Post by R.C. on Mar 2, 2009 23:21:42 GMT 3
(( Eli logi Nayranin ja miun tämäniltaisesta charppaussessiosta. =) ))
Saijo: Päivän kiireisin aika läheni päätöstään pohjoisessa Myrkosin kylässä. Kauppapaikoilla pyörinyt väki valui vähitellen koteihinsa ensimmäisten kauppiaiden ryhtyessä jo purkamaan kojujaan. Myöhäisen kesän lämpimässä auringonpaisteessa moni kolikko ja tavara olivat taas vaihtaneet omistajaa. Ihmisten askeleet kävivät kepeästi, mielialat olivat korkealla. Harva silmäpari eksyi näkemään kadunvarressa kyyhöttävää, laihaa rääsyläistä, joka odotti kaikessa rauhassa ruuhkan ja hälinän laantumista. Varakkaamman väen mentyä koittaisi hänen vuoronsa tehdä tavanomainen kierroksensa hämärtyvällä toriaukealla, metsästää pudonneita sämpylöitä ja liiskaantuneita hedelmiä, kilpaillen arvokkaista tähteistä lokkien, rottien sekä tietenkin muiden kerjäläisten kanssa.
Anya: Vaikka aurinko tosiaan paistoi vielä lempeästi taivaalla, oli se jo hiljalleen laskemassa. Se oli merkki siitä, että pitäisi jo lähteä kulkemaan kotia päin. Ylvästä kotia. Hän oli tosiaan sieltä hienommalta puolelta kylää, eikä todellakaan ollut suvaittua, että hän kulkisi kadulla ypöyksin nimenomaan lokkien/rottien/kerjäläisten vallatessa apajat. Nuorukaista oli aina kiinnostanut jäädä katsomaan, mitä kaduilla tapahtui auringonlaskun jälkeen, mutta nainen pääsisi loistamaan poissaolollaan kotikulmilla, joten turha sitä oli edes yrittää.
Saijo: Jokunen ohikulkija vilkaisi paheksuen tienlaidassa istuvaa nuorukaista, nyrpistäen nenäänsä tämän vaatteista löyhähtävälle hajulle. Jätteiden ja roskien penkominen ei ollut siistiä puuhaa, ja kerran vaaleisiin vaatteisiin jämähtäneet tahrat eivät tahtoneet millään ilveellä liueta, vaikka niitä olisi hangannut kuinka pitkään järvivedessä. Omasta hygieniastaan nuori mies huolehti kyllä parhaansa mukaan, mistä parempiosainen väki ei tosin näyttänyt vakuuttuvan. Kenties silmiinpistävin piirre kerjäläisessä oli tämän käsivarrella notkuva raato... tai ainakin ikivanha kissa näytti hyvin pitkälti kuolleelta.
Anya: Nainen oli päiväreissunsa aikana napannut mukaansa tavaran jos toisenkin. Toisessa kainalossaan hän kantoi pientä mustaa vaasia, toisella puolella kädestä roikkui pussukka, jossa oli ties mitä roinaa. Anyan omaperäinen maku tav-.. No, itse asiassa kaiken suhteen, ei todellakaan saanut sen suurempaa arvostusta sieltä mistä hän oli kotoisin. Kaduilla maleksiminen tuntuikin siksi kovin houkuttelevalta ajatukselta. Ei sillä, olihan hän toki hyvä tytär ja arvostettu näissä tietyissä piireissä, mutta aina joku pitkäviiksinen herra väänsi naisesta vitsin jos toisenkin. Se oli surkuhupaisaa, hänen itsensä mielestä. Anya ei voinut olla pistämättä silmiään Saijoon, kulkiessaan tämän ohi. Oli totta, että mies vaikutti kovin epämääräiseltä ja ennen kaikkea haisi, mutta hänestä kulkuri vaikutti silti kovin kiinnostavalta. Niin hän ajatteli kaikista Saijon kaltaisista. Nainen kuittasi näkemänsä olkien kohautuksella (hän oli ehkä jopa pysähtynyt hetkeksi katselemaan kiinnostavan näköistä kerjäläismiestä) ja jatkoi matkaansa, täysin tietämättömänä siitä, mikä häntä seuraavan kujan alun kohdalla odottaisi.
