|
Post by R.C. on May 19, 2006 21:23:28 GMT 3
Ylimyksellä tuntui, kuten yleensäkin, olevan joka tilanteessa kuten tässäkin vastaukset valmiina. Hän oli kuulostellut pahaenteisten kumahdusten kaikua sillä välin kun neito oli ehtinyt ihmetellä samaisten äänten syytä ja lähdettä, ja kun toinen puhui nyt julki levottomat mietteensä, käännähti haltiaylimys hyvin määrätietoisen oloisena seuralaisensa puoleen. Hänen oli pysyttävä viileänä, tietenkin, muuten toinen saattaisi alta aikayksikön mennä paniikkiin. Haltiaylimys laski rauhoittavasti kätensä neidon olkapäille ja katsoi tätä hetken rävähtämättä silmiin, jotta jokainen sana, jonka hän lausui, tulisi kuulluksi ja ymmärretyksi, sillä nyt oli mahdollisesti tosi kyseessä: "Lady Daliah, olipa tuolla nyt meneillään mitä hyvänsä, on teidän liian riskialtista lähteä täältä vastauksia hakemaan. Menen puolestani selvittämään, mikä nämä omituiset jyrähdykset oikein saa aikaan. Sulkeutukaa sillä välin huoneeseenne älkääkä päästäkö ketään sisään ennen kuin palaan. Ymmärrättehän, rakas enkelini? Tulen takaisin aivan pian, joten teillä ei ole mitään hätää, kunhan vain teette kuten neuvoin ettekä seuraa minua.", vannotti lordi vielä ja hymyili sitten lempeästi. Yhtäältä hänen katseensa oli nyt hyvinkin ystävällinen, toisaalta se välitti myös voimaa ja itsevarmuutta, luoden vaikutelman henkilöstä, johon saattoi todella luottaa. Ylimys irroitti otteensa ja perääntyi askeleen tai kaksi taaksepäin varmistaakseen, kuinka neito toivon mukaan noudatti hänen kehoitustaan. Kun toinen oli turvallisesti ovensa takana veti lordi hienopiirteisen miekkansa huotrastaan ja kiirehti käytävää pitkin poispäin, kadoten pian nurkan taa ja jatkaen matkaansa edelleen kohti suursalia. Jyrähdykset kävivät sitä voimakkaammiksi mitä lähemmäs Lordi Sýránícús salia pääsi. Lisäksi noihin ääniin sekoittui nyt kimeää kirkunaa, huutoa ja miekkojen kalinaa, pehmeitä mäiskähdyksiä ja yleistä sekasortoa. Näky salin ovelta katsoen olikin suoraan sanottuna helvetillinen. Naamiokasvoiset muukalaiset olivat pistäneet pystyyn varsinaisen teurastuksen, johon edes täyttä hätää paikalle ehtivillä sotilailla ei ollut juuri mitään tehtävissä. Miekat ja musta magia kyntivät täällä heikkoa lihaa, lattia oli läpimärkä ja liukas verestä ja kuolema niitti kansaa kuin viikate elokuista viljaa. Särkyneistä ikkunoista kantautuvasta metelistä päätellen oli sama kauhu päässyt irti linnanpihallakin. Tästä kaikesta pahemmin yllättymättä ja vielä vähemmän järkyttymättä antoi lordi katseensa ja tyytyväisen mielensä vaeltaa edessään levittäytyvässä kaaoksessa. Tavoitettuaan jo aiemmin jonkinlaista hirviötä esittäneen raavaan henkilön kutsui hän tätä äänettömin ajatuksineen. Tuon salatun viestin kuullut komentaja Rajaion, joka huvitteli juuri katkaisemalla erään miehenalun kahtia, jätti siinä samassa puuhansa sikseen ja antoi sätkivien ihmisenpuolikkaiden pudota käsistään. Hän raivasi vähitellen ja väkivalloin tietään lähemmäs herraansa, mutta jäi tästä kuitenkin jonkin matkan päähän "taistelemaan" eikä luonut katsekontaktia valtiaaseen, juuri kuten tämä oli ohjeistanutkin. "Toivon näkemänne miellyttävän teitä, valtias Sýránícús. Jätettyään hyvästinsä Valolle saavat nämä kurjat kuolevaiset tuntea nyt Pimeyden, jollaista eivät ole ennen kokeneetkaan.", tervehti Rajaion herraansa hieman naamionsa alla hymyillen samalla, kun tarttui taas yhtä kirkuvaa ihmistä niskoista ja lennätti tämän rusentavalla voimalla päin lähintä seinää. Järjetön tappaminen ei ollut komentajalle mikään ongelma, tai tuottanut tälle vähäisintäkään tunnontuskaa. Päinvastoin oli hän hyvinkin tehokas, tunteeton ja ilmeetön siinä miten murhasi, ja lohikäärmeenvoimineen tietenkin ylivertainen vastustajiinsa verrattuna. "Tässä ovat