dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Jul 15, 2009 21:40:07 GMT 3
Sade piiskasi maata samaan tahtiin, kuin se oli jo jonkin aikaa piiskannut. Edes aarniometsän suuret puut eivät suojanneet kulkijaa kylmiltä pisaroilta, vaikka ne pystyivätkin antamaan suojan pienille rungoissaan eläville asukeille. Koko taivas oli yhtä mustaa pilvimassaa, eikä tuskin kukaan odottaisi törmäävänsä kehenkään keskellä metsää tällaisessa säässä. Odotukset tosin eivät aina osu oikeaan. Nuori, korkeintaan seitsemäntoistakesäinen poika siirsi kalpeilla käsillään suuria kuusen oksia tieltään kävellessään eteenpäin. Kiitos lohikäärmeenverensä, kylmä hänellä ei ollut, mutta sairaalloisen laiha keho oli silti turta puhtaasta väsymyksestä. Mustat, hiukan aaltoilevat hiukset olivat liimautuneet märkinä lähes valkeille poskille ja punertavat silmät katsoivat mitäänsanomattomasti eteenpäin. Hiljainen huokaus purkautui pojan huulilta. Hänen oli ollut tarkoitus ehtiä seuraavaan kylään ennen iltaa ja etsiä sieltä majapaikka, mutta sade oli paitsi hidastanut häntä, myös saanut hänet sen myötä luopumaan suunnitelmistaan täysin. Hän tiesi, ettei mitenkään jaksaisi näin väsyneenä kylään asti ja se tieto sai hänet turhautuneeksi. Tämä oli tyypillistä hänen tuuriaan. Nuorukainen, Eofte nimeltään, oli niin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, ettei juurikaan kiinnittänyt huomiota siihen, missä käveli ja kuinka ollakaan, hetken kuluttua hän olikin jo harhautunut polulta ajatellen vain etäisesti etsivänsä jonkinlaisen suojan valtavasta metsästä. Olihan selvää, ettei heti polun varrelta löytyisi parasta mahdollista sateensuojaa, mutta käveltyään hetken Eofte sai huomata, ettei kasvisto loppujenlopuksi ollut kovinkaan paljon tiheämpää, kuin polun luona. Toisaalta taas… Ei polkukaan kovin kuluneelta ollut näyttänyt. Toisin sanoen taisi olla turha toivo, että nuorukainen voisi törmätä johonkuhun etsiessään suojaa, sillä ilmeisesti kukaan ei ollut kävellyt tuossa metsässä ikuisuuksiin. Eli hän voisi törmätä melkein mihin tahansa. Eofte oli juuri ehtinyt ajatella, olisiko vampyyrin mahdollista eksyä tällaiseen paikkaan, kun yhtäkkiä tajusi seisovansa kivisen rakennuksen edessä. Nuorukainen hätkähti rajusti ja pysähtyi katsoen kasvien peittämää kivistä temppeliä, jonka portaiden yläpäässä erottuivat epäselvinä kissojen hahmot. Hän katseli temppeliä ikuisuudelta tuntuneen ajan miettien, miten hän ei ollut huomannut suurta rakennusta aikaisemmin, kunnes turruttava väsymys palasi hänen tajuntaansa. Sen enempää harkitsematta, Eofte tarttui toiseen vyöllä roikkuvista tikareistaan ja asteli hiukan murentuneita portaita ylös temppelin oville. Kasvit katkesivat helposti kylmän terän voimasta, eikä kestänyt kauaakaan, kun suuret ovet avautuivat ja nuorukainen astui temppelin sisälle. Jo ensimmäisten askelten kohdalla viileähköön ilmaan nousi ohut tomupilvi. Temppeli näytti siltä, kuin se olisi ollut asumaton kauankin aikaa. Kivi oli kulunutta, paikoin murentunutta, eikä joissain kohdin olevia koristeellisia kaiverruksia enää juurikaan erottanut. Matot ja seinävaatteet loistivat poissaolollaan, ellei lukuun otettu metallisia tankoja seinillä. Koko temppelin sisäpuoli oli selvästi vain seissyt paikoillaan jo ties kuinka kauan. Eofte asteli peremmälle, kauemmas selkänsä takana riehuvasta sateesta yrittäen etsiä jonkinlaista valonlähdettä, vaikkei hetkeäkään uskonut sitä löytävänsä. Tuskin tällaisessa paikassa muuta valonlähdettä olisi, kuin tuli, eikä yksikään tuli palanut kovinkaan kauan. Vain hetken etsimisen jälkeen nuorukainen luovutti ja tyytyi tutkimaan temppeliä lähes olemattomassa valossa. Hän katseli tuskin nähtävissä olevia kaiverruksia ajatuksiinsa vaipuneena ja mietti, millaisia tämän paikan asukkaat olivat olleet. Hän ei osannut aavistaakaan, kuinka nopeasti saisi vastauksen siihen kysymykseen.
((Tuhannet anteeksipyynnöt siitä, että vastaaminen viivästyi, mutta oli ongelmia netin kanssa, eikä muistitikkua ollut käytettävissä, joten en voinut vaihtaa toiselle koneelle jo valmiiksi kirjoitettua aloitusta... Ei mikään erityinen, mutta kelvanneen ;) Ja anteeksi viivästys vielä kerran!!^^""))
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Dec 27, 2009 21:38:56 GMT 3
[[Jos sinulla vain on aikaa ja halua jatkaa tätä (: Vähän ehkä sekava vuoro, mutta siitä se ehkä lähtee toivottavasti. ]]
Vain muutamaa hetkeä aikaisemmin Carolyn oli maannut sängyssään ja elänyt maailmassa, jota ei enää ollut olemassa kuten hän sen tiesi. Sänky, missä hän oli maannut, oli riekaleinen, mutta pöly siitä sentään oli puuttunut. Ehkä se oli johtunut siitä loitsusta, joka oli pitänyt tytön unten maailmassa tähän hetkeen saakka. Tai oikeastaan siihen hetkeen, kun hän tunsi jonkun astuneen temppeliinsä ja vetäen hänet takaisin tänne. Mikä oli tänne? Carolynillä ei ollut aavistustakaan. Häntä ei oikeastaan edes huvittanut selvittää mikä oli Tämä hetki ja Täällä. Hän ei ollit siellä, missä olisi halunnut olla ja koko hänen temppelinsä näytti olevan raunioina. Raunioina!
