|
|
Post by R.C. on Apr 4, 2009 13:34:36 GMT 3
En muista onko tästä ollut jo keskustelua, mutta nopealla silmäyksellä vastaavaa aihetta ei ainakaan löytynyt. :)
Eli onko sinulta koskaan kuollut pelissä hahmoa? Miten se tapahtui ja miltä se sinusta tuntui?
Oletko koskaan tappanut toisen pelaajan hahmoa tai aiheuttanut kuolemaansa? -''-
Mitä mieltä olet hahmon kuolemasta tai toisen hahmon tappamisesta yleensä?
Kysymykset ovat vain alustuksena eikä niihin kaikkiin tarvitse vastata. Saa pölistä muustakin aihetta sivuten.
|
|
|
|
Post by frederico on Apr 4, 2009 15:19:42 GMT 3
En tällä forumilla oo kokenu kumpaakaan, mut eräässä cyberpunk tyylisessä foorumiropessa kyllä. Tosin taisin olla aktiivisimpia kirjottajia ja hahmoja oli pelattavana kymmeniä.
Jokaisella oli pari hahmoa joita ei saanu listiä ja sitten ainoastaan yksi hahmo sai olla "koskematon" eli hahmo jota muu ei saanu pelata lainkaan.
Kyllähän se vähän harmitti ku joutu itse kohtaamaan oman luoman eph:nsa tietäen että sen joutuu tappamaan, mut ei läheskään niin paljoa ku harmitti se että joku muu listi itseluodun eph:n jolle olis ollu vielä käyttöä. Mut ku se oli säännöissä niin se oli säännöissä. =)
Kyllä se vähän väritti sitä tarinaa koska suunnitelmia ei voinut koskaan luoda muutamien henkilöiden varaan, ilman juonen kuivumisen riskiä...
|
|
|
|
Post by dallan on Apr 4, 2009 16:23:53 GMT 3
Minulta itseltäni ei ole kuollut omaa hahmoa, kun en sellaista pelissä yleensä hyväksyisi. Omat varsinaiset pelihahmoni kantavat hyvin pitkää historiaa ja en pelaa niillä sellaisia pelejä, mihin oman hahmon kuoleman mahdollisuus minusta toisi mitään positiivista lisää. Omien mahdollisten sivuhahmojen lopullisenkin kuolemisen usein kuitenkin hyväksyisin. Sekin riippuu hahmosta.
Kertaalleen kuitenkin kanssapelaajani teki itsemurhan omalla hahmollaan pelissä minun kanssani vanhan linnan aikaan ja se oli vielä yksi niistä hahmoista, jonka kanssa olin kovasti halunnut pelata. Minun hahmoni tavallaan sai siitä syyt niskoilleen, vaikka toisaalta aivan pikku asia laukaisi sen. Se oli yksi elämäni ikävämpiä kokemuksia. En enää muista kuinka monta kuukautta sen jälkeen minä kärsin välillä nukkumisvaikeuksista sen jälkeen, mutta kauan siitä kesti päästä yli. Itse kanssapelaajalleni se ei tainnut olla mikään iso asia, mitä nyt asiasta yritin jotain jälkikäteen päätellä, kun minusta vaikutti siltä, että hänellä oli hahmoja vaikka kuinka paljon ja kyllästyessään hän saattoi tapattaa ne pois. Voin tosin olla aivan väärässäkin, kun en valtavasti kommunikoinut hänen kanssaan sen jälkeen.
Kaikesta huolimatta minusta hahmon kuolemimen ja toisen hahmon tappamismahdollisuus on todella hieno asia oikeassa paikassa, mutta voi edellisen esimerkin tavoin olla myös todella paha asia väärässä paikassa. Valtaosa tuskin ottaisi asiaa niin raskaasti, mitä minä tuolloin otin, mutta muiden pelaajien kanssa käytyjen keskustelujen perusteella olen saanut ymmärtää, etten ole ainoa, jolle kuolema pelissä on raskas asia. Jotkut ovat joutuneet tuomaan itse tapattamia omia hahmojaankin takaisin, kun eivät jälkikäteen enää ole halunneetkaan sitä, mitä tuli kirjoitettua. Kanssapelaajan hahmon suhteen toki ei edes voi vastaavanlaista päätöstä tehdä.
