näytti roikkuvan yhden surkeanohuen rihman varassa. Jotenkin nuorukaisen oli silti onnistunut purkaa yönkulkijoiden yllä häälyvä hirttosilmukka ja solmia se uudelleen toivon hiuksenhienoksi säikeeksi. Lupaus tulevaisuudesta oli mustekynän neulanterävällä kärjellä kirjottu pellavanvalkealle pergamentille, jolla se hienolla, vanhanaikaisella käsialalla kiinnitettynä kiemurteli kuin koukeroisiin korukuvioihin juoksutettu musta lanka. Viimeisen kriittisen luotauksen läpäissyt paperikäärö ei edeltäjiensä tavoin lentänyt pitkässä kaaressa roskakoriin, vaan sai jäädä rauhassa pöydälle kuivumaan. Velho vetäytyi raskaasti huokaisten tuolinsa selkänojaa vasten, hieraisi rasittuneita silmiään ja antoi huomionsa herpaantua katonrajaan. Raymond myönsi mielessään tottuneensa taistelemaan parhaiten yksin ja pitämään vain kourallisen kuolevaisten puolia. Laajamittaisten sotatoimien sommittelussa hän ei ollut mikään suutari lestissään. ’Olisitko kaavaillut tämän kaiken viikossa vaiko yhdessä päivässä, lordi Syranicus?’, hymähti nuori herra itsekseen. ’Missä mahdat viihdyttää itseäsi nyt kun kansa, jonka luottamuksen anastit ja petit, maksaa kalliin hinnan itsekkäästä ja häikäilemättömästä vallankäytöstäsi?’ Puoliverisen silmät kaventuivat ja kulmat kääntyivät vihaisesti alaviistoon. Miksi hän olikaan suostunut suorimaan ilkeän ja itsekeskeisen arkkidemonin aiheuttamia sotkuja? Eikö hän tällä tavoin erehtynyt taas kerran näkemään turhaa harmia ja vaivaa ikiaikaisen vihollisensa iloksi? Silf’Nuirn ongelmat olivat kasaantuneet yhteen niin tiukaksi vyyhdiksi, ettei syitä tahtonut enää erottaa seurauksista tai alkua kertoa lopusta. Nuorukaisen pitkän pähkäilyn tuotos oli sekin pelkkä kaava eikä valmis voitonjulistus. Matka aselepoon tai rauhaan olisi pitkä ja riskialtis, ja vaatisi varmasti useamman ihmisen ja yönkulkijan hengen. Jos jokin menisi kaikesta huolimatta vikaan ja haltioiden häviö alkaisi häämöttää, ajaisivat valkoiset liput parhaiten käärinliinojen virkaa. Antautuminen ei tulisi kuuloonkaan, sillä tulevassa taistelussa tuskin armoa tunnettaisiin tai annettaisiin; Sybaresin mustien pirujen sieluilla ei ollut kostoretkeläisten silmissä arvoa. Toisaalta koko maailma ja sen tallaajat olivat tietyllä tapaa kytketyt yhteen ja samaan kohtalon liekaan. Jokainen voimakkaampi nykäisy luontoäidin monimutkaisessa luomistyössä vaikuttaisi aina suoraan tai välillisesti muihin liitoksiinsa. Minkälaisen muutoksen kokonaisen kaistaleen repeytyminen saisikaan aikaan? Raymond olisi tosin valehdellut, teeskennellyt ja tekeytynyt vääräksi pyhimykseksi väittämällä välittävänsä enää suuresti yhdenkään yönkulkijan hengestä. Puoldemoni saattoi toisinaan toimia hyväntekijänä, jos sattui sille päälle heittäytymään, mutta tässä vaiheessa yhden tummahipiäisen hiippakorvarodun tulevaisuus oli hänelle toissijainen huolenaihe. Herra Cabreralla oli nyt omassakin selustassaan sieluja suojeltavanaan, eikä hän siis käynyt mittelemään puolta mannerta vastaan vain haltioiden puolesta. Mikäli kyse olisi ollut yksinomaan Kuun kansan edusta, ei nuori mies olisi lähtenyt matkalle ensinkään mukaan. Vanhojen vihamiesten kera veljeily palveli tällä haavaa velhon omiakin tarkoitusperiä. Mustat haltiat – vaikkakin aiemmin aivopestyinä ja harhaanjohdettuina – saisivat viime kädessä syyttää tuhostaan vain itseään. Silf’Nuir ei olisi ensimmäinen laji taikka rotu, jonka väkivaltaista sukupuuttoa puoldemoni oli aikojen saatossa todistanut.
Teltan ulkopuolelta yön pimeydestä kantautui askeleita, mikä oli harvinainen ja lähes aina tietoinen valinta vaanivan petolauman lailla liikkuvan kaartin leirissä. Ohikiitäväksi hetkeksi nojatuoliinsa torkahtanut nuorukainen havahtui katoksen sisäänkäyntiä suojaavan kankaan kahahdukseen ja kirosi hiljaa haltioiden tarkkaa kuuloa. Jonkun vartijoista oli täytynyt havaita kynän ja paperin rapinan vaimenneen ja päätellä velhon saaneen työnsä päätökseen. Kätensä takaraivonsa taa taivuttanut nuori herra raotti laiskasti silmiään kohdatakseen teltan oviaukkoon ilmestyneen tumman hahmon. Tulija ei ollut velholle mikään yllätys: Suurlähettiläs Sadek oli Silf’Nuirn joukossa ainoa, joka uskalsi häiritä häntä varoittamatta, tai ylipäänsä ilkesi hakeutua puoldemonin puheille – muut mustat haltiat karttoivat hirviönä tunnettua miestä kuin ruttoa. Ironista sinänsä, että herra Cabrera petasi yönkulkijoille pelastusta vailla ainuttakaan ystävää aseveljiensä keskuudessa. Kauna ja epäluulot elivät sorretuissa niin syvällä ja tiukassa, ettei niitä vuodessa saati edes viidessä kitkettäisi. Raymond ymmärsi paremmin ollakseen lähestymättä ketään haltioista ilman pätevää syytä. Velho pysytteli enimmäkseen omissa oloissaan; Teltassaan työskennellen tai kauempana maastossa samoillen. Vaatimattomaksi työtilaksi ja yösijaksi katetussa suojassa oli hämärää. Lepattavan öljylampun valossa kiiluvat kultaiset silmät aiheuttivat sisään astuneelle miehelle selvästi puistatuksia. Puoldemonin teki mieli huomauttaa, etteivät haltian aavemaisesti hohtavat, maidonvalkeat pupillit herättäneet nekään sen enempää ihastustaan, mutta hän malttoi mielensä ja tyytyi pelkkään krokotiilinhymyyn, joka sekin jäi lyhytikäiseksi. ”Hyvää yötä, herra Cabrera.”, tervehti tulija pienesti kumartaen ja myöntäen itselleen luvan käydä peremmälle, pysähtyäkseen pöydän toisella puolen seisovan tuolin taakse ja laskien kätensä sen selkänojalle. Sadek ei istunut vielä alas, vaikka silmäilikin jo levottomasti edessään lepäävää paksua, puoliavointa paperikääröä. Molemmat miehistä tiesivät ajan käyneen vähiin; Vihollisen joukot olivat jo liikkeellä. ”Yötä, Sadek.”, vastasi Raymond kohteliaasti nyökäten, mutta kiirehtimättä avaamaan haltian kielellä arvattavasti polttavaa puheenaihetta. Puoldemoni seurasi tyynesti vieraansa katsetta ja kuvitteli mielessään, kuinka mielellään olisi kahlinnut yökulkijan yhteen niistä lukemattomista, nerokkaista kidutuslaitteista, jotka keräsivät nyt tomua Kivun Katedraalissa, pakottaakseen Sadekin kirkumaan vastaukset yhteen jos toiseenkin kysymykseensä; Kiskomaan miehestä irti totuuden, jota tämä ei suostunut ulos kakaisemaan. Daliahista tai muusta huvilalle jääneestä väestä ei ollut kuulunut uutisia tai yhteydenottoja moneen kuukauteen. Herra Cabreraa saatettiin harhauttaa kerran, mutta harvemmin siinä onnistuttiin kahdesti; Hän ei ollut tarpeeksi sokea, tyhmä saati hyväuskoinen. Jos kohta lähettiläs ei välttämättä valehdellutkaan nuorukaiselle päin naamaa, jätti Sadek vähintään jotain olennaista kertomatta, mikä sekin oli laskettavissa vilpillisyydeksi liittolaisten välillä. Nuoren neidon, pienokaisen ja muun perheen seura oli pitänyt puoldemonin levollisena ja nostanut miehessä esiin jopa jaloja ja oikeudenmukaisia piirteitä, mutta nuo ylväät ja pyyteettömät periaatteet olivat alkaneet karista sillä tyrmistyttävällä hetkellä, jona Raymond oli ymmärtänyt ”ystävänsä” salailevan häneltä jotakin – ja mikä vielä pahempaa, asia liittyi selvästi nuoreen neitoon, jota hän yritti suojella. Jos mustat haltiat tapasivat suhtautua ulkopuolisiin varautuneesti ja karttaen, tarttui luottamuspula pian myös nuorukaiseen. Karvaan havainnon ja salaisuuden kaihertaman herra Cabreran ajatusmaailma alkoi synkistyä. Velhon yhteistyöhalukkuus haihtui ja vaihtui vähitellen hiljaiseen, kyyniseen kyräilyyn. Moraalin heikentyminen taas asetti koko puolustusoperaation aivan uuteen varjoon. Vastikään valmistunut suunnitelma oli silminnähden täydellinen, mutta nuoren herran kiinnostus sen toteutukseen ja onnistumiseen kyseenalainen. Huvilalta lähdettyään Raymond oli läpikäynyt laajan tunneskaalan aina epävarmuudesta ja itsesäälistä, pettymyksestä, katkeruudesta ja turhautumisesta suruun ja masennukseen saakka. Aavistus siitä, ettei hän voinutkaan enää luottaa kumppaneihinsa suisti nuorukaisen taas uuteen tunteiden kurimukseen. Turtumuksen tilalle hiipi alati kasvava kiukku ja ärtymys; Tässä tilassa peto hänen sisällään oli arvaamaton ja vaarallinen. Kuin varkain puoliverisen ihmisyys alkoi hiipumaan ja demoninen luontonsa voimistumaan. Syytösten pyörremyrsky pauhasi alituiseen nuoren miehen pään sisällä: ’Mikäli Sadek luulee tietojen pimittämisellä vievänsä minua kuin pässiä narussa...!’ ’Malttia.’ ’ Jos olet epärehellisyydelläsi aiheuttanut Daliahille tai minulle minkäänlaista vahinkoa, tulet maksamaan siitä jokaisella tuskasta huutavalla hermosolullasi, kunnes...’ ’Ota rauhallisesti.’ Tietenkään suurlähettilään ei tarvinnut tietää herra Cabreran saaneen vihiä hämäyksestään. Sadek saattoi yhä uskoa velhon seisovan visusti mustien haltioiden rinnalla, ja hyvä niin. Tässä piilikin ratkaiseva ero huijareiden välillä; Jopa etevän petkuttajan oli vaikea pitää naamaansa pitkään peruslukemilla. Sitä vastoin Raymondille riitti kun hän vältti luomasta mustiin haltioihin liian murhaavia katseita. Nuorukaisen pahantuulisuutta oli ollut helppo perustella tuhannella muulla syyllä kuin sillä kaikkein tärkeimmällä. Liikoja pingottamatta hän oli hämäyksessä aina etulyöntiasemassa.
