|
Post by R.C. on May 8, 2006 13:30:51 GMT 3
Synkät pilvet olivat peittäneet pimenevän taivaan, eikä edes kuu näyttänyt kasvojaan iltana, jona Pohjoisen Myrkmeren väki valmistautui juhlimaan päivä päivältä vähenevää Valoa. Alapuolella siintävä manner näytti mustalta ja kuolleelta varjopoluilta katsoen, kun yksinäinen fangorn ratsastajineen kävi sitä huimaavalla vauhdilla ylittämään. Siellä täällä pienet, tuikkivat kylät ja kaupungit koettivat vielä parhaansa mukaan erottua syksyisessä hämärässä, mutta moiset valoisat pisteet olivat säälittävän mitättömiä ja kaiken lisäksi harvemmassa kuin vielä viime vuonna. Moni noista heikoista liekeistä oli tukahdutettu ja vielä useampi muu tulisi sammumaan, ennen kuin säteilevä päiväntähti seuraavan kerran viitsisi kunnolla tätä maailmanosaa vilkaista. Matkustavainen seuraili tyynesti ja kylmästi maisemaa alapuolellaan, kunnes havaitsi määränpäänsä häämöttävän ja nykäisi koristeellisista suitsista ohjastaakseen lentävän petonsa laskeutumaan. Tuo lohikäärmeen pienempikokoinen sukulainen sihahti kunnioittavasti ymmärryksen merkiksi ja lähti sulavin siivenkäännöin halki ilman kaartamaan. Se laskeutui hetkeä myöhemmin syrjäiselle metsäaukealle, johon vähänkin suuremman siivekkään olisi ollut hankalampi asettua. Ratsastaja vaikutti paikanvalintaan tyytyväiseltä, vaikkei tästä tietenkään alentunut fangornia kiittelemään. Hän nousi sen sijaan ripeästi satulastaan ja saneli pedolle vielä muutaman ohjeen kunnes käännähti suuntaan, josta tiesi erään vanhan linnan tavoittavansa. Matkaa tuohon kohteeseen ei ollut enää pitkälti, varsinkaan, jos osasi sulautua pimeyteen ja käyttää sen suomaa ylivertaista nopeutta etunaan. Perillä vanhassa linnassa kävi moisen mustan magian käyttö kuitenkin mahdottomaksi, sillä täällä juhlavalmistelut olivat selvästikin loppusuoralla, ja vielä viimeisiäkin käteen osuvia kynttilöitä sytyteltiin jo täyttä häkää niin, että koko rakennuksessa oli pian valoisaa kuin kesäisenä päivänä - ja yhtä kuumaa myös. Tämä yhdistettynä aikaisin aloittaneiden juhlijoiden remuamiseen ja palvelijoiden hermostuneeseen hyörinään olisi ollut tilanteessa jos toisessakin riittävästi saamaan muukalaisen kääntämään selkänsä ja palaamaan takaisin raittiiseen ulkoilmaan vetämään henkeä, mutta hän jatkoi kärsivällisesti kulkuaan yli levällään odottavan laskusillan ja peremmälle linnoitukseen, silmäillen samalla merkitsevästi ympärilleen. Lähes koko esipiha oli jo katettu aateliskestejä ynnä -tanssiaisia varten, puutarha kauempana näytti kuin miltäkin tivolilta ja paikalle parveili parhaillaan jos jonkinlaista koreaa kanasta hieman hillitymmin pukeutuneiden kavaljeeriensa rinnalla. Tämä osa juhlaa oli tietenkin aidattu ja suljettu tavalliselta rahvaalta, siitä piti huolen yksin parempien pitoihin johtavalla ruusuportilla jököttävä hovimestarikin, joka kumarteli ja nyökkäili hyväksyvästi ohitseen virtaaville kreivittärille ja ylimyksille mutta rypisteli tuuheita kulmiaan liian lähelle tuppautuville ipanoille. Kauempaa juhliin saapunut vieras hymähti vaimeasti kaikelle näkemälleen ja jatkoi matkaansa sisään rakennukseen ja saliin, jossa hän soi jo paikalla oleville harvinaisen kunnian ihailla ohikiitävän hetken sisääntuloaan, joka jäi tuskin keneltäkään huomaamatta. Haltiaylimys oli jättänyt tavanomaiset matkaviitat sikseen ja pukeutunut yhteen upeimmista juhla-asuistaan, joka sekin tosin oli seremoniallinen mithrilhaarniska, eikä siten olisi varmasti jäänyt toiseksi edes suuremmassa kahakassakaan ( liekö tällainen varokeino ollut nyt Valon riehasta kerrotun kuvailun myötä lordin mieleen, kun kuulemma samaisessa tapahtumassa saattoi niin esineiden kuin nujakoivien miestenkin nähdä lentävän ). Hänen pukunsa etumustaan kirjaillut lohikäärmeet sylkivät mustaa ja hopeista tulta, tumma viittansa hulmusi samettisena harteillaan ja hieno, muinainen miekka lepäsi edelleen sivullaan, sillä se sopi tähän voimakkaaseen olemukseensa kuin piste i:n päälle. Monet aatelismiehet tapasivat sitoa pitkät hiuksensa silkkinauhalla, mutta haltiaylimys ei suotta vaivautunut tätä tapaa noudattamaan, olihan hän ylväämpi näky mustan- sekä sinertävänhopeaiset hiuksensa valtoimenaan. Toki ne laskeutuivat kiiltävinä ja siisteinä hänen selkänsä taa, ja päälakensa harjasmainen olemus kruunasi ehdottomasti koko kampauksen. Miten lie lordi tämän aikalaisten partureiden kadehtiman hiustyylinsä sitten olikaan toteuttanut, sai se hänet näyttämään jopa luonnostaan kuninkaallisemmalta kuin monen muun hallitsijan yhteensä. Kaiken kaikkiaan oli olemuksensa yhtäältä siis hyvinkin henkeäsalpaava, vaan toisaalta kuitenkin vähemmän huomiotaherättävä kuin vaikkapa niiden joidenkin onnettomien ruhtinaiden, jotka olivat pynttäytyneet juhlaan yhä koreasti kuin daaminsakin, mistä saisivat taatusti kuulla kotkotusta vielä jälkikäteen. Eihän tarkoitus ollut toki viedä kaikkea huomiota neidoilta, joilla oli ihaileviin katseisiin etuoikeus, ja niinpä hieman tummempi asustus sopi tähänkin iloiseen tapahtumaan paremmin kuin hyvin. Olkoonkin, että muukalaisella oli halutessaan tehokkaampiakin keinoja välttää ympärilläolevien katseita, eikä aikaakaan, ennen kuin tällainen "näkymättömyys" oli taas varmistettu ja lordi Sýránícús saattoi rauhassa jatkaa matkaansa linnan syrjäisempiin osiin. Tummaan oveen koputettiin kerran, kaksi. Sitten kuului kahden askeleen kaiku jonkun vetäytyessä kauemmas odottamaan. Neito saattoi jo arvata, mitä odottaa. Hurmaava haltiaylimys viimeisen päälle huoliteltuine olemuksineen odotti tätä tietenkin jo käytävässä, valmiina kumartamaan ja lausumaan mitä kohteliaimman tervehdyksensä ja saattamaan seuralaisensa kuten korkea-arvoisen kreivittären, ellei jopa kuningattaren, mukanaan ylös juhlivan väen joukkoon. Ajoitus olikin mitä sopivin, sillä noin neljännestunnin kuluttua kuulutettaisiin juhla varsinaisesti alkavaksi.