Kuolemisen mahdollisuus kuitenkin tuo huikean lisän tietynlaisiin peleihin olettaen, että kuoleminen ja tappaminen hoidetaan kaikin puolin reilusti. Se tuo paljon lisää vaarallisiin tilanteisiin, ehkä herättää kanssapelaajassa ja pelaajassa voimakkaita tunteita sekä on merkityksellinen tapahtuma henkiin jääville kuolleen hahmon läheisille. Minusta kuoleman on myös oikeanlaisissa peleissä hyvä voida tulla pelin aikana täysin yllättäen, sillä se lisää tapahtuman tehokkuutta. Näin ollen olisikin hyvä jo peliä aloitellessa tietää molempien pelaajien suhtautuminen hahmon kuolemisten mahdollisuuteen, niin siihen ei tarvitse pelin aikana puuttua, tulipa sitten itse pelissä kuolemisen riskiä missään vaiheessa tai ei. Moni peli on päättynyt ja aiheuttanut pelaajille paljon mielipahaa, kun jo pelin alussakin on oltu aivan eri linjoilla hahmon kuolemismahdollisuuden kanssa, mutta asiasta ei ole koskaan puhuttu ja kun se hetki on sitten tullut ja molemmat ovat vain pelanneet omien oletuskäsitystensä mukaan, niin voimakas ristiriita on väistätätöntä.
|
|
|
|
Post by wuz on Apr 4, 2009 22:00:43 GMT 3
Joskus nuoremmalla iällä olin aikeissa tapattaa yhden vanhimmista hahmoistani just for the kicks, tai jotain. En enää muista lainkaan että mikä motiivi tähän hahmoni tapatukseen mahtoi olla tuolloin, ja tämä hahmo jopa oli muutaman kuukauden kuolleena, kunnes sitten kanssapelaajieni painostuksesta järkeilimme "fiksun" tavan jatkaa ko. hahmolla pelaamista. En ole ylpeä mieleni nopeista vaihdoksista, mutta iloinen kuitenkin siitä, että muutkin pelaajat pitivät hahmostani niin paljon, että vaativat minua jatkamaan pelaamista tällä tietyllä hahmolla. x) Enkä kadu lainkaan, sillä tämä kyseinen hahmo on yhä vain rakkain luomukseni.
Mutta siitä ei sen enempää, vaan löytyypä minulta kokemus kanssapelaajan hahmon kuolemasta. Kyseessä oli siis kaksikko, jotka olivat rakastuneita toisiinsa. Ongelmaksi muodostui vain tämä kanssapelaajani, joka alkoi olla liian kiireinen pelatakseen aktiivisesti, kun taas minä halusin pelata jatkuvasti lisää, ja sysätä tätä samaista hahmoani erilaisiin seikkailuihin. Tuolloin oli hankalaa ajatella pelaavansa montaa eri peliä samalla hahmolla samaan aikaan (whut?), joten tunsin, että hahmoni oli "jumissa" tämän rakastajansa kanssa. Kanssapelaajani sanoikin, että haluaisi jättää kaksikon vain leijumaan jonkinlaiseen vaaleanpunaiseen onnelliseen tyhjiöön. En ole varma tulkitsinko oikein, mutta käsitin, että hän kaiketi halusi, että lopetamme kummatkin näillä tietyillä hahmoilla pelaamisen, tai että jätämme kaksikon vain sikseen... tai jotakin. Minä en halunnut suostua siihen, joten yritimme järkeillä jonkinlaista ratkaisua.
Sitten kanssapelaajani heitti ilmaan vaihtoehdon hahmonsa tappamisesta. Pohdimme asiaa pitkään yhdessä ja tulimme siihen tulokseen, että se olisi paras ratkaisu (joskaan ei välttämättä oman hahmoni mielenterveyden kannalta...), joten päätimme sitten toteuttaa tämän pelin. Pelailimme tätä joskus yön pimeinä tunteina ja ainakin minä kuuntelin toistolla yhtä ja samaa herkistelybiisiä, jota en vielä tänäkään päivänä pysty kuuntelemaan kyyneliä vuodattamatta. Loppua kohden itkimme kummatkin vuolaasti.