Saijo: Nuorukainen nojaili harmahtavaan tiiliseinämään sangen välinpitämätön ilme kasvoillaan, rapsutellen hajamielisesti kissansa korvantauksia ja höpötellen sille lempeään sävyyn: ”Varro vielä vähän aikaa, Boo, niin saat makoisan kalanruodon. Vielä vähän aikaa vain...” Kerjäläisen vaimean puheen kuulevat ihmiset vilkuilivat huvittuneina toisiaan ja pyöräyttivät sormeaan korvansa tuntumassa. Nuori mieshän oli seinähullu... tai apaattisesta olemuksestaan päätellen vajaamielinen. Naiset kuittasivat vähempiosaisen surkuttelevaan sävyyn, mutta menettivät tähän pian kiinnostuksensa. Yksi nuori nainen pysähtyi tosin katselemaan häntä pidemmäksi aikaa. Aistiessaan varjon lankeavan ylleen Saijo kohotti hetkeksi katsettaan ja hymyili autuaan typerän oloisesti. Halusiko toinen sanoa hänelle jotakin? Ei... Utelias jatkoikin pian matkaansa, kerjäläisen jäädessä katsomaan naisen perään.
Anya: Nainen asteli hiljakseen eteenpäin, katse häilyvänä ja melko ilmeettömin kasvoin. Tästä johtui myös jonkin asteen väliinpitämättömyys kulman takana Anyaa vilkuilevaan tummanpuhuvaan mieheen. Taisi olla kulkuri hänkin. Itse asiassa mieheen ei kiinnitetty minkäänlaista huomiota, ennen kuin tuo päätti tehdä ratkaisevan liikkeensä ja suoraan sanoen hyökätä Anyan kimppuun. Hän ei tosin (vielä) muuta tehnyt kuin nappasi ruukun toisen kainalosta. Nainen tyytyi horjahtamaan vähän kauemmas ja tuijottamaan kulkuria hölmistyneenä, joka tutki vaasia eri kiinnostuneena. "Tuota.. Saisinko sen.. Takaisin?", Anya kysyi hiljaa ja heiveröisellä äänellä, johtuen siitä, ettei nainen ollut avannut suutaan sinä päivänä varmaan kertaakaan tätä ennen.
Saijo: Nuori kerjäläinen seurasi naisen loittonemista kohti seuraavaa kadunkulmausta, tietämättä kai itsekään miksi. Saijosta oli tosin ylipäätään mukavaa katsella ohikulkevia ihmisiä, sillä suurimman osan ajasta miehellä ei ollut muutakaan tekemistä. Sitä paitsi väkeä tarkkailemalla hän löytäisi kenties pikemmin kadottamansa henkilön. Aivan, se henkilö... Nuorukaisen ajatukset menivät hetkeksi sekaisin, ja hän ravisteli riuskasti päätään. Yleensä miehen mielessä ei liikkunut juuri mitään hänen havainnoidessaan ventovieraita, mutta jahka aatokset kääntyivät tähän tiettyyn henkilöön, iski ahdistus oitis rintakehäänsä ja ajatuksensa menivät aivan solmuun. Saijo koetti hetkeksi unohtaa koko kiperän ongelman. Katsahtaessaan taas äskeisen naisen perään hän huomasi paikallisen öykkärin käyneen tämän kimppuun! Saijo oli viipynyt kaupungissa jo sen aikaa, että oli ehtinyt tuntea Risuparran pehmentävät nyrkit leukaperissään. Tuo röyhkeä kerjäläinen pisti muut matalaksi ja haali aina parhaat tähteet. Nuorukainen oli pahoillaan naisen puolesta. Hän hivuttautui seinään tukeutuen pystyyn, mutta ei uskaltanut liikahtaa lähemmäs. Sumuinen katse harhaili katua molempiin suuntiin. Missä kaupungin vartijat lymysivät aina kun heitä kipeimmin kaivattiin?
Anya: Nainen seisoi hiljaa, mieskään ei tuntunut kiinnittävän häneen enään mitään huomiota. Pitäisikö se ottaa takaisin väkisin? Ei se mikään halpakaan ollut ollut. Anyaa pelotti, että kerjäläinen vielä tiputtaisi vaasin, vaikkei se ollutkaan pahin mahdollinen vaihtoehto... "Tuota.. Herra? Kuulitteko?", toinen kysyi hiljaa. Ei 'herra' kuullut, ilmeisesti. Nainen astui varovasti askeleen lähemmäs ja kurotti ruukkua kohti; hän ei selvästikään ollut millään tavalla maskuliininen. Epämääräinen väännös jostain ja.. No jostain. Sinä hetkenä Saijon ajatuksien mukaisesti Risuparta kiinnitti jälleen Anyaan huomiota. Sen verran, että törkkäisi toista kauemmas saadakseen lisää omaa aikaa vaasin kanssa. Heiveröisenä nainen horjahtikin ja oikein kunnolla. Katukiveys pääsi mukavasti kaunistamaan tämän vaaleaa ihoa naarmuilla ja sen sellaisilla.