juhlat, joista olisin nauttinut. Mutta muut velvollisuuteni kutsuvat, joten jätän sinut taas hoitamaan tehtävän loppuun. Olet saanut ohjeeni ja toimitat kuninkaan myöhemmin eteeni elävänä. Haluan leikata sen hyväuskoisen typeryksen pään vadilleni henkilökohtaisesti. Sellaista, mitä hän ei osaa käyttää, ei hän myöskään tarvitse.", vastasi lordi Sýránícús värittömästi ja antoi huomionsa edelleen harhailla. Kuin tyhjästä törmäsi häneen samassa verissään ja pakokauhun vallassa oleva mies, saaden valtiaan hieman horjahtamaan. "Valtias Sýránícús, oletteko kunnossa?!", huudahti Rajaion ajatuksineen, sillä ääntä hän ei sanoissaan tavallisestikaan käyttänyt. Komentaja oli paikalla alta aikayksikön ja repäisi kompuroineelta ihmiseltä pään irti. Vaan lordi Sýránícús oli jo käännähtänyt ja poistunut oviaukolta, jolta oli tapahtumia hetken seurannut. "Uskoitko tosiaan, että annoin sen saastan rojahtaa päälleni pelkästä vahingosta...?", kaikui hänen viimeinen, ivallinen ajatuksensa Rajaionin mielessä. Komentaja rypisti kulmiaan ja katui siinä samassa holtitonta käytöstään. Tietenkin hänen olisi pitänyt luottaa herraansa enemmän… Jonkin ajan päästä palasi haltiaylimys hylättyyn käytävään ja koputti oveen, jonka takana toivoi neidon häntä edelleen odottavan. Lordi oli olemukseltaan selvästi hengästynyt ja ilmeestään päätellen huolissaan. Hänen pukunsa rintamus oli toiselta puolen veren tahrima ja kaulallaan kiilteli kaiken lisäksi ikävänoloinen viiltohaava. Kädessään ylimys piteli yhä miekkaansa, jota sitäkin oli selvästi johonkin käytetty, todennäköisimmin puolustautumiseen. Hän ei pyrkinyt sisään huoneeseen, mikäli sai oven osalta toivomansa vastauksen, vaan tyytyi selvittämään neidolle tilanteen käytävästä käsin, samalla ajoittain tulosuuntaansa vilkuillen: "Lady Daliah, pyydän teitä olemaan rohkea ja pysymään rauhallisena, sillä kaikista lasketuista todennäköisyyksistäkin huolimatta on tähän linnaan vast'ikään hyökätty. Tilanne ylhäällä näyttää toivottomalta. Meidän on lähdettävä täältä välittömästi. Neuvonkin teitä siis pakkaamaan nyt nopeasti kaiken, jolla on teille arvoa, ennen kuin vien teidät turvaan. Pitäkää kiirettä, rakas enkelini.", kehoitti haltiaylimys tukahtuneella äänellä ja otti tukea seinästä hetken levätäkseen.
(( Kirjoitin nyt vähän pitemmälti, mutta korjaa ilman muuta jos joku kohta ei sovi yksiin suunnitelmiesi kanssa. =) ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 25, 2006 18:20:21 GMT 3
Vieraat äänet, nuo kalvavat jyrähdykset olivat kaikkea muuta kuin miellyttävää kuultavaa. Jokainen uusi tärähdys tuntui olevan yhä vain selkeämpi todiste siitä, ettei kaikki ollut niinkuin pitäisi. Tuntui lähinnä siltä kuin linna olisi päättänyt lakata olemassaolonsa ja nyt yritti pala palalta, kivi kifveltä hajottaa itsensä. Oli täysin selvää, että nuori mieli, vaikkakin jo toisenkin järkytyksen elämänsä aikana kokenut, tällaisen kohdatessaan joutui helposti suunniltaan. Daliah oli jo aikaa sitten alkanut suhtautua kesäisiin omituisiin tapahtumiin lähinnä outona unena. Se oli ollut kokemus, jota ei voi unohtaa, muttei siitä mitään oikein voinut oppiakaan. Ei hän ollut mikään sankaritar, joka oitis jotain omituista kohdatessaan painelisin suinpäin sutelaan ottamaan selvää pelonaiheuttajasta. Kun lordi itse sitten ilmoitti lähtevänsä ottamaan selvää äänen aiheuttajasta tuntui neitokainen säikähtävän tuota ajatusta enemmän kuin omituisen tilanteen aiheuttajaa. Hän olisi niin kovasti halunnut estää tuota jaloa miestä lähtemästä. Tuntuihan nyt kerrassaan hullulta, että kenenkään pitäisi edes mennä ottamaan selvää epäjärjestyksen lähteestä. Mikseivät he vain voineet mennä piiloon tai jotain? Mutta olihan selvä, että vaikka kyseessä olisi ollut kuka vain, ei tuota sinistä katsetta