”Huomaan ilokseni mielialanne kohentuneen. Onko strategiassa tapahtunut edistystä?”, tiedusteli suurlähettiläs hienovaraisesti. ”Voin ilokseni ilmoittaa sen olevan valmis.”, vastasi nuori herra herttaisesti virnistäen. ’Ja mieleni muuten tekisi vääntää kaltaisesi valapaton niskat pari kierrosta ympäri.’, ajatteli puoldemoni happamasti. ”Ah, todellako? Sallitteko minun perehtyä tähän aikaansaannokseen?” ”Olkaa hyvä vain.”, totesi velho ja ojensi kättään pyöräyttääkseen pergamenttirullan ympäri miehen luettavaksi. Sadek istuutui alas ja avasi käärön syventyäkseen sen sisältöön. Hämyiseen telttaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi vain puisessa kelassa pyörivän paperin vaimea rahina. Raymond antoi lähettilään tutkia rauhassa tekemiään ratkaisuja, sulatellen samalla suuttumustaan. Sadek ei ehkä ansainnut moista vihanpitoa päälleen, mutta haltian harkintakyky oli pettänyt pahemman kerran tämän erehdyttyä silittämään jo valmiiksi äkäistä petoa vastakarvaan. Herra Cabrera tarkasteli suippokorvaa suhteettoman kielteisessä valossa; Demoninsukuiset kun olivat kiivasluonteisina taipuvaisia menemään tunteissaan – niin raivossa kuin rakkaudessakin – äärimmäisyyksiin. Päästyään Sadekin epärehellisyydestä selvyyteen olisi Raymond voinut samantien sanoa piut paut tekemälleen sopimukselle ja palata huvilalle. Kierous oli kuitenkin tullut ilmi liian myöhään, jotta miehen olisi kannattanut enää kääntyä takaisin. Viime hetken perääntymisellä hän ei olisi saavuttanut mitään. Nuorukainen olisi vain pilannut parhaan mahdollisuutensa ja joutunut aloittamaan aikeensa alusta. Herra Cabrera ei voinut haaskata aikaa saati voimiaan jos hän aikoi voittaa R’jaionin ja taata tämän tavoitteleman pikku prinsessan turvallisuuden. Kerran kauan sitten Raymond oli kuvitellut pystyvänsä kieltämään tosiasiat, sulkemaan pelon mielestään, suojelemaan lähimmäisiään ja jatkamaan kanssaan elämäänsä kuin koko uhkaa ei olisi ollut olemassakaan. Tuolloin seuraukset olivat olleet katastrofaaliset, eikä nuorukainen aikonut enää toistaa virhettään. Niinpä hänen oli jatkettava valitulla tiellä, toivottava parasta, tehtävä kaikkensa ja katsottava jälkeenpäin lopputulosta. ’Mihin ryhdytty on, se saatettakoon päätökseen.’ Mikäli neito oli noudattanut ystävänsä neuvoja, olivat äiti ja pienokainen kaiken järjen mukaan kunnossa. ”Tähän taktiikkaan on kiteytetty valtavasti voimaa. Suokaa anteeksi epäilykseni, mutta pystyttekö todella toteuttamaan kaiken luettelemanne...?”, ihmetteli Sadek jonkin ajan kuluttua ääneen, kohottaen hämmästyneen katseensa velhoon. Haltia sai vastaukseksi vaimean hymähdyksen: ”Valtaosa kuvailemistani loitsuista on monimutkaisia mutta harmittomia harhakuvia ja illuusioita, joilla on silti tehokas vaikutus rahvaanomaisiin mieliin. Uskottavan näköharhan luominen on usein huomattavasti vaikeampaa kuin silkan tuhon ja hävityksen kylväminen.” Raymond piti pienen, tutkivaisen tauon puheessaan, kunnes lisäsi: ”En toivo kummankaan osapuolen menetyksiä.” Sadek kurtisti huolestuneena kulmiaan. Musta haltia ei ollut varma pitikö kuulemastaan. Voisiko sodasta todella selvitä voittajana turvautumalla pelkkiin silmänkääntötemppuihin? ”Jos toivot meitä Silf’Nuiria olemaan kastamasta katanoitamme vereen samaan aikaan kun ihmiset surmaavat siskojamme ja veljiämme, pyydät liikaa...” ”Tietenkään se ei ole mahdollista.”, totesi nuorukainen viileästi. ”Sallinet minun silti muistuttaa, että suurin osa hyökkääjistä on pelkkiä torppareita tai tilallisia, perheellisiä maalaisia. Jokainen kaatunut mies jättää jälkeensä vähintään kolme kostonhimoista poikaa. Sodan hydramainen hirviö ei taltu niin kauan kun jatkamme kaulojen katkomista. Kauna siirtyy vain sukupolvesta seuraavaan.” Herra Cabrera piti taas tovin tauon, jonka aikana hän laski katseensa alas työhönsä, viitaten siihen pienesti nyökäten: ”Tässä on apu jonka voin tarjota... Tarvitsen tosin hieman lisävoimia sekä kyseisiin manöövereihin että käskynhaltijan kukistamiseen.” Sadekin ilme muuttui – jos mahdollista – vieläkin vakavammaksi. R’jaionin haastamisesta ei aiemmin ollut varsinaisesti ollut puhetta. Seuraavia sanojaan kuumeisesti harkitseva haltia ei hetkeen osannut vastata. Suurlähettilään vaitonaisuus sai velhon kohottamaan kulmiaan: ”Tietänet hyvin aikovani tappaa R’jaionin, ellei hän luovu vallasta ja suostu vetäytymään sivuun, mitä pidän sangen epätodennäköisenä.”, huomautti puoldemoni kärkevästi. Eteenpäin nojautuen, sormensa ristien ja päätään aavistuksen kallistaen hän tuijotti lähettilästä läpitunkevasti, saaden kylmät väreet kipittämään miehen selkäpiissä. ”Tähän mennessä olen päästänyt päiviltä jokaisen, joka on asettunut tielleni, ja käskynhaltija on jo pidempään koetellut kärsivällisyyttäni.” ’Siinä missä sinäkin, Sadek...’ ”Se kurja käärme olisi pitänyt hoidella harmittomaksi jo aikapäiviä sitten, mutta ikävä kyllä olin tuolloin liian lyhytnäköinen ja kiireinen.”, tuhahti velho vaimeasti. Herra Cabreralla oli tulevassa koitoksessa vain yksi vakaa määränpää ja tarkoitus: Lordi Sýránícúksen salakavalan seuraajan surmaaminen. Nuorukainen oli päättänyt tehdä lopun lohikäärmeen viheliäisistä aivoituksista, varmistaakseen Daliahin ja pikku prinsessan saavan olla jatkossakin rauhassa. Henkilökohtainen sodanjulistus olisi kuitenkin ollut sulaa typeryyttä, sillä saaren vartio oli nyt tiukempi kuin koskaan ennen. Sybaresin sysimusta palatsi ei ollut paikka, johon saattoi tuosta vain pistäytyä teelle. Ei, vaikka olisikin ollut arkkidemonin jälkeläinen ja voimiltaan monin tavoin tavallista kuolevaista väkevämpi; Oli kätevää kyetä heräämään joskus kuolleistakin, mutta henkensä heittäminen ennen tavoitteensa saavutusta oli yhtä hyödytöntä kuin päänsä hakkaaminen seinään. Mikäli Raymond olisi lyöttäytynyt ihmisten armeijaan ja lähtenyt näiden kostoretkelle mukaan, olisivat Daliah, Acantha ja muu perhe jääneet pian aivan suojattomiksi. Ystäviensä hyvinvointi oli pakottanut puoldemonin tekemään siirtonsa harkitummin ja toimimaan ovelammin. Tilanne oli pitkään aikaan mitään mistään piittaamattomalle herralle odottamaton ja harvinainen. Tavatessaan Sadekin toistamiseen oli Raymond tajunnut haltian avunpyynnön avaavan ehkä ainutkertaisen tilaisuuden pistää piste nuoren äidin pelon ja epäilysten varjostamalle elämälle. Niinpä hän oli tarttunut yönkulkijan tarjoukseen neidon vastalauseista välittämättä. Mitä tahansa muita selityksiä hän oli ystävälleen syöttänytkin, oli tämä ainoa varma keino suojella pikku prinsessaa pakkomielteisen lohikäärmeen kynsiltä. Päästäkseen vihollistaan lähelle oli Raymondin piilotettava ketunhäntä kainaloonsa ja hierottava ainakin näennäisesti hyviä välejä käskynhaltijan kanssa. ”Koskaan aiemmin ei musta lohikäärme ole hallinnut Silf’Nuir’n valtaistuimella...”, mutisi lähettiläs väkinäisesti yskähtäen, kun ei hetkeen keksinyt muutakaan sanottavaa. Todellisuudessa Sadek toivoi salaa R’jaionin suistuvan vallasta, mutta haltialle oli liian riskialtista myöntää tätä ääneen; Vaarana oli kahden uskollisuudeltaan jakautuneen haltiakaartin suistuminen sisällissotaan. Hän halusi hoitaa yhden ongelman kerrallaan. ”Entä arkkidemoni sitten...?”, muistutti nuorukainen kitkerään sävyyn. Sadekin kasvot kovettuivat. Nuorukaisen pisteliäisyys alkoi mennä jo liian pitkälle. ”Olemme oppineet virheistämme.”, totesi musta haltia lievää paheksuntaa äänessään. ”Osa teikäläisistä ei selvästikään ole, muutoin R’jaionilla ei olisi niin paljon kannattajia. Hallintonne on rehellisesti sanottuna retuperällä.”, oikaisi velho säälimättä, rummuttaen puista pöytälevyä kärsimättömästi sormillaan. ”Se kaipaisi kunnon ravistelua.” ”Pelkäänpä Sybaresin kaartin kääntyvän sinua vastaan jos yrität pyrkiä sisään palatsiin. Tällöin edes herrani johtamat joukot eivät voi sinua tukea. Emme kaipaa kapinaa rintamalla.” ”Älä huoli, ryhdyn henkilökohtaisiin selkkauksiini vasta varmistettuani kansasi olevan kuivilla.”, naurahti nuorukainen ilottomasti. ”Vaan kuten sanottu, tarvitsen tulevaan taisteluun hitusen lisävoimia. En kuitenkaan aivan sellaisia kuin näytät kuvittelevan...” Puoldemoni huoahti tympeästi ja vilkaisi lähettilästä merkitsevästi. ”Luulisi sinun edesmenneen valtiaasi palvelijana ymmärtävän paremmin, mitä tarkoitan...” Laskeutui syvä, painostava hiljaisuus, jonka aikana Sadekin silmät porautuivat puoldemoniin, ja Raymondin katse karkasi johonkin hyvin kauas. Nuori herra oli vannonut itselleen, ettei koskaan, ikinä enää sortuisi raakuuteen, ja yhtä kaikki vaikutti vahvasti siltä, ettei suunnitelma onnistuisi ilman ylimääräistä verenvuodatusta – nuo vaihtoehdot oli tutkittu ja tyrmätty ensimmäisinä. Sadek huokaisi lopulta vaimeasti, piilotellen vain vaivoin vastentahtoisuuttaan: ”Jokainen musta haltia on valmis uhrautumaan yhteisönsä hyväksi... Kenenkään ei tarvitse tietää tapahtuneesta.” ”Älä naurata...”, puuskahti nuori herra tuohtuen ja tempaisten itsensä ylös tuoliltaan. ”...vaan kun kerran ymmärsit yskäni, lainaan yhtä lentoliskoistanne.”, hän ilmoitti heilauttaessaan matkaviitan harteilleen ja marssien sen leveät liepeet vihaisesti viskoen kohti oviaukkoa. ”Onko tähän todella aikaa?!”, kivahti Sadek ulos teltasta pyyhältävän herran perään, mutta hänen sanansa kaikuivat kuin kuuroille korville. ’Aivottomia lampaita kaikki tyynni...’, murisi nuorukainen mennessään. Hiljainen, patoutunut raivo oli kuluttanut puoldemonia monilla eri tavoilla, kasvattaen muun ohella kirottua nälkäänsä. Pedon verenhimo oli äitynyt entistä vaikeammaksi kestää. Niin alas Raymond ei silti vajoaisi että sallisi mustien haltioiden heittäytyvän marttyyreiksi. Häntä raivostutti yönkulkijoiden aulius asettaa kunniakas kuolema elämiensä edelle. Minkälainen haloo siitä syntyisikään, jos sotureita alkaisi katoamaan leiristä?! Eikö oletettu syypää päätyisi välittömästi tuikeiden katseiden tulilinjalle? Raymond ei kaivannut moista huomiota osakseen. Vielä vähemmän hän halusi tulehduttaa välejä jo valmiiksi kireän ilmapiirin leimaavassa leirissä. Nuori mies siirtäisi pulmansa muualle...
|
|
|
Post by R.C. on Dec 5, 2010 3:48:01 GMT 3
Pimeys nielaisi nuorukaisen tämän poistuessa teltastaan pitkin harppauksin. Yhtä sysimusta synkkyys eli herran sisimmässä hänen asetellessaan joutuisaa askelta toisen eteen. Rivakka kulku suuntautui sumeilematta suurten, siivekkäiden liskojen aitaukseen, missä mies kirvoitti tulollaan oitis raateluhampaiden kirskunan ja kiukkuisen sähinän kakofonian. Kullakin lentävällä ratsulla oli kaartissa elinikäinen omistajansa, mutta eivät suinkaan kaikki mustat haltiat saaneet kunniaa ohjastaa omaa fangornia – kaikkein viimeiseksi moista mahdollisuutta olisi tarjottu soturille, jolta suippokorvat ja tumma hipiä tyystin uupuivat. Niinpä vaaleaverisen ihmisenpuolikkaan siekailematon saapastelu kookkaiden petojen keskuuteen sai aikaan ennalta arvattavan vihamielisen vastaanoton. Yhtä yllättäen oli murinakuoro kuitenkin vaiennut ja terävät luut kätketty takaisin kuoppiinsa, kun tovin tahtointaistelun tuloksena talutettiin ulos yhteistyöhön taltutettu yksilö. Vähintään kaappauksen kohteeksi itsensä kokeva fangorn löntysteli typertyneenä suitsistaan vetävän vieraan vanavedessä, tohtimatta silti toistamiseen tehdä velholle vastarintaa, vaikka olisi mittasuhteistaan päätellen voinut repäistä miehen pään irti yhdellä puraisulla. Yritys oli jo osoittautunut erehdykseksi, jonka seuraukset näkyvittä naarmuitta säästynyt peto tunsi yhä nahoissaan. Niinpä se tyytyi pälyilemään hermostuneesti ympärilleen kuin pelastusta etsien. Liskon luimistelu oli kuitenkin turhaa, sillä Raymond oli tehnyt pyrkimyksensä selväksi: Hän ei aikonut laistaa lupauksestaan tai kääntää haltioille takkiaan karatakseen omille teilleen, saati ottaa omaa lomaa vieraillakseen huvilalla (vaikka vaihtoehdoista jälkimmäinen houkuttelikin herraa suuresti). Tältä erää velho lainaisi ratsua vain erinäisiä muita, jo tiettäväksi tekemiään tarkoitusperiä varten. Yksityisten syidensä selitteleminen itsessään oli ajanut herra Cabreran liki raivon partaalle. Mies ei välittänyt ruotia ikävimpiä piirteitään edes läheisilleen, saati sitten suurlähettilään kaltaiselle epäluotettavalle lurjukselle. Mitä tarvetta hänellä oli ollut tilittää Sadekille yksityisiä asioitaan, jotka arkaluonteisuudessaan kestivät yön hämärää yhtä vähän kuin kirkasta päivänvaloa? Entä miten tuolla kirotulla hiippakorvalla riitti otsaa luoda häneen arvostelevia katseita tietäessään päämääränsä palvelevan osaltaan omankin kansansa etua? Oliko hukkuvalla varaa väheksyä auttavaa kättä, vaikka se olikin verinen? Nuorukainen koki olonsa monin tavoin epämukavaksi. Tuntui kuin pienet hyönteiset olisivat ryömineet hänen ihollaan ja sen alla. Raymond halusi raapia haltioiden inhon ja ylenkatseen yltään ja toisaalta raastaa lihaansa laskeakseen toisen luontonsa esiin, vaikka kammoksui ja tuomitsi sen itsekin. Hän pelkäsi totuutta, joka pinnan alta saattaisi paljastua, ja sitä mitä tapahtuisi sen saadessa vallan. Pystyisikö hän yhä hillitsemään väkevämpää minäänsä? Yönkulkijan edessä puoliverinen oli suhtautunut pimeään puoleensa tyynesti, jopa pilkallisesti, mutta yksin vetäydyttyään velhon kylmäkiskoisuuden kulissit antoivat periksi epäilykselle, levottomuudelle ja katumukselle. Totuuden paljastaminen ei vapauttanut, vaan aiheutti hänelle vain riisutun, nöyryytetyn ja suojattoman tunteen. Nyt Sadek oli saanut vihiä heikkoudestaan: Puoldemoni oli paastonnut liian monta vuosikymmentä kohdatakseen kylmiltään operaation asettamat haasteet. Hän oli todistanut itselleen tulevansa toimeen vaatimattomalla ravinnolla vain todetakseen olevansa pahoin nälkiintynyt hetkellä, jona voimia tarvittiin monin verroin aiempaa enemmän. Vaikka Raymond oli ihmisten silmissä edelleen terve ja jäntevä nuorimies, salasi aatelisen vankka, komea ulkokuori hitaasti riutuvan sisimmän. Hiipivästä heikkoudestaan huolimatta saattoi puoliverinen silti pistää pahaisen fangornin kaltaiselle otukselle kampoihin, ja jo valmiiksi pahantuulisena ei sietänyt liskolta lainkaan ylimääräistä leuanlouskutusta. Varjostaan huokuvasta vastahakoisuudesta piittaamatta hän pakotti vähäisemmän pedon kulkemaan kintereillään. Lentävälle ratsulle edellään marssiva röyhkimys oli täysi mysteeri. Silti lisko oli kyllin älykäs oppiakseen ensimmäisestä läksystä ja tajutakseen, ettei ollut aivan tavallisen kaksijalkaisen kanssa tekemisissä. Äänettömän leirin laidalla fangorn luopui viimein toivostaan ja alistui painamaan rintakehänsä kamaraan, laskeakseen keljun orjuuttajansa ratsaille. Haltiat olisivat jo ehtineet hätiin, mikäli mielivät estää petoa palvelemasta väärää herraa. Kenenkään vastustelematta sai nuori mies heilauttaa itsensä satulaan ja ohjastaa lentävän pedon napakoin käskyin yläilmoihin.