Vasta vuosia myöhemmin olemme voineet tämän silloisen kanssapelaajani kanssa keskustella siitä pelistä, ja vuosi, pari sitten hän myönsikin, että syytti minua pitkään hahmonsa tappamiseen painostuksesta... >_> Kuultuani tämän aloin kantaa hirmuista omantunnon tuskaa, kunnes hän lopulta kertoi antaneensa minulle anteeksi. Vaikka hahmoni ovatkin minulle rakkaita, en kuitenkaan ole koskaan kiintynyt niihin niin paljoa, että olisin antanut niiden omien tunnesotkujen hankaloittaa omaa elämääni tai ihmissuhteitani kanssapelaajieni kanssa. Ikävä kyllä olen muutamia kertoja onnistunut hankkiutumaan läheisiin peliväleihin tämänlaisten "tunnepelaajien" kanssa. Totta kai tällaisissa peleissä on hyvätkin puolensa, mutta raja oikean elämän ja pelien välille tulisi osata vetää.
Äh, mitähän minä nyt taas oikein selittelen. Taisin hieman jaaritella aiheen vierestä, anteeksi. >_>
|
|
|
|
Post by R.C. on Apr 5, 2009 12:12:35 GMT 3
Suokaa anteeksi kirjoitusripulini! Ihanaa kun niin moni on vastannut tähän. On tosi mukavaa ja kiinnostavaa lukea kokemuksistanne, joissa löydän myös paljon omiani. :)
Olen kiintynyt sen verran moniin hahmoistani, että harvemman olen päästänyt vielä kuolemaan. Pari kertaa on viikatemies päässyt silti nirriä niittämään: Ensimmäisen kerran kupsahti ihan charppauksen alkuaikoina, joina keksin vaihtelun vuoksi uusia hahmoja. Eräs näistä oli muuan myrskyjumalatar, jolla ehdin pelata muutaman viihdyttävän pelin, kunnes menin ja erehdyin sotkemaan hahmoni ”romanttiseen” peliin varsinaisen parittajan kanssa. Parittajalla tarkoitan pelaajaa, jonka päällimmäisin tavoite näytti olevan vain solmia suhteita niin monen hahmon kanssa kuin ikinä kerkesi. Harmi vain että asia selvisi minulle liian myöhään kun tarkkailin vähän enemmän hahmojensa edesottamuksia (tietyssä vaiheessa hän taisi pyöritellä viittäkin romanssia viidellä eri hahmolla yhtä aikaa). Ei tässä muuten mitään, mutta kun alkoi tuntumaan että minun olisi pitänyt olla hahmoineni vähintään joka toinen päivä kuhertelemassa siellä kaikkien nähden, niin homma alkoi maistumaan puulta. Viimeinen pisara taisi sitten olla se viettelijätär, jonka kanssa hahmonsa alkoi pian vehtaamaan, raukkaparka kun oli niin yksin ja ikävissään. :P
Päätin etten mihinkään kolmiodraamaan alkaisi hahmoani sotkemaan, joten helpotin hieman tilannetta ja sovin erään toisen tuntemani pelaajan kanssa että hän aiheuttaisi jotenkin hahmoni kuoleman. Siitä seurasikin jotain aika hämärää :D: Jonkinlainen alienin kaltainen otus ujutti jumalattareni vatsaan jotain epämääräistä, joka sitten puski tietään päivänvaloon seurauksella, että hahmoni heikkeni ja katosi maailmasta. Hän siis vain rupesi häilymään ja katosi, ei lentänyt verta ja suolenpätkiä. Ilmeisesti siinä samalla syntyi jonkinlainen uusi alieni tjn., jolla toinen pelaaja saattoi jatkaa pelaamista. Ei siis niin pahaa kuin jotain hyvääkin. :) Päädyin kutsumaan näitä otuksia ’jumaltensurmaajiksi’ - vai ovatko jumalat kuolemattomia? Joka tapauksessa sain hahmoni heivattua näin kivuttomasti pois kuvioista, eikä ratkaisusta jäänyt edes ikäviä fiiliksiä - päinvastoin. Siinä vaiheessa en uskonut suru-uutisen pahemmin nappaavan vastapelaajaani – olihan hänen hahmollaan jo uusi vemakko kyljessä kiehnäämässä. Ainakin jonkin aikaa. :)
