|
Post by sophie on May 16, 2009 10:39:57 GMT 3
Marissa seisoi tornissa. Niin korkealla että tytön päätä miltei huimasi. Yhden asian hän oli oppinut, kun hän oli ollut vaeltamassa. Maailmassa oli vain tosiasioita. Hyviä tosiasiota ja huonoja tosiasioita. Jos haluaa pärjätä, täytyy muistaa ne asiat mitkä ovat totta ja unohtaa ne mitkä ovat valetta. Lista auttaa aina. Tosiasia yksi. Isosisko hukassa. HUONO Tosiasia kaksi. Pikkusisko hukassa. HUONO Tosiasia kolme. Hevonen hukassa. HUONO Tosiasia neljä. Minä en pääse täältä tornista pois. HUONO Tosiasia viisi. Hevoseni näkyykin tuolla. HYVÄ Tosiasia kuusi. En saa sitä kiinni. HUONO Marissa antoi yhden pienen kyyneleen valua poskeaan pitkin. "Olin tyhmä, miten saatoi edes luottaa häneen?" Marissa ajatteli. "Nyt olen vankina täällä omaa tyhmyyttäni. Kukaan ei etsi minua ja näännyn tänne. Ellei joku sattumoisin satu kipuamaan tänne korkeimpaan torniin".
|
|
|
Post by Lyyrica on May 17, 2009 19:19:10 GMT 3
(( Sopiiko, jos yksi fooruminne uusista tarkkailijoista tarjoutuu peliseuraksi? Rekisteröidyn käyttäjäksi kunhan olen hiukan katsellut ympärilleni.)) - - - - Jostain tornin alimmilta tasoilta, portaikon syvyyksistä, kuuluu kevyiden mutta verkkaisten alkelten kaiku, kun saappaiden korot kopisevat vuorotellen mustaa kiveä vasten. Askeleet eivät kertoneet minkäänlaisesta valppaudesta, varautuneisuudesta tai varovaisuudesta. Se, joka torniin ikinä oli kapuamassaakaan, ei ollut millään tavalla tietoinen siitä, että ylempiin kerroksiin oli teljetty joku. Kaiussa on rauhaisa tempo, kuka portaissa liikkuukaan, hän ei varmastikaan ole pahansuopa tai vihamielinen. - - - - (( Haluatko seuraavassa viestissä hiukan kuvailla tornia, olosuhteita ja kerrosta, jossa hahmosi on. Näin saan paremman kuvan tapahtumapaikasta, ja vältymme väärinkäsityksiltä ))
|
|
|
Post by sophie on May 20, 2009 20:14:17 GMT 3
(Juu, tule vaan. Kuvailua sitten onkin tulossa vähän reippaammassa suhteessa) - - - -
Marissa muisteli, miten kaikki oli käynyt. Suuren vanhan linnan juurella oli seissyt mies, muka tallirenki. Ja pah... Kun Marissa antoi Lindien miehelle, hän pästikin hevosesta irti ja se laukkasi karkuun. Noh, minkäs mahtaa. Seuraavaksi mies raahasi hänet seitsenkerroksisen tornin seitsemänteen kerrokseen. Lukittuaan oven hän marssi tiehensä käkättäen vahingoniloisena Marissalle, joka kirkuui ja huusi apua. Nyt hän sitten seisoi vuotavan katon alla. Kivilattiat ja seinät huokkuivat kylmyyttään. Marissa istui kylmällä lattialla käpertyneenä vanhaan, homeiseen huopaan. Kolme päivää hän oli sietänyt raastavaa kylmyyttä, nälkää ja yksinäisyyden tunnettaan. Odottaen kalustamattomassa huoneessa, jossa ei ollut muuta valonlähdettä kuin ikkuna, Marissa itki hiljaa. Mutta kun hän kohotti päätään ja kuunteli lattian läpi, hän saattoi hyvin huonosti kuulla kopisevat askeleet allaan. Muuntuen hitaasti punaiseksi ketuksi, hän kuuli tarkemmin etenevien askeleiden kopaukset. Muuntuen nopeasti takaisin ihmiseksi, hän alkoi kirkua: 'Apua! Auttakaa! Täällä ylhäällä!' Kivi kantoi hänen äänensä alas saakka.
