Post by Nayran on Jul 1, 2009 20:00:30 GMT 3
Yö oli hiljalleen laskeutumassa tuon pienen kylän ylle, yhtä pimeänä ja laajana kuin aina ennenkin. Aluksi tummenivat pohjoisessa häämöttävät jykevät ja terävähuippuiset, jopa päällekäyvät vuoret - no, samapa tuo, sillä näille samaisille vuorille tämän kylän asukkaat harvoin uskaltautuivat. Seuraavaksi sai osittaisen surmansa vuoria ympäröivä laaja metsikkö. Se ei haitannut, lapset oli käsketty sisälle ja kauan ennen auringonlaskua. Mutta pimeys, tuo pimeys vaati silti uhrinsa. Seuraavana vuorossa oli aina tuo kyläpahanen.
Ajat eivät olleet niinkään suotuisat millekään päivänvalossa elävälle. Auringon porottaessa korkealla, joka tapauksessa, kylämme ihmiset tekivät töitänsä pitääkseen suppeaa yhteiskuntaansa hengissä sekä fyysisesti, sosiaalisesti että henkisesti; mutta kuten tälläkin hetkellä oli jälleen käymässä, tumman verhon levittäydyttyä maan ylle kaikki suorastaan.. Pysähtyi. Yöllä heräsi henkiin aivan erilainen hengähdys elämää, valmiina syömään tieltään kaiken hengittävän ja elollisen, jotta jäljelle ei jäisi lopulta mitään. Sitä vastaan ei taisteltu. Yritetty toki oli, mutta kliseisesti ilmaistuna, kuten aina, kukaan ei ollut selvinnyt siitä läpi elävien kirjoissa. Ei myöskään kertomaan, mikä oli tämä suunnaton paha joka vaati monta henkeä tuosta eristäytyneestä ja mitättömästä yhteisöstä.
Asukkaat olivat viettäneet yönsä poikkeuksellisen rauhassa suljettujen ovien ja ikkunoiden takana. He heräsivät virkeinä ja helpottuneina uuteen päivään, kuten joka ikinen aamu jo pitkälti näiden vaikeiden aikojen siivittämänä. Elämä jatkui, kojut ja kaupat aukesivat, ompelu ja puunhakkuu alkoi ja päivä hymyili jälleen. Totta kyllä, että kaikki periaatteessa oli hyvin. Toistaiseksi. Pimeyden pyyhkäisy ei tehnyt hyvää, ei millekään, eikä tuossa asuinkylässä oltu enää varmoja, kuinka kauan tätä voisi jatkua. Asiasta ei kuitenkaan puhuttu. Aihe oli kielletty, tätä nimetöntä synkkyyttä saanut kylän viisaiden määräyksestä käsitellä.
Salaa mieltensä sopukoissa pelastajaa ja vapauttajaa saapuvaksi toivoen nämä kaukana kaikesta asuvat ihmiset, tietämättä paremmasta ja uskaltamatta lähteä sitä etsimään, jatkoivat onnellisina vaatimatonta eloaan joka päivä yhä uudestaan ja uudestaan, välittämättä vaanivasta, päivä päivältä kasvavasta kuolemasta joka oli jo monet osallisensa vaatinut, teeskennellen että kaikki oli kuin olikin normaalia, täydellistä. Parempaa kuin tuolla jossain, missään muualla.
Ajat eivät olleet niinkään suotuisat millekään päivänvalossa elävälle. Auringon porottaessa korkealla, joka tapauksessa, kylämme ihmiset tekivät töitänsä pitääkseen suppeaa yhteiskuntaansa hengissä sekä fyysisesti, sosiaalisesti että henkisesti; mutta kuten tälläkin hetkellä oli jälleen käymässä, tumman verhon levittäydyttyä maan ylle kaikki suorastaan.. Pysähtyi. Yöllä heräsi henkiin aivan erilainen hengähdys elämää, valmiina syömään tieltään kaiken hengittävän ja elollisen, jotta jäljelle ei jäisi lopulta mitään. Sitä vastaan ei taisteltu. Yritetty toki oli, mutta kliseisesti ilmaistuna, kuten aina, kukaan ei ollut selvinnyt siitä läpi elävien kirjoissa. Ei myöskään kertomaan, mikä oli tämä suunnaton paha joka vaati monta henkeä tuosta eristäytyneestä ja mitättömästä yhteisöstä.
Asukkaat olivat viettäneet yönsä poikkeuksellisen rauhassa suljettujen ovien ja ikkunoiden takana. He heräsivät virkeinä ja helpottuneina uuteen päivään, kuten joka ikinen aamu jo pitkälti näiden vaikeiden aikojen siivittämänä. Elämä jatkui, kojut ja kaupat aukesivat, ompelu ja puunhakkuu alkoi ja päivä hymyili jälleen. Totta kyllä, että kaikki periaatteessa oli hyvin. Toistaiseksi. Pimeyden pyyhkäisy ei tehnyt hyvää, ei millekään, eikä tuossa asuinkylässä oltu enää varmoja, kuinka kauan tätä voisi jatkua. Asiasta ei kuitenkaan puhuttu. Aihe oli kielletty, tätä nimetöntä synkkyyttä saanut kylän viisaiden määräyksestä käsitellä.
Salaa mieltensä sopukoissa pelastajaa ja vapauttajaa saapuvaksi toivoen nämä kaukana kaikesta asuvat ihmiset, tietämättä paremmasta ja uskaltamatta lähteä sitä etsimään, jatkoivat onnellisina vaatimatonta eloaan joka päivä yhä uudestaan ja uudestaan, välittämättä vaanivasta, päivä päivältä kasvavasta kuolemasta joka oli jo monet osallisensa vaatinut, teeskennellen että kaikki oli kuin olikin normaalia, täydellistä. Parempaa kuin tuolla jossain, missään muualla.