Niin ikään vanhan Linnan aikoina hahmoni Kizelmay tuli tuottaneeksi erään toisen hahmon kuoleman varsin mainion taistelukohtauksen päätteeksi. Siinä olisi oikeastaan kumpi tahansa voinut menettää henkensä, mutta onneksi kekseliäisyyteni riitti pahoissa paikoissa. Otin voiton tietynlaisena kunnianosoituksena selviytymisestä. Tilanne oli tosin siinä mielessä epäreilu, että vastapelaaja paljasti vasta lopussa taisteluparin olleen oma pelihahmonsa ja Kizelmayn tuttava, eikä satunnainen vihulainen, kuten hahmoni oli kuvitellut. Kaipa tämä sopi jotenkin juonikuvioihinsa. :) Siitä episodista jäi myös ihan hyvä mieli.
Tiedän kuinka hahmon kuoleman mahdollisuus antaa yllättävää lisämaustetta peliin, siinä missä sen sula mahdottomuus saattaa latistaa elämystä. Koin tämän ehkä selvimmin vielä vanhan Linnan aikoina, kun palkkatappaja-soturittareni Taki Zenn sai tehtäväkseen murhata kolmannen pelaajan hahmon (syy ei koskaan minulle selvinnyt). Yritys hyvä kuusi, kun ongelmana oli että tällä tapettavalla hahmolla tuntui olevan turhankin monta liittolaista, jotka olisivat varmasti kostaneet kaverinsa kuoleman. :7 Myöhemmin minulle tosin selvisi, että sama pelaaja pelasi sekä surmattavaa että näitä liittolaisiakin, ja tarpeen tullen hän olisi kai voinut luoda loputtomiin uusia kostajia hahmoni pään menoksi. Vetäydyin siis epäonnisen yrityksen jälkeen hankkeesta ja keksin hahmolleni muuta huolenaihetta – mistä saikin alkunsa paljon kivempi ja pitkäikäisempi peli mm. Akulan kanssa.
Siinä vaiheessa kun aloin pelaamaan Reiskalla, ja nimenomaan hänen ilkeämmällä alter egollaan, tasapainoilin alituiseen kuolemisen ja tappamisen mahdollisuuksien kanssa. Ihan ensimmäinen pelikertani ko. hahmolla olisi yhtä hyvin voinut päättää tarinansa jo alkuunsa. Myöhemmin jouduin luovimaan hahmoani halveksuvan ja haastavan asenteensa kanssa halki tilanteiden, jotka olisivat voineet päättyä hyvinkin rumasti. Pidin silloin kuten vieläkin kiinni periaatteesta, että hahmoni voisi vallan hyvin tappaa toisen hahmon, vaikka ajatus ei suuremmin kiehdo tai miellytä minua. Tietynlainen jännitys on vain pidettävä yllä. Vielä nykyäänkin yrittäisin tosin jättää vastapelaajalle vielä viimeisen mahdollisuuden pelastaa hahmonsa oman valintansa kautta, tehden hyvin selväksi mitä tuleman pitäisi sillä synkällä tiellä, jolle on ajautunut. Vastaavaa toki odottaisin vastapelaajalta. Pahin painajainen kaiketi olisi, jos hahmoni kuolisi ilman minkäänlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa, ja toisaalta jos hahmoni olisi jo lähtökohtaisesti niin avuton, ettei voisi missään tilanteessa tuottaa toiselle vahinkoa. Koetan ennen muuta välttää tilanteita, jotka voisivat riistäytyä ikävällä tavalla hallinnasta.