ja siitä huokuvaa auktoriteettia käynyt kyseenalaistaminen. Vastaukseksi kehotus sai vain pienen nyökkäyksen ja jo oli sininen leninki vilahtanut oven taa ja raskasta lukkoa käännettiin jo kiinni. Epämääräisesti saattoivat kamarin puolella höristelevät korvat kuulla metallin pehmeän kilahduksen miehen vetäessä aseensa esille, mutta muuta ei huoneen vangiksi jäänyt osannut aavistaakaan. Daliah oli jäänyt yksin pimeään. Pieni ikkuna ei tuntunut suovan hälle aavistustakaan yön kelmeästä valosta, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että hän olisi kynttilän sytyttänyt. Ulkomuistista osasi tuo tunnustella tiensä vuoteen reunalle jolle sitten istahti. Jyrähdykset kuuluivat yhä, mutta enemmänkin kuin korvilla, saattoi paksun oven taakse jäänyt aavistaa ne tärähdyksenä lattiassa. Mikä ihme saattoi pitää tuollaista ääntä? Nyt kun silmät alkoivat tottua hämärään tajusi tyttö tuijottavansa kuvastimesta mustaa, muodotonta möhkälettä joka nökötti aivan sängyn jalkopäässä. Kylläpä hän näytti siinä yksinäiseltä ja surkealta. Vaikka mitään muuta kuin ääriviivat ei ollut nähtävissä, saattoi Daliah hyvin kuvitella sen miltä näytti. Hän oli varmasti kalman kalpea, silmien ympärystät olisivat tummat kauhusta, mutta silmät varmasti kiiluisivat kuin pienellä pirulla, johtuen siis jatkuvasti pidätettävistä kyyneleistä. Hänhän oli aikuinen nainen, ei tässä nyt ollut varaa alkaa pillittelemään kuin joku avutonta likka. Tuntui siltä kuin joka paikkaa olisi pakottanut. Jalkoja lähinnä poltteli. Hän potkaisi kuluneet työkenkänsä jalastaan, ne kolahtivat suuren kaapinvirkaa tekevän arkun oveen, joka paiskautui kiinni. Äkkinäistä ääntä seurannut hiljaisuus tuntui kammottavalta. Tällaista olisi varmasti kuolema. Ensin hirveä paukaus ja sitten ei mitään, vain hiljaista ja pimeää. Tosin ohikiitävän hetken kestäneen hiljaisuuden katkaisi taas tasaisin väliajoin kaikkialla tuntuvat jyrähdykset, nyt lähinnä elämän takaavaa pulssia muistuttaen. Olikohan niin, että tämä oli hänen elämänsä viimeinen ilta? Mitä jos kuolema todella tulisi tänään? Kuinka monta asiaa jäikään tekemättä. Koskaan hän ei saanut tavata syntymättömiä lapsiaan tai tanssia linnan suuressa salissa tai lausua runoja vanhan kirjaston kokoelmista äidilleen. Niin, eikä hän koskaan nähnyt perhettään tai kotiaan uudestaan. Siinä paikassa syntyi selkeä päätös, jos tämä yö ei olisikaan tuon yksinään kyyhöttävän tyttösen elämän viimeinen, olisi se viimeinen tässä linnassa joka tapauksessa. Hän kyllä lähtisi kotiin. Oveen koputettiin. Nuori nainen oven takana säpsähti. Kuka ihme se voisi olla? Olisiko lordi palannut jo nyt? Hän nousi hitaasti. Hämärään hyvin tottunut katse ohjasi hänet takaisin oven luo. Sen täytyi olla lordi, ei kukaan muu olisi tullut noin hiljaa oven taa ja juuri tämän oven. Lukko rahisi taas. Pieni sydän oli taas yltynyt lähinnä hurinamaiseen vauhtiin. Vihreiden silmien ilmaantuessa oven takaa ne kohtasivat vertahyytävän näyn. Tuo jalo sankari oli veren peitossa ja näytti itsekin haavoittuneen. ”Oletteko kunnossa?” Daliah syöksähti huoneestaan toista vastaan miehen vielä puhuessa. Kädessään tuolla näkyi olevan miekka, sekin punertunut. Sanoille, jotka kehottivat häntä keräämään arvotavarat heilautti hän vain kättään. Mitä ihmettä hänenkaltaisellaan muka olisi, mitä kannattaisi tällaisella hetkellä kantaa mukana? ”Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Oletteko joutunut taisteluun?” Nuori nainen kuski tarttuen lordin vapaaseen käteen. ”Teillä on haava...” Tuota kalpeammaksi ei neitokainen voisi enää muuttua, kuin kaikki veri muutenkin hentoisesta olemuksesta olisi valunut jonnekin pois. Tuntui siltä kuin hän olisi palellut, vaikka suloinen huivi hänen hartioillaan yhä lämmitti. ”Mihin me menemme?”