Tähtikirkas taivas tarjosi ratsastajalle kylmän syleilyn yöhallan huurtamassa tuulessa. Kevät oli vielä nuori eikä jaksanut kainolla lämmöllään sulattaa pakkasherran hyistä sydäntä, jonka illan tullen kiivastuva syke hyydytti ilosta kyynelehtineet metsät jääpuikoille ja kohmetti auringon hoivaaman maan ratisevaan routaan. Liian aikaisin palanneet peipot palelivat jäätävän viiman piiskaamien puiden alastomilla oksilla. Turhan varhain valkeaan hankeen puhjenneet leskenlehdet saivat tuta kuuran julman kurituksen. Pienet, hentoiset värinpilkahdukset nietoksella riutuivat ja kuihtuivat kuten tunteetkin vailla vastakaikua. Ystäviensä lämmöstä leskeksi jäänyt sydän mustui ja myrkyttyi katkeruudesta ja itsekkyydestä. Tunteeton kuin talvi, välinpitämätön kuin väritön maisema. Raymond veti viileää ilmaa syvään keuhkoihinsa ja koetti karistaa kaikki ylimääräiset ajatuksensa, muuttuakseen yhtä kylmäksi ja järkähtämättömäksi kuin ympärilleen jähmettynyt luontokin. Hartaasti vihaamansa lordi olisi hänkin käynyt nyt hyvästä esikuvasta: Luontaisen tappajan sisimmässä mikään ei liikahtaisi elämän valuessa sormiensa lävitse. Kerran herra Cabrerakin oli paatunut yhtä myötätunnottomaan mielentilaan. Eskapismi, egoismi ja empatian täydellinen puute olivat tehneet puoliverisen elämästä hetkeksi helpompaa, mutta todellisuuteen herättyään vieneet mieheltä yöunet loppuiäkseen. Seurauksista huolimatta hän haikaili nyt samaa turtumusta, samaa säälimättömyyttä, jolla oli hankkinut itselleen huonon maineen kautta mantereen ja kaikkien sen kansakuntien. Fangorn liisi tasaisesti ja joutuisasti, taivasta voimakkain siiveniskuin halkoen ratsastajansa keskittyessä tähyämään alapuolellaan lipuvaa tienoota. Mikään pimeässä ja äänettömässä maastossa ei ensisilmäykseltä tuntunut houkuttelevan huomiota puoleensa. Kylät ja pitäjät piiloutuivat sankkaan havumetsämattoon kuin pelokkaat jänikset pensaikkoon. Kaupungeissa vahdit olivat kallista lamppuöljyä säästääkseen sammuttaneet jo katulyhdyt. Kivilinnat korkeine torneineen kohosivat horisontissa karuina ja jyrkkinä mäennyppylöinä, syvistä tähystyskuopista kajastavien valojensa vahtiessa demonisten silmien tavoin taivaanrantaa. Suurempaa hälyä välttääkseen mies kiersi tiheämpään asutut taajamat kauempaa; Hän ei kaivannut aikeilleen turhaa julkisuutta. Toista tuntia lounaaseen lennettyään sai velho viimein syyn nykäistä ratsunsa ohjaksia: Hän haistoi palaneen käryä ja havaitsi hämärän seassa kirkasta loimua, joka ei voinut olla peräisin pelkistä leirinuotioista. Nuorukaisen laskeuduttua ja sidottua liskon ohjaksistaan kauemmas asutuksesta nielivät lieskat jo viimeisiä seinähirsiä. Savuttavat rauniot kietoivat mutaisen markkinaraitin harmaaseen, kitkeränkatkuiseen vaippaan. Hävitetyssä kylässä oli hiljaista kuin haudassa, jota vailla moni sen asukkaista makasi yhä tuhoutuneissa taloissa tai ulkona kaduilla. Puoldemonilla ei kestänyt kauan arvioida saapuneensa paikalle liian myöhään: Kangistuneilla ruumiilla parveilevat rotat olivat murhenäytelmän ainoat elolliset todistajat; Kapealla kujalla näkyi harhailevan myös isäntäväkensä kadottanut koira eksyneenä ja hämillään. Se ynisi ja haukahti nuorelle miehelle, mutta ei lähestynyt vierasta vaistotessaan tämän olemuksessa jotain selittämättömän pahaenteistä. Raymond käänsi kurjalle piskille selkänsä palatakseen viipymättä fangornin luo. Jahdin oli jatkuttava, sillä sarastukseen oli enää muutama tunti aikaa. Velho halusi ehtiä takaisin leiriin ennen aurinkoa. Raa’asti ryöstetyn kyläpahasen yhyttäminen herätti etsijässä silti toivoa. Ryöväreiden mellestys oli suuremman selkkauksen tavallinen sivuoire. Miekanviillon tavoin tapasivat hävityksen jäljet seurata suoraa, valtatien viitoittamaa linjaa. Kohotessaan ratsunsa siivillä taivaalle saattoi puoldemoni jo ennustaa matkalleen suotuisan ilmansuunnan.
Aamunkoitto oli vetänyt verenkarvaisen vanan horisonttiin herran tavoittaessa toisen otollisen kohteen. Tällä kertaa edellistä kehittyneempi kylä oli liekeissä; Tulet olivat jälleen tahallaan sytytetyt. Toisaalta osa palavista taloista seisoi vielä perustuksillaan, joten mahdollisuus eloonjääneiden löytymiseen oli olemassa. Herra Cabrera haistoi kuin hyeena tilaisuuden. Fangornin kaarreltua tovin haaskalinnun tavoin kylän yläpuolella hän varmisti pahimman hälyn laantuneen ja patisti pedon pilvistä alas metsänrantaan. Kaupungin sisäänmurretuista porteista astuessaan Raymond tunsi pistoksen rintakehässään. Moraali muistutti nuorukaisen olevan tekemäisillään jotain hirvittävän väärää ja käski häntä kääntymään heti takaisin. Korkea etiikka oli toiminut ihmisyytensä lujana kulmakivenä jo pidempään. Raymondia pelotti luopua tiukasta kurista ja nuhteesta, joiden kautta hän oli repinyt itsensä syntien ja itsepetoksen suosta onnellisemman elämän syrjään. Ilman oikeuden ja hyveiden ohjenuoraansa hän ei olisi kuunaan kaapannut aivopestyksi nukeksi uskomaansa nuorta neitoa mukaansa, vaan rusauttanut naisen niskat sijoiltaan ja jättänyt raadon Kristallikammion lattialle lojumaan; Toisin sanoen ratkaissut ongelman yhtä mutkattomasti ja säälimättömästi kuin aina ennenkin – ellei jopa pitänyt tekoaan armoniskuna uhrille. Miten tulevaisuus olisikaan muuttunut? Omantunnon kolkutus kaikui kuin kuuroille korville. Raymond tunnusti tulevan rikoksensa ja jatkoi itsepintaisesti kulkuaan. Tavoitteensa tähden hän oli valmis katkaisemaan suojelusenkeleiltä siivet ja riistämään muilta toisen mahdollisuuden. Velho päätteli, ettei yksi tai kaksi kuollutta kyläläistä enemmän hetkauttaisi historiankirjoja suuntaan taikka toiseen. Häviävän harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta rahvaiden sielut painoivat kohtalon vaakakupissa yhtä vähän kuin yksittäiset oljenkorret pellolla. Myrskyn laannuttua kukaan ei laskisi laonneita viljoja. Kauempaa kantautuva itku sai herra Cabreran jähmettymään aloilleen. Savun sumentamalla tiellä hän saattoi erottaa pienen, kumaraisen hahmon toisen, matalamman mytyn vierellä. Puoliverinen vetäytyi hiiltyneen raunion varjoon tarkkaillakseen tilannetta ja välttääkseen säikäyttämästä saalistaan tiehensä. Koostaan päätellen pääväylällä kyyristeli pieni lapsi, ja maassa makaava saattoi hyvinkin olla tämän vanhempi tai sukulainen. Mies saattoi juuri ja juuri erottaa katkonaista puhetta. ”...ole kiltti! ...talo sortui! Meidän on autettava... nouse ylös, kiltti...” Velho ei arponut onnellaan kauempaa, vaan toi läsnäolonsa julki potkaisemalla saappaallaan satunnaista seinänvierustalla lojuvaa murikkaa. Kivi osui ja kimposi kolahtaen mustuneesta kivijalasta. Kauempaa kiirinyt sananvaihto tyrehtyi sillä sekunnilla vaimeaan sihahdukseen: ”..., mene piiloon, Mariko!”, jota noudattaen polvistunut osapuoli kömpi jaloilleen sännätäkseen kohti osittain tuhoutuneita rakennuksia. Herra Cabrera seurasi silmänsä kultaisina viiruina keskenkasvuisen menoa, mutta antoi hiirulaisen piiloutua koloonsa. Hän luki tilannetta kyllin hyvin arvatakseen, ettei lapsi karkaisi kauas niin kauan kun tielle jäänyt omainen oli elossa. Niinpä hän keskitti ensinnä mielenkiintonsa tiellä viruvaan henkilöön. Muutamalla harppauksella Raymond tavoitti raitilta pahoin ruhjoutuneen naisen, joka näytti jääneen vaunujen tai muun vastaavan, raskastekoisen menopelin yliajamaksi. Kyseessä lieni paikalta livistäneen lapsen äiti. Nainen oli iältään päälle kolmenkymmenen, eikä vammoistaan päätellen vanhenisi enää päivääkään. Pelastunut lapsi oli kenties valanut vanhempaansa sisua pihistellä henkeään hetken pidempään rahisevissa keuhkoissaan, mutta nuo vaivalloiset vedot vaikuttivat jo auttamatta luetuilta. Niinpä nuorukainen ei vaivautunut tiedustelemaan naisen vointia. ”Älkää pelätkö. Mitä tapahtui?”, hän kysyi pehmeällä äänellä, antaen ymmärtää saapuneensa paikalle satunnaisena ohikulkijana, ellei jopa ystävänä. ”Etkö ole... yksi roistoista?”, kähisi nainen silmät tuskasta ja kauhistuksesta selällään, pälyten samalla vaivihkaa luhistuneiden rakennusten suuntaan. Äiti hermoili epäilemättä lapsensa puolesta, sillä voittoa tavoittelevilla orjakauppiailla oli toisinaan tapana kerätä ryöväreiltä jääneet tähteet. Yhden epäonni oli monesti toisen onni, joten onnettomuuspaikoilla parveili häikäilemättömiä kärkkyjiä kuin kärpäsiä raadolla. Puoldemoni tiesi tämän paremmin kuin hyvin. Velho puisteli hymyillen päätään polvistuessaan ja laskiessaan kämmenensä rauhoitellen naisen olkapäälle, imien kuolevaisen kipua vain sen verran, ettei herättänyt tässä ihmetystä. Vaikutus tehosi, sillä naisen jäsenet näyttivät heti rentoutuvan. ”Olkaa huoleti, en tahdo teille pahaa.”, mies vakuutti. Uhri tuntui uskovan häntä; Epäilemättä kokien siihen kipeästi tarvetta. ”Voitteko auttaa minua, herra? Osaatteko... parantaa?” Ääni kulki helpommin henkitorvessa, jota kipu ei enää kuristanut. Kukaties nainen aisti vieraassa jotakin erikoista, joka sai hänet koettamaan onneaan. Nuorukainen puisteli taas päätään. ”Sitä taitoa en ikävä kyllä taida, vaikka osaisinkin arvioida vammojesi luonteen.”, hän vastasi tunnustellen varovaisesti naisen vyötäröä, joka oli painunut raskaiden rattaanpyörien painosta omituisesti kasaan. Mies huokaisi raskaasti. ”Pelkäänpä ettei sinulla ole paljon aikaa. Sisäelimesi ovat vakavasti vaurioituneet. Et kestäisi nykyisessä kunnossa liikuttelua, enkä liioin ehtisi hakea apua naapurikylistä ennen kuin menehtyisit...” Puoldemoni puhui totta. Hän saattoi kartoittaa kehossa säteilevät kipupisteet ja arvioida tarkasti vaurioiden laajuuden. Kuolevaisen hengenpitimiksi ei ollut mitään tehtävissä. Nainen rypisti kulmiaan ja oli jonkin aikaa vaiti. ”Kaipa sen tavallaan tiesinkin...”, hän mutisi lopulta alistuneeseen sävyyn. ”Otan kohtaloni vastaan kuten jumalat sen määräävät. Mutta tyttäreni... kuinka hänen käy..?” Väsyneen katseen painuessa ja murheen uurtaessa uupuneita kasvoja Raymond uskoi arvaavansa äidin ajatuksen. Olisiko lapsen ollut armollisempaa saada muun perheen tavoin surmansa, kuin kohdata kova maailma orpona, vain nääntyäkseen nälkään tai paleltuakseen pian kuoliaaksi? Sameat silmät hakeutuivat anovina nuoreen mieheen. ”Rohkenenko... esittää teille, herra... kuolevan viimeisen toiveen...?” ”Mitä tahtoisit minun tekevän hyväksesi?” ”Sukulaisemme... asuu läheisessä kaupungissa, Perionissa... Olisitteko niin kiltti että veisitte tyttäreni Marikon... tätinsä Leean huostaan?” ”Olen hyvin kiireinen...”, mutisi velho vastahakoisesti. ”Rukoilen teitä! Voitte pyytää mitä tahansa korvaukseksi! Sukuni ei ole rikas, mutta...” Herra Cabrera näytti empivän tovin, mutta huoahti sitten kuin sydämensä olisi heltynyt. ”Hyvä on... on kenties jotakin, jolla voit hyvittää minulle vaivani... eikä velka jää sukusi harteille.” ”Miten minä...?” Nainen näytti hämmentyneeltä. ”Älä vaivaa sillä päätäsi. Pidän huolen että lapsesi pääsee turvaan.”, sivuutti mies kysymyksen hymähtämällä ja kääntämällä huomionsa raunioiden suuntaan. Hän erotti kalpean, värisevän hahmon varjoissa. ”Mariko? Tule tänne, lapsi.”, kehotti herra Cabrera kuuluvasti. ”Se on äitisi tahto.” Lapsi totteli huolesta äitinsä puolesta, astahtaen esiin hätääntyneenä ja huojahdellen. Ei kai vieras tahtonut heille pahaa? Nuori tyttö näytti nuhjuiselta räsynukelta; Vaatteet olivat likaiset ja risaiset, hiukset nokiset ja takussa. Kyynelvirrat olivat vetäneet valkeat rannut mustuneille kasvoille. Sydän läpätti silti kiivaasti kuin västäräkillä, tarraten epätoivoisesti elämään kuin puuntaimi viimeiseen viiman riepottelemaan lehteensä. Ellei lapsi pääsisi pois kylästä ja suojaan, tämä paleltuisi pian palojen sammuessa. ”Kaikki hyvin. Tahtoisitko tulla katsomaan äitiäsi?”, kysähti velho aavistuksen perääntyen.