(( Edit: Sellaista vielä että pelin ei edelleenkään tarvitse tässä nyt sijoittua aihealueen mukaan juuri 'Myrkmeren vanhaan linnaan', joka sekin on varmaan terminä aika yleispätevä. Mutta mainitsin asiasta jos moinen paikka on käsityksenä jotenkin vakiintunut. Ei muuta. ;^^ ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 8, 2006 14:31:08 GMT 3
Jos yksi asia maailmassa oli tosi, niin se etteivät viime päivät olleet kohdelleet ketään linnassa aikaansa viettävää silkkihansikkain. Aatelistolla oli omat ongelmansa koreiden ulkomuotojensa koristelussa entisestään ja tarpeeksi kimuranttien ihmissuhdekuvioidensa kiihdyttämisestä pisteeseen, että usea niistä kohtaisi juhlailtana kliimaksinsa. Palveluskunnan huolta ja kiirettä oli turha lähteä edes kuvailemaan, johan nyt yksinkertaisempikin mieli ymmärsi jok'ikisen pikku piiankin juosseen aamunkoitosta yön saapumiseen toinen toistaankin raskaammilla asioilla. Valon juhlailtana linnassa kulutettiin enemmän ruokaa ja juomaa kuin koko siihenastisen syksyn aikana yhteensä. Vieraita tuli kaikkialta lähiympäristöstä ja jokaisella juhlijalla oli sama ajatus mielessään: elämän aineellisten nautintojen täysi hyödyntäminen. Ja tottavie jostain syystä näytti siltä, että tähän juhlaan oli satsattu enemmän kuin useisiin edellisiin, sillä keittiön apulaisjoukkoon oli pestattu puolet häärijöitä lisää, jo alkusyksystä oli lähetetty iso joukko nuoria miehiä metsästämään uusia, erilaisia juomasammioita ja samanmoinen armeija laitettu valmistamaan linnakkeen omia perinnejuomia. Hassua kyllä, jopa paikkakunnan ainoa kynttilänvalaja oli saanut pienen apulaisen. Tuo oli ollut punatukkainen, pisamakasvoinen tyttönen, enintään 17-kesäinen, mutta varsin sydämellinen olento. Apulaisen tarina tuntui kovin samalta kuin itse valajankin, molemmat olivat päättäneet nähdä vähän maailmaa ennenkuin asettuisivat aloilleen jonkin maanviljelijän tai muun kunnon miehen kanssa. Vaikka nuorilla naisilla oli ollut töitä jopa yöt läpeensä, jotta saivat kaikki kymmenet, sadat kynttilät valmistettua, olivat he nopeasti löytäneet yhteisen sävelen ja pystyneet hetkittäin todella nauttimaan hääräilystään. Punatukkainen oli aivan vasta saapunut linnakkeen palvelukseen, kotipuolessa oli kuulemma saatu syystyöt tehtyä ja hän olisi taas koko kaamoksen ajan lähes hyödytön kun kerran oli koko sisarussarjan nuorin, näinollen oli saapuminen uuteen paikkaan osoittautunut kynttilänvalajalle varsin loistavasti. Neitokaiset olivat sopineet, että nuorempi toimittaisi myös vanhemman vähäiset toimet juhlapäivänä, jolloin tämä sai koko päivän vapaaksi ja sen hän myös tarvitsi. Kynttilöitä ei kyseisenä aamuna tarvinnut valaa, vaan apuri sai pyyhkiä pölyjä ja auttaa muita, samaisen ajan kulutti vaaleatukkainen neitokainen lukittautuneena valanta huoneeseen. Suuri palju oli kaadettu aivan täyteen höyryävän kuumaa vettä, joka oli hajustettu ruusulla ja vaniljalla. Veteen oli liuotettu vihreiden kasvien juuria ja kokonainen pala ylhäisön kylpypuolelta pihistettyä hienon hienoa saippuaa. Ja kaiken tuon keskellä, muutaman valkean kynttilän valossa uiskenteli Daliah, kuuraten kalvakkaa hipiäänsä, yrittäen saada kasvonsa hohtamaan yhtä suloisina kuin noiden aatelisleidejenkin taidolla ehostetut naamataulut. Vuoroin tuo kellarin piilossa peseytyvät nauroi vuoroin kiroili epäkäytännöllisen sävyistä ihoaan. Viimeiseksi hän jätti liekkien valossa varsin kauniisti kiiltelevän hiuspaljoutensa. Nuoren naisen rakas äiti oli aikoinaan suureen ääneen ihmetellyt lapsensa vaaleaa pigmenttiä, mutta sen minkä tuo oli menettänyt hiusten värissä oli hän saanut niiden paljoudessa, kasteltuaan koko päänsä