|
|
|
Post by R.C. on Jun 1, 2006 17:25:14 GMT 3
Haltiaylimys pisti merkille neidon huolestumisen tekaistuista vaurioistaan ja hymyili sisäänpäin. Hyvä, tämä hätkähdyttävä näky oli viimeistään vakuuttanut toisen silkkoja sanoja paremmin ylhäällä vallitsevasta kaaoksesta ja lähdön ilmiselvästä kiireellisyydestä. Aivan kuin kukaan tuosta salissa kuolevasta väestä olisi muka todellisuudessa voinut lordi Sýránícústa pikkusormellansakaan hipaista, saati sitten omia aikojaan vahingoittaa. Ylimys nauroi pelkälle ajatukselle mielessään, säilyttäen samalla silminnähden vilpittömissä kulisseissaan kuitenkin äskeiset huolen ja vakavuuden merkit. ”Älkää huoliko, lady Daliah, suurin osa tästä verestä on viholliseni, ei minun.”, rauhoitteli lordi ja hymyili ohikiitävästi huojennuksesta, jota vaikutti taas neidon nähdessään tuntevan, huomatessaan toisen olevan yhä kunnossa. ”Teillä ei niin ikään ole enää mitään pelättävää, rakas enkelini, sillä nyt kun olen jälleen kanssanne, en jätä teitä enää yksin.”, vakuutti haltiaylimys pehmeällä äänellä ja varmuudella, jonka rinnalla käytävässä kaikuvat, kammottavat jyrähdykset ja itse kuolemakin tuntuivat yllättäen kovin vähäpätöisiltä uhkilta. Näyttihän hänen ylväs ja hopeanhohtoinen olemuksensa kuin pelastavalta majakalta synkimmänkin pimeyden sylissä. ”Ja nyt kun tiedämme, mitä täällä tapahtuu, osaamme toimia oikealla tavalla ja lähteä kun vielä on mahdollisuus. Sen sankarillisempiin tekoihin ei tällä haavaa kannata ryhtyä, sen voin edellisestä salireissusta selvittyäni teille vakuuttaa.”, jatkoi lordi kaulaansa saamaansa viiltoon viitaten ja kohdistaen huomionsa sitten neitoon, joka ei näyttänyt mahdollisesti pitkänkin matkan varalle pakkaamisesta piittaavan. Jotakin taisi ylimyksen mielestä sentään puuttua: ”Mitä pikemmin pääsemme pakenemaan, sen parempi. Teidän kannattaa kuitenkin hakea kenkänne, lady Daliah, sillä meidän on liikuttava liukkaasti ja noustava ratsaille jos aiomme ehtiä pois tämän hävityksen alta.”, kehotti haltiaylimys ja jäi käytävään vartomaan, kunnes neito oli saanut itsensä lähtökuntoon. Odottaessaan hän haali käsiinsä suuren, kankaisen nenäliinansa ja sitoi sekä peitti sillä kaulassaan vuotavan haavansa, joka parani hieman turhan nopeasti vaikuttaakseen kovinkaan vakavalta. Lordi Sýránícúksen kehon kyky korjata vaurioitaan oli jopa kaltaisilleen harvinaisen ilmiömäinen. Seuralaisensa palattua nyökkäsi haltiaylimys tälle hyväksyvästi ja laski kätensä neidon toiselle olkapäälle vetääkseen tämän lähemmäs itseään ja vierelleen, laskien viittaansa samalla suojelevasti toisenkin harteille. ”Kulkekaa nyt visusti rinnallani ja välttäkää katsomasta ympärillenne, kuulittepa sieltä sitten miten hirveitä ääniä tahansa, lady Daliah. Yritän ohjata meidät mahdollisimman lyhintä ja turvallisinta reittiä talleille, mutta linnan esipiha meidän on pakko ylittää. Luottakaa kuitenkin minuun niin kaikki menee hyvin, rakas enkelini.”, ohjeisti lordi rohkaisevaan sävyyn, hymyili toiselle vielä kerran ja kohotti kohta määrätietoisen katseensa eteenpäin käytävään. Hän ei lausunut nyt samanlaisia omituisia sanoja kuin Rajaion aiemmin, tai suonut huumaavien varjojen siivittää matkantekoa, sillä se olisi rehellisesti ottaen ollut aivan turhaa. Tapahtui nimittäin lopulta niin onnellisesti, että he löysivät tiensä hevostalleille vailla minkäänlaisia häiriöitä, vaikka varsinkin esipihalla vallitseva kaaos olikin melkoinen. Perillä harvinaisen autioilla hevospilttuilla laski haltiaylimys katseensa taas seuralaiseensa, jonka toivoi selvinneen ensimmäisestä etapista sen suuremmitta järkytyksittä. ”Voitte jälleen avata silmänne ja hengähtää, m’lady, sillä olemme ainakin toistaiseksi turvassa.”, lausahti lordi ja irroitti otteensa astellakseen vauhkoja ratsuja arvioimaan. Nämä eivät nähtävästi olleet mitään tavallisia kaakkeja, sillä ylimys oli ilman muuta ohjannut heidät kuninkaallisille talleille, mistä vain jaloimmat ja nopeimmat nelijalkaiset oli mahdollista noutaa. Hän laittoi miekkansa huotraan avatakseen yhden pilttuista, jossa sulavapiirteinen ori höristeli odottavasti korviaan. Ilman tähän arkiseen toimenkuvaan perehtynyttä tallipoikaakin näytti lordi osaavan suitsia hevosen sukkelasti, mutta hienoihin satuloihin ehdittyään hän kohdisti katseensa ja huomaavaisen kysymyksensä taas toisen taholle: ”Haluaisitteko oman hevosen, lady Daliah, vai ratsastammeko yhdessä?”, tiedusteli ylimys ystävällisesti, ja jatkoi lähes samaan hengenvetoon: ”Pukeutumisenne huomioon ottaen suosittelisin teidän ratsastavan edessäni. Samalla saisitte myös hieman levätä.”, ehdotti hän järkeenkäyvästi, mutta jäi odottamaan neidon mielipidettä asiaan. Tuon vastauksen myötä tietäisi lordi valita joko lyhyemmän tai pidemmän, kahdenistuttavan satulan, jonka ratsun selkään laskea.