Raymond soi kuolevaisille lyhyen tovin toistensa hyvästelyyn. Kaksikkoa katsellessaan Daliah ja Acantha johtuivat kuin varkain hänen mieleensä. Äiti ja tytär muistuttivat heitä. Mielikuva tuntui tältä haavaa niin epämiellyttävältä, että mies koetti karkoittaa sen pikimmiten tiehensä. ’Olen ihminen, en hirviö, vaikka joudun turvautumaan veritekoihin.’, nuorukainen muistutti itselleen. Kyseessähän oli yksinkertainen vaihtokauppa. Palvelu palveluksesta, eikö totta? Äidin selitettyä tyttärelleen tilanteen tämä kohotti katseensa epävarmasti herraan. Puoldemoni hymyili ja silitti kevyesti lapsen päälakea, jonka notkahtaessa hän keinautti ketterästi kätensä kannattelemaan kevyttä, veltostuvaa kehoa, estäen tainnutettua tyttöä lyyhistymästä maahan. ”Nukuhan nyt, pienokainen. Äitisi on aivan turvassa. Lunatariathan haltuun.”, mies mumisi. Laskettuaan lapsen makuulle hän kohdisti katseensa taas kuolevaan. ”Hän nukkuu nyt. Uupumus teki tehtävänsä.” Nainen hymyili helpottuneena ja hyvillään. ”...herra, vaikutatte hyvin jalolta ja lempeältä. Luotan teidän auttavan rakasta lastani.”, hän huoahti raskaasti. ”Tietenkin teen kaiken voitavani tyttärenne eteen. Älkää olko yhtään huolissanne.”, myötäili herra Cabrera perin viehättävä krokotiilinhymy suupielessään. Hän julkeni käyttämään ripauksen viehätysvoimaansa, taitaen samat viekoittelun keinot kuin muutkin kaltaisensa. Puoldemoni yritti saada naisen tuntemaan olonsa mahdollisimman rauhalliseksi ja turvatuksi. ”Pelkkä läsnäolonne saa kipuni hellittämään. Ja näytättekin ihan... enkeliltä.”, arvioi kuoleva äiti hymyillen. ”Niinkö?”, naurahti velho kulmaansa kohottaen. Kyyhkynvalkeisiin hiuksiin haksahtanut nainen ei olisi voinut olla paljon enempää väärässä. ’Voisin vetää sinut korkeintaan Helveticaan.’ Kuolevaisen harhaanjohtamisen helppous sai pedon ihmettelemään, miksi hän olikaan koskaan lakannut saalistamasta? Samassa naisen pulssi heikkeni ja hengitys kävi raskaammaksi, katseen muuttuessa hieman etäiseksi. Kuolevaisen elinvoiman huvetessa alkoi nuorukaisellekin tulla kiire. Puhe olisi pitänyt jo vaihtaa tekoihin, mutta pelkkä ajatuskin sai Raymondin päättäväisyyden horjumaan. ’En voi...’ Puoldemonin sydän alkoi hakata kuin haluten karata iäksi iljettävästä kuorestaan. Väriseviin suoniin hyökyvä veri puski kylmän hien kalvenneelle otsalle. Nuoren miehen katse harhaili hätääntyneenä ympäriinsä nyrkinkokoisen palan noustessa kurkkuunsa. Tiesikö hän enää itsekään mitä oli tekemässä? Nainen siristi silmiään ja mutisi vaimeasti, ollen yhä häthätää tajuissaan. Uhrin olkapäätä hiponeiden sormien kosketus koveni kouristuksenomaisesti velhon tarratessa kuolevaan ja vetäessä tämän vapisten syliinsä. Vasemman lapaluun tienoille pysähtynyt käsi tärisi kuin horkassa. Puoliverinen ei voinut hukata hetkeäkään, mikäli mieli hyötyä jotain kuolevaisesta! Kaikki oli kuitenkin ollut turhaa, sillä hän ei kyennyt toimimaan, nähdessään sielunsa silmin vieraan naisen ja lapsen sijasta Daliahin ja Acanthan edessään – kuolleina ja verissään, kynsissään raadeltuina. Mikä estäisi häntä tämän jälkeen satuttamasta rakkaitaan? Raymond sulki silmänsä selättääkseen epätoivon ja pakokauhun. Hammastaan purren hän yritti kuumeisesti järkeillä motiiviaan. Nuorukaisella ei ollut enää paljon aikaa, sillä ihminen heikkeni jo hyvää vauhtia. ’Jos kykenen tähän, minun ei pitäisi palata huvilalle.’ ’Jos en kykene tähän, minun ei kannata edes lähteä sotaan.’ ’Jollen pysty tekemään mitään heidän hyväksensä, jollen saa mitään aikaan, miten saattaisin kaiken tämän jälkeen palata huvilalle ja kohdata perheen?’ ’Jollen saa R’jaionia hengiltä, hän ei ikinä jätä Daliahia ja Acanthaa rauhaan.’ ’Teen tämän rakastamani naisen takia, kuten sinäkin luovut viimeisistä henkäyksistäsi lapsesi tähden.’ ’Daliah, anna anteeksi...’ Raymondin hengitys salpautui ja silmät rävähtivät auki. Puoldemonin päätä vaivannut epäilys oli tullut tiensä päähän, kun irvokkaaksi aseeksi vääristynyt kouransa pureutui murhaavalla voimalla hauraaseen ihmiskehoon, työntyen ohuita kylkiluita murtaen viistosti lapaluun alle ja kietoutuen kuin käärme sen suojissa pamppailevan lihaksen ympärille. Sydämensä yltyessä sykkeeltään viimeiseen, villiin tykytykseen ehti nainen vetäistä kerran kiivaasti henkeä. Peto ei enää epäröinyt riuhtaistessaan elämän ulos kuolevaisesta, joka retkahti seuraavassa hetkessä maahan selälleen, silmät epäuskosta ammollaan ja huulet raottuneina huutoon, jota ei koskaan kuulunut. Kuolema oli korjannut naisen yhtä nopeasti kuin viljaa niittävä viikate. Puoldemoni ei potenut syyllisyyttä tai tunnontuskia. Tuntui kuin osa hänen tajuntaansa olisi tyystin sammunut. Vaistojensa varaan heittäytynyt peto pystyi ajattelemaan vain kiljuvaa nälkäänsä ja iloitsemaan sen tyydyttämisestä. Yhä lyövä sydän nostettiin kuin juhlava malja huulille peukalon vapauttaessa salpaamansa aortan, antaen sydänveren tulvia janoiseen kurkkuun. Samaa tietä seurasi kohta loputkin tuosta elintärkeästä elimestä, joka pakotettiin terävien kulmahampaiden lomasta yhtenä kappaleena kidasta alas. Edelleen liikkuvan aterian valuessa hitaasti nieluaan pitkin valtasi puoldemonin nautinnollisen lämmin tunne. Verisiä suupieliään lipoessaan hän aisti valtavan voiman hyökyvän lihaksiinsa. Energian patoutuessa pedon olisi tehnyt mieli heittäytyä maahan piehtaroimaan samalla, kun luunsa ja jänteensä vaikeroivat vielä muutoksen kourissa. Matala, eläimellinen murina kohosi kumeaksi karjahdukseksi kuin riemunhuudoksi. Hän ei ollut ihminen. Ei kokonaan. Ei enää. Viimein hurmioitunut mieli malttoi järjestyä ja muodostaa selkeämmän ajatuksen: ’Kuka sanoi että haluaisin ohittaa vuosisadan verilöylyn?’ Kylmä nauru kaikui kolkkona herra Cabreran mielessä. ’Tuleva kärsimysnäytelmä, verenvuodatus, kipu, kuolema... Ne kaikki ovat virittäneet minut odotuksella, jännityksellä, riemulla. Sillä enkö vain tunnekin mielihyvää muiden tuskasta ja ahdingosta?’ Puoldemoni nousi raskaasti kavioilleen. Hän märehti uudesta näkökulmastaan tulevaan sotaan. ’Sadek, mitä ikinä salaatkaan minulta, ei sinua voi syyttää täysin mielessäni tapahtuneesta muutoksesta. Sillä enkö vartonut hartaammin juuri kansasi perikatoa kuin johonkin huvilaan majoittamani hupakon tapaamista? Petollisuutesi sai vain odotukseni patoaman latauksen purkautumaan ennen aikojaan. Sadismi on todellista nautintoa ja vahingonilo paras ilo. Kuinka paljon kärsiviä ja kuolevia mahtuukaan kansanmurhaan. En malttaisi odottaa tulevaa huvitusta – moista viihdettä ei olekaan aikoihin koettu!’ Siinä ilakoidessaan puoldemoni vainusi ja muisti uneen tuudittamansa tytön. Hän käännähti kultaiset silmänsä kiiluen katsomaan hervotonta myttyä, jonka tappaisi tottakai seuraavaksi. ’Miksi kuskaisin sinua mihinkään, kun voisin yhtä hyvin syödä sydämesi jälkiruuaksi ja säästää itseäni ja tätiäsi vaivalta? Ei kaltaistasi rääpälettä jää kukaan kaipaamaan.’, tuumasi herra Cabrera ivallisesti tuhahtaen. Hän astahti jo lasta kohti, kun kuuli samassa oven rämähtävän auki; Paukahduksesta päätellen joku oli potkaissut sen saranoiltaan. Peto käänsi uteliaana päätään silmiensä kaventuessa viiruiksi. Kuka muu oli kanssaan kylässä? ”Hei kaverit, mis ootte?! Yks helvetin huora iski perkeleen kattilalla tajun kankaalle!” Mölähtelyä säesti vuolas kirousten tulva. ”Hei, huhuu!? Ettekai te saamari sentään jo lähteny ja jättäny mua tänne?!” Pitkä ja hontelo hahmo toikkaroi tovin ympäriinsä, kunnes äkkäsi savun seassa pedon varjon ja lähti pahaa aavistamatta tämän suuntaan. Herra Cabrera ei hievahtanutkaan. Hän antoi ryövärin edetä rauhassa näköetäisyydelle: ”Hei, onneks et viel lähteny. Mulle kävi kato vähä köpelö...köh...” Karmivaan näkyyn törmännyt karski mies kakoi hetken sänkistä kurkkuaan, kunnes sihahti tukahtuneesti: ”...H-hirviö!” ”Oikeassa olet, veikkoseni, vaan vähänpä tieto sinua auttaa...”, murahti peto terävine purukalustoineen leveästi virnistäen. Ajatus mittelystä moisen luonnonoikun kanssa ei tuntunut raskastekoista rosvoa miellyttävän; Äijä käännähti kannoillaan ja ryntäsi älähtäen pakoon. Puoldemoni hymähti syöksähtäessään ryövärin perään. Parilla kamaraa vavahduttavalla harppauksella hän saavutti miehen ja huitaisi tämän kuin olkinuken päin viereisen talon seinää. Roisto ulvahti ja lyyhistyi henkeään haukkoen hirsiä vasten, josta leukansa alle puristuva teräksinen ote nosti hänet pian sätkien ilmaan. Seuraavassa sivalluksessa kuolevainen tunsi viiltävän kivun vatsassaan ja kuuli sisuskalujensa luiskahtavan löysänä vyyhtinä maahan. Hän kiljui kyynelehtien tuskasta ja rukoili armoa, mutta turhaan. Puoldemoni otti kaiken huvin irti elävästä lelustaan, kunnes survaisi petolintumaisen kouransa kiertelemättä miehen rintakehään. Ei velho kiduttanut ja tappanut ryöväriä oikeutta jakaakseen, vaan tukahduttaakseen omaa, kyltymätöntä verenhimoaan. Kuolevainen oli vain sattunut olemaan väärässä paikassa väärään aikaan – hirviön kannalta ihmisen ilmaantuminen oli toki osunut juuri sopivaan saumaan. Hän kohotti sijoiltaan repimänsä sydämen valuttaakseen sen makean sisällön ammottavaan kitaansa... Raymond maistoi rikollisen synnin ja paatuneisuuden. Veri oli mustaa kuin terva, kitkerää kuin sappi ja tarttui yhtä tahmeasti kitalakeen. Surmansa saanut roisto oli eläessään murhannut, ryövännyt ja satuttanut lukuisia viattomia ihmisiä siinä missä tappajansakin. Peto kakoi ja yökki äristen myrkyllistä hurmetta suustaan, viskaten läpimädän sydämen menemään. Hän ei moista saastaa purematta nielisi. Kuvottava maku oli kuitenkin herättänyt nuorukaisessa tietoisuuden tekojensa vääryydestä, kiskaisten hänet jäisen suihkun tavoin todellisuuteen. Ahdistus iski miehestä ilmat pihalle, ja ympäristö tuntui yhtäkkiä kymmenen astetta kylmemmältä. Hän värisi ja haukkoi henkeään katsoessaan verisiä kynsiään ja repaleista vaateparttaan. Raymond kavahti rujoa ulkomuotoaan ja viimehetkisiä muistikuviaan siinä määrin, ettei kestänyt jäädä aloilleen, vaan perääntyi ja pakeni päätä pahkaa rikospaikalta omatuntonsa kintereillään kirkuen. Nuorukaisen teki vaistomaisesti mieli piiloutua. Oliko joku jo tavannut hänet itse teossa? Peto syöksyi kytevien raunioiden halki ja palaneen paaluaidan yli syvälle metsän siimekseen, kaatuen päistikkaa ensimmäiseen vastaan tulevaan kinokseen, haudaten rujot kasvonsa hankeen ja kauhoen vauhkona lunta suuhunsa saadakseen huuhdeltua sen jokaista hampaankoloa myöten puhtaaksi. Nietos oli pian nahasta, karvoista, tuuheasta harjaksesta ja kankaasta liukenevasta verestä punainen. Lopulta lohduton nuori herra kohottautui vapisten polvilleen, kätki kasvonsa kämmeniinsä ja itki kyynelittä. ’Teinkö sen todella rakastamani naisen takia? Daliahin vuoksi?’ Murhatyöt saattoi aina perustella itselleen edullisilla tekosyillä ja veriteot oli helppo selitellä verukkeilla, jos maailmaa katsoi demoninsukuisen olennon silmin. Raymond muisti jälleen, miksi olikaan sulkeutunut ulkomaailmalta. ’Koska olen puoliverinen, olen osittain ihminen, ja minulla on lupa elää tässä maailmassa... mutta tekeekö se minusta vähemmän demonin? Tai murhaajan? Minun pitäisi teljetä itseni takaisin kartanooni ja lakata teeskentelemästä olevani kuten kuka tahansa kuolevainen, saati kuvitella pärjääväni tavallisen kansan keskuudessa... Kaikki tämä toivo, odotus ja turhautuminen ovat tehneet minusta itsekkään hirviön. Ajattelenko lainkaan muiden parasta, vai ajanko vain omaa etuani?’ Nuorukainen kävi läpi kaikki henkilöt, joilla oli koskaan ollut hänelle merkitystä, punniten vainoharhaisella vimmalla vaikuttimensa näiden suhteen. Kylään jäänyt lapsi muistui vuorollaan miehen mieleen. Hänhän oli luvannut toimittaa tytön tätinsä huostaan – vähintään sen verran hän kykenisi tekemään jonkun hyväksi, jos kohta olikin hyödytön kaikille muille. Silti Raymond makasi vielä hyvän tovin hervottomana hangessa, elämänsä voimissa ja tunnossa, mutta henkisesti raunioina, kykenemättä liikuttamaan sormeakaan. Aikansa ajatuksiaan koottuaan, selviteltyään sekasortoisia tunteitaan, päästyään miten kuten sopuun minuutensa kanssa ja palauduttuaan vähitellen normaaliin olomuotoonsa hän uskalsi viimein nousta ylös ja siistiytyä. Askel vei raskaasti takaisin surmapaikalle, josta hankittiin suojaa paljaille jaloille. Ryöväri ei saappaitaan enää tarvitsisi, ja hirviö oli hajottanut omansa. Saatuaan itsensä säädylliseen kuosiin hän etsi tiensä naisvainajan tykö. Verta oli kerääntynyt tummaksi, tahmaiseksi hyhmäksi uhrin alle, mutta päällisin puolin selässä ammottavaa aukkoa ei voinut havaita. Herra Cabrera peitti ruumiin ennen kuin tohti herätellä vierellä uinuvaa lasta, joka oli lievästi kylmettynyt mutta muutoin kunnossa. Tyttö kömpi tokkuraisesti jaloilleen, tarkensi räpytellen katsettaan ja päästi sydäntäsärkevän parkaisun nähdessään äitinsä verhotun ruumiin. Lapsi otti jo askeleen kohti vainajaa, mutta nuorukaisen terävä kehotus pysäytti hänet: ”Tule mukaani! Tätisi tarvitsee sinua, ja äitisi tahtoisi sinun olevan nyt vahva.” Tyttö nyyhkäisi väristen katsoessaan miestä, joka ojensi hänelle kutsuvasti kättään. Vieras herra oli vetänyt hupun pitkälle päänsä yli niin, ettei hänen kasvojaan voinut enää nähdä. Vain tutulta kalskahtava ääni ja pari rinnukselle karannutta valkeaa suortuvaa varmistivat hänet aiemmin tavatuksi herraksi, johon oli lupa luottaa. Tyttö empi, katsoen vuoroin miestä, vuoroin maassa makaavaa kangasmyttyä. Halusiko hän pelastua vai antaa periksi ja kuolla äitinsä rinnalla? Herra ei toistanut tarjoustaan vaan antoi kätensä valahtaa, kääntyen ja kävellen jo poispäin. Kyyneleitään nieleskellen lapsi ryntäsi hänen peräänsä, tavoitellen aikuisen turvaa ja ohjausta. Pieni käsi ylettyi kiertymään kolmen sormen ympärille. Mariko itki koko matkan Perioniin saakka.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 9, 2010 23:32:21 GMT 3
(( Tähän kohtaan kaavailtu tarinanpätkä ei ole toistaiseksi toteutunut, joten jätän kyseisen ajanjakson avoimeksi ja hyppään Reiskan elämässä nyt reilusti (=vuoden verran) eteenpäin. Tekstin mahdolliset viittaukset vieraisiin henkilöihin ja sananvaihtoihin eivät olennaisesti vaikuta itse juoneen. ))
Sota lakosi luojan sadon talven tantereille. Lumi hautasi vainajat hangen alle. Pyry puki puut valkeaan suruvaippaan. Susien surumielinen ulvonta yhtyi kyläläisten itkukuoroon, kunnes pitäjät vähitellen hiljenivät ja pimenivät. Nälkä näivetti pinnalta terveen värin ja riudutti vantterat varret luurangoiksi. Kiristyvä pakkanen kangisti luontoäidin elottoman ruumiin, samentaen lampien peilit kuolleiden lasittuneiksi silmiksi. Pimeältä, pilvettömältä taivaalta kumottava kylmä ja etäinen kuutamoinen kutsui lukuisia lapsia ikuiseen uneen. Kaamos sulki pohjoisen mantereen hyiseen, hiiskumattomaan kalmistoon. Kevät sulatti syvät nietokset, huuhtoen hurmeen mustaan maahan. Muhevasta mullasta nousivat verevät kasvit, viheriäät versot kohosivat kohti auringon säteitä, keräten valoa lämmökseen ja elinvoimakseen. Niityt ja tienpientareet puhkesivat tuhansien kukkien pieniin väriläikkiin. Huumaavien tuoksujen herättämät hyönteiset kuoriutuivat munistaan ja koteloistaan etsiäkseen tuoreita lehtiä ja mettä ravinnokseen. Kaamoksen uneen tuudittamat eläimet heräsivät horroksestaan, haukkoen keuhkoihinsa kevään hurmosta. Linnut intoutuivat kilvan livertämään, löysivät parinsa ja rakensivat pesänsä. Hirvaiden sarvet kalisivat yhteen vanhoilla taistelukentillä. Sitkeimpien kamppailu eloonjäämisestä palkittiin; Kärsivällisten odotus oli lunastettu. Koitti viimein aika auringon, rakkauden ja uuden elämän.