Saijo: Saijo irvisti nähdessään, miten Risuparta piti nuorta naista pilkkanaan. Ei mukamas kuullut tämän vetoavia sanoja. Eikö kukaan muu olisi voinut tehdä mitään auttaakseen? Varmasti parempiosaisen sana olisi painanut pahaisen kerjäläisen vaatimuksia enemmän. Kukaan ohikulkijoista ei silti vaikuttanut halukkaalta puuttumaan asiaan, vaikka moni muukin haki Saijon tavoin sotilaita katseellaan. Suurin osa ihmisistä pyrki välttämään ylimääräisiä hankaluuksia, toivoen jonkun toisen toimivan puolestaan. Nuori mies puri huultansa, tuntien olonsa avuttomaksi. Saijo tiesi ettei saisi Risupartaa pelkin sanoin aisoihin, eikä väkivalta ollut nuorukaisen mieleen. Hänestä ei ollut tässä tilanteessa sankariksi. Tönäistyään naisen kumoon käytti hävytön kerjäläinen tilaisuutta hyväkseen kadotakseen takaisin hämärälle kujalle, jossa oli väijynytkin. Arvattavasti mies uskoi pihistämällään ruukulla olleen jonkin verran arvoa, jotta voisi myydä sen eteenpäin. Vasta öykkärin lähdettyä Saijo hivuttautui pelkurimaisena toisen luo. ”Sattuiko sinuun?”, hän kysähti naiselta hiljaa, tuntien olonsa syystäkin raukkamaiseksi.
Anya: Anyaa harmitti, että vaasi oli joutunut tuon öykkärin luokse 'parempaan' hoivaan, mutta minkäpä nainen olisi sille mahtanut. Hän oli kovin nälkäinen, kuten aina. Huolimatta ohikulkijoiden katseista, oli hän päättänyt levätä siinä maassa ihan vain hetken aikaa - kunnes Saijo ilmestyi viereen, kysyen vointia. Anya tuijotti miestä hölmistyneenä, ilmeellä, jonka ihan hetken päästä pudisti pois kasvoiltaan. "Ah - olen. Olen kyllä, herra. Kiitos teille." Tilanne oli sinäänsä omituinen; Saijo seisoi tämän vieressä ja tämä makasi maassa, oli vain ollakseen ja tuijotti toista. Mikäpä siinä.
Saijo: Kerjäläinen pisti merkille naisen vaalealle iholle hiertyneet naarmut ja nirhamat. Hän koki pakottavaa tarvetta korvata toiselle jotenkin ruukun menetyksen. Ennen kaikkea Saijo halusi sovittaa myös äskeisen kyvyttömyytensä. Tottahan toki hänen olisi pitänyt auttaa vierasta hädässä sen sijaan, että oli vain katsonut pelkurimaisesti sivusta. ”Olen pahoillani. Risuparta on todella röyhkeä.”, totesi nuorukainen polvistuessaan naisen vierelle. Tuodessaan näin sylissään kannatellun elikon paremmin nähtäville saattoi Anya juuri ja juuri erottaa karvaisen, kissamaisen möykyn sittenkin hengittävän... hyvin hitaasti tosin. Vapaan kätensä kerjäläinen laski kaikeksi järkytykseksi naisen hötäkässä paljastuneelle säärelle, jolloin toinen saattoi tuntea kosketuksesta välittyvän kihelmöivän lämmön – ja havaita kohta melkoiseksi yllätyksekseen vaurioiden parantuneen muutamassa silmänräpäyksessä! Ohikulkijat eivät tosin tainneet tajuta, mitä oli tapahtunut, sillä he silmäilivät avoimen inhoavasti laitapuolen kulkijan puuhia, ymmärtämättä miksi neito sieti moista käytöstä! Saijo ei kiinnittänyt muihin huomiota. Hän keskittyi jälleen siirtäessään kätensä naisen toiselle säärelle.
Anya: "A-..aa? Risuparta?", Anya kysyi, muttei oikeasti edes kysynyt. Se mies siis oli oikein 'tunnettu', kulkurien joukossa. Nainen huomioi myös sen karvaisen möykyn, jota oli aiemmin luullut raadoksi (ja täten Saijoa hulluksi) - hänen ihmeekseen, möykky hengittikin. Se oli ilmeisesti jonkin näköinen kissa. Hassua. Saijon laskiessa kätensä tämän säärelle, Anya värähti, päästäen pienen hengähdyksen. Mitä hän oikein teki? Olihan tavallan sopimatonta hiplata tavallaan haavoittuneen naisen jalkoja, mutta tässä taisi nyt olla kyse jostain ihan muusta. Anya tuijotti miehen puuhia ihmeissään, välittämättä myöskään ohikulkijoista ja näiden halveksivista katseista.