joutui tuo taistelemaan jotteivat niskat väsyisi liiasta työstä. Lopulta puhtauden tason yllettyä tyydyttävään tehtiin vielä tunnin työ vartalon ja ennenkaikkea työn kovettamien käsien öljyämisessä ja kuivattelussa. Tämä oli ollut ensimmäinen kerta lyhyen elämänsä aikana kun Daliah tiesi viettäneensä enemmän aikaa peseytymiseen kuin vaikka syömiseen. Hetkellä jona oveen koputettiin oli suurin osa valmisteluista juhlaan varten tehty, tosin koska aikaa ei mistään oikein saattanut arvioida oli hältä vielä hiukset kampaamatta ja leninki päällepukematta. Eipä vaadittu suuria meedion taitoja ymmärtämään paniikkia joka hetkeksi valtasi vain alusmekon peittämän vartalon. Hyvällä onnella oven takana seisoi Naranja, tuo paholaismainen nainen, joka houkutteli kenet vain mieron tielle. Mutta kyllähän Daliah tiesi ettei asia ollut näin. Oranssi painajainen olisi potkinut ovea ja huutanut sen minkä keuhkoistaan irti sai. Ja kukapa muu nyt eksyisi juuri tuon oven taakse kolkuttelemaan. Kumpi tässä tilanteessa olisi oikea tapa toimia? Vetäisisikö hän vain leningin ylleen ja avaisi oven puolivalmiina vai antaisiko miehen odottaa? Ensimmäinen tuntui kammottavan nöyryyttävältä, toinen taas viestisi röyhkeyttä ja ehdottoman huonoja tapoja. Antaa nyt parempansa seistä pölyisellä käytävällä ilman kunnon selitystä. Hätäiset askeleet kipittivät paljasjaloin ovelle samalla kun olento sujahti leninkiin sisälle. Avain oli jo lukossa valmiina, pari voimakasta kiertoa ja se päästi oven otteestaan niin, että neito pystyi raottamaan sitä aavistuksen ja sitten hiukan enemmän. Kyllä, lordihan se siellä seisoi, hengästyttävän komeana satumaisessa asussaan kasvoillaan taas sama ystävällinen ilme. Hän oli täydellisen huoliteltu ja arvokkaan näköinen ja lyhyen hetken ajan Daliah suunnitteli vetäisevänsä vain oven kiinni ja kieltäytyvänsä tulemasta ulos koko iltana, niin paljon häntä hävetti. Pieni puna hitaasti mutta varmasti poskilleen kohotin hän yskähti ja yritti sitten hymyillä. ”Suokaa anteeksi... En selvästikään osaa arvioida ajankulkua.” Oven rakoon oli ilmestynyt olento, jolla oli yllään keveän sininen pellava leninki, jonka laajaa kaula-aukkoa kiersi vaalea silkkinauha. Sama yksityiskohta löytyi niin leveistä hihansuista kuin kellomaisesta helmastakin. Puku oli varsin yksinkertainen, mutta sievä ja sopi hyvin vaaleaan ihoon ja vielä kasvojen ympärillä kaartuviin suortuviin. Kaulalla kiersi samainen kaunis koru, jonka tuo oli saanut oven edessä seisovalta herralta aikaisemmin. ”Haen vain kenkäni.” Neitokainen katosi hetkeksi oviaukosta. Tuo lyhyen hetken aikana hän yritti mahdollisimman äänettömästi syöksyillä kammiossaan etsien hiusnauhojaan ja parempia jalkineitaan, jotka hän kauhukseen muisti jättäneensä kellariin, missä ne oli puhdistettu ja koristeet oli kiillotettu. Kauhuissaan hän tarttui arkikenkiinsä, harmaisiin pieniin avokkaisiin, nyt piti vain toivoa, että leningin pitkät helmat peittäisivät mokoman häpeätahran. Vielä ovelle palatessaan sitoivat ripeät kädet ärsyttävän valtoimenaan leikkiviä hiuksia kiinni. Kampauksesta ei tullut lähellekkään sellainen kuin mitä piti, mutta sai kelvata, eräänlainen löyhästä letistä päälaelle kierretty kookas nuttura. Oven vieressä palava kynttilä puhallettiin sammuksiin samalla hetkellä kun avain väännettiin irti lukosta ja nuori nainen astui ulos huoneesta. ”Olen yhä kamalan pahoillani.” Hän niiasi lordille ja yritti hymyillä mahdollisimman luontevasti ja suloisesti, vaikka sydän tuntui yhä kuvittelevan kyseessä olevan juoksukilpailun elämästä ja kuolemasta. Hän työnsi avaimen uudelleen lukkoon, tällä kertaa oven ulkopuolelle ja lukitsi sen nopeasti.