Loskaista tietä pitkin ontui oudonnäköinen nuorukainen. Tasainen litinä säesti matkamiehen huojahtelevia askeleita ryvettyneiden varsisaappaiden painuessa märkinä mutaiseen sohjoon. Paksuilla remmeillä selkään sidottu raskastekoinen miekka tahtoi painaa rintamalta palaavan, uupuneen soturin ryhdin kumaraan. Rispaantuneet viitanliepeet liehuivat järeän aseen sivuilla samalla, kun parhaat päivänsä nähnyt nahkanauha piti pitkähköt, vitivalkeat hiukset löyhällä ponihännällä. Pohtivaisesti kurtistuneiden kulmien alta kajastavat kultaiset silmät seurasivat syrjäkarein yhä tutummaksi muuttuvaa maisemaa. Verkalleen taittuvien virstojen varrella hän ohitti jo taannoin tavattuja kivenjärkäleitä, puronmutkia ja salaman halkaisemia kantoja. Miehen mielenkiinto oli kuitenkin kiinnittynyt muihin muistoihin taltioituihin kuviin, katseensa tähytessä levottomana menosuuntaansa. Hitaasti mutta varmasti jatkoi matkamies tarpomistaan, arvioiden kulkeneensa jo tunnin ja kuluttavansa vielä toisen ennen perillepääsyään. Joitakin päiviä takaperin murtunut lonkkaluu hankaloitti huomattavasti liikkumista, mutta soturi ei ollut malttanut pysähtyä hoidattamaan vammaansa. Pahan ruhjeen päälle hätäisesti kietaistun siteen läpi tihkui yhä verkalleen verta, joka ei haavassa polttavan myrkyn takia tahtonut hyytyä. Hevosensa hän oli jättänyt läheiseen kaupunkiin; Syystä jos toisestakin loppumatka tuntui mukavammalta taittaa jalan. Täten mies ehtisi ajatella asioita ja varautua erinäisiin vaihtoehtoihin... Kaksi vuotta oli vierähtänyt herran huvilalta lähdöstä. Liekö aika oli joutanut pysähtyä sankan metsän kätkemässä turvapaikassa? Tunnistaisiko hän kotia enää omakseen? Ottaisiko perhe entisen isännän avosylin vaiko vieroksuvin katsein vastaan? Paljon oli saattanut tapahtua ja moni asia muuttua kuluneina kuukausina. Raymond tunsi olonsa varovaisen odottavaksi. Pitkän sodan saatossa hän oli ehtinyt pohtia tapahtunutta, katua tekojaan ja punnita tunteitaan – olipa mies jopa onnistunut solmimaan hauraan rauhan omatuntonsa kanssa. Vuosi takaperin tuhotussa kylässä raatelemansa nainen olisi menehtynyt ruhjeisiinsa joka tapauksessa. Puoldemoni oli edistänyt ihmisen kuolemaa vain muutaman hengenvedon verran, ja säästänyt uhriaan siinä samalla suurilta kivuilta. Murhaaja hän oli kaikki tyynni, mutta tappoi vain pakon edessä. Aivan kuten susikin saalisti lampaita syödäkseen, hän oli surmannut vieraan naisen varjellakseen ystävänsä elämää. Ei liioin sopinut unohtaa vainajan lasta, jonka nuorukainen oli lopulta toimittanut tätinsä suojiin. Jos vei yhden hengen mutta pelasti toisen, oliko ensinnä tehty rikos hyvitetty? Perusteluissa taisi piillä aimo annos selittelyn ja itsepetoksen makua – olihan hänellä tunnetusti ikävä taipumus todellisuuden kieltämiseen – mutta mies ei voinut jäädä märehtimään mennyttä, mikäli aikoi pysyä lupauksessaan. Yhtäältä hänen oli elettävä nykyhetkessä ja toisaalta tähyttävä myös huomispäivään – miten elämä paluunsa jälkeen muotoutuisi? Tilanne oli kestämätön, tarkastelipa sitä miltä kantilta tahansa. Raymond tiedosti, ettei hänellä ollut huvilalla tulevaisuutta pelkkänä takkahuoneessa häilyvänä hahmona, käytävillä lipuvana varjona, tai toisinaan neidon seurassa tavattuna epämääräisenä seuralaisena. Tällöin hän olisi vain Daliahin tiellä; Yleinen kummastelunaihe kaupungilla. Ratkaisu oli tehtävä. Nuorukainen voisi yhtä hyvin lyödä korttinsa pöytään tai jänistää ja häipyä häntä koipien välissä tiehensä. Hirviöllä ei lopulta tainnut olla mitään hävittävää – eikä sydäntään polttelevan kysymyksen jälkeen mikään olisi ennallaan. Jos kaunotar kokisi tilanteen ja seuransa tukalaksi, saisi mies kahta enemmän syytä lähtöönsä. Toistaiseksi nuorukainen ei suonut uhkakuvien lannistaa. Muuan aseveljen sanat kannustivat häntä hiljaa mielessään. Yönkulkijan taannoin antama neuvo oli hyvin yksinkertainen, mutta voisiko se toimia? Raymond ei sentään aikonut marssia suin päin neidon eteen ja julistaa haluavansa tämän omakseen, kuten Saphire oli nuorikkonsa kohdalla toiminut – ele oli epäilemättä ollut tehokas, mutta turhan karkea makuunsa; Nuoren herran luonne tuskin kallistuisi aivan yhtä suorasukaiseen lähestymistapaan. Millä tavoin hänen tulisi siis menetellä? Asia sopisi kai ottaa puheeksi yhteisellä illallisella. Herra Cabrera esittäisi toiveensa kaunopuheisesti mutta kiertelemättä; Pyytäisi kaunottaren kättä vilpittömästi ja tunteella ilman sen kummempia keikarinelkeitä – jälkimmäisiä Daliah oli kukaties kokenut jo kyllikseen petollisen arkkidemonin osalta. Olettaen, että hän kohtaisi kauan kaipaamansa nuoren naisen huvilalla, hän kosisi tätä ensi tilassa – ja tuhoaisi tuosta vain kauniin ystävyyden? Nuoren herran katse vaelsi hajamielisesti taivaalla harhailevien pilvenriekaleiden harjoille. Vapaa käsi kohotettiin pohtivaisena leualle yhden kynsistä livahtaessa hampaiden lomaan purtavaksi. Eikö lopputulosta voinut mitenkään ennakoida? Mitähän Daliah oli tehnyt taannoin antamallaan, aikoinaan äidilleen kuuluneella sormuksella? Cabreran sukusinettiin kiteytyvä vaikutusvalta takasi kantajalleen katetta ja avoimia ovia lähes kaikissa kartalla tunnetun maailman kolkissa. Lisäksi se toimi kytkimenä siirtokehän käynnistämiseen ja pakotien avaamiseen huvilan kellarissa. Ennen kaikkea Raymond oli tahtonut turvata perheen talouden ja taata jokaisen turvallisuuden vaikeina ja levottomina aikoina. Silti lahjaan saattoi kytkeytyä myös kauan vaiettu kysymys. Mikäli neito palauttaisi sormuksen välittömästi, viesti olisi ehkä selvä. Jos Daliah kantaisi sukuperintöä mukanaan, miehellä olisi ehkä mahdollisuus. Jos taas sormusta ei näkyisi missään... Raymond puisteli turhautuneena päätään. Vaihtoehtojen vatvominen ei vienyt häntä mihinkään. Entäpä Acantha sitten... Pieni prinsessa täyttäisi kohta kaksi vuotta. Mahtoiko pellavapää enää muistaa häntä? Tai laulua, jota huvilan isäntä oli silloin tällöin – muiden huomaamatta – hyräillyt hiljaa kehdon vierellä? Hymynhäivä kohosi herran suupieleen hänen muistellessaan suloista pienokaista. Oli vaikea kuvitella, että yhtä säteilevää tyttöä seurasi niin pahaenteinen varjo menneisyydestä; Synkkä salaisuus, joka saattaisi satuttaa monia, ennen muuta Acanthaa itseään. Osaisiko hän ohjata ja suojella viatonta lasta, välttäen omien vanhempiensa virheet? Kykenisikö hän käsittelemään totuutta oikein? Oliko hänellä ylipäänsä enää roolia lapsosen elämässä? Entäpä jos huvilaa kaitsi jo uusi isäntä neidon rinnalla? Nuorukaisen askel alkoi haparoida, ja vauhti hiipui. Eikö hän ollut suorastaan usuttanut ystäväänsä asettumaan aloilleen ja naimaan normaalin, kunnollisen miehen? Tekisikö moinen havainto hänet tyytyväiseksi ja onnelliseksi, vaiko pettyneeksi ja katkeraksi? Valju virne viipyi tovin velhon suupielessä. Ihmisluonto oli perin ristiriitainen. Tietenkin häntä harmittaisi ja kaduttaisi aluksi, mutta kaiken päätteeksi äidin ja lapsen paras oli toki etusijalla. Hän kohtaisi Daliahin vanhana ystävänä ja jatkaisi matkaansa hyvänä häviäjänä – häviäisi vähin äänin ja vastarinnoitta tuoreen avioparin elämästä. ’Ellet sitten olisi erehtynyt naimaan jotakuta, joka kohtelee sinua kaltoin –’, ajatus sai kultaiset silmät leimahtamaan, ’– silloin se ruoja saisi kärsiä seitsenkertaisesti...’ Mutta tarvitsiko Daliah häntä enää mihinkään? Tapaisiko hän kaunottaren huvilalla ensinkään? Tällä kertaa ajatus sai kulkijan jämähtämään aloilleen. Katse lankesi maahan, juurtuen siihen toviksi tiukasti. Ei, kyllä Daliah oli varmasti aikonut odottaa. Hän oli toivonut nuoren herran lähettävän tietoa itsestään, aivan kuten Raymond oli aina tilaisuuksien tarjoutuessa tehnytkin. Neito ei ollut vastannut hänelle kertaakaan. Maalaistyttö osasi lukea, mutta taisiko kaunotar myös kirjoittaa? Olivatko viestit ylipäänsä päässeet perille? Sadekiin tai Silf’Nuirn sanansaattajiin ei käynyt luottaminen. Puoliverinen ei ollut koskaan saanut kovisteltua lähettiläältä tämän pimittämiä tietoja, mutta hän arveli salailun ehkä liittyvän neidon solmimiin uusiin suhteisiin. Miksi tai millä tavoin kirjeenvaihto olisi vaikeuttanut nuoren naisen elämää, ei velho sitä vastoin osannut sanoa. Niin tai näin, arvuuttelun aika alkoi käydä vähiin nuorukaisen kääntyessä jo viimeisestä tienmutkasta, jonka takaa avautuisi eteensä laajempi asutusaukea...
|
|
|
Post by R.C. on Jan 20, 2011 3:08:44 GMT 3
Soturin tasainen linkutus jatkui tien tekemän loivan kaarteen kautta loppusuoralle. Askeltensa vielä mataessa nuori mies tunsi sydämensä pinkaisseen jo pikajuoksuun. Kankeaa kävelyään kirien hän pääsi tuuma tuumalta lähemmäs tavoitettaan, vauhtinsa riittäessä juuri ja juuri peittoamaan pahimman kilpailijansa, kärsimättömyyden. Matkalaisen saadessa maalinsa – kodin – viimein näkyviinsä hän pysähtyi aloilleen tasaamaan pulssiaan. Keuhkoista karkaava raskas henkäys kieli syvästä helpotuksesta siinä missä huojennuksesta; Kireiden hermojen kehittämät kauhukuvat karrelle palaneesta tai maan tasalle tuhotusta talosta saivat viimein raueta. Ensi silmäykseltä kaikki näytti olevan kunnossa: Huvila oli pystyssä ja päällisin puolin ennallaan. Vuosisatoja vanha rakennus piirtyi yhä ylväänä joskaan ei koskaan kopeana sinistä taivasta vasten. Iltapäivän kirkas aurinko pilkotti jo korkealta poutapilvien raoista. Pihapiiri vaikutti hiljaiselta, mutta kyökin yläpuolella töröttävästä piipusta kiemurteli ohut savuvana. Joku olisi sentään kotona. Nuori herra jäi vielä hetkeksi metsänreunaan seisomaan ja maistelemaan maiseman seesteistä tunnelmaa. Pitkän ja piinallisen odotuksen päätteeksi tärkeän päämäärän saavuttaminen tuntui uskomattomalta. Huvilaan liittyvät lämpimät muistot hyökyivät kuin kevään sulattama kirkas koski hänen mieleensä. Kaksi vuotta takaperin tähän samaan aikaan Acantha olisi parhaillaan tutinut päiväuniaan. Piiat kuiskuttelivat kukaties yhteisissä askareissaan lounaan poristessa rouva Marthan keittopadassa. Pienokaisen uinuessa Daliah oli ehkä uppoutunut uuden opuksen kansien väliin, ellei ollut jo ehtinyt kahlaamaan koko kirjastoa lävitse. Raymond saattoi vieläkin hahmottaa itsensä osaksi tuota harmoniaa, istumassa eräässä takkahuoneen lepotuoleista käsivarteensa nojaten ja silmänsä suljettuina, teeskennellen torkkuvaa mutta todellisuudessa nauttien vain salaa ympäröivästä rauhasta. Nuo levolliset hetket olivat lukeutuneet harvoihin onnellisiin koko elämässään; Asioihin, joiden arvon tajusi vasta niistä luovuttuaan. Velho olisi uskonut kaiken olleen vain kaunista unta, mikäli hän olisi kyennyt moisia näkemään. Raymond ymmärsi nyt syyn koota itseään ennen etenemistään tai sisään astumistaan. Jos lähtö huvilalta oli ravistellut nuorta miestä sydänjuuriaan myöten, tulisi paluusta varmasti pakahduttava. Puoldemoni tiesi etteivät moiset tunnekuohut tehneet hyvää hänelle. Peto kävi levottomaksi. Samassa talon kuistille antava ovi avautui, saaden vitkastelevan velhon valpastumaan ja tarkentamaan katsettaan. Raymond tunsi ilman pysähtyvän keuhkoissaan ja sydämensä jättävän lyönnin väliin. Mies odotti näkevänsä jonkun perheenjäsenistä – vaan yllättäen ulos työntyikin uppo-outo ukko, joka lähti vatsaansa taputellen löntystelemään kohti tallia. ’Ja kukahan hän on?!’ Kultaiset silmät seurasivat viiruina vierasta vaappujaa. Raymond mittaili iäkästä äijää päästä varpaisiin kuin pahansisuinen anoppi vävypoikaansa, mutta päätteli lopulta ihmisen olevan liian vanha vihkialttarille. Nuorukainen oli silti saanut terävän muistutuksen malttaa mieltään; Toivonsa oli totisesti tainnut ottaa varaslähdön. Eihän sitä tiennyt vaikka koti olisi poissaollessaan vaihtanut omistajaa. Raymond piti silti todennäköisempänä, että nuori äiti oli pysynyt lapsensa ja palvelusväen kanssa aloillaan, kohdannut tällä välin mieleisensä miehen ja avioitunut tämän kanssa. Olkoonkin, että suurin osa raavaista uroista oli kuluneina kuukausina kosiskellut kuolemaa rintamalla. Nuoren herran haihattelu oli joka tapauksessa hajonnut kuin pilvenhattara navakkaan tuuleen. Raymond ryhdistäytyi hieraisten viimeisetkin valveunen rippeet silmistään. Tilanteesta oli tehtävä selkoa, mutta hienovaraisesti ja harkiten. Vaivihkaa huvilalle hivuttautuen velho toivoi välttävänsä mahdollisesti vaivaannuttavan kohtaamisen. Mikäli mies päätyisi todistamaan tuoreen pariskunnan avio-onnea, voisi hän yhtä hyvin kääntyä ja häipyä ilman, että neidon tarvitsisi koskaan tietää käynnistään – kivuttomampaa hänelle ja vähemmän hämmentävää nuorelle naiselle. ”Scaliger, vetäydy kasaan...” Kookas miekka murahti vastahakoisesti. Verenterää ei yhtään huvittanut kutistua. ”Nyt.” Raymond vilkaisi tuimasti olkansa taakse, saaden vaatimukselleen viimein vastinetta. Kotvasen kuluttua miekkaa oli hyvin vaikea mieltää enää siksi samaksi hirviömäiseksi sapeliksi, jonka nuorukainen oli vuosia takaperin raahannut mukanaan. Velhon vaatetus oli sekin vaihtunut jo aikapäiviä sitten vanhojen vetimiensä virtyttyä tai repeydyttyä. Puoldemoni viimeisteli vieraan olemuksensa vetämällä huppunsa pitkälle päänsä yli, varjostaen täten tehokkaasti kasvonsa. Ohimoiltaan laskeutuvat muutamat vapaat, valkeat suortuvat hän vangitsi tiukasti korviensa taakse. Kaiken tämän jälkeen kenenkään ei olisi pitänyt tunnistaa miestä. Salatun henkilöllisyytensä suojaamana ja rohkaisemana Raymond