Post by Kalin D. on Mar 10, 2009 7:52:04 GMT 3
"Sielähä soo. Ainoollu. Käy isse kassoos," kuiskauksessa hirnahti naurua vanhan metsämiehen vilkuillessa kulkijaa tuuheiden kulmiensa alta, "Kauan sin kulukkee, eik sielt palijuu pois lähäretä, mut oo se vaa..." No mikä se on, tivataan. "No soon Prunni. Sinnoo moni puronnu." Sanoista kuulsi yösateen jälkeinen usva ja virvatuli oli nauru vanhuksen silmissä.
[Siirretty aikaisemmasta threadista.]
Rajalan vanha isäntä tuijotti pirttinsä penkiltä ulos siniseen hämärään ja siristeli silmiään yksinäisen kynttilän valossa. Lapset nukkuivat vielä, Sessukin puhisi hiljaa hänen jaloissaan nukahtaneena tuvan levolliseen lämpöön. Se sai olla pahimmat pakkaset sisällä talonväen kanssa kunhan nukkui porstuassa, mutta nyt kun kukaan ei ollut sanomassa Wanha Otto piti toverinsa vierellään valvomassa aamuyön hiljaisia hetkiä. Äijää hymyilytti. Talvisaikaan ei täytynyt kiirehtiä pellolle ja lypsyllekään ei ollut kiire, työteliäälle aamuihmiselle jäi paljon aikaa odotella. Muijatkin heräisivät vasta sarastuksella. Pihalla tanssivat pakkaspeikot navetan nurkilla ja hirret natisivat routaisten kynsien alla, mutta hänen rakentamansa tupa kyllä piti pahan ulkona ja lapset saivat nukkua levollisina. Ukko ja koira vartoivat silti kumpikin aatoksissaan, toinen sydän täynnä ylpeyttä pienestä hetkestä jolloin tunsi kättensä työn suojelevan rakkaitaan ja toinen raukeana tietäessään suojelleensa isäntäänsä kun hirsitalon parrut eivät sitä tehneet. Mikään ei tuntunut häiritsevän aamuöisen hetken tyhjää rauhaa. Tai kuka tiesi, ehkä oli jo aamu ja aika lipunut aivan huomaamatta tunneiksi ukon vajottua mietteisiinsä. Valoisaa aikaa oli sen verran vähän, että se oli käytettävä hyvin. Talven pimeydessä aikaa kuitenkin riitti ja silloin kun ei voinut tehdä töitä oli aika muistella, kertoa tarinoita, tehdä puhdetöitä ja muistella kuolleita. Niitä Rajalan vanha isäntä oli jo ehtinyt näkemään tarpeeksi pitkällä iällään, mutta olipa saman katon alla kaksi omaa poikaa ja toisen lapsetkin syntyneet. Siellä ne nukkuivat kammarissa ja nuorin, pikku-Tiuku, kitisi vanhempiensa välissä. Vielä olisi voinut hiihtää villasukin itsekin takaisin petiin, mutta Otto istui ja odotti. Näin pitkään oltu ylhäällä niin sama jäädä odottamaan auringon ensimmäisiä säteitä pakkasen kirkkaalle taivaalle.
Yö oli taittunut jo aamua kohti, mutta kaamos piti pintansa ja maailma oli mustansininen. Sudet kulkivat jo. Ne läähättivät kuumaa ilmaa keuhkoistaan lipuessaan syvän hangen läpi kohti savun tuoksua. Pööskallion päältä näkisi jo heräilevien kylien valot, haistaisi ruuan ja pihojen eläimet, siitä puhuivat vihreät silmät eikä haukkuakaan vaihdettu kesken kulun.
[ Veki, aloittelin jo. Jatka ku joudat. ]
- Kuusiston Maunu-Veijo
[Siirretty aikaisemmasta threadista.]
Rajalan vanha isäntä tuijotti pirttinsä penkiltä ulos siniseen hämärään ja siristeli silmiään yksinäisen kynttilän valossa. Lapset nukkuivat vielä, Sessukin puhisi hiljaa hänen jaloissaan nukahtaneena tuvan levolliseen lämpöön. Se sai olla pahimmat pakkaset sisällä talonväen kanssa kunhan nukkui porstuassa, mutta nyt kun kukaan ei ollut sanomassa Wanha Otto piti toverinsa vierellään valvomassa aamuyön hiljaisia hetkiä. Äijää hymyilytti. Talvisaikaan ei täytynyt kiirehtiä pellolle ja lypsyllekään ei ollut kiire, työteliäälle aamuihmiselle jäi paljon aikaa odotella. Muijatkin heräisivät vasta sarastuksella. Pihalla tanssivat pakkaspeikot navetan nurkilla ja hirret natisivat routaisten kynsien alla, mutta hänen rakentamansa tupa kyllä piti pahan ulkona ja lapset saivat nukkua levollisina. Ukko ja koira vartoivat silti kumpikin aatoksissaan, toinen sydän täynnä ylpeyttä pienestä hetkestä jolloin tunsi kättensä työn suojelevan rakkaitaan ja toinen raukeana tietäessään suojelleensa isäntäänsä kun hirsitalon parrut eivät sitä tehneet. Mikään ei tuntunut häiritsevän aamuöisen hetken tyhjää rauhaa. Tai kuka tiesi, ehkä oli jo aamu ja aika lipunut aivan huomaamatta tunneiksi ukon vajottua mietteisiinsä. Valoisaa aikaa oli sen verran vähän, että se oli käytettävä hyvin. Talven pimeydessä aikaa kuitenkin riitti ja silloin kun ei voinut tehdä töitä oli aika muistella, kertoa tarinoita, tehdä puhdetöitä ja muistella kuolleita. Niitä Rajalan vanha isäntä oli jo ehtinyt näkemään tarpeeksi pitkällä iällään, mutta olipa saman katon alla kaksi omaa poikaa ja toisen lapsetkin syntyneet. Siellä ne nukkuivat kammarissa ja nuorin, pikku-Tiuku, kitisi vanhempiensa välissä. Vielä olisi voinut hiihtää villasukin itsekin takaisin petiin, mutta Otto istui ja odotti. Näin pitkään oltu ylhäällä niin sama jäädä odottamaan auringon ensimmäisiä säteitä pakkasen kirkkaalle taivaalle.
Yö oli taittunut jo aamua kohti, mutta kaamos piti pintansa ja maailma oli mustansininen. Sudet kulkivat jo. Ne läähättivät kuumaa ilmaa keuhkoistaan lipuessaan syvän hangen läpi kohti savun tuoksua. Pööskallion päältä näkisi jo heräilevien kylien valot, haistaisi ruuan ja pihojen eläimet, siitä puhuivat vihreät silmät eikä haukkuakaan vaihdettu kesken kulun.
[ Veki, aloittelin jo. Jatka ku joudat. ]