|
|
|
Post by R.C. on May 8, 2006 21:28:15 GMT 3
“Ei mitään kiirettä, m’lady…lähtekäämme milloin vain olette valmis.”, ehti haltiaylimys puolivälissä kumarrustaan lausahtamaan, vaan ilmeisesti hänen sanansa myöhästyivät tai jäivät kaikessa paniikissa kuulematta, kun neito katosi ovelta lähes yhtä nopeasti kuin oli sille ilmestynytkin. ‘Naiset…‘, ajatteli lordi hieman päätään puistellen ja harkitsi hetken kurottavansa mieltään seuraamaan tuon viehkeän olennon pakokauhuista ryntäilyä huoneessaan, sillä sepä olisi varmasti ollut hyvin huvittavaa nähtävää. Mutta hän hillitsi moiset ajatukset nyt kuten aiemminkin, ja tyytyi sen sijaan odottamaan toista hillitysti ja arvokkaasti käytävässä. Kohta neidon palattua yritti lordi tervehdystään uudelleen, ja onnistuikin tällä kertaa viemään tuon kohteliaan eleen päätökseen, saattaen samalla vaihtaa sanan tai kaksi enemmän sitten ensinäkemän: “Hyvää iltaa, kaunis Daliah, kuinka viehättävältä jälleen kerran näytättekään. Älkääkä suotta pahoitelko, rakas ystäväni, sillä ainakin ylhäisöpiireissä pieni myöhästyminen on kauniimman osapuolen osalta aivan odotettua ja sallittua.”, rauhoitteli haltiaylimys hymyillen ja silmäili neitoa avoimesti ihaillen, sillä olihan tämä pienistä kiireen jättämistä epäkohdista huolimattakin varsin suloista katseltavaa. Erityisen imarreltuna pisti haltiaylimys merkille seuralaisensa kaulalla kimaltelevan korun, sen saman jonka hän oli tälle edelliskerralla lahjoittanut. Eikä tullut sivuuttaa tuota vienoa mutta samalla huumaavaa tuoksua, jonka kylpyvesi oli neidon iholle jättänyt. Se kun voitti mennen tullen ne äitelät hajusteet, joilla monet ylhäiset naiset tapasivat kaulansa ja käsivartensa liki kirjaimellisesti kastella. “Ja aatelisista puheenollen…olin ajatellut, että kävisimme aluksi katselemassa ja kuuntelemassa hieman linnan esipihalla alkavia juhlallisuuksia, mikäli vain olisitte niitä kiinnostunut näkemään, lady Daliah. Olen ainakin vahvasti sitä mieltä, että he kaikki haluaisivat nähdä teidät, hurmaava enkelini. Meille molemmille on niin halutessamme myös varattu paikat juhlavieraiden pöydästä, mikäli mielisitte meidän syövän seurassaan ennen osallistumistamme varsinaiseen Valon riehaan. Vaan kuinka kauan viipyisimmekään näissä hienostopiireissä, riippuisi tietenkin täysin teistä, m’lady. Valon juhlien avaaminen on yhtä kaikki melko komea näky, joten ainakin käynti paikanpäällä saattaisi maksaa vaivansa.”, ehdotti haltiaylimys ojentaessaan kätensä tuttuun tapaan neidolle saatellakseen tuon käytävää pitkin eteenpäin. Muutaman askeleen päässä näytti hän kuitenkin muistavan jotakin ja seisahtui vaimeasti naurahtaen: “Vaan omaksi häpeäkseni olin mykistävän kauneutenne edessä vähällä unohtaa jotakin, lady Daliah.”, huomautti lordi ja veti viittansa alta jotakin hyvin viehkeästi ja siististi viikattua, jonka hän hulmautti pienellä liikkeellä levälleen ja laski somasti neidon olkapäille. Se oli hyvin ylellinen hartiahuivi, joka oli kudottu silkinohuesta ja taivaansinisestä karitsanvillasta ja kirjailtu reunuksestaan sekä valkeilla että vaaleankeltaisilla kukilla*, jotka neito taisi nimensä puolesta helposti tunnistaa. Yksin käsityötaidon näytteenä oli tämä lahja tavanomaisuudesta kaukana, sillä moisia tarkkoja ja huoliteltuja pistoja oli vaikea kuvitella kuolevaisten sormien aikaansaannoksiksi - nuo sirot kukat kun näyttivät pieniä kastepisaroitaan myöten liki elävän tyynellä taustallaan. Erikoisinta mitä neito tulisi tässä kaikessa todennäköisesti huomaamaan taisi kuitenkin olla se, kuinka hartiahuivi onnistui aina kuumissa sisätiloissa tuntumaan mukavan vilpoiselta kuin raikkain sateenjälkeinen suvituuli ja viileässä ulkoilmassa taasen lämpimältä kuin ihoa hyväilevä auringonpaiste. “Vain jotakin pientä pitämään teidät lämpimänä näin syksyisenä iltana, rakas päivänpaisteeni. Aurinko laskee tähän aikaan jo kovin varhain ja yö voi kylmetä arvaamattoman nopeasti. Kaiken lisäksi huomaan lahjani sopivan asuunne kuin valettu ja korostavan vain entisestään kauneuttanne, m’lady. Olipa hyvä että osasin toivoa värit oikein…”, tuumasi haltiaylimys tyytyväisenä ja unohtui katseineen taas hetkeksi pitempään seuralaisensa lumoihin, kunnes muisti tilanteen ja tarjosi neidolle taas kätensä. “Vaan jatkakaamme matkaa, jotta juhlallisuudet voivat alkaa, lady Daliah.”, lisäsi hän hymyillen ja pitäen kuin itsestään selvänä sitä, että pidot olivat vain heidän saapumistaan vaille valmiit alkamaan. Toisaalta lordi Sýránícúksen olemuksesta henkivän vaikutusvallan puolesta ei moinen asiainlaita kai kovin mahdotonkaan olisi voinut olla. (( *Netti oli täynnä vaikka minkälaisia daaliankukkia mutta löysinpä sittenkin yhden varsin tarkoituksenmukaisen ^^: www.jollyfarmer.com/images/dahlia%20white.jpg …äskeinen on suoralinkitys joten sen toimivuudesta ei vastaisuudessa ole takuuta. Vaan kunhan nyt vähän aikaa tekee yhteistyötä ja selventää taas kerran mielikuvaa… ; ) ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 10, 2006 0:39:39 GMT 3