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jun 2, 2006 11:20:01 GMT 3
Lordin sanat olivat rauhoittavat, vaikka niiden sisältö olikin karu. Kaikki tuntui kuin pahalta unelta. Ilta oli ollut niin suloinen ja nyt heidän pitikin paeta henkensä edestä. Kontrasti miehen sanojen ja rauhallisen olemuksen ja irvokkaiden punaisten tahrojen välillä oli huima. Kyllä nuoren naisen teki mieli syöksyä noiden kimppuun ja pyyhkiä veren viestimä kamaluus pois. Ehkä jos hän pääsisi verestä ja jyskeestä eroon, koko kammottava tilanne raukeaisi. Yö oli jo niin pitkällä, ettei auringon nousuun voinut olla pitkä aika ja jossain syvällä mielensä sopukoissa Daliah ymmärsi, ettei tuolla hetkellä halunnut enää olla lähelläkään linnaketta, että halusi olla juuri niin kaukana kuin vain oli mahdollista päästä. Kuinka lohduttomalta tuntuikaan ajatus millainen näky koko paikka olisi. Kaikki ne ihmiset, jotka hän oli tuntenut. Kauhu kouraisi pientä sydäntä hänen tajutessaan, että todella monet hänen hyvät ystävänsä saattoivat jo olla kuolleet. Kokonaan pieni mieli kieltäytyi ajattelemasta tuota kovaäänistä, oranssipukuista naikkosta. Toisaalta Naranja oli piru naisekseen, ehkäpä hän jollain tavalla olisi keplotellut itsensä karkuun. Asiaa täytyi vain toivoa. Lordi oli jälleen sanonut jotain. Hätäinen mieli oli taas lyhyessä hetkessä käynyt niin monta asiaa läpi, että ehti jo hiukan hämmentyä. Jotain jostain hevosista ja.. kengät! Tosiaan. Mitään sanomatta heilahti neitokainen ympäri ja katosi kammioonsa. Hän nappasi vuoteen alta melko jämerää tekoa olevat nahkajalkineet ja kiskaisi ne jalkaansa. Epämääräisesti hän pohdiskeli, että nämä eivät kyllä yhtään sopineet hänen suloiseen leninkiinsä ja alkoi jo etsiä arkisempaa pukua kun järki vihdoinkin vaati veronsa ja mekon sijaan kädet hapuilivat kaapista tumman, karheakankaisen pitkän viitan jonka Daliah heitti harteilleen ja napautti koruttoman soljen kiinni. Eipähän ainakaan keräisi pimeässä turhaa huomiota vaaleansinisellä kankaallaan. Jotain muuta... Ajatus tykytti hänen päässään. Jotain hän nyt selvästi unohtaa ottaa mukaan. Harhaileva katse kiersi vikkelään pientä huonetta. Ei, nyt ei tullut mitään mieleen. Ei niin, että hämärässä huoneessa olisi juuri mitään erottanutkaan. Niinpä hän astui takaisin käytävälle ja sen kummemmin asiaa ajattelematta veti oven perässään kiinni ja lukitsi sen. Ikään kuin hyvästiksi pienelle kodilleen. Vihreä katse tavoitti lordin oman. Tyttö muistutti lähinnä pelästynyttä eläintä. Hän pysyi aivan vaiti, muttei mitenkään haparoinut enää, tai muutenkaan vaikuttanut epävarmalta. Pakokauhun sijaan oli selvästi astunut kylmä hengissäpysymisvietti. Hän astui miehen vierelle ja kuunteli tämän seuraavia sanoja. Toisen, paljon koreamman viitan suojiin kadotessaan ei tuo voinut olla värähtämättä kosketusta. Maailma tuntui kovin vihamieliseltä paikalta yht'äkkiä. Toisaalta sulkiessaan silmänsä ja peittäessään korvansa saattoi nuori naisenalku helposti kuvitella olevansa lordin viitan alla kuin turvallisessa kuplassa, vailla pelkoa ulkomaailman julmuuksista. Samassa mies jo laski kätensä hänen olaltaan. Oudot tuoksut tulvahtivat sieraimiin ja silmien avautuessa ei hämäryydestä huolimatta voinut olla erottamatta hevosia pilttuissaan. He olivat lyhyessä hetkessä saapuneet talliin. Koko asia tuntui kummalliselta, aivan kuin yhtäkään askelta ei olisi ehtinyt ottamaan. Mieleen tulvahtivat muistot eräästä aivan yhtä hämmentävästä matkasta aikaisemmin hamassa menneessä. Siristelevä silmäpari yritti tottua uuteen