Tähän mennessä koskettavimman kuoleman olen kirjoittanut Myrkmeressä eräälle satunnaiselle mustalle haltialle, joka hahmona jäi aika lyhytaikaiseksi. Nuori ikä ja tapa, jolla hän päätti yönsä kosketti minua kuitenkin todella syvästi, ja hioin tekstiäni valtavasti saadakseni sen välittämään arvoisensa latauksen. Tapa jolla saatoin eläytyä näin tilapäisenkin hahmon kohtaloon oli minulle tärkeä kokemus tulevan kannalta. Tällä hetkellä tiedän erään hahmoni kuolemasta jo etukäteen. Kerta toisensa jälkeen olen pyöritellyt viimeisiä rivejä mielessäni, mikä on herättänyt monenlaisia tunteita. Saatan ottaa tapahtuman hyvinkin raskaasti aikanaan, mutta se jää nähtäväksi... Hahmon kuoleman aiheuttamat tunnekuohut, jos ne vain osaa pitää sopivasti kurissa, voivat olla todella tähdellisiä ja antoisia. Niissä kiteytyy lopulta se kaikki aika, ajatus ja tunne, jota on hahmolleen antanut.
|
|
|
|
Post by spyrre on Apr 5, 2009 20:11:35 GMT 3
Minäkin edustan tätä porukkaa, joka ei tapata hahmoja... hyvin pitkälle en tykkää vetää rajoja peleihin että mitä vastapelaajan hahmo ei saa tehdä mutta yksi niistä rajoista mistä en tingi on se että en tahdo että hahmoni voi kuolla sattumanvaraisesti. Puolustaudun sillä, että en oikeastaan tee uusia hahmoja enkä mielelläni pelaa tuollaisia pelaaja vs. pelaaja -pelejä joihin pitäisi suhtautua kuolemanvakavasti. Vastavuoroisesti pyrin siihen että en itsekään tapa muiden pelaajien hahmoja, vaikka sivuhahmojen kanssa asia onkin joskus toinen.
Että näin. Minulla on oikeastaan vain yksi hyvin vanha hahmo jonka voi luokitella "kuolleeksi", mutta tätäkään kuolemaa ei ikinä pelattu vaan se oli ennemminkin päätetty pelien ulkopuolella. Muut hahmot joilla en enää pelaa ovat vain kadonneet, enkä ole varsinaisesti tappanut näitäkään. En myöskään muista että kukaan hahmoni olisi tappanut kenenkään toisen pelihahmoa, vaikka ajoittain näiden hahmojen yrityksestä ei ole ollut puutetta. En tiedä tuleeko koskaan tappamaankaan, luultavasti ei, ellei vastapelaaja tätä suoraan salli. Ominpäin en ala kenenkään hahmoja tappamaan.
|
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 5, 2009 21:16:50 GMT 3
Ah, nytpä päätän kääriä hihani ja osallistua taholtani keskusteluun.
Hahmojen kuolema, sen joko hyväksyy tai sitä ei hyväksy. Ja mielestäni foorumi/muissa peleissä asiasta on hyvä keskustella etukäteen - jos sellaista tarvetta tuntee (varsinkin vastapelaajan ollessa uusi tuttavuus). Itse olen peleissäni ja muissa kirjoituksissani käsitellyt kuolemaa useampaan otteeseen.
Olen peliluonteeltani tyyppiä, joka yleensä luovii kirjoitteluunsa mukaan useamman kuin yhden hahmon, joiden läsnäolo- saati tarve ei välttämättä ole välttämätöntä. Peliaiheeni saattavat liukua laidasta laitaan, on sotaa, on sairauksia, on nälkää. Kun sitten taas on myös näitä muitakin tunteita onnesta iloon ja rakkauteen. Alituinen hyvä, ja hyvyys ei suo minulle itselleni pelaajana aina sitä täyttä tyydytystä.