Hetken aikaa Carolyn oli luullut vain pyörtyneensä ja heränneensä vain pienen hetken päästä, mutta asia olikin kaukana tästä, mitä hän oli aluksi luullut. Kaikkialla oli pimeää ja kosteaa. Hän ei pitänyt kummastakaan, eikä tytön luoma hentoinen liekki tuonut juuri lohtua. Kaikki oli raunioina, eikä Carolyn kestänyt katsella sellaista. Hän halusi pois. Takaisin kotiin. Automaattisesti tytön käsi hakeutui kaulalla riippuvaan hopeiseen riipukseen. Se oli jätetty hänelle ja vaikka hän ei vielä tiennyt, se tulisi selittämään monta asiaa niin menneisyydestä, kuin nykyhetkestäkin. Mikä se ikinä olikaan. Carolyn oli lähinnä vihainen, toivuttuaan ensijärkytyksestä, ettei kukaan tulisikaan täyttämään kaikkia hänen toiveitaan, ja että temppeli oli ollut hylättynä jo kauan aikaa. Miksi hänet oli jätetty tänne? Ja mitä täällä oli tapahtunut?
Samassa tyttö hätkähti. Joku oli sisällä hänen temppelissään. Carolyn oletti ilman epäilystäkään, että temppeli oli hänen. Olihan hän asunut siellä koko ikänsä, eikä sillä, että hänet oli hylätty olisi mitään merkitystä asiaan. Temppeli oli hänen ja sillä siisti. Kenelläkään muulla ei ollut asiaa tänne ilman lupaa. Hyvin kissamaisin askelin Carolyn lähti kulkemaan kohti hiljaisen äänen aiheuttajaa, pitäen kultaisen liekkinsä korotettuna yläpuolelleen. Ei niin, ettei hän näkisi ilman sitä. Hän vain piti valosta ja lämmöstä. Pian Carolyn jo saapuikin eteisaulaan. Pääovet olivat täysin auki päästäen kylmän sateen sisään. Tyttö värähti. Hän muisti piiskaavan sateen kastelevan hänen silkkisen turkkinsa. Oliko pussia kantanut mies tullut viimeistelemään työnsä? Carolyn epäröi oviaukossa. Ovilta johtavat märät askeleet veivät hänestä oikealle. Hän siirsi katseensa siihen suuntaan, olettaen näkevänsä tämän huolimattoman ja välinpitämättömän henkilön, tai olennon.
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Feb 5, 2010 19:58:02 GMT 3
Riistettyään katseensa kaiverruksista, Eofte oli kävellyt yhteen nurkkaan istumaan käsivarret kiedottuina polviensa ympärille. Kolkko ja tyhjältä tuntuva temppeli ei ehkä ollut paras mahdollinen paikka viettää yönsä, mutta ainakin se suojasi sateelta ja se riitti nuorukaiselle hyvin. Hän haroi toisella kädellä märkiä hiuksiaan pois silmiltään ja nojasi raskaasti seinään, uskaltaen viimeinkin rentoutua yhdellä pitkällä uloshenkäyksellä. Koko päivän nuorukainen oli matkannut eteenpäin, yrittäen kaikin tavoin päästä seuraavaan kylään, mutta kuinka ollakaan, monien epäonnekkaiden sattumusten kautta hän kuitenkin oli päätynyt vain puoleenväliin matkaansa kaikista ponnisteluista huolimatta. Nyt hän oli kuolemanväsynyt ja suunnattoman kiitollinen löydettyään edes jonkinlaisen suojan sateelta aamuun asti. Hän nojasi raukeasti kylmään ja pölyiseen kiviseinään sulkien väriltään tumman ruusuiset silmänsä odottaen väsymyksen ennen pitkään kietovan hänet sumuiseen uneen. Mitään muuta hän ei olisi kaivannut, vain hetken verran syvää, rauhallista unta. Kiviseinien pitäessä piiskaavat pisarat ja pistävän tuulen loitolla, ulkonakin riehuva myrsky kuulosti rentouttavalta, kuin peltikatolle hitaasti putoilevat pisarat tai tuulen keveä kosketus haapojen lehdillä auringon paistaessa… tai majatalon vaimea häly lattian alta, mikä oli tutuin ja miellyttävin ääni, mihin Eofte oli koskaan saanut nukahtaa lähdettyään kodistaan. Vaimea hymähdys käväisi pojan huulilla, kun hänen mielensä alkoi vaellella majataloissa kertomiinsa tarinoihin, jotka kiskoivat häntä tuuma tuumalta toiseen maailmaan, missä hänen mieli ja ruumis saattaisi levätä. Hän ei enää tuntenut kovaa kiveä selkäänsä vasten, eikä haistanut enää temppelin tunkkaista ilmaa. Myrskykin alkoi jo kuulostaa vaimealta kuiskaukselta. Sen vuoksi häneltä jäi myös huomaamatta liekki kädessään seisova nuori tyttö, joka seisoi vain muutaman jalan päässä hänestä.