valaistukseen. Tämä ei selvästikään ollut se talli, missä hän oli renkipoikien kanssa vieraillut. Paljon koreampi tämä oli ja huimasti suurempi, eläimetkin olivat kaikin puolin jalompia, jättiläismäisiä. Taas tuo ylimys puhui: ”Haluaisitteko oman hevosen, lady Daliah, vai ratsastammeko yhdessä?” Daliah tuijotti lähimpänä tempovaa eläintä. Se oli varmaan viisi kertaa hänen kokoisensa ja aika huonolla tuulella. Ei niin etteikö Daliah olisi aiemmin ratsastanut, mutta tämä ”Juno” (ainakin niin pilttuun ovessa luki) oli hiukan eri maata kuin kotona tallustellut Nana. Sen kanssa oli ollut mukavaa käyskennellä kesäilloissa, silloin kun vapaata oli, ja tutkia kotikylän lähiympäristöä. Nanan kanssa oli koettu siihenastisen elämän suurimmat seikkailut, yöpymiset metsässä ja tehty paljon töitäkin. Nana oli aina ollut vanha rouva, ei kukaan muistanut aikaa jolloin se olisi kokenut olevansa nuori, villi tamma, se oli aina ollut kiltti ja rauhallinen. Nyt kun nuori nainen tuijotti tätä Junoa, hän ei voinut estää kylmää värettä kulkemasta selässään. Kääntämättä katsettaan pois suuresta eläimestä hän kuiskasi vain yhden sanan: ”Yhdessä.” Eikä hievahtanutkaan paikoiltaan
|
|
|
Post by R.C. on Jun 3, 2006 20:04:57 GMT 3
Haltiaylimys nyökkäsi lyhyesti ja nosti seinällä riippuneen kookkaan ja korean satulan pidikkeiltään ruumiinrakenteeseensa nähden ihmeen kevyesti. Tähän työhön valittiin yleensä raavainpia hovirenkejä, eivätkä pahaiset tallipojat ylipäätään saaneet kajota moisiin arvokkaisiin kädentaidon näytteisiin, jottei istuinten kiiltävä, pehmeä nahka olisi taitamattomamman tai heiveröisemmän käsittelystä vahingossakaan kärsinyt. Lordin osalta tästä ei tuntunut olevan vaaraa, vaikka hän olikin olemukseltaan pikemminkin sopusuhtaisen jäntevä, taiteen mittakaavassa anatomialtaan kenties jopa täydellinen, ei siis mikään varsinainen lihaskimppu tai hintelä hiirulainen, joista jälkimmäiseksi liian kauan helppoa elämää nauttivan oli toisinaan vaara kuihtua ( ellei tietenkin korvannut lihasmassansa puutosta vatsansa koolla ja vyötärönsä leveydellä ). Valitsemaansa ratsua satuloidessaan sattui ylimys vilkaisemaan neitoa sekä viereisessä pilttuussa korskahtelevaa ’Junoa’, havaiten helposti ilmapiirissä häälyvän levottomuuden ja kiitellen taas tyytyväisesti päätöstään olla ehdottamatta toiselle matkaamista ilmateitse, mikä olisi varmasti ollut sekä nopein että kätevin ratkaisu tähän hätään. Toisaalta neito taisi jo aiemmin todetakin välttelevänsä visusti kaikenlaisten siivekkäiden eläinten selkään nousemista, joten tämänkin myötä oli lordi osannut olla kaukaa viisas ja kuluttaa paon eteen vähän enemmän aikaa ja vaivaa. Rehellisesti ottaen oli lordi Sýránícúksen mielestä tietenkin aivan naurettavaa ja ala-arvoista ratsastaa tällaisella hitaalla ja tyhmällä elikolla, jonka hänen fangorninsa olisi popsinut välipalakseen alta aikayksikön. Itse hevonen ei onneksi moista kauhukuvaa tuntunut tiedostavan, sillä eläin vaikutti ylimyksen rinnalla jopa huomattavasti rauhallisemmalta sitten ensinäkemän, toisin kuin lajitoverinsa, joita ulkoa kantautuvat äänet ja sisään pilttuisiin leijaileva veren- ja savunhaju alkoivat vähitellen entistä selvemmin hermostuttaa. Suitsittu ori vaikutti pitkälti helpottuneelta aavistaessaan kai pian pääsevänsä pois ympäröivästä kaaoksesta. Samaa levollisuutta koetti lordi seuralaiselleenkin sanoillaan valaa, kun valmistelut oli hoidettu ja hän kohotti kätensä kutsuvasti neidon puoleen auttaakseen tämän hevosen selkään: ”Älkää pelätkö, lady Daliah. Tämä hevonen ei astu harhaan. Ja mitä nopeammin karistamme kaiken kauhun kannoiltamme, sen paremmaksi tunnemme olomme. Tulkaa, kaunis enkelini, niin nostan teidät ratsun selkään.”, kehoitti ylimys lempeästi hymyillen, tarttuakseen neitoa vyötäisiltä ja kohottaakseen tämän jälleen varsin helposti korkealle satulaan, sillä pitkässä mekossa olisi toisen ollut varmasti melko hankalaa, ellei mahdotonta heilauttaa itsensä nelijalkaisen kyytiin. Lisäksi ylimys halusi neidon edelleen säästävän vähiin käyneitä voimiaan ja jättävän huolehtimisen hänen huolekseen. Harvinaisen levollisesti ja tehokkaasti oli lordi tähän mennessä toiminutkin, mikä