Seikkailupelit, joiden parissa eniten viihdyn ovat aina vieneet siihen, että jotain ikävääkin tapahtuu. Jopa kuolemakin saattaa kävellä vastaan. Itse en sitä vastusta, ja kirjoitan jopa itse synkeähköjä tapahtumia. Kuvaukseni (jota kerronnassani harrastan paljon) voivat riipaista herkempää lukijaa, mutta lukeminenhan on aina itsestä kiinni. Mikäli kuitenkin vastapelaajan kanssa en ole käynyt keskustelua pelin "rajoista" niin radikaaleilla hetkellä tietenkin herättelen ennen vuoroani keskustelua siitä, että missä raja menee. Tai jos keskustelua ei ole käyty, ja jälkeenpäin (vuoroni jälkeen) ilmenee, ettei asetelmaani hyväksytä - tietenkin poistan sen, tai muokkaan kelpuutettavaksi. En siis suinkaan teurasta hahmoni ilman syytä, tai järkevää tapahtusarjaa jne. ilman keskustelua. Lähinnä kai tuossa tarkoitin muuta julmaa toimintaa, kuten taistelujen aiheuttamia haavoja. Olenhan tympeänä ihmisenä yhden rakkaan hahmoni jalan katkaissut, vain siitä syystä etten usko että elämä palkkasoturina voi aina päätyä onnellisesti. Asetan siis myös omille hahmoilleni inhimillisiä hankaluuksia, jotka ovat järkevästi syntyneet. Tällöin (ed.mainitussa tilanteessa) kykenen asettamaan hahmoni kuoleman rajalle, vaikka omia tunteitani taustalla riipoisikin silppoa hahmosta raajarikko. Se on elämää. Ja tarpeeksi luettuani tarinoita siitä, miten yks kaks ollaankin kuolemassa, mutta sitten ei kuollakaan - muttei myöskään naarmuakaan jää, saati jälkipahoinvointia, tai ikäviä ajatuksia. Niin silloin on päähäni herännyt tämä wtf-kysymys. Mikä on ollut omiaan saattelemaan itseni tähän tilanteeseen, että olen valmis muovaamaan omien hahmojeni elämästä hankalaa ja epämukaavakin. Ja näin, sivuutin itse kuoleman.
En ole kuitenkaan mikään ikävien tapahtumien alituinen ihannoija, mutta ujutan tapahtumia kirjoituksiini osaksi myös siksi, että haluan luoda jotain realistista kirjoituksiini. Kaunis ja hyvä on kivaa-tietenkin, mutta realistimaisuuteni säilyttäen olen valmis myös läpikäymään ikäviä tilanteita.
Päähahmoni ovat ne, jotka 'harvemmin' kupsahtavat. Mutta seikkailupeleissä pahaamaailmaa vastaan oleva sivuhahmo, jos toinenkin saatetaan haudata maan vilpoiseen poveen. Tälläisissä tapauksissa en kuitenkaan välttämättä ole luonut sivuhahmolle mitään vahvaa historiaa, saati elämänkertaa, jottei se jäisi kaivelemaan myöhemmin.
Toisen pelaajan hahmon olen myös muutamasti tapattanut, mutta ennalta sovitusti. En näe siinäkään mitään väärää, jos se toteutetaan yhteisillä pelisäännöillä ja sovituilla tavoilla. Nykyaikaa pelatessani, tai sota, taistelupelejä- näen ihan luonnolliseksi kehitellä jopa omia sivuhahmoja, jotka voi vaivatta hengiltä losauttaa. Ilman että perehtyy siihen verenvuodatukseen ja suolien kuvailuun sen suuremmin.