Saijo: Nuorukainen nyökkäsi vakavana naisen ihmettelylle ja jatkoi hajamielisenä parantamistaan. Eipä aikaakaan kun molemmat sääret näyttivät taas aivan virheettömiltä, ja jopa mukulakiveykseen kolahtanut kyynärpää oli herennyt säryltään. Iholle jäisi tuskin edes mustelmaa. Saatuaan puuhansa päätökseen näytti kerjäläinen itse tosin aavistuksen huonovointiselta. Mies piteli hetken otsaansa aivan kuin häntä olisi huimannut. Vaisu, lähes haaveksuva hymy ei silti missään vaiheessa herennyt huuliltaan. Miehen mieli vaikutti käyneen vähän hitaalla, kun eräs havainto valaisi viimein kasvonsa: ”Kutsuitteko minua äsken herraksi, neiti?”, kysähti kerjäläinen aavistuksen kulmiaan kohottaen. Hän naurahti huvittuneena. ”En minä mitään sellaista.”, totesi Saijo hieman hämmentyneenä niskaansa hieraisten. ”...mutta minusta tulee jumala.”, lisäsi mies vielä samaan hengenvetoon, katsoen naista viattoman vilpittömästi. Hän ei selvästikään vitsaillut tai valehdellut... ainakaan hulluuttaan.
Anya: Anya oli kummissaan siitä, mitä Saijo oli juuri tehnyt. Eihän tässä maailmassa tosiaan kaikki aivan 'normaalia' ollut, mutta että kulkuri? Todella omituista. "Kutsuin kyllä, herra.", nainen vastasi vaisusti, tiedostamatta oikein itsekään sanaa, jonka oli loppuun lisännyt. Anya ei voinut olla hymyilemättä tyhjästi, tälle ominaisella lasittuneella ja haalealla katseella varustettuna. Vai että jumala. Joku muu olisi ehkä voinut olla kiikuttamassa Saijoa jo suoraan hullujenhuoneelle, mutta Anya oli jo täysin tottunut tällaiseen (naisen setä oli nimittäin pahemman luokan lunatikko). Hän ehkä jopa puoliksi uskoi sen, mitä kulkuri sanoi. "Jumala..?" Anya nyökkäsi ja päätti olla kyselemättä mitään sen tarkemmin. "Kiitos, herra." Naisen otsalta valui pieni verivana tämän lähes valkoisiin hiuksiin, värjäten yhden suortuvan kokonaan. Veri tipahti alas katukiveykselle, jääden niille sijoilleen.
Saijo: ”Oh, anteeksi...”, henkäisi nuori kerjäläinen huomatessaan naisen verta noruvan otsan, jonka hänen oli täytynyt kaikessa kiireessä unohtaa. Saijo ojensi oitis kättään koskettaakseen toisen vuotavaa haavaa, onnistuen lähes välittömästi umpeuttamaan sen. Nuorukaisesta tuntui välittyvän kuin jonkinlaista hyväntahtoista energiaa, vaikka vähitellen hänen kämmenensä alkoi myös viilentyä ja katseensa samentua. Hoidettuaan naisen kaikki vauriot erehtyi Saijo yrittämään jaloilleen liian aikaisin sillä sopimattomalla seurauksella, että hän tunsi äkillistä ja pakottavaa heikotusta, huojahti ja tuupertui suoraan muukalaisen päälle! Tulevaksi jumalaksi kerjäläinen vaikutti vähän heppoiselta voimiltaan. Laihtuneen vartensa myötä hän ei kaikeksi onneksi ollut kovinkaan painava, mutta haiseva ja iljettävä kulkuri yhtä kaikki.
Anya: "E-ei mitään, herra, ei teillä ole minkäänlaista tar-..", Anya aloitti, mutta vaikeni pieneen 'oh' - äänähdykseen kulkurin tuuperruttua suoraan tämän päälle. Pienen, hyvin lyhyen hetken ajan nainen tuijotti toista täysin hiljaa ja suoraan silmiin, miettien tuon omituisia sanoja. ".. Ei se mitään, herra.", nainen jatkoi hiljaa, samalla käheällä ja puhumattomalla äänellä kuin jokaisella aiemmallakin kerralla. Miehen aromit alkoivat kyllä jo tosiaan käydä neidon nenään, mutta mitäpä tuosta, ei se kamalasti häntä edes haitannut.