tilanteeseen nähden oli varmasti hyvinkin ristiriitaista, mutta myös järkevää. Eihän kannattanut säikytellä toista enempää kuin tarpeen, muuten seurauksena olisi voinut olla pyörtymisiä ja paniikkikohtauksia, joiden setvimiseen olisi varmasti tuhrautunut kosolti aikaa. Juuri huolen ja rauhallisuuden punnitsemisessa oli haltiaylimys kuitenkin omiaan, rakentaen näiden yhdistelmästä vaikutelman, joka ei missään nimessä syytänyt epätoivoon, jos kohta ei antanut syytä jäädä aloilleenkaan kuolemaa odottamaan. Kun molemmat olivat turvallisesti hevosen selässä, neito edessä ja haltiaylimys tämän takana suitsia käsitellen, ohjasti lordi ratsun läpi raolleen jätetystä ovesta ja ulos sekasortoiseen ulkoilmaan. Esipihalla heihin ei onneksi kiinnitetty sen suurempaa huomiota, varsinkaan kun lordi Sýránícús koetti salata tämän nolon tilanteen jopa kiireen keskellä olevilta alaisiltaan, tehden kaksikon lähdöstä mahdollisimman huomaamattoman. Linnan porteilla ei seisonut sotilaita, sillä eihän mitään vartioitavaa enää ollutkaan – koko julkisivu oli jonkinlaisten voimakkaiden räjähdysten myötä tyystin luhistunut, ja vain laskusilta retkotti vielä aloillaan. Irtolohkareita väistellen askelsi hevonen rivakasti ali portin ja yli sillan, kunnes pahimmista esteistä selvittyä kannusti lordi ratsun vähä vähältä nopeampaan laukkaan. Matkustavaiset etääntyivät nopeasti linnasta kunnes saapuivat metsänlaitaan, josta autio tie lähti haarautumaan. Tässä kohtaa hillitsi haltiaylimys hevosta ja käänsi sen vielä kerran puolittain taakse jääneen linnoituksen puoleen. Kuten arvattua, oli tuo kaukaisuudessa siintävä rakennus synkkä näky tummana ja tukahduttavana taivaalle nousevine savuvanoineen ja muutamaa surkeaa tuikahdusta vaille sammuneine valoineen. Linnan lähistöllä näkyi liikettä, mutta hahmoja oli näin kaukaa mahdoton erottaa, eikä kukaan seurannut kahta ratsastavaista. Lordi huokaisi vaimeasti, kuin helpotuksesta. ”Se siitä. Olipa melkoinen Valon juhla...”, totesi hän vaimeasti, ja laski terävän katseensa sitten edessään istuvaan neitoon. ”Takaisin emme voi palata, joten on vain jatkettava matkaa, mutta mihin suuntaan, sen saatte jälleen päättää, lady Daliah. Saatan tosin jo arvata ajatuksenne, joten annan oman ehdotukseni toistaiseksi olla...”, lausahti haltiaylimys ja jäi odottamaan neidon vastausta.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Jun 6, 2006 13:38:57 GMT 3
Koska lausutut sanat pääsivät ilmoille lähes huomiotta,ei nuori nainen huomannut kiinnittää katsettaan miehen puuhiin. Hän vain tuijotti pilttuussaan huohottavaa hevosta. Juno-niminen näytti väsyneeltä, surulliselta. Toivottavasti sille ei kävisi kuinkaan. Se oli kaunis hevonen. Kaunis kuin kuutamo, ehkä vähän villin oloinen, mutta olisi varmasti kelvannut itse kuninkaan ratsuksi. Tuo eläin oli kuin koko illan symboli. Se oli jalo ja arvokas, oikea aarre kaltaisekseen, mutta toisaalta arvaamaton ja luultavasti pian... kuollut. Daliah nielaisi ja veti perään syvään henkeä. Nyt vastasi hän alkoi havaita hajuja ympärillään, hevosen lisäksi oli talliin tunkeutunut savun ja veren hajua. Lisäksi ilmassa leijui jokin pistävä lemu, kuin jotain todella myrkyllistä olisi poltettu. Se oli varmasti kalman hajua. Voi kuinka hän olikaan kuvitellut, ettei enää koskaan joutuisi todistamaan kuolemaa. Että ne surmat, jotka kesällä järven lähellä oli todistanut, olisivat jääneet viimeisiksi hänen koskaan näkemikseen. Toisaalta, eihän tyttö ollut tänä iltana nähnyt yhtäkään kuollutta, mutta saattoi kyllä hyvin aistia jotain. Ehkä tämä omituinen tunne tuli siitä, kun kaikki nuo sielut erkaantuivat tästä maailmasta. Ehkä pistävä haju tulikin vain halveksituista tomumajoista, joissa yksikään ei todella olisi halunnut vuosiaan viettää. Tällaisina hetkinä olisi ollut niin helppoa heittäytyä uskonnolliseksi. Alkaa rukoilla pelastusta kuolleille ja apu omalle sieluparalleen. Juno näkyi jo luovuttaneen. Se keskittyi vain huohottamaan aloillaan, silmät vielä pyörivät vinhasti ja suuret korvat heilahtelivat puolelta toiselle, mutta näytti siltä, ettei se kauaa enää pysyisi jaloillaan. Eläin huojui puolelta toiselle ja juuri kun sen etujalat