((Hehheh, oli kyllä tarkoitus pistää Eofte havahtumaan, mutta kävi väsynyttä poikarukkaa ihan liikaa sääliksi, niin oli vaan pakko antaa sen torkahtaa edes... öööh... puoleksi minuutiksi? ;D))
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Feb 11, 2010 12:39:14 GMT 3
Carolyn katseli järkyttyneenä maassa makaavaa mieshahmoa. Poika? Hänen temppelissään? Temppelin säännöstö kielsi kaikkia miehiä tulemasta kuun jumalattaren temppeliin hirvittävän rangaistuksen uhalla, eikä Carolyn uskonut sen poistuneen vaikka temppelin omistus olikin jollainlailla siirtynyt muille menneisyydessä. Vai oliko se ollut vain uni? Sillä ei ollut hänelle mitään väliä. Poika. Täällä. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Mutta silti. Siinä hän vain makasi. Kylmällä kivilattialla tuulen tuodessa kylmää sateen kyllästämää ilmaa sisälle. Ei voinut edes ovea sulkea, Carolyn ajatteli pohtiessaan kaikkia mahdolllisia vikoja, mitä toinen oli jo tehnyt - tänne tulemisen lisäksi.
Carolyn hallitsi vaivoin halunsa herättää poika mitä karmeimmalla tavalla, joten hän päätti korjata edes yhden tämän virheistä: sulkea ovet. Koska satoi, hän ei voisi lähteä tänään pois tästä kuihtuvasta paikasta, mutta toivottavasti sade lakkaisi pian. Ennen kuin Carolyn herättäisi pojan hän loihti hallin lyhyempien pylväiden päässä oleviin lyhtyihin tulen palamaan. Tulet loivat kieltämättä enemmän tunnelmaa muuten kolkkoon halliin, jota ennen olivat koristaneet kauniit seinävaatteet jäljellä olevien kaiverrusten ja patsaiden lisäksi. "Herätys", Carolyn kuiskasi kehräävästi omalla kielellään, ennen kuin kaatoi sangollisen kylmää vettä pojan päälle. Jos poika ei heräisi, Carolyn kyllä keksisi muitakin keinoja tämän herättämiseen. Hän odotti katsoen poikaa ylemmyydentuntoisesti alaspäin.
[[ Haha : D Onnea matkaan. ]]
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Apr 3, 2010 23:38:46 GMT 3
Suoja piiskaavalta sateelta ja viiltävältä tuulelta sekä tilaisuus vaipua rauhaisaan uneen aamuun asti myrskyn pauhatessa ulkopuolella olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi väsyneelle nuorukaiselle. Harvoin häntä onni siunasi niin paljon, kuin nyt, kun hän oli onnistunut pelkän sattuman kautta törmäämään vanhaan temppeliin jumittuessaan keskelle metsää yön ajaksi. Uupumuksen kietoessa hän oli tuntenut valtaisaa helpotusta tästä harvinaisesta onnenkantamoisesta, eikä hän väsymykseltään ollut jaksanut epäillä sitä sen enempää. Hän oli ollut varma, että saisi nukkuakseen ja pääsisi seuraavan päivänä kylään.
Valitettavasti nuorukaisen harvinainen onni loppui lyhyeen, kun kylmä vesi raastoi hänet säälittä takaisin todellisuuteen. Hän säpsähti hereille ja nousi kylmää vettä pärskien istumaan. Aaltoilevat hiukset, jotka olivat valahtaneet pojan kasvoille jo tämän nukkuessa, liimautuivat nyt ihoon kiinni veden vuoksi ja laihat sormet kurottautuivatkin siirtämään suortuvat laihoja kasvoja peittämästä. Saatuaan hiuksensa pois tieltä, Eofte kohotti katseensa ja huomasi istuvansa siron ja sulavalinjaisen tytön edessä. Hitaasti nuorukainen nousi seisomaan ja vilkaisi ensin hämmentyneenä tytön olan ylitse lyhtypylväisiin syttynyttä tulta ennen kuin siirsi erikoiset ruususilmänsä toisen häkellyttävän syvänvihreisiin silmiin. Edessään seisovan tytön kasvoja tarkastellessaan Eofte huomasi tämän piirteiden tuovan hakemattakin mieleen kissan. Vaatteet ja korut viittasivat puolestaan aateliseen tai erityiseen maagiin ja ympäristö puhui jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta.
Hetken nuorukainen ei osannut kuin seistä ja tuijottaa. Jos hän oli odottanutkin kohtaavansa jonkun yöllä ikivanhassa, pölyisessä temppelissä keskellä metsää ja myrskyn pauhatessa ulkopuolella, niin hänen edessään seisova neito ei todellakaan vastannut niitä odotuksia. Kaiken lisäksi tämä ei ollut märkä, hänen vaatteensa eivät olleet kuluneet, eikä tässä ollut likatahraakaan, joten selvästikään tämä ei ollut voinut tulla ulkopuolelta. Mutta temppeli oli varsin selvästi ollut vailla elämää jo taivas tietää kuinka kauan, eikä tytön yllä siltikään ollut pölyä tai mitään muutakaan merkkiä siitä, että hän olisi oleskellut täällä. Oli kuin tämä olisi vain ilmestynyt tyhjästä. Toivottuaan pahimmasta hämmästyksestä ja tajuttuaan tuijotuksensa, Eofte naurahti hiukan vaivautuneena ja kohotti kätensä hieromaan niskaansa kiusaantuneena. Hän ei ollut oikein varma, miten reagoida neidon yhtäkkiseen ilmestymiseen, mutta halusi kuitenkin rikkoa aivan liian raskaan hiljaisuuden tavalla tai toisella. ”Um…Tervehdys?”