oikaisi aution pihamaan poikki, astui rappuset ylös kuistille ja kulki samasta ovesta, jota tuntematon vanhuskin oli käyttänyt. Tuntui kummalliselta tarttua tutun uksen kahvaan ja käydä sisään kotiinsa kuin isäntäväkeä kuikuileva vieras. Pian mies sai kuitenkin havaita, ettei ollut ainoa muukalainen talossa, jonka kalustus ja sisustuksen yleisilme olivat kokeneet melkoisia muutoksia: Huvilan avarasta eteisestä takkahuoneeseen johtavat pariovet oli pönkitetty selälleen varmistamaan tulijoille suora ja vaivaton pääsy ruokalaa tai anniskelusalia muistuttavaan tilaan. Keittiöstä äkisti pelmahtavan piian ääni sai velhon hätkähtämään: ”Tervetuloa herra! Istukaa pöytään, olkaa hyvä.” Raymond nyökkäsi jäykästi ja noudatti Rowennan ystävällistä kehotusta käyden hämmentyneenä peremmälle ja valiten yhden vapaista pöydistä, joita saliin oli ripoteltu useampia erilaisia. Pari vanhaa partaveikkoa varasi niistä yhtä ylläpitäen vaimeaa keskustelua. Kaksikko tyytyi tervehtimään tulokasta vaisuin hymyin ja nyökkäyksin, joihin puoldemoni ei vastannut. ”Saisiko olla lasillinen vettä tai tuopponen simaa?” ”Mitä tahansa.”, mutisi mies ja yskähti käheästi kuin keuhkorikkoinen. Rowenna niiasi ja poistui hieman kulmiaan kurtistellen, mutta Raymond tiesi olevansa vielä turvassa. Piika oli epäillyt miehessä korkeintaan kulkutautia. Turhaa juomaa odotellessaan Raymond antoi taas huomionsa kiertää mullistuksen läpikäyneessä leposalissa. Kaikki arvokas omaisuus aina kullatuista taulunkehyksistä koreisiin kyntteliköihin näkyi karsitun ja korvatun halvemmilla ja tavanomaisemmilla tavaroilla. Raskas piano seisoi sentään paikallaan. Nuorukaisen katse viipyi kaihoisana lempinojatuolissaan, joka sekin jökötti yhä uskollisesti takan edustalla toisen samanlaisen kyljessä. Kuinka moni raihnainen matkalainen oli jo ehtinyt pehmitellä siinä kipeitä pakaroitaan ja lämmitellä kylmettyneitä luitaan iloisen valkean äärellä, jättäen jälkeensä kokonaisen ominaishajujen kirjon. Pieni osa miehen pitkään ja hartaasti vaalimasta mielikuvasta taisi auttamatta olla särkynyt? Nuorukainen hymähti kuvitteelliselle turhamaisuudelleen. Ei hän vanhaa laiskanlinnaansa haikaillut vaan viehättävää seuralaistaan, joka niin monet kerrat oli istunut iltaa vierellään, viettäen aikaa ja jakaen ajatuksia kanssaan. Daliahilta löytyisi huvilan nykytilaan varmasti hyvä selitys, ja neidolle olisi lopulta liiankin helppoa antaa hupsut päähänpistonsa anteeksi. Kaikki uusi ja omituinen virtasi kuin ilma nuoren miehen mielen lävitse niin kauan kun hän elätteli vielä toivoa ystävänsä näkemisestä. Puitteet olivat loppujen lopuksi pelkkä pikkuseikka. Seuraavana kyökin puolelta ei kuitenkaan porhaltanut kauan odotettu nuori nainen saati kumpikaan sievistä piioista, vaan pyylevä ja ryppyinen vanha tantta, rouva Martha. Muori marssi määrätietoisesti nuorukaisen eteen, laski tarjottimen alas pöydälle ja nosti kädet lanteilleen jääden kaikkien sivustakatsojien yllätykseksi tuijottamaan tuikeasti asiakastaan. ”Mitä nyt...?”, köhäisi Raymond kummastuneena, kohottautuen kaiken varalta seisomaan. Oliko Rowenna tosissaan kuvitellut vieraan levittävän jotain vitsausta ja taivutellut äitinsä toimittamaan miehelle lähtöpassit? Häädön uhka vaihtui kuitenkin pian paljastumisen vaaraan vanhuksen katseen kirkastuessa ja voitonriemuisen hymyn levitessä pulleita poskiaan pitkin. ”Arvasinhan! Tehän siinä olette, nuori herra Raymond!”, naurahti Martha ilahtuneena ja kaappasi nuorukaisen oitis karhumaiseen halaukseen, yltäen tosin vain tämän vyötärölle ja ruhjotun kyljen korkeudelle. Paksujen käsivarsien puristuksessa puoldemoni ei tuntenut kipua, mutta tiedosti myrkyn poltteen voimistuvan ja kehonsa heikkenevän. Häntä alkoi huimata. ”Martha, lopeta!”, sihahti Raymond harmistuksesta kiemurrellen ja karistaen muorin kevyesti kauemmas. Hänen olisi kai pitänyt etukäteen arvata rouvan näkevän hämäyksestään läpi. Martha saattoi olla luonteeltaan äidillisen lempeä ja olemukseltaan pyöreä ja herttainen kuin kanaemo, mutta vanhalla naisella oli ketun terävä vainu asioiden oikeasta tolasta. Velhon vakoiluhanke oli nyt hyvin vähällä vesittyä, ellei ollut jo läpikotaisin märkä; Rouvan riemunkiljaus oli kantautunut aina keittiöön saakka, eikä aikaakaan kun kyökin ovesta taipui ulos tutun piian pää. ”Mitä ihmettä huutelet, mamma?” Tiedon sisäistäessään Rowennan uneliaat silmät laajenivat. ”Eh... Herrako?! Herra Cabrera! Adele, Adele, herra Raymond on palannut!” ’Helvetican nimeen...’, jupisi puoldemoni hiljaa mielessään naiskolmikon kerääntyessä ympärilleen hyörimään, hihkumaan ja hössöttämään. ”Kuinka mukavaa nähdä teitä jälleen, herra Cabrera!”, myhäili Martha liikuttuneena. ”Tervetuloa takaisin, arvon isäntä!”, toivotti Rowenna kauniisti niiaten. ”Odotimme teitä pitkään palaavaksi, nuori herra!”, hehkutti Adele helakalla äänellään. ”Kuinka voitte, herra?” ”Ette kai ole loukanneet itseänne, herra?” "Istukaa toki alas lepäämään, herra." "Tahtoisitteko juotav..." ”Rauhoittukaa, jokainen!”, kivahti puoldemoni saatuaan hameväen touhotuksesta tarpeekseen. Tappionsa myöntäen hän kiskaisi huppunsa kipakasti niskaan, katkaisten kolmikon kaakatuksen kuin kananlennon seinään. Martha perääntyi ja viittoi tyttäriään käyttäytymään asiallisemmin. Nuorukainen oli muuttunut. Tummat pilvet olivat kerääntyneet hänen kultaisten sielunpeiliensä ylle. Pistävä, läpitunkeva katse porautui naisiin kuin jääkaira. Synkkyys näytti elävän herrassa kuten aikoinaan kartanossa. Kuinka kipeästi hän tarvitsikaan auringonvaloa ja lämpöä, iloa ja toivoa, jotka kultaisiin suortuviin ja kuulaisiin, kauniisiin kasvoihin kuuluivat. Rouva Marthan iän poimuttamalle otsalle uurtui jokunen lisäjuonne. Huvilan isäntä ei varmasti ilahtuisi huonoista uutisista. Vanha nainen tiesi, ettei kykenisi pimittämään mieheltä totuutta, joka valkenisi tälle ennemmin tai myöhemmin... ”Voisiko joku kertoa mitä täällä on tapahtunut?”, penäsi puoldemoni käsivartensa ristien. ”Ah, niin... Neiti Daliah sai eräänä päivänä idean perustaa majatalon.”, vastasi Martha vaisusti. ”Hmh, siltä näyttää. Onko kievarin nimi sattumoisin ”Koillistuuli”?” Rouva nyökytteli esiliinaansa hypistellen. Raymond hymähti. Läheisestä kylästä lähtiessään mies oli lukenut portille pystytetyn kyltin, mutta ei ikimaailmassa olisi uskonut sen liittyvän jotenkin huvilaan. Koillistuuli – koillinen, missä Sybareskin sijaitsi. Mikä sattuma. Mies jätti kuitenkin miettimättä merkitystä moiseen sanavalintaan. Majatalon perustaminen kuulosti tietenkin älyttömältä. Eikö nuori nainen ollut tajunnut, että kun mantereella kuohui, oli parempi pysytellä hiljaa sivussa, mahdollisimman huomaamattomana? ’Typerä tyttö...’ ”Luulin hänen käsittävän omillaan ettemme kaipaisi tänne epävakaisina aikoina ylimääräisiä silmiä ja korvia. Kun Myrkmeressä myrskyää kuin merellä, ei kannata kutsua maininkeja kylään.” ”Älkää olko neidolle liian ankara.”, puhkesi Martha puolustelemaan. ”Jos kohta hän koki ehkä olonsa toimettomaksi, yksinäiseksi tai epätietoiseksi. Pienokaisen pitäessä meidät kiireisinä ei kylillä ehtinyt käydä kuin kerran–kahdesti kuussa. Ymmärtänet jos tyttö pitkästyi, halusi nähdä muitakin ihmisiä ja kuulla uutisia maailmalta.” Raymond olisi tahtonut sulkea korvansa rouvan puheilta, joiden todenperäisyyteen hänen oli vaikea saada otetta. Puoldemoni vieroksui järjestään muukalaisia ja tunsi olonsa aina epämukavaksi ihmisten katseiden alla, mikä oli toki henkilökohtainen harmi, eikä suinkaan neidon syytä. Pitkän elämänsä potkiman puoliverisen, joka oli oppinut varomaan jokaisen vastaantulevan puun varjoakin, oli vaikea asettua satoja vuosia nuoremman ja huolettomamman naisen asemaan. Kovia takaiskuja kokenut kaunotar oli säilyttänyt luottamuksensa kanssaihmisiin siinä missä hirviö oli sulkeutunut kuoreensa ja suonut epäilysten erakoittaa itsensä – miksi Daliahin olisikaan pitänyt yhtyä samaan vainoharhaisuuteen, katkeruuteen ja kaunaisuuteen? ”Miksette voineet vain tulla toimeen omaisuudellani?”, nuorukainen nurisi vielä vaimeasti. ”Ei Daliah tainnut tosissaan tahtoa elää pelkästään varoillanne, herra...”, Martha hymyili. ’Varoilla, jotka on vääryydellä ja väkivalloin hankittu...’, ajatteli herra Cabrera happamasti. ’Hyväntekijää leikkimällä halusin sovittaa edes osan omaisuuteni eteen vuodatetusta verestä...’ Oli miten oli, mitättömät harmit ja eripuraisuus saivat taas haihtua Raymondin mielestä hänen palatessaan olennaiseen: ”Missä neiti Daliah mahtaa parhaillaan olla? Tahtoisin puhua kanssaan...”, tiedusteli herra tyynesti. Kysymys veti naiskolmikon ilmeet vakaviksi. Piiat katsoivat onnettomina toisiaan ja muori huokaisi murheellisesti. ”Neitikö... niin, tuota... hän lähti.” Leposaliin lankesi korviasärkevä hiljaisuus. Jopa harvalukuinen asiakaskunta istui hiiskumatta pöydässään, seuraten tapahtumia sivusta kuin jonkinlaista traagista näytelmää. Adelen ja Rowennan katseet lankesivat lattiaan. Rouva ei irrottanut huomiotaan isännästä, jonka kasvoille jähmettynyt ilme oli kaikessa rauhallisuudessaan sydäntäraastava. Martha ymmärsi jo minkälainen kamppailu nuoren herran hillittyjen kulissien takana oli käynnissä. Vanhus tunsi miehen kyllin hyvin osatakseen tulkita tämän pienimpiä eleitä: Pelkkä silmien räpäytys kertoi tyrmistyksestä, värähtävät suupielet taas murskaavasta pettymyksestä. Syystä tai toisesta herra pakotti naamansa peruslukemille aina hetkinä, joina hänellä tuntui olevan eniten menetettävää. Hän saattoi avoimesti kiihtyä tai suuttua, mutta surra muiden nähden ei milloinkaan. ”Hän... mitä?” Raymond selvitti kurkkuaan, äänensä ohuena ja hauraana kuin lasi. ”Miksi?” ”Eräänä pimeänä talvi-iltana meitä kohtasi hirvittävä onnettomuus...” Tytärtensä kuullen rouva Martha kertasi kauhutarinan vain pääpiirteissään, pureutumatta kaikkiin sen karmiviin yksityiskohtiin. Oli selvää että Adele poti yhä traumoja tapahtuneesta: Tyttö oli kalvennut ja alkanut vapista. Rowenna, joka oli toiminut tukalassa tilanteessa rohkeimmin – tai epätoivoisimmin – ja tehnyt vastarinnassa aloitteen, puri totisena huultaan. Asiakkaat ymmärsivät viimeistään tässä vaiheessa yskän ja katsoivat parhaaksi poistua vähin äänin. Huvilan herra ja naisväki jäivät saliin nelistään. ”...siinä välikohtauksessa menehtyi kelpo renki, Roman, joka oli ollut meille suureksi avuksi ja seuraksi jo pidempään. Rauha hänen sielulleen." Vanha nainen teki kädellään pyhittävän eleen. "Ja muuan toipilas sotamies, Warren Schades, oli hänkin vähällä menettää henkensä. Herra oli toimitettu huostaamme toinen jalka haudassa, ja hautaan se jalka lopulta kuopattiin, mutta mies itse sai sentään pitää elämänsä. Hän oli lämminsydäminen ja kätevä käsistään; Ilahdutti meitä lukuisilla puusta veistämillään tarve-esineillä...” Koreimpia keittiövälineitä muori ei ollut raaskinut käyttää ensinkään: Polttokirjottu kauha jos toinenkin oli ripustettu ruokasalin seinälle hauskaksi yksityiskohdaksi. Vanhuksen huomio vaelsi lahjoihin, kunnes hän tajusi turisseensa turhankin paljon tästä herralle tuiki tuntemattomasta henkilöstä. Martha yskähti anteeksipyytävästi ja jatkoi: ”Öisen välikohtauksen jälkeen sekä sotamies että neiti lähtivät omille teilleen, tosin eri suuntiin. Daliah oli tutkinut karttoja ja päätti etsiä tien kotiinsa keskellä talven tuiskuja ja viimaa. Yritin kaikkeni estääkseni häntä, mutta turhaan...” Muori puisteli surkeana päätään. Vanhus vaipui toviksi alakuloon, kunnes lisäsi: ”Vaikka salama iskee harvemmin samaan paikkaan, nuoren äidin on täytynyt olla peloissaan lapsensa puolesta. Koettelemus vaikutti syvästi meihin kaikkiin...” Martha nosti kätensä Adelen tärisevälle olkapäälle. Hiljaisuuden laskeutuessa kaikki ajautuivat omiin aatoksiinsa. Vallitsevassa hetkessä herra Cabrera ei löytänyt perheelle myötätuntoa tai lohdun sanoja. Nuori mies vaikutti yhtä poissaolevalta kuin muutkin. Syyt ja seuraukset alkoivat vähitellen hahmottua hänen päässään. Moni mieltään kaihertanut kysymys oli viimein saanut vastauksensa. Velhon pahat aavistukset olivat siis osuneet oikeaan: Roskaväen muodostama uhka oli ollut todellinen, mutta huvilalle järjestämänsä apu saapunut liian myöhään, jos koskaan. Tuskinpa Raymond osasi edes kuvitella, kuinka kuumilla hiilillä Sadek oli viimeiset kuukaudet kulkenut. Jos musta haltia olisi paljastanut naisen lähteneen, olisi nuorukainen kysynyt tähän välittömästi syytä. Totuuden kuullessaan herra olisi ehkä pyrkinyt neidon perään pahoittelemaan, tai vaihtoehtoisesti lannistunut ja luopunut koko hankkeesta. Sadek oli joutunut tasapainoilemaan vaikeiden vaihtoehtojen välillä, päätyen pitämään salaisuuden viimeiseen henkäykseensä saakka. Aivan kuten lemmenkipeä lordikin vuosia takaperin, oli puoldemoni saanut kokea karvaan tappion: Neito oli lähtenyt sieltä, mihin hän oli tämän viimeksi jättänyt. Jos kohta kaikki olikin taas kohdallaan, mikään ei ollut enää ennallaan. Hän oli hävinnyt. ”Onko huoneeni yhä yläkerrassa, vai vuokrasitteko sen jo jollekulle?” Herra Cabreran sanoihin kätkeytyvä sarkasmi ei yltänyt äänensävyynsä saakka. Marthan tuntien kysymys oli tuskin aiheellinen, mutta hän esitti sen joka tapauksessa. Raymond oli ennen kaikkea väsynyt. Neito oli lähtenyt. Mitä miehen olisi pitänyt tehdä tai sanoa? Hänen ajatuksensa olivat tuuliajolla...