|
|
|
Post by Lyyrica on May 21, 2009 15:47:43 GMT 3
Avunhuudotojen kaiut toistuivat toistumistaan, kunnes ne vaimenivat tornin kylmiin ja mustiin seinämiin. Niiden jälkeen seurasi täydellinen hiljaisuus, ei vastahuutoja, ei tiedusteluja siitä, kuka ylös oli teljetty tai oliko kukaan kenties loukkaantunut. Ei mitään.
Kapuaja oli jähmettynyt niille sijoilleen, tornin yläkerroksiin pyrkiminen ei ehkä sittenkään ollut niin hyvä idea. Portaisiin seisahtunut muukalainen tiesi nyt vain sen, että torniin oli vangittu tyttö, ja että tyttö tarvitsi apua. Mutta kuka tytön oli vanginnut ja miksi? Mahtoiko vangitsija olla jossain lähellä? Entä jos tämä oli joku ansa?
Muukalainen oli kuvitellut tornin olevan autio, sen ympäristössä ei ollut näkynyt ketään. Joskin muukalainen oli pannut merkille kedolla liikkuneen hevosen, ja hetken hän pohti kuuluivatko yläkerroksiin vangittu tyttö ja hevonen jollain tavalla toisilleen. Ehkä tyttö oli saapunut paikanpäälle ratsullaan, kiivennyt ylös vanhaan ja hylättyyn torniin, muukalainen järkeili. Ilman huolenpitoa tornit rapistuivat siinä missä muutkin rakennukset, ehkä tyttö oli jäänyt loukkuun sortuneen kattorakenteen alle. Ajatus oli todennäköinen ja selitysvoimainen, ja mikä parasta, hän pystyi sulkemaan alkuoletuksensa pahansuovasta vangitsijasta täysin sen ulkopuolelle.
Aivan uudenlaisen itseluottamuksen ja vastuuntunnon vahvistamana muukalainen lähti kipittämään portaita. Hän kuitenkin varoi askeliaan, jottei kompuroisi viittaansa, liukastuisi kuluneella askelmalla tai muuten päätyisi loukkaamaan itseään.
Askeleet hidastuivat ja pysähtyivät aivan tyrmäsi oven taakse. Muukalainen tutkaili massiivista puuovea, kokeili ovenkahvaa ja lukituksen lujuutta. Ovi liikahteli ja rytisi, mutta lukko piti. Ilmavirta kuljetti oven raoista mausteiden ja parfyymien eksoottisen ja viehkeän tuoksun.
”Neiti,” muukalainen hihkaisi oven takaa, ”oletteko kunnossa? Olkaa huoleti, olette pian turvassa... Pysykää poissa ovelta, minulta menee ihan vain hetki avata tämä. Olette pian vapaa.” Muukalaisen ääni oli herkkä ja sofistikoitunut, nuoren oppineen ääni, joka sopi akatemian luentosaleihin keskustelemaan estetiikan teoriasta tai teatterin lavalle laulamaan runoa, mutta ei tähän kylmään ja hylättyyn torniin. Kuka muukalainen ikinä olikaan, hän ei selvästikään ollut mikään soturi tai sankari, eikä ollut lainkaan itsestäänselvää millaisella menetelmällä hän ovesta ja lukosta kuviteli selviävänsä.
|
|
|
Post by sophie on May 21, 2009 15:58:16 GMT 3
"O-olen kunnossa", Marissa vastasi oven läpi. Oliko sielä oikeasti joku? Kuvitteliko tyttö vain? Oliko hän seonnut yksin ollessaan? Ei, kyllä sielä joku oli, ponnahtaen pystyyn ja odottaen, tyttö pyyhki kyynleet kasvoiltaan ja salli itselleen pienen hymyn. "Tulkaa pian!" Marissa huusi innoissaan.