((Vihdoinkin sain tännekin vastattua^^"))
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Apr 6, 2010 13:18:40 GMT 3
Hänen edessään seisova vettä valuva nuori mies ei osoittanut kuin vähäisiä häpeämisen merkkejä. Poika ei selvästikään tuntenut temppelin tapoja, kun tuollalailla oli tunkeutunut sisään. Sentään tämä oli pukeutunut hyvin, vaikka näyttikin siltä, että hän oli varastanut vaatteet joltain muulta niiden kehnon istuvuuden takia. Mutta vaatetus paransi miehen asemaa hiukan, ei paljoa, mutta sen verran että Carolyn antaisi hänelle mahdollisuuden puhua, ja ehkä kuuntelisikin mitä toinen sanoisi. Hän yritti muistella papittarien tunkeutujiin käyttämiä rangaistuksia ja niihin johtaneita tekoja. Temppeliin tunkeutumisesta seuraava rangaistus oli lievimmillään ruoskiminen, mutta saattoi johtaa jopa kuoleman riippuen siitä, kuinka pitkälle temppeliin tämä oli tunkeutunut ja kuinka häväistyksi Jumalatar oli itsensä tuntenut. Tälle pojalle riittäisi ruoskiminen. Ainakin Carolyn uskoi niin. Mutta toisaalta, jos hän halusi päästä tästä murenevasta majastaan pois, hän ei saisi vahingoittaa poikaa ainakaan kovin paljoa. Viimein Carolyn rikkoi pojan tervehdyksen jälkeisen hiljaisuuden sähisevällä kysymyksellä. "Mitä teet temppelissäni, poika? Etkö tiennyt, että kuolemanrangaistus odottaa niitä miehiä, jotka häpäisevät Kuun Jumalattaren temppelin läsnäolollaan?" Katsoen edelleen toisen hämmästyttävän värisiä silmiä ylemmyydentuntoisesti ja kylmästi.
Se, ettei hän saanut vahingoittaa poikaa, ei tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi pitää tästä. Carolyn oli eläessää puhunut vain kahdelle tai kolmelle miehelle, sillä temppelin lukittuun siipeen ei päässyt juuri kukaan papittarien ja palvelijoiden lisäksi. Kadulla hän oli nähnyt lukemattomia miehiä erilaisissa töissä ja asuissa, ja parvekkeella istuva Carolyn oli miettinyt, millaista mahtaisi olla tuolla alhaalla. Elää ainaisessa köyhyydessä ja puutteessa. Muutaman kerran hän oli karannutkin, ne olivat olleet ainoita valonpilkahduksia hänen muuten niin tylsässä elämässä lukittuna.
[[Hienoa! Jos saataisiin tämä peli vähän etenemäänkin.. ^^ ]]
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Jun 6, 2010 3:23:58 GMT 3
Äkkinäinen sähähdys naisen huulilta sai sairaalloisen nuorukaisen hiukan hätkähtämään. Kuun Jumalattaren temppeli? Eofte muisti etäisesti kuulleensa tarinoita tuosta jumalattaresta ja tämän temppelistä, eikä niiden muistelu todellakaan piristänyt hänen tämänhetkistä tilannettaan. Ylipäätään oli vaikea sulatella, miten paljon oli ehtinyt tapahtua vain parin viimeisen tunnin aikana, jolloin hän olisi siis onnistunut löytämään hylätyltä vaikuttavan temppelin keskeltä ei-mitään pahimman ukkosmyrskyn keskellä, mikä oli poikkeuksellisen hyvää onnea. Ja nyt hän sitten törmäsikin pahantuuliseen naiseen, joka tivasi mitä nuorukainen teki Kuun Jumalattaren temppelissä, mikä oli hänen normaalia onneaan.
Eofte ei voinut itselleen mitään, vaan läimäisi kämmenellä otsaansa ja huokaisi raskaasti. Miksi hän edes oli yllättynyt? Ei hänen pitäisi enää yllättyä vaikka olisi pudonnut puun latvasta temppelin katon lävitse suoraa tuon jäänaisen syliin. Toisaalta hän ei myöskään osannut olla peloissaan tilanteesta, johon oli itsensä saanut, vaikka oli selvää, ettei kissamaiselle neidolle, ainakaan ensivaikutelmasta päätellen, olisi ongelma eikä mikään satuttaa sairaalloisen oloiosta nuorukaista. Siitäkin huolimatta, Eofte ei ollut tarpeeksi tyhmä tehdäkseen tilanteesta pahempaakaan.
"En tiennyt kenen kunniaksi temppeli on pystytetty, saatika että kukaan edes tietäisi sen olemassaolosta enää. Tuntomerkit ovat rappautuneet niin sisä- kuin ulkopuoleltakin, jäljellä on vain temppelin perusrakenne. Hylätyltä vaikuttavan ulkomuodon takia en myöskään uskonut, että täällä olisi joku muu, tulin ainoastaan suojaan myrskyltä", nuorukainen selitti pyyhkiessään kasvojaan hihaansa lopettaen nopeasti, sillä silkkipaitakin oli niin märkä, ettei sitä voinut käyttää ihon kuivaamiseen. Uudellen huokaisten Eofte nousi seisomaan ja haroi hiukan aaltoilevia hiuksiaan, jotka olivat osittain liimautuneet laihoille poskille katsoen nyt jälleen edessään seisovan erikoisen naisen silmiin. "Mikäli selitykseni on hyväksyttävä, haluaisin myös tietää, miksi te täällä olette?" Hän kysyi kohteliasta sanamuotoa käyttäen, mutta hänen kasvonsa olivat vailla alistuvaa kunnioitusta ja tiettyä varovaisuutta, mitä useimmat todennäköisesti osoittaisivat, jos tapaisivat tyhjästä ilmestyvän, äkäisen, maagilta vaikuttavan naisen. "Vaikkei temppeli ole niin eloton, kuin luulin, se näyttäisi yhä hylätyltä", nuorukainen jatkoi vilkaisten vielä kuin varmistukseksi ympärilleen. Paikat olivat edelleen täynnä pölyä ja seinät olivat seinävaatteita vailla, kaikki samalla tavalla, kuin hetkenä, jolloin hän saapui temppeliin.