Olisihan nuoren naisen pitänyt tajuta, että tuo etiketin niin täydellisesti hallitseva olisi halunnut tervehtiä asianmukaisesti, mutta minkä sitä saattoi tehdä luonnolle, joka ei asettunut hyvän maun ja tavan edellyttämiin uomiin. Vasta huomatessaan miehen kumartavan uudestaan Daliah ymmärsi, että hänen olisi kuulunut seistä oven raossa hetki pidempään, vaikkakin paljasjaloin ja hiukset sekaisin. ”Minusta tuntuu välillä, että ylhäisöpiireissä kaikki on sallittua. Ainakin sodassa ja rakkaudessa.” Neito naurahti miehen sanoille naisten luvallisesta myöhästelystä. Hänestä saattoi nähdä, että vaikka pikku paniikki olikin saanut sydämen jossain syvällä leningin keveän kankaan alla läpättämään villisti, ei senkään annettu häiritä päätöstä nauttia ihanasta illasta ja juhlia koko kamalan kaamoksen edestä. Kampaus tuntui itsepäisesti valuvan niskaan ja ohimennen, silloin tällöin joutuivat vikkelät kädet kiipeämään ylös sitomaan aina uuden suortuvan takaisin toisten joukkoon. Oli aivan selvää, että jossain vaiheessa iltaa koko hiusnauha olisi hukassa ja kaikki tuo valkeus hulmuaisi valtoimenaan. Mutta tämä tapahtuisi vasta kun juhlinta olisi saavuttanut tason, jolla ei enää niin tarkkoja yksityiskohtia katseltu. Kädet vielä oikoen palmikko kokonaisuutta otti neitokainen jo ensimmäisen pienen askeleen kohti kansoitetumpia linnakkeen alueita, kun kuuli miehen seuraavat sanat, joita seuraavaa reaktiota olisi voinut jo kutsua lapselliseksi. Nuori nainen pyörähti ympäri silmät suorastaan loistaen, ei vain tuikkien, ja häneltä pääsi suustaan pieni innostunut vingahdus kun hän löi kätensä innosta yhteen. Kuten aikaisemmin oli ilme tullut, ei ylhäisön juhliin ollut asiaa kuin kaikkein pienimmillä ja näkymättömimmillä apulaistytöillä ja -pojilla. Tietenkään ei tullut kuuloonkaan, että kukaan yli 15-kesäinen punaverinen eksyisi lähellekään noita ylväitä pitoja. ”Voi se olisi ihanaa! Se olisi kerrassaan uskomatonta.” Kyllä Daliah tiesi, että jahka joku hienoista leideistä tunnistaisi tuon korean lordin seurassa kieppuvan tyttösen piiaksi lentäisi hän kuin leppäkeihäs mokomista pirskeistä, mutta oli sitä ehditty pahempiakin nöyryytyksiä kokea. Olisipahan tytöille kerrottavaa seuraavana päivänä. Kun mies jälleen pysähtyi tuntui kuin seinä olisi iskenyt vasten kerrankin siististi huoliteltuja kasvoja, niin omiin ajatuksiinsa oli nuori neitonen ehtinyt vajota. Hän oli ehtinyt kiertää koko suuren pihan ja nähnyt kaikki koreat puvut, kauniit naiset ja ylväät herrat ja kuullut suloisen musiikin ja runolliset sanat puheissa. Nyt yht'äkkiä ajatus keskeytyi ja miehen käsipuolessa kävelevä häkeltyi hetkeksi, mutta vain hetkeksi sillä seuraavassa hän jo näki kauniin asusteen, jonka mies oli kuin tyhjästä taikonut ilmoille. ”Voi!” Hän huudahti ääneen ja katseli kaunista kangasta lumoutuneena. ”En ole kyllä koskaan nähnyt, että kukaan olisi edes osannut piirtää näin kauniita daalioita! Ovatpa ne.. aivan kuin ne eläisivät.” Ei tuo voinut vastustaa kiusausta koskettaa oitis suloisesti lämmittävää huivia. Käytävä oli aina inhottavan kolea, jopa kesäisin. Miksei hän ollut koskaan tajunnut itse ottaa hartioilleen huivia? Kangas tuntui niin siloiselta, ettei sitä tahtonut sormissaan tuntea ja väri oli todellakin osunut aivan nappiin. ”Ihan kuin teissä olisi ennustajan vikaa, rakas lordi! Väri on aivan sävy sävyyn.” Sanoja seurasi heleä nauru samalla kun vikkelä käsi kietoutui jälleen lordin omaan. ”Minulla on kuulkaas sellainen tunne, ettei tämän illan jälkeen tule toista samanmoista.”
|
|
|
Post by R.C. on May 10, 2006 12:01:01 GMT 3
”Tuskin totuutta olisi voinut tuon paremmin todeta, lady Daliah.”, naurahti haltiaylimys neidon ilolle ja hymyili tämän jälkeen hetken merkillisesti: ”Ratkaisumme sodassa ja rakkaudessa ovat totisesti usein tavallisten normien ulkopuolella… ja joskus jopa silkan ymmärryksemme tavoittamattomissa. Aavistuksenne on varmasti aiheellinen, m’lady, tästä illasta saattaa hyvinkin tulla varsin ainutlaatuinen.”, lisäsi hän vaimeampaan ääneen, katseensa nyt eteensä luotuna, kun edessä häämöttivät jo portaat ylempiin kerroksiin. Suuressa salissa näytti meno olevan kaiken aikaa paranemaan päin. Paikalle oli paikallisen rahvaan ohella kerääntynyt väkeä ympäröivistä kylistä ja kaupungeista, sekä tietenkin sitä ylempää tai alempaa keskiluokkaa, joka ei häpeäkseen ollut saanut kutsua kuninkaalle ja tämän korkea-arvoisemmille kannattajille pyhitettyihin pitoihin. Joukossa vilahteli tänäkin vuonna melkoinen joukko mielikuvituksellisia asuja ja naamioita kantavia juhlavieraita, jotka olivat yhdistäneet tapahtuman myöhäissyksyn mystisiin naamiaiskarkeloihin. Jokainen juhli Valoa tavallaan, ja kukin heistä toi pirskeisiin oman, mukavan mausteensa, kunnes kokonaisuus oli hyvinkin kirjavaa katsottavaa. Tuskin kukaan muistutti menneestä kesästä kuitenkaan kauniimmin kuin haltiaylimyksen vierellä asteleva vaalea neito taivasta ja aurinkoa ylistävässä asussaan, kun lordi saattoi tämän edelleen ulos salista ja kohti esipihalle johtavaa porttia. Matka jatkui yhä ylhäisöpiirien puolelle, sillä suurta salia ehtisivät he katsella