(( Jatkuu sitten myöhemmin taas... ^^ ))
Saijo: Päivän kiireisin aika läheni päätöstään pohjoisessa Myrkosin kylässä. Kauppapaikoilla pyörinyt väki valui vähitellen koteihinsa ensimmäisten kauppiaiden ryhtyessä jo purkamaan kojujaan. Myöhäisen kesän lämpimässä auringonpaisteessa moni kolikko ja tavara olivat taas vaihtaneet omistajaa. Ihmisten askeleet kävivät kepeästi, mielialat olivat korkealla. Harva silmäpari eksyi näkemään kadunvarressa kyyhöttävää, laihaa rääsyläistä, joka odotti kaikessa rauhassa ruuhkan ja hälinän laantumista. Varakkaamman väen mentyä koittaisi hänen vuoronsa tehdä tavanomainen kierroksensa hämärtyvällä toriaukealla, metsästää pudonneita sämpylöitä ja liiskaantuneita hedelmiä, kilpaillen arvokkaista tähteistä lokkien, rottien sekä tietenkin muiden kerjäläisten kanssa.
Anya: Vaikka aurinko tosiaan paistoi vielä lempeästi taivaalla, oli se jo hiljalleen laskemassa. Se oli merkki siitä, että pitäisi jo lähteä kulkemaan kotia päin. Ylvästä kotia. Hän oli tosiaan sieltä hienommalta puolelta kylää, eikä todellakaan ollut suvaittua, että hän kulkisi kadulla ypöyksin nimenomaan lokkien/rottien/kerjäläisten vallatessa apajat. Nuorukaista oli aina kiinnostanut jäädä katsomaan, mitä kaduilla tapahtui auringonlaskun jälkeen, mutta nainen pääsisi loistamaan poissaolollaan kotikulmilla, joten turha sitä oli edes yrittää.
Saijo: Jokunen ohikulkija vilkaisi paheksuen tienlaidassa istuvaa nuorukaista, nyrpistäen nenäänsä tämän vaatteista löyhähtävälle hajulle. Jätteiden ja roskien penkominen ei ollut siistiä puuhaa, ja kerran vaaleisiin vaatteisiin jämähtäneet tahrat eivät tahtoneet millään ilveellä liueta, vaikka niitä olisi hangannut kuinka pitkään järvivedessä. Omasta hygieniastaan nuori mies huolehti kyllä parhaansa mukaan, mistä parempiosainen väki ei tosin näyttänyt vakuuttuvan. Kenties silmiinpistävin piirre kerjäläisessä oli tämän käsivarrella notkuva raato... tai ainakin ikivanha kissa näytti hyvin pitkälti kuolleelta.
Anya: Nainen oli päiväreissunsa aikana napannut mukaansa tavaran jos toisenkin. Toisessa kainalossaan hän kantoi pientä mustaa vaasia, toisella puolella kädestä roikkui pussukka, jossa oli ties mitä roinaa. Anyan omaperäinen maku tav-.. No, itse asiassa kaiken suhteen, ei todellakaan saanut sen suurempaa arvostusta sieltä mistä hän oli kotoisin. Kaduilla maleksiminen tuntuikin siksi kovin houkuttelevalta ajatukselta. Ei sillä, olihan hän toki hyvä tytär ja arvostettu näissä tietyissä piireissä, mutta aina joku pitkäviiksinen herra väänsi naisesta vitsin jos toisenkin. Se oli surkuhupaisaa, hänen itsensä mielestä. Anya ei voinut olla pistämättä silmiään Saijoon, kulkiessaan tämän ohi. Oli totta, että mies vaikutti kovin epämääräiseltä ja ennen kaikkea haisi, mutta hänestä kulkuri vaikutti silti kovin kiinnostavalta. Niin hän ajatteli kaikista Saijon kaltaisista. Nainen kuittasi näkemänsä olkien kohautuksella (hän oli ehkä jopa pysähtynyt hetkeksi katselemaan kiinnostavan näköistä kerjäläismiestä) ja jatkoi matkaansa, täysin tietämättömänä siitä, mikä häntä seuraavan kujan alun kohdalla odottaisi.