((Ehti taas peli jonkin aikaa seistä, en vaan saanu kunnon vastusta aikaan... mutta kyllä tässä jotenkin eteenpäin mennään^^""))
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Jun 18, 2010 14:23:50 GMT 3
Carolyn yllättyi hieman nuorukaisen kohteliasta sävyä, mutta näinhän sen pitikin olla. Miesten tuli olla kohteliaita Kuun Jumalattaren temppelin naisille, myös hänelle. Ja vaikka nainen olikin viettänyt aikansa lukittuna siipeensä se ei tarkoittanut sitä, että häntä voisi kohdella mitenkään epäkunnioittavasti. Tosin Carolynillä ei ollut mitään tietoa siitä, mitä poika oli sanonut. Tämähän voisi käyttää hyväkseen sitä, ettei hän ymmärtänyt tämän puhetta. Sen jälkeen kun poika oli hetken aikaa Carolyn seisoi hiljaa miettien mitä vastaisi ja pystyisikö hän luottamaan siihen, ettei toisen kohtelias sävy sisältänyt luokkauksia hänestä.
”Minä olen Carolyn El’asshamaran De’lois, Kuun Jumalattaren tytär ja vaadin sinulta selvällä kielellä laadittua selitystä siitä, kuka olet, ja mitä teet asuinpaikassani ja mitä olet tehnyt temppelilleni nukkuessani.” Carolyn sanoi kohteliaaseen mutta selvästi ylempiarvoiseen sävyyn. Hänen kärsivällisyytensä ei ollut erityisen pitkä, joten pojan olisi parasta puhua ymmärrettävästi. Nainen halusi tietää mitä oli tapahtunut , sillä vaikutti siltä että ei vain temppeli ollut tämän näköinen, vaan myös kaikki muukin oli muuttunut – Ja siitä hän ei pitänyt. Miksi joku oli tehnyt hänelle tällaista? Oliko se uni, jota hän oli nähnyt tapahtunut oikeasti? Voisiko hän saada Jumalattareen yhteyden vieläkin, vaikka olikin nukkunut ties kuinka kauan? Carolynin mielessä oli paljon kysymyksiä, joihin hän halusi vastauksen.
[[pahoittelen, inspiraationi on ollut maassa nyt pitkään -_-" ]]
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Jul 9, 2010 23:52:01 GMT 3
"Ei sitten yhtään pidempää nimeä voineet vanhemmat antaa..." Eofte mutisi hiljaa ensireaktionaan toisen sanoessa nimensä ajattelematta ensin yhtään sen enempää, mitä toinen oli sanonut. Kesti muutama ehkä liian pitkä sekunti, ennen kuin äsken puhuttu lause tavoitti kunnolla väsyneen ja hämmentyneen tajunnan, mutta kun sanat lopulta järjestäytyivät selväksi nuorukaisen päässä, hän hätkähti rajusti. Kuun jumalattaren tytär? Eofte oli kuullut useita tarinoita eri jumalista tai jumalten kaltaisista hahmoista ja jopa legendoja ihmisistä, jotka olivat tavanneet jälkimmäisiä, mutta koskaan hän ei ollut odottanut joutuvansa todistamaan viimeisimpien tarinoiden luotettavuutta. Eikä kyllä edeltävienkään... Nuorukainen ei voinut olla huokaisematta hyvin raskaasti. Joko hänen edessään seisova nainen oli pähkähullu tai sitten Eofte oli taas onnistunut sotkemaan itsensä isompiin asioihin, kuin haluaisi, mikä olikin sitten se todennäköisempi vaihtoehto.
Ymmärrettyään naisen sanat, nuorukainen myös ensimmäisen kerran tajusi, ettei toinen ymmärtänyt häntä. Hän oli kuullut ja oppinut todennäköisesti kymmeniä eri kieliä, jotkut niistä jo osittain tai lähes kokonaan unohdettuja, joten hän oli kyllä ymmärtänyt toisen puheet, mutta oli väsyneenä vastannut automaattisesti yleiskielellä. Eofte huokaisi uudelleen tuntien olonsa koko ajan väsyneemmäksi. Tätä menoa hän varmaankin nukahtaisi seisaalleen.
Sitä ennen olisi kuitenkin parasta pyrkiä yhteisymmärrykseen, joten nuorukainen hymyili Carolyniksi esittäytyneelle naiselle pahoittelevaan sävyyn ja mietti hetken, miten saisi vastattua kysymyksiin tämä kielellä. "Nimeni on Eofte, eikä tarkoitukseni ollut tungetella saatika häiritä", hän aloitti puhuen edelleen kohteliaasti, muttei kuitenkaan voinut estää voipunutta sävähdystä äänessään. "Minulla ei ollut aavistustakaan, kenelle temppeli kuului tai että täällä olisi enää ketään. Koko paikka näytti olevan hylättyjä jo ties kuinka kauan ja yritin etsiä jonkinlaista suojaa myrskyltä. Voin kuitenkin vannoa, etten ole tehnyt täällä mitään muuta, enkä osaa sanoa, mitä paikalle on tapahtunut. Kaikki oli tismalleen näin, kun saavuin", nuorukainen viitatasi laihalla kädellään ympärilleen ja piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. "Ainoa ero saapumiseni hetkellä ja nykyhetkellä ovat vesi ja valo", hän lopetti.