pettivät, varmaankin vain silkasta pelosta, lausui lordi taas muutaman sanan ja Daliah sai syyn kääntyä pois surullisesta, sydämen särkevästä näystä. Nyt kun Junokin oli mennyttä, tuntui koko linnake menetetyltä. Koko ajatus oli senkin puolesta kumma, että vain muutama minuutti sitten olivat nuo kaksi täysin eri maailmojen kasvattia kohdanneet ensi kerran. Vikuroivasta ratsusta oli tullut neitokaisen ystävä muutamaksi hetkeksi ja kuollut sitten. Vikkelästi astui Daliah satuloidun ratsun luo. Tämä yksilö tuntui olevan elämänsä voimissa. Sen lihaksissa pullisteli jo räjähtävä voima, joka vain odotti käskyä vapautuakseen. Kapea käsi ojentui tavoittamaan ojennetun ja toinenkin matkaajista heilahti hevosen selkään. ”Mennään. Eikä tulla takaisin.” Tuo kuiskasi, luultavasti itselleen tai hevoselle tai kuka tietää vaikka itse linnalle ja kaikille niille muistoille jotka sinne jäivät. Ja kyllä, tuota eläintä ei ilmeisesti olisi enää mikään pidätellyt. Hetken tuntui siltä, että istuminen vinottain salaman lailla matkaa kauhovan eläimen selässä heittäisi tytön oitis kyydistä. Rafleksinomaisesti hän tarttui kiinni kädestä joka piteli suitsia ja sai sitten tasapainonsa jotenkin tottelemaan villin laukan tahtia. Tyhjinä tuijottivat vihreät silmät linnan pihaa, jonka läpi he hetkessä kiisivät. Nyt hän näki sitä kuolemaa. Hän ei katsonut tappajia, tai heidän aseitaan. Hän näki vain kauhun ilmeitä, itkuisia silmiä, anelevia suita ja jo viilenneitä kasvoja, jotka katselivat taivasta maanrajasta, sitä kumminkaan näkemättä. Kuinka joku pystyi? Kuinka nuo pystyivät? Samassa he olivat jo muurien tuolla puolen ja linna jäi lordin rintakehän taa niin, ettei Dali sitä enää pystynyt näkemään. Niinpä hänen silmänsä painuivat kiinni. Vaikka vauhti tuntui yhä päätä huimaavalta, ei tuo nuori olento enää edes huomannut olevansa liikkeessä. Hän leukansa painui rintaan ja pää alkoi uhkaavasti valua kohti lordin rintaa. Ensimmäinen unikuva hujahti jo hänen mielensä kankaalle. Yht'äkkinen vapautumisen tunne, turvallisuuden aalto oli pyyhkäissyt hänen päältään ja sillä hetkellä hän oli vain ymmärtänyt olevansa kuolettavan väsynyt. Mutta tuo kuva, näky pitkästä joen uomasta, jonka törmällä hän seisoi katosi samassa hetkessä, sillä hevosen tahti muuttui, hidastui ja pysähtyi kääntyäkseen. Säpsähtäen luuli nuori nainen heidän nyt jääneen kiinni ja tulevan teurastetuiksi. Mutta samassa hän ymmärsi miehen vain kääntyneen katsomaan taakse jäänyttä. Daliah itse käänsi päänsä pois. Hän oli nähnyt liikaa kaikkea kaunista ja hyvää tälle illalle, jotta haluaisi enää ajatellakaan mitä oli juuri taakseen jättämässä. Miehen taas puhuessa kääntyi edessä istuva niin, että pystyi vastaamaan toisen terävään katseeseen. Itse tosin vähemmän terävästi. Lähinnä hänen silmänsä näyttivät sokeilta. Mikä tosin oli osaltaan totta, sillä hänen pimeänäkönsä ei ollut mitään huippuluokkaa. Mihinkähän tästä nyt sitten suuntaisi? Lyhyen hetken Daliah oli kuin olikin sitä mieltä ettei hänellä ollut paikkaa mihin mennä, mutta tuttu huoli kouraisi taas nuoren naisen kurkkua. ”Haluan kotiin. Haluan tietää, että siellä on kaikki kunnossa. He eivät varmaan edes tiedä mitään mistään vaarasta.” Katse raukesi sen taas laskeutuessa alas, hiekalla vahvistettu tie näkyi muuta ympäristöä vaaleampana, kun kerran syksy oli jo tehnyt tuhonsa aikaisemmin kauniisti viheriöineelle nurmelle. Yö tuntui muutenkin inhottavalta. Oli koleaa ja kovaa. Tuntui siltä kuin jokaisesta varjosta olisi jokin häntä tuijottanut. Varoen tarkkaan tipahtamasta kietoi tuo huivinsa oikein todella tiukkaan ympärillään, vaikkei elettä viitan alta mahdollisesti nähnytkään. Tuntui siltä, kuin hänellä olisi ollut salaa haarniska arkisen kaapunsa alla. Se suojaisi häntä kyllä. Ainakin tältä kylmältä. Vihervä katse alkoi jälleen sammua luomien painuessa kiinni kerran jos toisenkin yhä pidemmäksi aikaa, mutta joka kerta katse rävähti auki suuremmalla voimalla. Eihän hän nyt saisi tähän nukahtaa. Se olisi tyhmää.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 7, 2006 12:33:48 GMT 3
(( Siirsin tosiaan pelin tuonne 'Kotiinpaluu'-ketjuun nyt kun juhlat on juhlittu. ;) ))
|
|