Post by silvara on Apr 15, 2009 19:15:47 GMT 3
Kävelen käytävää, vielä neljä tuntia piinaa jäljellä. Ohitseni kulkee oppilaita, tiedän jokaisen nimen. Heistä kukaan ei huomaa minua. Olen näkymätön. Istun penkille odottamaan tunnin alkua, etsin kirjan repusta ja pakenen toiseen maailmaan. Opettaja avaa luokan oven, äidinkielen tunnin ajan voi lähes aina haaveilla. Menen perimmäiseen pulpettiin, minun pulpettiini. Muu luokka istuu mahdollisimman kauas minusta. Saan istua yksin perimmäisessä nurkassa haaveillen. Onneksi on kielioppia, ei tarvitse kuin kopioida muistiinpanoja. Saa antaa ajatusten vaeltaa.
Viimein kello soi ruokailun merkiksi. Kävelen viimeisten joukossa ruokalaan. Etsin katseellani tyhjän pöydän ja istun syömään. Syötyäni kävelen seuraavan luokan eteen. Kaivan repusta kirjan ja kannettavan cd-soittimen. Musiikki ja kirja saavat minut unohtamaan missä olen. Elän toisessa ajassa, en ole enää minä. Olen kirjan sivuhenkilö, seuraan tapahtumia sivusta.
Opettaja saapuu kuitenkin aivan liian pian, biologiaa. Jatkamme ryhmätöiden tekoa. Kaikki muut menevät omiin ryhmiinsä. Jään yksin istumaan, otan kirjan esiin ja alan viimeistelemään työtä. Saan työn valmiiksi paljon ennen tunnin loppua. Palautan sen opettajalle, onneksi töitä ei tarvitse esittää. Lähden luokasta, aurinko paistaa ulkona. Kävelen pihalla olevien penkkien luo, istuudun ja otan esiin kirjani. Kello soi tunnin päättymisen merkiksi, muu koulu tulvii pihalle. Kaikki kulkevat ystäviensä kanssa. Nielaisen kyyneleet, jotka koettavat tulvia silmiini. Pidän katseeni kirjassa, kuulen välitunti valvojan tulevan kyselemään kirjasta, jota luen. Näytän kannen sen enempää vastaamatta. Tämä on liian tuttua. Minut nähdään, myös tuskaani ei, se on kuitenkin omaa syytäni. Kello soi, alkaa kotitalouden tunti.
Raahaudun luokkaan ja menen omaan keittiööni. Koko valinnaisen kotitalouden ryhmässä ei ole kuin kuusi ihmistä. Minä olen yksin keltaisessa keittiössä, punaisessa keittiössä on kolme ja sinisessä keittiössä kaksi. Kukaan ei huomioi minua. Opettaja katselee minua syytävästi. Hän on sanonut sen ääneenkin. Kaikki on minun syytäni, yksinäisyys, syrjiminen. Kotitalouden tunti menee leipoessa ja loppu aika syödessä. Kello soi päivän päättymisen merkiksi. Kävelen käytävää, vastaani ei tule ketään. Ohitseni kävelee oppilaita, kukaan ei huomaa minua. Olen näkymätön. Kyynel valuu poskelle, pyyhin sen pois vaikka tiedän ettei kukaan huomaa.
Viimein kello soi ruokailun merkiksi. Kävelen viimeisten joukossa ruokalaan. Etsin katseellani tyhjän pöydän ja istun syömään. Syötyäni kävelen seuraavan luokan eteen. Kaivan repusta kirjan ja kannettavan cd-soittimen. Musiikki ja kirja saavat minut unohtamaan missä olen. Elän toisessa ajassa, en ole enää minä. Olen kirjan sivuhenkilö, seuraan tapahtumia sivusta.
Opettaja saapuu kuitenkin aivan liian pian, biologiaa. Jatkamme ryhmätöiden tekoa. Kaikki muut menevät omiin ryhmiinsä. Jään yksin istumaan, otan kirjan esiin ja alan viimeistelemään työtä. Saan työn valmiiksi paljon ennen tunnin loppua. Palautan sen opettajalle, onneksi töitä ei tarvitse esittää. Lähden luokasta, aurinko paistaa ulkona. Kävelen pihalla olevien penkkien luo, istuudun ja otan esiin kirjani. Kello soi tunnin päättymisen merkiksi, muu koulu tulvii pihalle. Kaikki kulkevat ystäviensä kanssa. Nielaisen kyyneleet, jotka koettavat tulvia silmiini. Pidän katseeni kirjassa, kuulen välitunti valvojan tulevan kyselemään kirjasta, jota luen. Näytän kannen sen enempää vastaamatta. Tämä on liian tuttua. Minut nähdään, myös tuskaani ei, se on kuitenkin omaa syytäni. Kello soi, alkaa kotitalouden tunti.
Raahaudun luokkaan ja menen omaan keittiööni. Koko valinnaisen kotitalouden ryhmässä ei ole kuin kuusi ihmistä. Minä olen yksin keltaisessa keittiössä, punaisessa keittiössä on kolme ja sinisessä keittiössä kaksi. Kukaan ei huomioi minua. Opettaja katselee minua syytävästi. Hän on sanonut sen ääneenkin. Kaikki on minun syytäni, yksinäisyys, syrjiminen. Kotitalouden tunti menee leipoessa ja loppu aika syödessä. Kello soi päivän päättymisen merkiksi. Kävelen käytävää, vastaani ei tule ketään. Ohitseni kävelee oppilaita, kukaan ei huomaa minua. Olen näkymätön. Kyynel valuu poskelle, pyyhin sen pois vaikka tiedän ettei kukaan huomaa.