(Gah... et ole ainoa, jonka inspiraatio tuntuu olevan mullan alla)
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Jul 24, 2010 0:35:35 GMT 3
Ensitöikseen, vaikka Carolyn olikin kohteliaaseen sävyyn pyytänyt poikaa puhumaan hänen ymmärtämäänsä kieltä, tämä mutisi jotain, ihan kuin epäymmärettävä kieli ei ollut tarpeeksi loukkaavaa, mutta mutisi jotain, mitä nainen ei ymmärtänyt, mutta olisi voinut ottaa loukkauksena. Carolynb kuitenkin päätti odottaa kärsivällisesti, mikä ei ollenkaan ollut hänen tapaistaan. Eikä hän ymmärtänyt, miksi toinen huokaisi niin raskaasti, ja vielä toisenkin kerran, ennen kuin alkoi tauon jälkeen puhumaan. Tällä kertaa Carolyn ymmärsi mitä poika tahtoi sanoa, vaikka joutuikin pinnistelemään ymmärtääkseen kielen, joka oli melkein kuin hänen omaansa, mutta ei täysin. Osa sanoista kuulosti oudoilta, mutta hän ymmärsi pojan kertoneen, ettei temppeli oli ollut tämän näköinen kun hän saapui, ja että poika, jonka nimeksi selvisi Eofte, ei halunnut häiritä häntä. Lainkaan ajattelematta Carolyn melkein näpäytti takaisin sanoin, No kävele sitten ovesta ulos niin et häiritse, mutta hetken kauemmin ajateltuaan hän voisi hyötyä pojasta: Eofte voisi viedä häney pois tästä ummehtuneesta ja ränsistyvästä temppelistä, jossa häntä oli niin monta vuotta pidety vasten hänen tahtoaan.
Ärsyyntyneisyyden laimennuttua Eoften sanojen myötä Carolyn nyökkäsi pojan vastaukselle miettien samalla omaa vastaustaan. ”Jumalatar ei tiettävästi pane pahakseen, jos yövyt tämän yhden yön täällä, yhdellä ehdolla: Sinun pitää tutustuttaa minut maailmaasi ja tehdä tietäväksi, että Kuun Jumalattaren tytär on palannut maailmaan ja on valmis ottamaan paikkansa heidän jumaluutenaan”, Carolyn sai viimein lausutuksi selvällä äänellä. Tehden selväksi, että toinen saisi nukkua temppelissä vain yhden yön vastapalvelusta vastaan. Carolyn ei tosin ollut varma, olisiko Äiti enää hengissä näin monen vuoden jälkeen ja sen, mitä tapahtui kauan sitten. Ainakin hän oli hengissä, eikö se takaisi myös Jumalattaren olemassaolon? Carolyn siveli kaulallaan olevaa medaljonkia ja toivoi parasta; ettei Äiti olisi hylännyt häntä, vaan antanut hänelle tehtävän. Tehtävän, jota hän ei vielä tiennyt, mutta saisi pian selville seuraamalla tätä nuorukaista ulkona avautuvaan maailmaan.
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Aug 15, 2010 14:23:23 GMT 3
Carolynin vaatimusta seurasi pitkä hiljaisuus Eoften yrittäessä sulatella tehtävää, minkä tuo nuori nainen hänelle oli langettanut. Ei hänelle ollut mikään ongelma ottaa tätä erikoista persoonaa matkaseuralaisekseen, mutta jos tämä kuvitteli toisen pyyntönsä olevan yhtä helppo tehdä kuin sanoa, tällä täytyi olla jotain vikaa vintin lämmityksessä. Tai sitten maailma oli vain muuttunut sinä aikana, kun tämä oli ollut "poissa"... ainakin jos poissaolo oli ollut yhtä pitkä kuin temppelin hylättynä ollut aika. Oli miten oli, Eofte oli hiukan epävarma, miten vastaisi tarjoukseen, mutta päätti kuitenkin puhua suoraan, niin ainakin pidemmiltä hankaluuksilta säästyttäisiin. Ehkä.
"Voin ottaa sinut mukaani matkoilleni, mutta en voi luvata suorittavani jälkimmäistä vaatimusta", nuorukainen aloitti pahoittelevasti. "Jumalten ja jumalattarien merkitys on hyvin erilainen siitä, mitä se joskus oli. Toisaalla ihmiset eivät enää usko heihin, toisaalla palvellaan vain yhtä ylempää voimaa ja toisaalla taas kaikkia tiedossa olevia jumalia. Harvat kuitenkaan enää uskovat jumalten fyysisiin olomuotoihin, saatika sitten heidän näkemiseen. Voin tehdä sen, minkä voin, mutta pelkäänpä, ettei minusta ole paljon apua tämän tiedon levittämisessä", hän selittihymähtäen ilottomasti, melkein alistuneena. "Olen vain vaeltava tarinankertoja, joten sanani ei näin suuressa asiassa paljoa paina", hän vielä jatkoi ja kohautti olkiaan. "Jos olet tyytymätön tähän...", punaisten silmien katse käväisi ulko-ovessa, "niin sitten minun on etsittävä jokin toinen paikka yöpyä", Eofte päätti puheensa tuntematta lohikäärmeenverensä lämmöstä huolimatta pienintäkään halua painua takaisin sateeseen.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Aug 17, 2010 17:54:03 GMT 3
[[Ihana kun joku vastaa peleihin ^^ Vihdoin! olen odottanut mitä hyvänsä kauan -.-" Minullahan on hyvin paljon aikaa näin koulujen alettua, mutta kuitenkin! :3"
Eofteksi kutsuttu nuorukainen tuntui pohtivan asiaa Carolynin mielestä kohtuuttoman kauan, mutta vastasi kuitenkin viimein. Carolyn nyökkäsi pojalle vastaukseksi, että tämä tietäisi hänen kuunnelleen. Omasta mielestään hänen vaatimuksensa olivat täysin itsestäänselviä ja järkeenkäypiä. Ihmisten kuului palvoa jotain jumalaa, mutta Eofte väitti, että nykyään ihmiset eivät välttämättä edes uskoneet siihen. Sanoin kuvaamatonta! Carolyn ei voinut uskoa miten tällainen oli voinut tapahtua. Jos hän olisi ollut hereillä silloin kun hänen olisi pitänyt olla, kaikki olisi toisin. He palvoisivat epäjumalien sijasta Kuun Jumalatarta, ainoaa oikeaa jumaluutta joka koskaan on astellut maan päällä. ”Hyvä on”, Carolyn myöntyi jatkaen ”Minun aikanani ei ollut tapana yöpyö toisten eteishallissa ja uskon, ettei tämä tapa ole aikojen saatossa muuttunut, joten oletatko, että antaisin sinun kaltaisen.. henkilön nukkua täällä kylmässä, kun Äiti antoi luvan nukkua temppelissään?” Jota ilman olisit ilman muuta teloitettu tai muuten rangaistu, Carolyn lisäsi mielessään hymyillen. ”Joten, jos olisit seuraisit minua, niin opastaisin sinut armollisesti palvelijoiden puutteessa sisemmäs temppeliini” Hän ei lausunut virkettään kysyvänä, hän oletti automaattisesti pojan seuraavan häntä liikkeelle lähtiessä.