Kirjoitusprojekti, mitä hyvän ystäväni kanssa kirjoittelen (olen itseasiassa kirjoitellut jo ylivuoden) on sisältänyt suuniteltuja kuolemia. Valtataistelu "hyvän ja pahan" välillä vie aina osansa hahmomaailmasta, ja me kun jo toinen toisemme tunnemme - käy kirjoittaminen, ja hahmoinen kuolettaminen ei nyt suruitta, mutta melkein. Jonkun hahmon kuolema liikuttaa toisen ei. Olen kyllä tunnelmallinen pelaaja, ja herkät kohtaukset koskettavat (en ole raakalainen, vaikka näin tästä aiheesta avaudunkin). Edessämme on hyvin tärkeän, isossa roolissa elävän hahmon kuolema. Tiedämme sen, ja tiedämme myös sen, että molemmat pillittävät sitä kohtausta kirjoittaessamme, mutta kirjoitus - mikä herättää tälläisiä tunteita on jotain hyvin arvokasta. Jos teksti, mitä olet itse - tai toisen kanssa kirjoittanut saa tunteet nousemaan pintaan kertoo jo muutaman asian. 1)Hahmo on ollut loistava. 2)Teksti on ollut hyvää ja taidokasta luettavaa; se saa lukijansa (jopa itsekirjoitajan) mukaansa niin,että siihen vahvasti eläytyy mukaan. Kuolema, minkä olemme valinneet kohtaamaan hahmoa lopussa on tullut meille selväksi jo hyvässä matkaa kirjoittelua. Surullista se on, ja voi ihmetyttää, että miksi edes niin teemme. Niin vastaus on yksiselitteinen. Se täydentää kaiken. Tekee kirjoituksesta merkityksellisen. Draama, jota kirjoitteluun viljellään voi joskus olla hyvääkin. Ja tässä monivivahteisessa projektissa se tulee olemaan viimeistelevä kirsikka kermakakun päälle. Eihän meidän tietenkään olisi näin tarvinnut päättää, mutta niin kuitenkin teimme. Kaikki tarinat eivät aina pääty hyvin, mutta ei se silti sitä sano, etteikö ne muulla tapaa olisi hyviä ja mielenkiintoisia.
Tämä ei tietenkään ole mikään vastahyökkäys ketään vastaan siitä, että mitä mieltä hahmokuolemista pitäisi olla. Näin minä vain karvaisessa maailmassani asiat näen, ja aiheen innoittamana luovin sen näemmä...hyvin pitkänomaisena tekstinä muiden luettavaksi.
|
|
|
|
Post by merril on Apr 22, 2009 15:10:07 GMT 3
Eli onko sinulta koskaan kuollut pelissä hahmoa? Miten se tapahtui ja miltä se sinusta tuntui? Ah, juups. Viimeisin joka tulee mieleen oli todellakin Merril, tuo ammoinen varkaani. Kaksi kertaa kuollut, oikeastaan. :'( Minä en ensimmäisellä kerralla oikeastaan asiaan voinut vaikuttaa mielestäni tarpeeksi, ja pelityylini jätti minut oikeastaan hieman munchaamisen armoille. Nyyh. Ensimmäisellä kerralla varastani puri vampyyrisosiopaatti, ja pyrki hahmostani myös tekemään yön tallustelijan. Itselleni tämä ei pitemmän päälle sopinut, ja häpeäkseni myönnän että tein rumat temput ja ihmeparansin tuon varkaani. Äh. Tämän jälkeen asia vaivasi minua aina hahmoni myöhempään kuolemaan asti, tai pikemminkin kyseessä oli enemmänkin sellainen 'decommission' tila. Oletettavasti hahmoni kuoli myöhemmällä iällä jossakin kaukana mystisessä idässä. Epäselvää oliko asialla salamurhaaja vai muuten vain onnettoman miehen onneton loppu. Myöhempi esimerkki tulee mieleen englanninkielisestä ropepaikasta, jossa minun Tinman-nimellä kulkenut automaton-viritelmä ammuttiin seulaksi. Itse pidin tuossa vaiheessa (ja oikeastaan vieläkin) traagisista lopuista, ja tunsin oloni hieman haikeaksi hahmon päättäessä päivänsä luotisateessa. *Hymy* Tuon lisäksi ei kovinkaan moni hahmon kuolema tule mieleen. Enemmänkin vain 'poistuneet käytöstä' tai 'eläköityneet', mokomat. Oletko koskaan tappanut toisen