- - - - (Anteeksi lyhyys, en keksinyt mitään kerrottavaa)
|
|
|
Post by Lyyrica on May 21, 2009 17:13:03 GMT 3
((No problem )) Avaimenreiästä alkaa vuotaa kirkasta nestettä, kuin sadevettä. Neste alkaa kuplia, höyrytä ja kohta syöpyvän ja poreilevan metallin katku leviää sekä tyrmään että käytävään, kun lukkon sisuksiin kaadettu happo korventaa metallia. Muukalainen nojaa koko painollaan ovenkahvaan, ja kohta lukko antaa periksi; mekanismi joka painaa lukon kielen loveensa murtuu, ja kahva painuu alas. Muukalainen vetää oven tieltään ja astuu tyrmään. Pelastajasi on nuori poika, ehkä kahdenkymmenen. Hän on pukeutunut monimutkaiseen vyökaapuun ja viittaan, ilmeisesti hyvin tavallinen asu siellä, mistä hän onkaan kotoisin. Hihoista pistää esiin hoikat kädet. Karmiininpunaiset hiukset ovat haalistuneet mangetan sävyisiksi, hänen ihonsa on kalpea ja kylmä. Hän näyttää ihmiseltä ja aaveelta, ihmiseltä ja ihmisen kuorelta, lapselta, jonka olisi pitänyt jo kuolla, vaikkei ole aikuiseen ikäänsä vielä edes ehtinyt. Poika sulkee happoa sisältävän ohuen pullon, joka katoaa salataskuun. Hän ei kanna mukanaan asetta, mutta ei loitsukirjaakaan. Hän ei ole soturi eikä ritari, mutta ei maagikko tai velhokaan. Uskonnolliset symbolit loistavat poissaolollaan, hän ei ole vihkiytynyt jumalillekaan. Hänen varustevyöllään on lukuisia taskuja ja nyyttejä erilaisille voiteille, pulvereille ja jauheille, lujarakenteisia pulloja liuoksille, ja pusseja rohdoille ja yrteille. Ehkä hän on jonkinlainen salatieteilijä tai parantaja? Saappaiden kannat kopisevat hänen vaimeiden askeltensa myötä. Hän pysähtyy sinusta vähän matkan päähän, ja vilkuilee ympärilleen. Tyrmästä näkee, että siellä on oltu jo jonkinaikaa. ”Oletteko kunnossa, neiti,” poika kysyy, katsellen sinua. ”Voinko jotenkin auttaa teitä? Mikä on teidän nimenne?”
|
|
|
Post by sophie on May 23, 2009 10:44:34 GMT 3
((Kiva, en oikein pidä pitkistä teksteistä kirjoittaa)) - - - -
Marissa katsoo kuinka happo kuplii lukossa ja muukalainen avaa oven. Hän ponnahtaa pystyyn huudahtaen: "Voi kiitos!". Sitten hän madaltaa ääntää ja kertoo: "Jäin tänne vangiksi, kun joku mies otti hevoseni, Lindien, päästi sen irti ja raahasi minut tänne. Olen ollut täällä nyt kolme päivää, ja näin hevoseni niityllä tuolla". Tyttö viittaa ikkunaan päin ja jatkaa: "Meidän pitää lähteä, ennen kuin vahti huomaa."
|
|
|
Post by Lyyrica on May 23, 2009 11:24:44 GMT 3
(( Sopii minulle oikein hyvin )) - - - ”Vahti? Minä en nähnyt ulkona ketään,” poika pohtii, ja toivoi kovasti olevansa oikeassa. Hänen huomiokykynsä ei aina ollut terävimmästä päästä. Hetken hän muisteli kedolla liikkunutta ratsua, Lindie oli oikein hyvä nimi hevoselle. ”Mutta olet oikeassa,” hän sanoo, ja pälyilee ympärilleen. Tyrmä selvästikin ahdistaa häntä, kuinka kukaan voi selvitä tällaisessa paikassa kolme päivää. ”Meidän on syytä lähteä.” Näin sanottuaan hän asettuu nojaamaan raskaaseen oveen varmistaakseen, että se todella pysyy auki, ja samalla hän on valmis päästämään sinut ohitseen portaisiin. Jos menet, muukalainen seuraa sinua, jos epäröit, hän tarjoutuu menemään edeltä.