Kehotettuaan tyttärensä takaisin askareisiinsa auttoi rouva Martha huteranoloisen herran ylös portaita, avaten ontuvalle oven pölystä harmaaseen huoneeseen. Palvelusväki oli noudattanut kiitettävästi nuorukaisen kieltoa astua sisään ilman lupaansa. Työpöydälle levälleen jääneisiin papereihin ei oltu kajottu; lukuisat purnukat, pullot ja koeputket seisoivat yhä koskemattomina hyllyillään. Vaarallisimmat myrkkynsä velho oli kaiken varalta varastoinut kahlein sinetöityyn kaappiin. Hämärässä ja tunkkaisessa tilassa vallitsi autius, joka kutsui jo alakuloa seurakseen. Nuori mies laahusti kuin aave peremmälle huoneeseen, pudottaen hajamielisesti miekkansa ja matkasäkkinsä lattialle. Martha seurasi kuin varkain velhon jäljissä, luoden alati arvostelevia katseita ympärilleen. Heti ensi tilaisuuden tullen muori aikoi antaa villakoiralaumalle kyytiä, tomuttaa ja tuulettaa joka nurkan ja vaihtaa raikkaat lakanat makuukamarin vuoteeseen. Raymondille ympäröivä epäsiisteys oli yhdentekevää. Ikkunan ääreen päästyään hän vaivautui vain raottamaan paksua verhoa ja pyyhkäisemään lasiin kädenkokoisen aukon, josta saattoi tuijottaa ulos kirkkaaseen päivään. Aamulla valkeilla hangilla kimaltava keväinen aurinko oli jaksanut vielä ilahduttaa miestä metsämaiseman avautuessa eteensä kauniina kuin morsian. Nyt nuoskainen lumi näytti lähinnä märältä, harmaalta ja ankealta silmissään. Kotiinpaluuta siivittänyt itsevarmuus ja juhlatunnelma olivat nekin tiessään. Kuukausien varrella patoutunut turhautuneisuus oli kuluttanut puoldemonin häpeän ja epävarmuuden, mutta mitä varten? Odotustensa rauettua joutivat suuret suunnitelmatkin romukoppaan. Muori mulkoili kotvasen nyhjöttävää nuorta miestä, kyllästyen lopulta tämän lannistuneeseen olemukseen. ”Luulitko että tyttö osaisi ratkaista moisia virkkeiden koukeroita?”, puuskahti muori äkisti. ”Mitä tarkoitat?”, mumisi nuorukainen huomatessaan vanhan naisen olevan vielä paikalla. ”Älä teeskentele tietämätöntä, nuorimies. Näin jättämäsi kirjeen, kun Daliah valisti meitä sen kellariin kaivertamasi siirtymä-mikä-lien tarkoituksesta. ”Olet kaunis ja rakastettava ja sinuun on helppo kiintyä”? Mikset samantien voinut tunnustaa että rakastat häntä! Ja entäpä se lahja sitten? Sellaisia sormuksia ei jaella pelkkinä muistoina – ne pujotetaan puolisoiden sormeen sukupolvesta toiseen. Olisit vain pyytänyt häntä vaimoksesi jos sitä halusit! Minua harmitti niin vietävästi, että olin jo vähällä kertoa itse Daliahille mitä se viesti merkitsi!” ”Hyvä ettet kertonut. En kokenut olevani... hänen arvoisensa.” ’Ehkä halusinkin antaa hänen karata...’ ”Vuosikin on pitkä aika naiselle siinä iässä ja lapsen kanssa, saati sitten kaksi.”, jatkoi Martha armotonta paasaustaan. Muori taisi olla ensimmäinen joka onnistui satuttamaan velhoa satojen vuosien jälkeen. Syytökset iskivät kuin tikarit hänen sydämeensä. ”Tiedän... Se oli liikaa pyydetty.”, myönsi Raymond apaattisesti. Muori huokasi päätään puistellen. ”Ollut on mennyttä, mutta teidän ei pitäisi vielä luopua toivosta. Tyttö on ehkä lähtenyt täältä, vaan tuskinpa sentään tyystin kadonnut maan päältä. Sitä paitsi meillä on kartta, jolle hän merkitsi sijaintinsa.” ”Jättikö hän minulle minkäänlaista viestiä?” ”Ei varsinaisesti...” Jostain syystä vanhuksen vastaus ei jaksanut enää yllättää Raymondia. Nuorukaisesta alkoi tuntua yhä vahvemmin siltä, kuin hän olisi elänyt kuluneet vuodet valheessa ja itsepetoksessa. Hän käännähti väsyneenä ja ärtyneenä vanhuksen puoleen. ”Ei yhtä ainutta sanaa minulle...? Miksette sitten ole jo seuranneet häntä? Tai lähteneet alun perinkin mukaansa? Miksi jäitte tänne odottamaan?”, tivasi velho kylmäkiskoisemmin. ”Eihän kukaan ehtinyt siinä hötäkässä selkeästi ajatella...”, huoahti Martha. ”Sitä paitsi Daliah halusi meidän jäävän tänne välittämään viestiä...” ”Kenelle? Mitä neito sitten sanatarkasti sanoi, jollei osoittanut viestiään minulle?” ”Daliah sanoi että voisimme etsiä hänet käsiimme kartastaan laaditun kopion avulla, jos joku tuttava sattuisi etsimään...” ”Tuttava?” ’Tuttava – siinä siis kaikki mitä koskaan olin hänelle? Taisinkin olla kaikista suurin typerys!’ Raymond pyörähti selin vanhukseen ja peitti silmänsä tuskastuneesti kädellään. Hän tunsi itsensä jo suoranaiseksi idiootiksi. Näin vähän nuori nainen oli lopulta välittänyt hänestä. Tai mikä pahempaa, ehkä neito ei ollut edes muistanut herraa tai halunnut laskea häntä laisinkaan tuttavapiiriinsä. ”Nuori herra, varmasti hän tarkoitti teidän...”, yritti Martha turhaan järkeillä. ”Niinkö luulet vai tiedätkö varmaksi? Miksi sanoissasi on sitten niin paljon selittelyn makua?”, kivahti velho takaisin. Raymond oli jo lopeensa tympääntynyt ympärillään pyörivään valheiden, teeskentelyn ja manipuloinnin myllyyn. Ensin Sadek oli pimittänyt häneltä tietoja ja nyt Martha kuulosti johdattelevan miestä lähinnä omien oletustensa ja toiveidensa nojalla. Kaiken kukkuraksi nuorukaisen ja neidon välinen ystävyys oli osoittautumassa pelkäksi fiaskoksi. ”Kuinka usein neiti mahtoi edes mainita minut kuluneena aikana?” Martha oli hiljaa. Näytti selvältä ettei herra Cabrerasta oltu juurikaan puhuttu. ”Lakkaa siis kaunistelemasta totuutta, Martha! Jos Daliah ei suonut yhtäkään ajatusta suuntaani, hän oli selvästi jo luopunut uskostaan suhteeni.” ’Ja se siitä suhteestamme...’ ”Nuori herra, suhtaudutte asiaan kuin teitä olisi loukattu...” ”Ei minua kukaan ole loukannut! Enkä liioin halua loukata hänen päätöstään lähteä. Jos Daliah oli valmis vaikka hukkumaan lumimyrskyyn päästäkseen pois täältä, mikä minä olen häntä takaisin hakemaan?! Siitä on nyt puolitoista vuotta, Martha! Hän on jo löytänyt uuden elämän jostain jonkun toisen rinnalla, jos ylipäätään selvisi hengissä...” Raymondin kurkkua kuristi. Miehen olisi tehnyt mieli ottaa viimeiset sanansa takaisin. Tietenkin neito oli yhä elossa – hänhän oli varsinainen selviytyjäluonne! Vastaavanlaista uhkarohkeaa yritystä olisi voinut odottaa vain Daliahin kaltaiselta henkilöltä. Ironista, että Raymondilla oli aina ollut tapana ihastua vahvoihin naisiin. Omalla tavallaan he kaikki olivat olleet sitä. Ikävä kyllä näillä naisilla ei vain ollut tapana pysyä hänen elämässään kovin pitkään. Tavalla tai pahemmalla he tuntuivat aina kuolevan tai katoavan. Martha levitteli turhautuneena käsiään. Nuori herra vaikutti taas saaneen yhden tuittupäisyyden kohtauksistaan. ”Kuinka osaattekin olla joskus noin pahansisuinen ja periksiantamaton kuin pässi!” ”Kuvitteletko todella, että hän odottaa minun ratsastavan karttaan rastittuun paikkaan kuin ritari korskealla ratsullaan? Tai matelevan häntä koipien välissä anteeksipyydellen jalkojensa juureen?”, haastoi nuorukainen kiihtyneenä ja heilautti kättään. ”Hetkellä, jona Daliah päätti lähteä hän hylkäsi tarjoukseni ja ilmaisi epäluottamuksensa. Neito ei luota enää kykyyni suojella itseään, ja kukapa häntä voisi siitä syyttää? Enhän ollut paikalla kun minua eniten tarvittiin...” Raymondin mieliala oli ajautunut varsinaiseen kurimukseen. Hänen tunteensa tuiversivat harvoin yksinään. Niihin kiteytyi nyt kiukkua, katumusta, pettymystä, surua ja omantunnon tuskia. Kaikkia niitä yhdessä vailla mitään järjestystä tai selkeää kohdetta, johon kanavoitua. Nuorukainen ihmetteli itsekin, miten hän tässä myräkässä saattoi vielä pysyä järkähtämättömänä ja pystyä jokseenkin järkevään ajatteluun. ”Daliah on epäilemättä vihainen minulle ja halusi katkaista välimme. Hän on varmasti onnellinen jossain muualla, ja sitä meidän sietää iloita, eikä itkeä. Ja jos neito on löytänyt tien kotiinsa perheensä tykö, sitä suurempi syy minulla on jättää hänet rauhaan. Omaistensa parissa hän on turvassa.” ’Noh, loppujen lopuksi tässä kävi kuten ennalta toivoin tai pelkäsin: tyrkytin Daliahille mahdollisuutta asettaa tulevaisuutensa uusille urille, ja sen hän kaiketi tekikin. Loppujen lopuksi taisin tarvita häntä enemmän kuin hän minua...’, myönsi mies ääneti mielessään. Kiukku ei jaksanut hänen leukaansa kauaa kannatella, mielialansa vaipuessa taas masennukseen ja uupumukseen. ”Äh, jätä minut rauhaan, Martha. Et voisi ymmärtää...” ”Hyvin vaikeaa se usein onkin.”, huokasi vanha nainen luovuttaen, mutta ei poistunut vielä huoneesta. Marthan kävi sääliksi nuorukaista, joka vaikutti olevan nyt täysin rohkaisun ja lohdun sanojen saavuttamattomissa. Velhon vaipuessa aatoksiinsa vaikeni vanhuskin omiinsa. Hiljaisuus laskeutui kuin tukahduttava huntu hämärään huoneeseen. Muorin viipyessä itsepintaisesti kanssaan suostui mies viimein jakamaan tälle ajatuksiaan, laskien ne haikeina ilmaan ajelehtimaan: ”Miten suuri ilo olikaan seurata hänen voimistumistaan. Päivä päivältä neito alkoi säteillä yhä kauniimmin, kuten keväinen aurinko. Se oli kuin ihme, jota olin itsekin kauan kaivannut. Kai minä kadehdin häntä, ihan vähäsen vain.” Raymond hymyili surumielisesti. ”Daliah on päättänyt pistää elämänsä järjestykseen – jotakin, jota en itse saanut koskaan aikaiseksi. Toivon hänen onnistuvan.” Raymond painoi otsansa viileää ikkunalasia vasten ja antoi raskaiden silmäluomiensa painua kiinni. Kunpa katkeruus olisi voinut karkottaa rakkauden hänen sydämestään. ’Miksi, voi miksi menin lankeamaan tähän kiusaukseen?’ Niin ylivertainen ja silti niin epätäydellinen. Raymond tunsi olonsa tavattoman yksinäiseksi. ”Silti se sattuu... Hän oli vasta toinen nuori nainen joka kohtasi minut... kaikkine vikoineni, eikä silti...” Hirviö itki kyyneleittä, jotka olivat ehtyneet jo ajat sitten. ”...olisin toivonut että hän, ja minä... me...” Kuinka naurettavilta kuiskauksensa kuulostivat jopa omissa korvissaan. Vanha Martha koetti teroittaa kuuloaan, mutta joutui tyytymään hajanaiseen sanomaan. Nuori herra oli mutissut osan mietteistään vain itselleen. ”Kaikkien ponnistelujen päätteeksi olisin toivonut onnellista loppua...” Raymond huokasi hiljaa päätään puistellen. ”Daliah on valinnut oman polkunsa, ja täten tiemme ovat eronneet. Mutta jos neito joskus päättää tulla takaisin, ehkä hän ei koskaan halunnutkaan lähteä...”