myöhemminkin. Ulkona linnanpihalla odotti vähintään yhtä jännittynyt, joskin hienostuneempi hälinä. Taivas oli ajankohtaan nähden jo harvinaisen tumma kuin korostaakseen entisestään kauniiden lasilyhtyjen luomaa tunnelmaa, sillä valosta ei täälläkään ollut puutetta. Palvelijat olivat sateen pelossa pystyttäneet katokset osaan juhlapöydistä, mutta ainakaan toistaiseksi ei yhtäkään pisaraa ollut pilvistä pudonnut. Kutsuvieraille varattua aluetta rajasi tuttuun tapaan varta vasten tapahtumaa varten rakennettu ruusuaita, jonka monenväriset kukat oli tosin vasta jälkikäteen lehtien lomaan kiinnitetty. Joukko keskenään supisevia lapsia näkyi turhaan koettavan etsiä kurkkimisaukkoa tuosta korkeasta muurista, kun haltiaylimys saattoi neidon kohti sopivasti vapaana olevaa porttia. Hovimestari kumarsi heille hymyillen, mutta hätkähti sitten samassa kuin tajuten jotakin, ja käännähti nopeasti äyskähtämään hiljaisella äänellä takanaan odottavalle hovipojalle. Lordi ei tästä tuntunut häiriintyvän, vaan astui seuralaisineen sen sijaan hyvinkin itsevarman oloisesti halki tuon ruusuin koristellun portin, seisahtaen pian sen sisäpuolelle ehdittäessä, sillä samassa he kuulivat äskeisen nuoren palvelijan töräyttävän torvellaan tutun kunnianosoituksen, ja kajauttavan seuraavat sanat puhallustensa lomassa: 'Valtias ja valtiatar paikalla!', ilmoitti hovipoika kuuluvalla äänellä, jolloin jokainen paikalla oleva aatelismies ja -nainen nousi kuin kollektiivisesta käskystä seisaalleen ja keikautti joko tasapainoa uhmaavan kumarruksen tai niiasi niin syvään että melkein kapsahti takapuolelleen. ”Jopas jotakin. Ovatpa he kohteliaita. Meidän täytyy olla kerrassaan häikäisevä pari yhdessä, lady Daliah.”, totesi haltiaylimys kuin iloisesti yllättyneenä ja nyökkäsi hymyillen tälle vaistomaisesti nöyristelevälle ylimysväelle, joka näin luvan saatuaan palasi taas hämmentyneenä paikoilleen. Itse kuningaskin, joka seisoi yhä puolisonsa kera tuolinsa vierellä, tajusi nyt ottaa teelusikan pois suupielestään ja hakeutua takaisin korkeaselkäiselle tuolilleen. Kaikesta päätellen tuo parrakas ukko valitsi mieluummin unohtaa koko omituisen käytöksensä sen sijaan että olisi nostanut tapahtuneesta sen suurempaa hälyä ja vaatinut hovimestarin tai -pojan päätä vadille. ”Käykäämme näin aluksi pöytään kuuntelemaan juhlan avausta, m’lady.”, ehdotti haltiaylimys kuin äskeisessä tilanteessa ei olisi hänen mielestään ollut mitään liian omituista. Kenties lordi oli pistänyt tuon ennenkuulumattoman reaktion niin ikään vieraan kulttuurin ja sen tapojen piikkiin. Ylimys johdatteli neidon kuitenkin hieman kauemmas kuninkaan ja kuningattaren paikoista, jottei toinen olisi turhaan tuntenut oloaan vaivaantuneeksi. Hän veti seuralaiselleen ensin tuolin ja istuutui sitten itsekin alas omalle puolelleen juuri kun linnanherra nousi pienelle korokkeelle pitämään perinteistä puhettaan, jota juhlaväki enemmän tai vähemmän kuunteli. Moni aatelinen keskittyi mieluummin eteensä tuotuihin shamppanja- ja viinipikareihin. Myös neidon ja haltiaylimyksen toivomaa juotavaa tultiin nyt tiedustelemaan, joten vaikutti siltä kuin toinen olisi hyväksytty juhliin siinä missä muutkin.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 11, 2006 1:18:56 GMT 3
Salissa vieraileminen oli yhtä värikäs kokemus kuin aikaisempinakin vuosina. Heillä tytöillä oli aina ollut tapana kerääntyä asuintilojen luo vievien portaiden yläpäähän ja sieltä käsin katsella toinen toistaan hullunkurisempia asuja ja tottakai arvostella niistä jokainen joko karmeaksi perunasäkiksi tai unelmien prinsessaleningiksi. Se oli hauskaa hupia. Olihan selkeää että saliin kerääntyvät keskiluokan edustajat yrittivät parhaansa mukaan näyttää siltä, kuin kuuluisivat linnan kerman sekaan juhlimaan. Harva siinä tosin onnistui. Nyt he kaksi purjehtivat salin läpi vain ohi mennessään. Eikä Daliah voinut olla vilkaisematta portaiden suuntaan, missä vilahtelikin tuttuja naamoja ja erottui vinhoja käsiliikkeitä. Kyllä heillä oli taas hauskaa siellä, tämä ilta oli todella yksi kohokohdista palvelijan rankan vuoden varrella. Toisaalta olisi ollut hauskaa olla tuolla tyttöjen kanssa, kikattamassa ja puhumassa pahaa. Eihän hän nyt lordille voinut alkaa sepustaa kuinka tuon yhdenkin matamin alusmekko oli aivan kammottavan sävyinen ja sai nuo pulleat, rokonsyömät kasvot paisumaan kuin hiivaleivän. Tai sitten voi tuota pariskuntaa aivan tulisijan lähellä. Mies oli niin vanha, että olisi voinut olla vähintääkin isoisälle tuolle sylissään istuvalle neitokaiselle jonka povea silitteli. Pahasti vaikutti siltä, ettei lordin käsipuolessa kipittävä neitokainen ollut ollenkaan perillä siitä mitä elämältään halusi, kun ei tämä kyseinen iltakaan tahtonut hahmottua vaalean hiuspaljouden alla. No, olisihan hänellä aikaa ilkkua toisten pukimia, jahka olisi saanut häädön aateliston pirskeistä. Ulkona ilma tuntui ihanan raikkaalta, vaikka pilvet olivatkin varjostaneet taivaan. Nyt jos alkaisi sataa, olisi se ensimmäinen kerta vuosikymmeneen. Jostain syystä jotkin suuremmat voimat olivat aina