|
|
|
Post by sophie on May 26, 2009 17:41:21 GMT 3
Marissa soi itselleen ensimmäisen hymyn kolmeen pitkään päivään. "Kuka muuten olet?" tyttö kysyy. "Minä olen Marissa". "Oletko nähnyt hevostani? Voisitko auttaa ottamaan sen kiinni?" Marissa toivoo vihreä ja purppurainen silmä suunnattuina anovina muukalaiseen.
- - - - ((Lyhyyden huippu))
|
|
|
Post by Lyyrica on May 27, 2009 21:58:42 GMT 3
(( No problem ))
”Tuota... minä olen Anwaar-Al-Adara Amrel...” poika vastasi, ”siis... Amrel.” Hän piti yhä ovea auki, ja vilkuili hermostuneesti portaikkoon. Hän muisti nähneensä kedolla ratsun. Poika kertoi, millaisen ratsun oli tornin ulkopuolella nähnyt, ja kysyi sitten vastasivatko tuntomerkit Marissan hevosta. Kysymykseen siitä, voisiko hän auttaa hevosen kiinniottamisessa, muukalainen ei aluksi vastannut mitään. Keskeinen ongelma oli se, että hän tiennyt paljoakaan hevoseläimistä tai siitä, miten niitä jahdattiin.
|
|
|
Post by sophie on May 28, 2009 20:22:02 GMT 3
"Kiitos Amrel!" Marissa kiitää vielä kerran. "Se hevonen nimittäin oli Lindie, ja pelkäsi jo että se oli kompastunut ohjiin ja kaatunut, mutta se onkin varmaan vain tallonut ne... Pitää mennä pian ennen kuin se lähtee kedolta." Marissa hymyilee pjalle ja lähtee kävelemään rappusia onnellisena vapauteensa. "Kun Lindie juoksee meidän lähellemme, minä pomppaan sen eteen ja sinä otat sitä suitsista kiinni, käykö? Sitten tarjoan sinulle lounaan Myrkoksessa."
|
|
|
Post by Lyyrica on May 29, 2009 18:53:21 GMT 3
Poika seisoi vielä ovella ja pohdiskeli, kuka todella oli vastuussa tytön vangitsemisesta. Tytön juostessa alemmas portaisiin ja vapauteen, poika päästi oven sulkeutumaan ja lähti perässä. Hän ei ollut portaissa lainkaan yhtä nopea. Alkemisti joutui keräämään kannattelemaan viittaansa ja vyökaapuaan, jottei kompastuisi niihin. Torni kierreportaineen osasi olla petollinen paikka, ja sitäpaitsi ilta alkoi jo hämärtämään.
Se, mitä tyttö oli sanonut hevosensa kiinniottamisesta, kuulosti helpolta. Hän vain pitäisi kiinni suitsista, ja tyttö rauhoittaisi ratsunsa. Se ei voinut olla vaikeaa. Ja ajatus lounaasta miellytti mieltä, hän ei ollut syönyt mitään aamiaisensa päälle, ja kun hän ja tyttö pääsisivät takaisin kaupunkiin, hänen vatsansa ulvoisi nälkää.
|
|
|
Post by sophie on Jun 4, 2009 19:02:39 GMT 3
Tassutellen alas auringonpaisteeseen tyttö jää ovenpieleen nojaamaan ja odottamaan Amrelia. Marissa kaataa pussista joka on tytön vyöllä vähän kauraa vanhaan ruostuneeseen ämpäriin joka on tornin reunalla. Katsoen taas taakseen tyttö ottaa askeleen eteenpäin, kohti niittyä missä Lindie juoksee. Huutaen hevosensa nimeä tyttö kahisuttaa ämpärin kauroja. Kaukaa kuuluu vaimea hirnahdus.
|
|