Post by raraz on May 14, 2009 22:35:05 GMT 3
“Tulkaa lähemmäksi arvoisan herrasväki! Tulkaa, tulkaa, nähkää uskomattomia ja yli-inhimillisiä asioita joita ette ole koskaan nähneetkään! Nähkää merten syvyyksistä löydetty merenneidon ruumis, aidon velhon joka pystyy ennustamaan kohtalosi ja kaikkea paljon muuta!”, mustaviiksinen ja -hiuksinen, keski-ikäinen mies nimeltään Lariósta mainosti kantavalla äänellä korkealla ja puisella korokkeella. Mies oli pikkuruinen kuin kääpiö, haltiakorvainen ja leijonaa muistuttava häntä työntyi esiin housunlahkeen sisältä. Myrkossiin saapunut kiertävä sirkus oli viimein saapunut. Kylän vieressä olevan metsikön suurella aukeamalle oli pystytetty värikkäitä telttoja, myyntikojuja, omituisia vankkureita sekä häkkiä missä eriskummallisia olentoja säilytettiin. Yksisilmäisiä lilakarhuja, Intian-lohikäärme ja monia muita otuksia karjui tai muulla tavoin ääntelivät äänekkäästi saaden ihmisten mielenkiintoja osakseen. Otukset oltiin kahlittu raskaasti, kaulasta, käsistä ja jaloista kulkivat paksut sekä vahvat kettingin iskettyinä maahan. Teltoissa tehtiin ennennäkemättömiä temppuja aina akrobaateista taikuuteen. Myyntikojuissa myytiin kaikenlaista rihkamaa joka lähtöön, kuukivistä aina Rocklinnun sulkiin ja rakkausjuomista onnellisuuden jauhoihin jotka sekoitettiin teehen, lusikkaa kiertäen myöntöpäivää seitsemän kertaa. Asiakkaita virtasi valtoimenaan kylästä sekä vähän muualtakin kokemaan ja ostelemaan. Lariósta hymyili tyytyväisenä häntä heiluen puolelta toiselle rauhalliseen tahtiin, nauraen välillä niin että pullea vatsa hyllysi.
Hätäisesti väkijoukon läpi tungeksi suurikokoinen nainen jonka vyöllä olevat avaimet helisivät, naikkosen vetäessä Lariósta hieman syrjemmälle ja kuiskaten tämän korvaan kiireesti jotakin, mikä sai kääpiön kasvot kalpenemaan. “Anteeksi mitä?! Taasko? Oletko varma ettei hän ole siellä?”, mies kysyi hätiköivänä toisen nyökkäillessä nopeasti. “Kyllä vain herra. Ira ei ollut häkissään, taaskaan. Vain kahleet makasivat tyhjinä häkissä ja mitään jälkiä ei näkynyt. Olen sanonut jo tuhansia kertoja hänelle ettei…”, nainen alkoi saarnata mutta kääpiö keskeytti tämän, käskien etsiä kadonnut ennen kuin Iran vuoro esiintyä tulisi. Naikkonen nyökkäsi ja lähti kiireesti takaisin häkeille päin toivoen löytävänsä johtolankoja. “Miksi se tyttö ei vain tottele?”, Larióna huokaisi syvään, pakottaen nopeasti kasvoilleen ystävällisen hymyn ja alkaen taas mainostamaan.