(( Nyt hidastan vähän kunnes ajankohta on kypsempi juonen huipennukselle. ))
|
|
|
Post by R.C. on Jun 22, 2011 19:26:08 GMT 3
Elämän pituisella tiellä riitti ylä- ja alamäkiä, risteyksiä ja jyrkkiä käännöksiä. Joskus se avautui matkalaisen eteen leveänä ja helppokulkuisena väylänä, toisinaan taas kapeana ja poukkoilevana polkuna. Monesti vastaan tuli mutkia ja esteitä, mutta harvemmin umpikujia. Erityisen huonolla tuurilla tien saattoi kadottaa kokonaan näkyvistään, jolloin siltä oli helppo eksyä, kuten muuan nuorukaiselle oli käynyt: Raymond oli jäänyt tienposkeen kuin juoppo ojanpenkkaan. Mies oli kohdannut elontiellään niin syvän kuilun ettei keksinyt vaellukselleen enää vaihtoehtoisia reittejä. Moraalisen kompassin kadottua ja taipaleen karattua katseen tavoittamattomiin oli lannistus vallannut väsyneen mielen ja valahtanut aina jalkapohjiin saakka. Matkanteko oli tyssännyt siihen paikkaan. Raymond saattoi varmasti syyttää vain itseään: Olihan hän pitkän vaelluksensa varrella poikennut kaidalta polulta useammin kuin kerran, suorinut surutta monia mutkia ja raivannut esteitä kiertoteitä etsimättä. Eipä siis ihme että suuntavaisto oli näin holtittoman kulkurin viimein pettänyt. Ja toisin kuin monilla tavallisemmilla tallaajilla, nuoren miehen mieron tiellä ei tuntunut olevan päätepistettä. Ei Raymond luonnostaan ollut luovuttaja – pois se hänestä. Vielä vähemmän velho uskoi kohtalon viitoittamaan tiehen. Mies oli aina mielinyt etsiä ja tallata oman uransa, vaikka sen varrelle olisi jäänyt ruumiita. Tavoitteidensa rauetessa ja päämäärän uupuessa uutta suuntaa oli kuitenkin vaikea valita. Vailla virikkeitä ja tarkoitusta vahva tahto taantui ja terävinkin mieli alkoi tylsyä. Miehestä tuntui kuin hänen sisällään olisi ollut tyhjiö, joka imi hitaasti elinvoimaansa. Hän saattoi maata päivät läpeensä sängyssään kuin halvaantuneena kattoon tuijottaen. Ulos ei huvittanut lähteä jollei ollut paikkaa mihin mennä. Ketään ei tarvinnut tavata kun ei ollut mitään sanottavaa. Pelkkä ylösnousukin oli joutavaa jos ei ollut mitään tekemistä. Täydelliseen apatiaan vajonnut velho välitti hädin tuskin syödä tai juoda. Nukkuminen olisi voinut olla varteenotettavin vaihtoehto, mutta nuorukainen ei tahtonut ummistaa silmiään nähdäkseen lisää painajaisia sen enempää kuin kauniita uniakaan, jotka olisivat muistuttaneet miestä menetetystä unelmasta. Raymond yritti välttää ajattelemasta tai tuntemasta ylipäänsä yhtään mitään. Hän halusi olla yksin ja aivan turta, toivoen lakkaavansa vähitellen olemasta. Väkevä velho kykeni varmasti moniin asioihin, mutta omasta kurjasta ja lamautuneesta ruumiistaan hän ei pystynyt pakenemaan, saati sammuttamaan tyystin tajuntaansa. Ei varsinkaan, kun joku oli jatkuvasti nykimässä hervottomia hermojaan: Päästyään perille isännän viheliäisestä tilasta toinen huvilan piioista, Rowenna, oli nimittäin oitis omaksunut sairaanhoitajan roolin. Äitinsä uskon jo huvettua jatkoi tomera tummaverikkö itsepintaisesti tarjottimen kiikuttamista yläkertaan. Piian painostuksesta ja lähinnä tytön mieliksi Raymond saattoi silloin tällöin tarttua aterimeen ja syödä mekaanisesti annoksensa. Ilman Rowennan kärsivällistä kärttämistä nuorukainen olisikin nopeasti laihtunut pelkäksi varjoksi entisestään. Kun ravinto ei yhtä kaikki saanut potilasta tolpilleen ryhtyi piika pian sielunparantajaksi. Käynti toisensa jälkeen Rowenna yritti virittää keskustelua nuoren herran kanssa, saamatta tältä koskaan vastausta. Yksipuoliseen puheluun kyllästyttyään hän keksi hakea huvilan kirjastosta joukon niteitä lukeakseen niitä ääneen isäntänsä sängyn äärellä. Toisinaan vuoteeseen veltostunutta velhoa hävetti kovasti ettei hän jaksanut tarjota seuralaiselleen minkäänlaista vastakaikua. Kenellekään talossa ei tainnut jäädä epäselväksi etteikö tyttö yrittänyt täyttää jonkun toisen paikkaa; Sovittaa itseään kokoaan suurempiin kenkiin. Raymond katsoi Rowennaa avoimin silmin, mutta näki edessään vain hauraan ihmislapsen, joka sai puistatuksia pelkistä pelottavista kuvista kansien välissä. Nuoren naisen viattomuus ja sokea hyväntahto herättivät herrassa silkkaa syyllisyyttä ja inhoa. Raymond oli kohdellut tyttörukkaa aina huonosti – silti Rowenna palasi hänen luokseen kuin potkittu koiranpentu julman isäntänsä jalkoihin, haukkuen ja heiluttaen toiveikkaasti häntäänsä, tehden nuorukaisen olon entistäkin sietämättömämmäksi. Moneen otteeseen mies olisi halunnut nousta ja häätää piian ulos huoneesta, mutta ajatus itsessään oli niin uuvuttava, että hän päätti vain alistua ja antaa tytön jatkaa höpinäänsä. Velho kuvitteli likan ennen pitkää luovuttavan ja jättävän hänet rauhaan – hän erehtyi. Sinnikkyyden siinä missä uskollisuudenkaan puutteesta ei Rowennaa voinut moittia. Silmin nähden hyödytöntä paapomista jatkui pitkälle toista kuukautta. Kukaan palvelusväessä ei jaksanut enää uskoa Rowennan uutteriin yrityksiin herättää herran elämänhalua, tuskin tyttö itsekään. Sinä salakavalana päivänä kun piika jätti tavoistaan poiketen saapumatta tapahtui kuitenkin muutos. Rowenna oli siskonsa Adelen suostuttelemana lähtenyt mukaan kaupungille ja unohtanut mainita matkastaan isännälle. Mutta miksi tummaverikön menot olisivat nuorta herraa hetkauttaneet? Mieshän vain makasi vuoteessaan kuin vainaja vaiti, hievahtamatta ja näennäisesti mistään välittämättä. Sumea katse saattoi tosin välillä käväistä puoliksi avoimessa ovessa kuin odottaen jonkun astuvan siitä kohta sisään. Velho koetti kuulostella kevyitä askeleita ja varovaista koputusta. Hän kuvitteli jo miltei haistavansa Marthan mauttoman kalakeiton vienon tuoksun. Kumma kyllä aika kului eikä ketään näkynyt tai kuulunut. Raymond räpäytti silmäluomiaan ja liikahti levottomasti. Päivittäin toistuvaan häiriöön tottunut nuorukainen alkoi käydä kärsimättömäksi. Eikö piika tulisikaan turisemaan hänelle taas joutavia? Oliko tyttö viimein ymmärtänyt antaa periksi? Vaikka olihan hän toki arvannutkin näin käyvän! Velhon sisimmässä ohikiitävän hetken helmeilevä voitonriemu latistui lopulta alakuloksi ja jopa lieväksi ärtymykseksi. Rutiiniin mukautunut mies ei enää osannutkaan lojua jouten ja omissa oloissaan. Miten tämä oli muka mahdollista? Hänhän hädin tuskin sieti piian holhousta tai välitti kuunnella tytön turhanpäiväisiä lörpötyksiä. Jollain kierolla tapaa Raymond oli silti tullut seurasta riippuvaiseksi. Epämukava kaipuu muistutti miehelle eristäytymisen olleen aina pakon sanelema valintansa, ei niinkään vilpitön toiveensa. Hiljaisuus ja toimettomuus kävivät nuorukaiselle nyt vuorostaan niin kestämättömiksi, että hänestä tuntui aivan mahdottomalta pysyä aloillaan. Hammastaan purren Raymond keskitti kaiken tahdonvoimansa kehoonsa. Ihmetyksekseen hän onnistui kiskaisemaan itsensä pystyyn ja lähestulkoon pyörtyi verkalleen virranneen veren kuohahtaessa päähänsä. Mies vetäisi kiivaasti henkeä, puristi silmänsä tiukasti kiinni ja ravisteli tokkuraisuutta tiehensä. Nyt ei ollut aika taintua! Humalaisen tavoin huojahdellen hän yritti nousta huterille ja tunnottomille jaloilleen vain kadottaakseen samantien tasapainonsa ja kaatuen päistikkaa vuoteensa viereen tuotua tuolia päin. Kuuluvan kolinan ja vaimean kiroilun säestämänä puoldemoni mätkähti lattialle. Mojovin isku osui tosin vain isännän itsetuntoon, sillä konkreettista kipua ei luonnonoikku kyennyt tuntemaan. Vaimeasti muristen, ja toivoen metelin jääneen muulta talonväeltä kuulematta, hän tyrkkäsi pahuksen jakkaran tieltään, köyristi selkäänsä ja kurotti kättään hieroakseen puutuneita nilkkojaan. Hitain, nykivin liikkein lämpö palasi, lihakset elpyivät ja jalat alkoivat taas kantaa. Lopulta nuorukainen kykeni kampeamaan itsensä istumaan ja siitä hienoisen haparoinnin myötä seisomaan. Jokaiseen ulottuvilla olevaan kalusteeseen tukeutuen hän hoiperteli kohti työhuonettaan, sattuen ohimennen vilkaisemaan suureen piironginpeiliin. Kolkon kuvajaisensa nähdessään Raymond oli vähällä purskahtaa nauruun. Kuvastimesta tuijotti takaisin varsinainen ihmisraunio, luiseva ja kumarainen kuin piesty rakki. Rowennan alituiseen tuoma kuolevaisten muona ei ollut puoldemonia pahemmin ravinnut. Tuli paloi pedon sisällä liian kuumana jotta elimistönsä olisi ehtinyt hyödyntää laihat ja satunnaiset sapuskat. Heiveröinen ihmiskeho oli pahoin riutunut ja lihakset rupesivat jo surkastumaan. Tummat varjot olivat langenneet kultaisten silmien alle kuin yllekin. Komeat ja kopeat kasvonpiirteet näyttivät voipuneilta, verevät posket olivat painuneet kuopille ja iho kalvennut ja haalistunut kuin vanha pergamentti. Velho hymähti heijastukselleen ja jatkoi kulkuaan. Hän joutui rojahtamaan toviksi nojatuoliinsa keräämään voimiaan. Vointinsa hieman kohennuttua ei liikkeelle tahtonutkaan tulla loppua: Nuorukainen ravasi tuntikausia kuumeisesti huoneessaan keksiäkseen tekemistä ja tappaakseen aikaa varsinaisesti ketään vartomatta ja saamatta mitään aikaan. Hän saattoi tarttua satunnaiseen kirjaan tai koepulloon vain laskeakseen sen samantien käsistään mielenkiintonsa täysin menettäneenä. Raymond uskoi vakaasti olevansa tulossa hulluksi. Eikö elämä mielipuolena olisikin mutkattomampaa? Hermostuneen harhailunsa päätteeksi velho löysi itsensä keskeltä esineiden sekamelskaa. Ilman palvelijoiden apua yksikään tavaroista ei olisi löytänyt takaisin paikalleen. Hienoiseksi harmikseen Raymond ei kadottanut järkensä valoa. Rowennan ansiosta nuori isäntä kiinnostui jopa joksikin aikaa seuraamaan sivusta palvelusperheensä elämää. Rouva Martha oli hienovaraisesti lopettanut liiketoiminnan ja sulkenut huvilan ulkopuolisilta. Majatalon ruokasaliksi muutettu lepohuone oli tyhjennetty ylimääräisistä pöydistä ja tuoleista ja palautettu vähitellen alkuperäiseen tilaansa. Velho saattoi kaikessa rauhassa istahtaa takan edustalle tarkkailemaan talon tapahtumia ja salakuuntelemaan piikojen tuoreimpia kommelluksia ja juoruja. Hänellä ei ollut pienintäkään halua palata kauas kartanoksi kutsuttuun hautakammioonsa. Isännän mielentilassa tapahtuneesta ihmeestä ilahtunut palvelusväki hyöri ja hääräsi aikansa nuoren herran ympärillä kunnes ymmärsi ottaa tähän etäisyyttä. Jos joku erehtyi kysymään nuorukaiselta jotakin tai pyysi tätä liittymään muiden seuraan, pysyi herra aivan hiljaa, kieltäytyi tylysti tai poistui ja sulkeutui huoneeseensa. Raymond ei tohtinut osallistua mihinkään keskusteluun tai toimintaan pelätessään särkevänsä perheen elämän kuin onton lasipallon, jonka sisälle taiten rakennettua pientä kotia hän ulkoapäin ihasteli ja kadehti. Kohtaloltaan orvosta miehestä oli tullut muun perheen harras ihailija ja innokas myötäeläjä. Hän häilyi kuin rauhaton aave elävien keskuudessa, etsien sielulleen vapahdusta. Kuukauden päivät isäntä jaksoi katsella palvelusväen vaatimatonta arkea, kunnes totesi sen turhan yksitoikkoiseksi makuunsa, ja vaipui taas alakulon pauloihin. Ulkopuolisena tarkkailijana talon tapahtumat eivät tuoneet hänen päiviinsä todellista sisältöä. Päinvastoin ne muistuttivat häntä vain oman elämänsä tyhjyydestä ja turhuudesta. Rouva Martha, Rowenna ja Adele olivat kelpo palvelijoita, jotka tekivät kunniaa suvussaan siirtyvälle vastuulle Cabreran aatelishuoneen taloudenhoidosta. Nuorukainen oli aina pitänyt palvelusväkeään itsestäänselvyytenä, eikä perhe ollut koskaan odottanut häneltä sen erityisempää kiitosta tai tunnustusta. Vasta kun nuorukainen alkoi todella kaivata muiden huvilan asukkaiden hyväksyntää, hän tajusi ettei oikeastaan ansainnut kenenkään huomiota tai huolenpitoa. Hän ymmärsi ettei palvelusväkikään todella tarvinnut häntä. Nuorukainen sulkeutui taas itseensä. Hän lukitsi huoneensa oven eikä ottanut enää vastaan vieraita. Rowenna oli avuton muiden rinnalla. Taudin saattoi parantaa mutta ei tarpeettomuuden tunnetta. Arki muuttui tasapaksuksi virraksi, ja mies antautui sen vietäväksi. Raymond ei ajatellut enää vanhoja ystäviään tai vihamiehiään, ei muistellut menneitä saati suunnitellut tulevaa. Hän lakkasi olemasta onnellinen tai onneton. Hän vain oli tekemättä mitään ja olematta jotain.
*** IFGAME... Koitti päivä jona todellisuus huvilan ulkopuolella kouristui tuskissaan ja oksensi maailmaan kaksi sinne kutsumatonta vierasta. Päällisin puolin muukalaiset muistuttivat kuin muinaisia kuninkaita, ollen pitkiä ja ylväitä varreltaan, jaloja ja kopeita kasvoiltaan ja äärimmäisen vaarallisia aatteiltaan. Pohjimmiltaan he olivat kerrassaan eriskummallisia olentoja kumpikin. Arvokkaan verkkaisesti edeten kulki ylellisiin sotisopiin ja matkaviittoihin sonnustautunut kaksikko halki ruskan kultaaman metsän, saapuakseen kotvasen kuluttua aukean laitaan. ”Tämäkö se nyt on? Kulahtanut hökkeli jossain hevon hongikossa. Olemmeko varmasti oikeassa paikassa?”, hymähti hienoon hopeaan ja mustaan verhoutunut kulkija happamasti. ”Täällä Cârpâthíâ on. Siitä mitä etsit en osaa sanoa.”, vastasi kultaan ja purppuraan pukeutunut vieras viileästi. ”Noh, äpäräsi vannoi pitävänsä vaimostani huolen. Puoliverisen sietää olla sanansa mittainen.”, tokaisi ensinnä puhunut jatkaessaan jo kärsimättömästi taivalta. Havaitessaan samassa huvilan pihapiirissä liikettä hän pysähtyi uudelleen. ”Tarkemmin katsoen... onhan täällä jotain hyvää ellei huonoakin.”, tuumasi mies maireasti seuratessaan arvioivalla katseellaan talleilta taloon palaavia Adelea ja Rowennaa. Sorjien neitojen kadottua sisään hän käännähti virnistäen juron seuralaisensa puoleen. ”Mitäpä, veliseni, jos nauttisimme pari suupalaa vanhojen kultaisten aikojen kunniaksi?” ”Hmh, tuskinpa vain. Tyydyn kyllä omaan ihmiskarjaani, enkä nauti verta sinun kanssasi, ”veli”.” ”Karjaa? Pah! Kuinka säälittävää. Mihin saalistusvaistosi ovat surkastuneet!”, puhahti verekseltään loukattu mies pettyneenä. ”Sinä tukahdutat omasi mikäli mielit pysyä tässä maailmassa yhtään pidempään. Muistat varmasti sopimuksen...”, murisi vieraista vakavampi terävien hampaidensa välistä. ”Hah, miten voisin unohtaa...”, hymisi lordi silmää iskien ja voitonriemuisen hymyn väläyttäen. ”Aika siis etsiä enkelini. Kuinka olenkaan kaivannut rakasta Daliahia, kultaista sydänkäpystäni. Ja pieni poikani, hänhän on täyttänyt jo vuosia!”
|
|
|
Post by R.C. on Nov 3, 2011 22:59:58 GMT 3
(( Mikäli joku tätä tarinaa lukee niin Ressukan elämä on tosiaan katkolla kunnes etsin ja löydän sopivan vastapelaajan. ))
|
|