pelaajan hahmoa tai aiheuttanut kuolemaansa? -''- Pari kertaa, kun pelasin Linnassa ensimmäisellä hahmollani. En asiaa mieluusti muistele, tosin. Typerä olo moisesta touhusta. Mitä mieltä olet hahmon kuolemasta tai toisen hahmon tappamisesta yleensä? Riippuu ihan siitä, onko asiasta yhtämielisyyttä molempien pelaajien suhteen. Kuoleman laatukin saattaa asiaan vaikuttaa. Surulliset, traagiset uhrautumiset ja muut menettelevät, mutta järjetön silppominen tai raiskaussurmia en pelittäisi suurin surminkaan. Eivät vain istu minun mieleeni mukavasti, moiset pelitykset. Tässä näin lyhyesti aatoksiani. Useimmiten hahmoni ovat kuitenkin saaneet vain pysyviä vammoja sen sijaan, että kerralla henki pois. Enkä mieluusti toisien hahmoja tapatuta. Sivuhahmot ja kaikenmaailman örkit nyt ovat sivuseikka- kaikkihan mokomia ottavat hengiltä tukuttain. No emotional attachment, there. |
|
|
|
Post by stfeenix on May 24, 2011 20:23:22 GMT 3
Miun täytyy myöntää, et melkeen kaikki hahmoni on soturihahmoja (haha huomasin muuten tos eilen kun tsekkasin vanhoi rp-hahmojani, et 10 soturhahmosta vaan yhdellä oli platea päällä :D Ihme et ne on selvinneet hengissä, nyt oon korjaillut niitä ja yrittänyt ees jonkinlaisen kevyt haarniskan tunkea niille mut se on sit jo toinen juttu), tai edes jollain tasolla kykeneväisiä puolustamaan itseään, jos taistelu syntyy, koska itse tykkään pelata taisteluita, mut kuoleminen on kyl sellanen mitä yritän välttää. Tai tappaminen, vaikkakin taistelu ilman kuolemaa on melko.. no kuoleminen on luonnollista.
Oon kyl yrittänyt taistelutilanteissa antaa vastustajalle jonkinlaisen mahdollisuuden perääntyä, mut tietty se on hieman hankalaa jos vastustajan hahmo on yhtä pänkki kunniansa kohdalla kuin miun hahmot :D Joten nykyään olen yrittänyt luoda hahmoja, joille pakeneminen on vaihtoehto, eikä vaan se puskeminen eteenpäin viimeiseen hengenvetoon asti.
Mut itse kuolemaan, no ainoastaan yksi hahmoni on joutunut kuolemaan, eikä hän edes ollut soturihahmo, tai ehkäpä juuri siksi. Kyseessä oli hemmoteltu, hapolla kauneutensa menettänyt hovissa elämänsä viettänyt ruhtinatar. Ja kuten, oletettavasti asiaan kuuluukin, niin hovissa elänyt aatelisnainen ei ole koskaan saanut minkäänlaista taistelukoulutusta eikä edes tiedä miten asetta pidellään, ja valitettavasti hän joutui jo heti ensimmäisessä pelissä ryöstömurhan kohteeksi :D Ei ollu pelastavaa rinssiä lähettyvillä ei.
Kyllähän se kirpaisi, koska hahmo oli todella poikkeus soturipainotteisessa hahmokavalkaadissani, mutten ollut ehtinyt onneksi kiintyä häneen niin paljon kuin muihin hahmoihin. Ei vaan oikeen tuntunut hyvältä pelata neitoa-hädässä-hahmoa, niin toisaalta oli helpotus, että hänelle kävi kuin kävi. Toisaalta olis varmaan ollut aika opettavaista pelata hahmolla joka ei kykene itseään puolustamaan.
Tappamiseen ja kuolemiseen yleensäkin, niin kuten sanoin, yritän antaa vastustajalleni sekä omilla hahmoilleni takaoven pois paikalta, vaikka realismin tähden olisi hyvä jos hahmot heittäisivät henkensä silloin tällöin. Mut miulla yleensä on tapa kiintyä hahmoihin, niin niiden kuolema olisi kovin sääli.
Itse en varmaankaan ole onnistunut tappamaan ketään hahmoa, ehkä, tosin ihan ensimmäinen murhaajani haavoitti puukolla hyökkääjäänsä kuolettavasti, mutta peli keskeytyi eikä sitä koskaan tullut loppuun vedettyä, et en tiedä selvisikö herra hengissä. heh.
|
|