Jo pienen hetken kuluttua Carolyn käveli pitkin temppelin pimeitä ja kosteita käytäviä, missä valoa loi hänen luomansa pieni tulipallo. EI niin, etteikö hän olisi pimeässäkin nähnyt, mutta valo toi tähän paikkaan edes jonkin asteista mukavuutta, mikä muuten olisi täysin loistanut poissaolollaan. Naisen mielestä Eofte ei näyttänyt tarinankertojalta, sillä kaikki hänen näkemänsä tarinanketojat olivat hyvin ansaitsevia ja pukeutuneita herrasmiehiä, jotka olivat usein saavuttaneet jo korkeamman iän. Poika sai hänen mielestään kuitenkin ajatella itsestään mitä lystäsi, kunhan viime kädessä tottelisi häntä. Monen käännöksen ja umpikujan jälkeen Carolyn löysi takaisin sinne, mistä oli lähtenyt. Nainen oli joutunut käyttämään hieman eri reittiä, kuin oli alunperin eteishalliin tullut, koska ei ollut hänen arvolleen sopivaa majoittaa mies seinän toiselle puolelle siitä, missä hän itse nukkuisi. Oli jo tarpeeksi paha asia, että mies ylipäätään oli temppelin sisällä luvatta. Olosuhteet olivat kuitenkin Carolyniä vastaan, ainoa vähänkään käyttökelpoinen kammio, palvelijoille varattu tosin, oli aivan hänen huoneensa vieressä. ”Tämä on sinun käytössäsi tämän yön. ”, Carolyn tokaisi ja katsoi nuorukaista nenänvarttaan pitkin. ” Ja itse nukun tuossa viereisessä tilassa. Kammiosta pitäisi löytyä kaikki nukkumiseen tarvittavat asia.” Nainen ei edes vilkaissut, missä kunnossa huone oli. Hänelle sillä ei ollut mitään väliä.
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Oct 17, 2010 19:39:36 GMT 3
Eofte oli hiukan hämmentynyt naisen tarjouksesta, - tai oikeastaan toteamuksesta - mutta seurasi tätä kuitenkin vastaan sanomatta, vaikka käveleminen tuntuikin uuvuttavalta juuri nyt. Toisaalta hänellä ei ollut mitään syytä valittaa, joten hän pysyi vaiti ja seurasi naista pitkin käytäviä pääten monen mutkan kautta viimein sopivalle ovelle. Huolimatta toisen ylimielisestä katseesta Eofte vastasi tämän sanoihin väsyneellä hymyllä. Hän oli tottunut alentavaa kohteluun, eikä tässä tapauksessa ollut siitä yhtään yllättynyt, varsinkin, jos nainen todella oli mitä väitti olevansa. "Kiitos ja hyvää yötä sitten", hän sanoi aavistellen, ettei nainen todellakaan halunnut viipyä hänen seurassaan. Se melkein huvitti häntä, sillä näytti siltä, että tämän olisi pakko sietää häntä ainakin toistaiseksi.
Huoneessa todella oli mukavalta näyttävä sänky petivaatteineen, mutta kaikkea peitti hyvin paksu pölykerros. Jopa nuorukaisen väsymyksestä raskaat askeleet olivat lähes äänettömiä harmaan tomun takia. Siitäkin huolimatta hän oli kiitollinen näinkin hyvästä yösijasta, varsinkin koska hän oli olettanut joutuvansa nukkumaan ulkona. Toisaalta temppeliin tuleminen näytti aiheuttaneen hän tielleen muutaman mutkan lisää."Saa nähdä mitä tästäkin seuraa...", hän mutisi kiskoeassaan päällimmäisen peiton sängystä pois. Peiton alapuoli oli melko puhdas pölystä, joten Eofte levitti sen takaisin patjan päälle väärinpäin suojatakseen itseään enimmältä lialta. Ruskean takkinsa hän ripusti huoneen nurkassa olevalle tuolinkarmille kuivumaan laskien myös reppunsa samaiselle tuolille. Riisuttuaan vielä mokannahkaiset saappaansa hän rojahti sängylle välittämättä vaihtaa vaatteitaan sen enempää, hän oli aivan liian väsynyt välittääkseen sellaisista pikkuseikoista. Matkustellessa ei muutenkaan kannattanut nirsoilla liikaa omista oloistaan saatika vaatetuksesta. Siitäkin huolimatta Eofte ajatteli hankkivansa lämpimämpiä vaatteita alkavan syksyn takia heti seuraavasta kaupungista.
Jaksamatta enää uhrata ajatustakaan millekkään oleennaiselle, nuorukainen kääntyi kyljelleen ja nukahti yhden syvän uloshenkäyksen aikana.