Toisaalla…
Pitkät, auringon valossa tulenpunaisina välkehtivät punertavat hiukset hulmusivat Ira nimisen nuoren tytön juostessa ihmisjoukon seassa niin, että ehti vain nähdä vilauksen punaista kun hän oli jo kadonnut näkyvistä. Ira oli muuten normaalin teinitytön näköinen, mutta haltiamaiset korvat, terävät kulmahampaat ja erikoiset silmät kielivät muuta. Oliivinmuotoiset ja suuret, kauniit silmät olivat tulenpunaisia muistuttaen kuin kahta tulista hiiltä. Niiden katse oli villi, kesyttämätön ja silti jotenkin lempeä. Hoikan vetreällä, kauniin vaalealla ruskettuneella ja pienikokoisella ruumiilla oli helppo liikkua ahtaistakin paikoista eteenpäin. Soikeilla kasvoilla oli leveä onnellinen hymy. Harmaanlikaisen paidan -joka oli liian suuri kokoinen mutta kävi hameeksi Iralle- repaleiset helmat hulmusivat vauhdissa paljaiden jalkojen iskiessä maahan nopeasti mutta kevyesti. Äkkiä vauhdissa tyttö jännitti ja hyppäsi korkealle ilmaan, muuttuen samassa pieneksi kolibriksi jonka kaikki sulat olivat eripunaisia väreiltään. Kolibri lensi läheisimmän puun paksulle oksalle, laskeutuen sille ja nopeasti linnun tilalla oli punaturkkinen mustatäpläinen leopardi jonka päälaella oli paksu punainen harjas. Sen uteliaat hiilenpunaiset silmät tarkkailivat väen paljoutta kissaeläimen laittaessa maata oksalle, kynsien tarttuessa lujasti puunkuoreen ja hännän roikkuessa laiskasti alhaalla.
Hätäisesti väkijoukon läpi tungeksi suurikokoinen nainen jonka vyöllä olevat avaimet helisivät, naikkosen vetäessä Lariósta hieman syrjemmälle ja kuiskaten tämän korvaan kiireesti jotakin, mikä sai kääpiön kasvot kalpenemaan. “Anteeksi mitä?! Taasko? Oletko varma ettei hän ole siellä?”, mies kysyi hätiköivänä toisen nyökkäillessä nopeasti. “Kyllä vain herra. Ira ei ollut häkissään, taaskaan. Vain kahleet makasivat tyhjinä häkissä ja mitään jälkiä ei näkynyt. Olen sanonut jo tuhansia kertoja hänelle ettei…”, nainen alkoi saarnata mutta kääpiö keskeytti tämän, käskien etsiä kadonnut ennen kuin Iran vuoro esiintyä tulisi. Naikkonen nyökkäsi ja lähti kiireesti takaisin häkeille päin toivoen löytävänsä johtolankoja. “Miksi se tyttö ei vain tottele?”, Larióna huokaisi syvään, pakottaen nopeasti kasvoilleen ystävällisen hymyn ja alkaen taas mainostamaan.
Toisaalla…
Pitkät, auringon valossa tulenpunaisina välkehtivät punertavat hiukset hulmusivat Ira nimisen nuoren tytön juostessa ihmisjoukon seassa niin, että ehti vain nähdä vilauksen punaista kun hän oli jo kadonnut näkyvistä. Ira oli muuten normaalin teinitytön näköinen, mutta haltiamaiset korvat, terävät kulmahampaat ja erikoiset silmät kielivät muuta. Oliivinmuotoiset ja suuret, kauniit silmät olivat tulenpunaisia muistuttaen kuin kahta tulista hiiltä. Niiden katse oli villi, kesyttämätön ja silti jotenkin lempeä. Hoikan vetreällä, kauniin vaalealla ruskettuneella ja pienikokoisella ruumiilla oli helppo liikkua ahtaistakin paikoista eteenpäin. Soikeilla kasvoilla oli leveä onnellinen hymy. Harmaanlikaisen paidan -joka oli liian suuri kokoinen mutta kävi hameeksi Iralle- repaleiset helmat hulmusivat vauhdissa paljaiden jalkojen iskiessä maahan nopeasti mutta kevyesti. Äkkiä vauhdissa tyttö jännitti ja hyppäsi korkealle ilmaan, muuttuen samassa pieneksi kolibriksi jonka kaikki sulat olivat eripunaisia väreiltään. Kolibri lensi läheisimmän puun paksulle oksalle, laskeutuen sille ja nopeasti linnun tilalla oli punaturkkinen mustatäpläinen leopardi jonka päälaella oli paksu punainen harjas. Sen uteliaat hiilenpunaiset silmät tarkkailivat väen paljoutta kissaeläimen laittaessa maata oksalle, kynsien tarttuessa lujasti puunkuoreen ja hännän roikkuessa laiskasti alhaalla.