Saijo: Nuorukainen nojaili harmahtavaan tiiliseinämään sangen välinpitämätön ilme kasvoillaan, rapsutellen hajamielisesti kissansa korvantauksia ja höpötellen sille lempeään sävyyn: ”Varro vielä vähän aikaa, Boo, niin saat makoisan kalanruodon. Vielä vähän aikaa vain...” Kerjäläisen vaimean puheen kuulevat ihmiset vilkuilivat huvittuneina toisiaan ja pyöräyttivät sormeaan korvansa tuntumassa. Nuori mieshän oli seinähullu... tai apaattisesta olemuksestaan päätellen vajaamielinen. Naiset kuittasivat vähempiosaisen surkuttelevaan sävyyn, mutta menettivät tähän pian kiinnostuksensa. Yksi nuori nainen pysähtyi tosin katselemaan häntä pidemmäksi aikaa. Aistiessaan varjon lankeavan ylleen Saijo kohotti hetkeksi katsettaan ja hymyili autuaan typerän oloisesti. Halusiko toinen sanoa hänelle jotakin? Ei... Utelias jatkoikin pian matkaansa, kerjäläisen jäädessä katsomaan naisen perään.
Anya: Nainen asteli hiljakseen eteenpäin, katse häilyvänä ja melko ilmeettömin kasvoin. Tästä johtui myös jonkin asteen väliinpitämättömyys kulman takana Anyaa vilkuilevaan tummanpuhuvaan mieheen. Taisi olla kulkuri hänkin. Itse asiassa mieheen ei kiinnitetty minkäänlaista huomiota, ennen kuin tuo päätti tehdä ratkaisevan liikkeensä ja suoraan sanoen hyökätä Anyan kimppuun. Hän ei tosin (vielä) muuta tehnyt kuin nappasi ruukun toisen kainalosta. Nainen tyytyi horjahtamaan vähän kauemmas ja tuijottamaan kulkuria hölmistyneenä, joka tutki vaasia eri kiinnostuneena. "Tuota.. Saisinko sen.. Takaisin?", Anya kysyi hiljaa ja heiveröisellä äänellä, johtuen siitä, ettei nainen ollut avannut suutaan sinä päivänä varmaan kertaakaan tätä ennen.
Saijo: Nuori kerjäläinen seurasi naisen loittonemista kohti seuraavaa kadunkulmausta, tietämättä kai itsekään miksi. Saijosta oli tosin ylipäätään mukavaa katsella ohikulkevia ihmisiä, sillä suurimman osan ajasta miehellä ei ollut muutakaan tekemistä. Sitä paitsi väkeä tarkkailemalla hän löytäisi kenties pikemmin kadottamansa henkilön. Aivan, se henkilö... Nuorukaisen ajatukset menivät hetkeksi sekaisin, ja hän ravisteli riuskasti päätään. Yleensä miehen mielessä ei liikkunut juuri mitään hänen havainnoidessaan ventovieraita, mutta jahka aatokset kääntyivät tähän tiettyyn henkilöön, iski ahdistus oitis rintakehäänsä ja ajatuksensa menivät aivan solmuun. Saijo koetti hetkeksi unohtaa koko kiperän ongelman. Katsahtaessaan taas äskeisen naisen perään hän huomasi paikallisen öykkärin käyneen tämän kimppuun! Saijo oli viipynyt kaupungissa jo sen aikaa, että oli ehtinyt tuntea Risuparran pehmentävät nyrkit leukaperissään. Tuo röyhkeä kerjäläinen pisti muut matalaksi ja haali aina parhaat tähteet. Nuorukainen oli pahoillaan naisen puolesta. Hän hivuttautui seinään tukeutuen pystyyn, mutta ei uskaltanut liikahtaa lähemmäs. Sumuinen katse harhaili katua molempiin suuntiin. Missä kaupungin vartijat lymysivät aina kun heitä kipeimmin kaivattiin?
Anya: Nainen seisoi hiljaa, mieskään ei tuntunut kiinnittävän häneen enään mitään huomiota. Pitäisikö se ottaa takaisin väkisin? Ei se mikään halpakaan ollut ollut. Anyaa pelotti, että kerjäläinen vielä tiputtaisi vaasin, vaikkei se ollutkaan pahin mahdollinen vaihtoehto... "Tuota.. Herra? Kuulitteko?", toinen kysyi hiljaa. Ei 'herra' kuullut, ilmeisesti. Nainen astui varovasti askeleen lähemmäs ja kurotti ruukkua kohti; hän ei selvästikään ollut millään tavalla maskuliininen. Epämääräinen väännös jostain ja.. No jostain. Sinä hetkenä Saijon ajatuksien mukaisesti Risuparta kiinnitti jälleen Anyaan huomiota. Sen verran, että törkkäisi toista kauemmas saadakseen lisää omaa aikaa vaasin kanssa. Heiveröisenä nainen horjahtikin ja oikein kunnolla. Katukiveys pääsi mukavasti kaunistamaan tämän vaaleaa ihoa naarmuilla ja sen sellaisilla.