Herätessään Eoftella ei ollut aavistustakaan kauanko hän oli nukkunut, saatika sitten oliko yö jo ohi, mutta hän nousi kaikesta huolimatta ylös. Voimakas pauhunta, jonka sade oli aiheuttanut iskeytyessään temppelin kattoon oli poissa, joten ilmeisesti sade ainakin oli ohi. Tyytyväinen tästä seikasta nuorukainen nousi istumaan sängyn reunalle kiskoakseen saappaat jalkaansa. Päästyään seisomaan hän venytteli autuaasti ja haki hyväntuulisena suurimmilta osin kuivuneen takkinsa tuolin karmilta. Nostamatta vielä laukkuaan hän heitti takin kevyesti hartioilleen ja jäi odottelemaan jonkinlaista merkkiä lähdöstä.
|
|
Astarael
Member
I'll see you where the roads meet.
Posts: 541
|
Post by Astarael on Nov 5, 2010 21:17:22 GMT 3
Carolyn hymyili toisen hyvänyöntoivotukselle kävellessään sisään huoneeseensa. Hän ei uskonut pystyvänsä nukkumaan, häntä nukkuvassa tilassa pitänyt loitsu oli jättänyt hänet levotomuuden valtaan. Sitä oli vaikea vastustaa. Heti, kun nainen oli varma, että toinen oli mennyt huoneeseensa ja nukahtanut hän alkoi hiljalleen kiertää huonettaan. Sängyssä, missä Carolyn oli nukkunut ei ollyt pölyä, kuten muualla temppelissä. Loitsu oli pitänyt senkin poissa. Hopeinen medaljonki pompahteli jokaisella askeleella ja jo muutaman kierroksen jälkeen Carolyn päätti avata sen. Nainen istuutui sängylleen ja veti syvään henkeä. Hän oli varma, että Äiti tukisi häntä tehtävässä, jonka oli antanut. Carolynin oli kuitenkin pakko saada varmennus, ja sen hän sai vain medaljongista. Ensimmäisellä kerralla, kun hän oli avannut medaljonkinsa se oli näyttänyt hänelle monia asioita, joista useimmat olivat lipuneet pois hänen mielestään. Suojele minua, Äiti, Carolyn ajatteli. Hän toivoi, että ei tehnyt suurta virhettä päättäessään lähteä temppelistä tämän nuorukaisen matkaan. Carolyn kuljetti sirorakenteisia sormiaan pitkin medaljonkiin kaiverrettua kissanhahmoa ja kuuta pitkin, siitä lähti rauhoittavia väreitä ja ennen kuin nainen huomasikaan hän makasi sängyllä silmät kiinni ja hetken kuluttua, unen syvennyttyä, sängyssä makasi vain kissa.
Ensimmäisten säteiden langetessa Carolynin sängylle, siinä nukkunut musta kissa haukotteli ja muuttui venytellessään kuin huomaamattaan takaisin ihmishahmoon. Aamu oli hänen onnekseen aurinkoinen, eikä pilvistä ollut uhkaa. Hyvää huomenta, Carolyn toivotti auringolle ennen kuin asteli ylväänä viereisen huoneen ovelle ja astui sisään. ”Lähtekäämme matkaan, on kaunis aamu”, Carolyn lausahti yllättävän ystävällisesti, mutta kovaan ääneen, että toinen heräisi jos oli sattunut nukkumaan. Toinen oli kuitenkin jo hereillä ja valmiina lähtöön, mikä oli erittäin hyvä asia naisen mielestä. Hän viittasi nuorukaista seuraamaan, kääntyi ja lähti notkein askelin johdattamaan heitä kohti pääovia.
|
|
dinsilme
Member
~Kaikkein mielenkiintoisin tarina on jokaisen oma, ainutlaatuinen el?m
Posts: 80
|
Post by dinsilme on Dec 6, 2010 12:47:10 GMT 3
Nuorukainen vastasi naisen yllättävän ystävälliseen aamutervehdykseen pienellä hymyllä ja nyökkäyksellä. Laihat käsivarret sujahtivat hihoista sisään asettaen takin kunnolla kantajansa päälle ja nahkainen reppu heilahti kevyesti kapeille hartioille. Varovaisuudestaan huolimatta huoneen vallannut tomu oli onnistunut tarttumaan Eoften vaatteisiin siellä täällä, mutta ei hän siihen ollut kiinnittänyt juuri huomiota, lähinnä vain hinkannut enimmän lian paidaltaan. Kyllä sen siitä kunnolla pois saisi sopivan tilaisuuden tullen ennemmin tai myöhemmin. Vielä kerran käsivarsiaan autuaasti venytellen nuori matkaaja seurasi toista kohti pääovia ja uutta päivää.
Kun viileä aamuilma viimein täytti Eoften keuhkot hän ei voinut olla huokaisematta tyytyväisenä. Sateen jälkeen metsä oli raikas ja näytti siltä, että päivä todellakin oli alkamassa kauniina. Lämmin aurinko ei aivan jaksanut poistaa pientä koleutta varhaisesta aamusta, mutta matkaajaa se lämmitti aivan tarpeeksi. Pieni hymy hiipi kapeille huulille Eoften astellessa portaat alas kevein askelin. Nyt kun myrsky ei ollut sekoittamassa ja aurinko oli toimimassa pienenä lisäkompassina, oli lastenleikkiä päätellä mihin tulisi kulkea, jotta pääsisi takaisin polulle ja sitä kautta lähimpään asutukseen.
"Sanoisin että lähimpään kylään on puolisen peninkulmaa, joten meidän pitäisi päästä sinne viimeistään puolenpäivän paikkeilla. Riippuu vähän kuinka usein lepäämme", nuorukainen selvitti lisäten vielä mielessään, että matkan pituus riippuisi myös vastoinkäymisten määrästä. Korjaten hiukan reppunsa asentoa Eofte lähti astelemaan omia eilisiä jälkiään takaisinpäin päätyäkseen oikealle polulle.
|
|