säästäneet tämän kyseisen päivän enemmiltä luonnonmullistuksilta, seuraava päivä tosin oli usein ollut yhtä myrskyä ja tuulen tuiverrusta. Olihan selvä asia, että Valon juhlan jälkeen alkoi kaamoksen odotus ja siihenhän kuuluivat kaikennäköiset myrskyt ja mylväykset.. Piha oli poljettu täyteen värijauheita ja kuvioita. Maasta oli tehty iloinen ja värikäs kuin kesäkedosta, mikä olikin varmasti toiminut kuvioinnille esimerkkinä. Kun he saapuivat hovimestarin luo tuntui pieni sydän taas hyppäävän askeleen ylemmän ja aloittavan villin läpätyksen. Ennen niiaustaan hovimestarille joutui nuori nainen puhaltamaan pitkään ja syvään ilmaa keuhkoistaan, ettei olisi alkanut täristä jännityksestä. Nyt hän ei ollut pelokas tai arka, ainoastaan pohjattoman hermostunut. Pari kertaa vihreät silmät vilkaisivat lordiinkin päin, kuin tukea etsien, mutteivat kertaakaan jääneet odottamaan vasta katsetta, mieshän voisi loukkaantua tai mikä pahempaa huvittua hänen tyttömäisestä oikkuilustaan. Juuri kun he sitten astuivat sisälle portista kajautti tutunnäköinen poika torveensa. Voi kuinka Daliah säikähti. Hän ei varmaan eläissään ollut tuntenut noin karmeaa tunnetta selkärangassaan, kun jokainen karva hänen kehossaan nousi pystyyn ja henki salpautui. Mahtoi tuo olla näky ylvään haltiaylimyksensä rinnalla kun silmät jälleen kerran lautasiksi levinneinä ja kasvot vitivalkoisiksi kalvenneina haukkoi henkeään ja yritti pysyä pystyssä. Mitä ihmeen pelleilyä tällainen oli? Säikytellään nyt tyttöjä henkihieveriin. Pojan sanat olivat jääneet täysin kuulematta, kun neitokainen yritti vain pitää itsensä pystyssä järkytyksensä kourissa. Sen hän ymmärsi, että koko arvovaltainen seurue suuren pöydän ääressä oli loikannut pystyyn ja jok'ikinen taipunut nöyrään tervehdykseen. ”Juu.. olemme varmasti häikäiseviä.” Sai toinen huoahdettua samalla kun yritti saada jok'ikistä solua kropassaan rauhoittumaan. Ei tuo normaalisti ollut herkkä koville äänille, mutta aivan varoittamatta korvan juuresta raikuva törähdys, kun mieli oli jo valmiiksi varsin kiihtyneessä tilassa osasi kyllä järkyttää. Onneksi tuo jalo herra oli niin ystävällinen että oitis lähti ohjaamaan häntä kohti istuinsijaa. Nyt olisi lasi vettä ja hetken hiljaisuus kohdillaan. Onneksi paikat löytyivät nopeasti, kuin ne olisi heille varta vasten varattu ja kiitollisena vajosi siniseen leninkiin verhoutunut olento lordin esiinvetämälle tuolille, kiittäen kohteliaasta eleestä hiljaa kuiskaten. Linnanherra, melko napakka äijä, niinkuin keittiöläiset tuota varttunutta herrasmiestä kutsuivat, oli noussut toisten yläpuolelle ja alkoi puhua juuri kun joku tuli kysymään jotain jostain juomisesta. ”Voi minä mielisin hedelmävettä. Pelkkä vesikin käy.” Kun Daliah sitten antoi katseensa kiertää pitkin pöytää ymmärsi hän, ettei kellään ollut edessään tuoppia tai edes karahvia, vain pulloja ja sieviä viinipikareita. Hän käänsi katseensa avuttomana lordin puoleen. Mies tietäisi varmasti paremmin mitä tässä tilanteessa kuuluisi tilata. ”Tai anna sen veden olla.” Hän kuiskasi vielä perään. ”Napakka äijä” karisteli jo kurkkuaan tarkoituksenaan selvästi aloittaa puhe, nyt olisi tilattava nopeasti. Daliah kohotti katseensa palvelijan puoleen ja hymyili. ”Seuralaiseni tässä tekee meidän tilauksemme.” Hän hymyili. Olipas kehveli veto laittaa vahinko kiertämään, tässä tilanteessa kyseessä tosin oli noin viisitoista kesäinen palvelustyttö.
|
|
|
Post by R.C. on May 11, 2006 21:51:40 GMT 3
Neidon päätöksentekoa puolikorvalla kuunnellut haltiaylimys ei aikaillut tuon nuoren tarjoilijatytön kääntyessä neuvottomana hänen puoleensa. Lordi toi tahtonsa julki kysymättäkin: ”Ottaisimme ladyn kanssa aluksi hieman shampanjaa juhlan kunniaksi ja toiset pikarilliset raikasta hedelmävettä virkistykseksi. Tiesitte jo varmaankin näiden kahden sopivan loistavasti yhteen?”, tiedusteli lordi palvelijattarelta hymyillen ja samalla merkitseväisesti neidon vierellä mulkoilleen pönäkän markiisittaren puoleen vilkaisten. ’E-en, arvon herra…’, puisteli tyttö ihmeissään päätään. ”No nytpä tiedätte.”, totesi ylimys ja väläytti hurmaavan hymyn molempien puoleen, saaden tuon seuralaisensa empimistä arvioineen haahkan yskähtämään ja mittailemaan vuorostaan tyytymättömästi omaa viinipikariaan. Lordi melkein nauroi mielessään kuvitellessaan jo kuulevansa ympärillään istuvien aivorattaiden raksutuksen. Shamppanjaa ja hedelmävettä - tulisikohan tästä joku uusi aateliston trendijuoma? Naurettavalta moinen haltiaylimyksestä tuntui, mutta hän halusi miellyttää neitoa siinä missä pitää löyhästi kiinni juhliin kuuluvasta etiketistäkin. Tällä tavoin he herättäisivät vähemmän ihmetystä eikä hänen tarvitsisi jatkuvasti manipuloida kanssaolijoiden ajatuksia. Nyt paikoilleen päästyään ehtivät he paremmin katsella ympärillä keimailevaa ylimysväkeä. Vieri vieressä istui täällä varaherttuoita ja naapurivaltioiden kuninkaallisia, kreivejä ja ruhtinaita, kaikki tarkkaan laskelmoiduilla paikoillaan niin, että korkea-arvoisimmat tai muuten merkittävimmät henkilöt istuivat lähimpänä kuningasparia