Saijo: Saijo irvisti nähdessään, miten Risuparta piti nuorta naista pilkkanaan. Ei mukamas kuullut tämän vetoavia sanoja. Eikö kukaan muu olisi voinut tehdä mitään auttaakseen? Varmasti parempiosaisen sana olisi painanut pahaisen kerjäläisen vaatimuksia enemmän. Kukaan ohikulkijoista ei silti vaikuttanut halukkaalta puuttumaan asiaan, vaikka moni muukin haki Saijon tavoin sotilaita katseellaan. Suurin osa ihmisistä pyrki välttämään ylimääräisiä hankaluuksia, toivoen jonkun toisen toimivan puolestaan. Nuori mies puri huultansa, tuntien olonsa avuttomaksi. Saijo tiesi ettei saisi Risupartaa pelkin sanoin aisoihin, eikä väkivalta ollut nuorukaisen mieleen. Hänestä ei ollut tässä tilanteessa sankariksi. Tönäistyään naisen kumoon käytti hävytön kerjäläinen tilaisuutta hyväkseen kadotakseen takaisin hämärälle kujalle, jossa oli väijynytkin. Arvattavasti mies uskoi pihistämällään ruukulla olleen jonkin verran arvoa, jotta voisi myydä sen eteenpäin. Vasta öykkärin lähdettyä Saijo hivuttautui pelkurimaisena toisen luo. ”Sattuiko sinuun?”, hän kysähti naiselta hiljaa, tuntien olonsa syystäkin raukkamaiseksi.
Anya: Anyaa harmitti, että vaasi oli joutunut tuon öykkärin luokse 'parempaan' hoivaan, mutta minkäpä nainen olisi sille mahtanut. Hän oli kovin nälkäinen, kuten aina. Huolimatta ohikulkijoiden katseista, oli hän päättänyt levätä siinä maassa ihan vain hetken aikaa - kunnes Saijo ilmestyi viereen, kysyen vointia. Anya tuijotti miestä hölmistyneenä, ilmeellä, jonka ihan hetken päästä pudisti pois kasvoiltaan. "Ah - olen. Olen kyllä, herra. Kiitos teille." Tilanne oli sinäänsä omituinen; Saijo seisoi tämän vieressä ja tämä makasi maassa, oli vain ollakseen ja tuijotti toista. Mikäpä siinä.
Saijo: Kerjäläinen pisti merkille naisen vaalealle iholle hiertyneet naarmut ja nirhamat. Hän koki pakottavaa tarvetta korvata toiselle jotenkin ruukun menetyksen. Ennen kaikkea Saijo halusi sovittaa myös äskeisen kyvyttömyytensä. Tottahan toki hänen olisi pitänyt auttaa vierasta hädässä sen sijaan, että oli vain katsonut pelkurimaisesti sivusta. ”Olen pahoillani. Risuparta on todella röyhkeä.”, totesi nuorukainen polvistuessaan naisen vierelle. Tuodessaan näin sylissään kannatellun elikon paremmin nähtäville saattoi Anya juuri ja juuri erottaa karvaisen, kissamaisen möykyn sittenkin hengittävän... hyvin hitaasti tosin. Vapaan kätensä kerjäläinen laski kaikeksi järkytykseksi naisen hötäkässä paljastuneelle säärelle, jolloin toinen saattoi tuntea kosketuksesta välittyvän kihelmöivän lämmön – ja havaita kohta melkoiseksi yllätyksekseen vaurioiden parantuneen muutamassa silmänräpäyksessä! Ohikulkijat eivät tosin tainneet tajuta, mitä oli tapahtunut, sillä he silmäilivät avoimen inhoavasti laitapuolen kulkijan puuhia, ymmärtämättä miksi neito sieti moista käytöstä! Saijo ei kiinnittänyt muihin huomiota. Hän keskittyi jälleen siirtäessään kätensä naisen toiselle säärelle.
Anya: "A-..aa? Risuparta?", Anya kysyi, muttei oikeasti edes kysynyt. Se mies siis oli oikein 'tunnettu', kulkurien joukossa. Nainen huomioi myös sen karvaisen möykyn, jota oli aiemmin luullut raadoksi (ja täten Saijoa hulluksi) - hänen ihmeekseen, möykky hengittikin. Se oli ilmeisesti jonkin näköinen kissa. Hassua. Saijon laskiessa kätensä tämän säärelle, Anya värähti, päästäen pienen hengähdyksen. Mitä hän oikein teki? Olihan tavallan sopimatonta hiplata tavallaan haavoittuneen naisen jalkoja, mutta tässä taisi nyt olla kyse jostain ihan muusta. Anya tuijotti miehen puuhia ihmeissään, välittämättä myöskään ohikulkijoista ja näiden halveksivista katseista.
Saijo: Nuorukainen nyökkäsi vakavana naisen ihmettelylle ja jatkoi hajamielisenä parantamistaan. Eipä aikaakaan kun molemmat sääret näyttivät taas aivan virheettömiltä, ja jopa mukulakiveykseen kolahtanut kyynärpää oli herennyt säryltään. Iholle jäisi tuskin edes mustelmaa. Saatuaan puuhansa päätökseen näytti kerjäläinen itse tosin aavistuksen huonovointiselta. Mies piteli hetken otsaansa aivan kuin häntä olisi huimannut. Vaisu, lähes haaveksuva hymy ei silti missään vaiheessa herennyt huuliltaan. Miehen mieli vaikutti käyneen vähän hitaalla, kun eräs havainto valaisi viimein kasvonsa: ”Kutsuitteko minua äsken herraksi, neiti?”, kysähti kerjäläinen aavistuksen kulmiaan kohottaen. Hän naurahti huvittuneena. ”En minä mitään sellaista.”, totesi Saijo hieman hämmentyneenä niskaansa hieraisten. ”...mutta minusta tulee jumala.”, lisäsi mies vielä samaan hengenvetoon, katsoen naista viattoman vilpittömästi. Hän ei selvästikään vitsaillut tai valehdellut... ainakaan hulluuttaan.
Anya: Anya oli kummissaan siitä, mitä Saijo oli juuri tehnyt. Eihän tässä maailmassa tosiaan kaikki aivan 'normaalia' ollut, mutta että kulkuri? Todella omituista. "Kutsuin kyllä, herra.", nainen vastasi vaisusti, tiedostamatta oikein itsekään sanaa, jonka oli loppuun lisännyt. Anya ei voinut olla hymyilemättä tyhjästi, tälle ominaisella lasittuneella ja haalealla katseella varustettuna. Vai että jumala. Joku muu olisi ehkä voinut olla kiikuttamassa Saijoa jo suoraan hullujenhuoneelle, mutta Anya oli jo täysin tottunut tällaiseen (naisen setä oli nimittäin pahemman luokan lunatikko). Hän ehkä jopa puoliksi uskoi sen, mitä kulkuri sanoi. "Jumala..?" Anya nyökkäsi ja päätti olla kyselemättä mitään sen tarkemmin. "Kiitos, herra." Naisen otsalta valui pieni verivana tämän lähes valkoisiin hiuksiin, värjäten yhden suortuvan kokonaan. Veri tipahti alas katukiveykselle, jääden niille sijoilleen.
Saijo: ”Oh, anteeksi...”, henkäisi nuori kerjäläinen huomatessaan naisen verta noruvan otsan, jonka hänen oli täytynyt kaikessa kiireessä unohtaa. Saijo ojensi oitis kättään koskettaakseen toisen vuotavaa haavaa, onnistuen lähes välittömästi umpeuttamaan sen. Nuorukaisesta tuntui välittyvän kuin jonkinlaista hyväntahtoista energiaa, vaikka vähitellen hänen kämmenensä alkoi myös viilentyä ja katseensa samentua. Hoidettuaan naisen kaikki vauriot erehtyi Saijo yrittämään jaloilleen liian aikaisin sillä sopimattomalla seurauksella, että hän tunsi äkillistä ja pakottavaa heikotusta, huojahti ja tuupertui suoraan muukalaisen päälle! Tulevaksi jumalaksi kerjäläinen vaikutti vähän heppoiselta voimiltaan. Laihtuneen vartensa myötä hän ei kaikeksi onneksi ollut kovinkaan painava, mutta haiseva ja iljettävä kulkuri yhtä kaikki.
Anya: "E-ei mitään, herra, ei teillä ole minkäänlaista tar-..", Anya aloitti, mutta vaikeni pieneen 'oh' - äänähdykseen kulkurin tuuperruttua suoraan tämän päälle. Pienen, hyvin lyhyen hetken ajan nainen tuijotti toista täysin hiljaa ja suoraan silmiin, miettien tuon omituisia sanoja. ".. Ei se mitään, herra.", nainen jatkoi hiljaa, samalla käheällä ja puhumattomalla äänellä kuin jokaisella aiemmallakin kerralla. Miehen aromit alkoivat kyllä jo tosiaan käydä neidon nenään, mutta mitäpä tuosta, ei se kamalasti häntä edes haitannut.
(( Jatkuu sitten myöhemmin taas... ^^ ))