ja siitä eteenpäin eteni rivi vähäisempään aatelisväkeen asti, kunnes koko juhlaväen läpikävijä joutui kääntämään katseensa syrjemmällä oleviin pöytiin, joissa liki unohdetut siniveriset kyräilivät. Kaikesta päätellen olivat mystiset karkelot myös näissä piireissä saaneet jalansijaa, sillä useammalla kuin yhdellä juhlavieraalla näkyi koristeellisia naamioita kasvoillaan. Nämä henkilöt vaikuttivat tosin pitkälti keski-ikäisiltä naishenkilöiltä tai aivan nuorilta komeljanttareilta, sillä aviottomien neitojen olisi tuskin ollut edullista peittää viimeisen päälle pakkeloituja kasvojaan. ”Meillä ei sentään ole mitään kätkettävää. Päinvastoin.”, tuumasi haltiaylimys hyväntuulisesti vilkaistessaan erääseen visusti naamioidensa taa piiloutuneeseen naisjoukkoon vain palauttaakseen huomionsa taas pian viehättävän seuralaisensa puoleen. Eipä aikaakaan kun kaksikko sai toivotut juomat eteensä, shampanjat kultaisissa pikareissaan ja hedelmävedet juoman raikkauden korostamiseksi omissa, kristallisissa astioissaan. Kohta linnanherran puheen päätyttyä kilisteltiin pikareita ja toivoteltiin vierustovereille ja vastapäätä istuville valoisaa tulevaisuutta: ”Lady Daliah, yksin seuranne on valanut minuun sellaista toivoa ja valoa, joka riittää antamaan voimia yli pimeän, kylmän talven ja siitä vielä pitkälle eteenpäinkin. Kunpa elämäni kesä olisi ikuinen.”, lausahti haltiaylimys ja kohotti pikarinsa kohti neitoa, mutta ei ketään toista. Muut ympärilläolevat olivat merkityksettömiä hänen silmissään ja mahdolliset onnentoivotuksensa pelkkää sanahelinää korvissaan. Samalla jyrähtivät juhlan alkamisen kunniaksi ensimmäiset tykinlaukaukset muurilta ja tietenkin pimenevälle iltataivaalle ammuttiin myös ne harvat mutta ihmeelliset ilotulitteet, jotka oli kaukaa idästä asti hankittu. Tämän jälkeen marssi juhlapaikalle siistissä jonossa pieni armeijallinen palvelijoita, joiden toimesta kannettiin jo lautasin ja aterimin valmiiksi katettuun pitopöytään jos jonkinlaista ruokaa ja herkkua. Ruokailun ratoksi oli keskelle esipihaa rakennetulle lavalle kutsuttu tietenkin myös erilaisia esiintyjiä, kuten heleitä laululintuja, sorjia tanssijattaria ja taitavia musikantteja. Aterian päätteeksi alkaisi tuolla samalla lavalla kauan odotetut ylhäisötanssiaiset, joiden odotuksen luoma jännitys alkoi vähitellen jo kauniimpaan vieraskaartiin tarttua. Vaan kaiken tämän nähtävän ja kuultavan keskelläkin viipyi haltiaylimyksen katse neidossa, kuin tuo yksin olisi ollut hänen iltansa aurinko ja keskipiste. ”Toivottavasti nämä juhlat viihdyttävät teitä, rakas enkelini.”, tiedusteli hän retorisesti ja puisteli ohimennen päätään takanaan odottaneelle palvelijalle. Lordi näytti sallivan lautaselleen tarjoiltavan vain harvoja herkkuja, eikä hän syönyt tälläkään kertaa juuri mitään. Toisaalta ylimys oli kuitenkin yleisen oletuksen mukaan haltia rodultaan, joten kenties hän tuli toimeen vähemmällä.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 12, 2006 12:37:07 GMT 3
Taas kerran oli tuo mies säästänyt Dalin menettämästä täysin kasvojaan. Salaa mielessään tyttö päätti, ettei nyt avaisi suutaan vaikka mikä olisi, enintään kommentoisi ruoan makua tai illan kauneutta. Vaikutti siltä, ettei kukaan välittänyt hänen läsnäolostaan, joten oli turha lähteä pahentamaan tilannetta osoittamalla, ettei oikeastaan tiennyt mitä piti tehdä tai miten olla. Hän nojautui lähemmäs lordia ja puolihuomiossa sipaisi tämän käsivartta, lähinnä luottamuksen merkiksi. ”Kiitos, pelastitte minut taas. On mitä ilmeisemminkin taito osata pitää suu supussa.” Huulet vetäytyivät pieneen, anteeksipyytävään hymyyn samalla kun selkäranka suoristui taas ja nuori nainen yritti näyttää mahdollisimman paljon siltä kuin kuuluisi tuohon paikkaan. Hän vilkuili salaa muita, suunnilleen ikäisiään aatelisleidejä. Useimmilla oli toinen kyynärpää pöydänreunalla niin, että he saattoivat keimaillen nojata sormiaan leukaansa ja näin kuikuilla kulmiensa alta urhoja joille juttelivat ja hymyilivät. Daliah kurtisti kulmiaan, tuo näytti äärimmäisen typerältä, tytöthän joutuivat tekemään kamalan työn siinä, että pitivät kättään noin ikävässä ja varmasti rasittavassa asennossa. Ja eikö tuo jatkuva räpyttely aiheuttanut päänsärkyä? Muta toisaalta, ei täällä kukaan istunut niinkuin hän, selkä suorana, silmät suurina ja huulet hieman avoinna. No kaippa tuota oli sitten kokeiltava. Ylimääräinen joukosta erottuminen olisi epäedullista. Taivaansinisen kankaan verhoama kyynärä asettui pöytää vasten ja neito antoi ryhtinsä pudota yhtä kimurantiksi kuin muillakin, hän sulki silmiään samalla tavalla arvoituksellisen unisiksi ja yritti loihtia kasvoilleen tuollaisen lähinnä pirullisen näköisen ilmeen. Jos tyttönen olisi itse nähnyt itsensä olisi hän varmasti taas lehahtanut suloisen punaiseksi poskiltaan, niin epäonnistunut oli tuon rehellisen pikku palvelijattaren yritys näyttää juonittelevalta ylhäisneidolta. Onneksi leikki loppui lyhyeen kun samainen palvelustyttö, jonka Daliah nyt tunnistikin yhdeksi keittiön puolella silloin tällöin hyörineeksi apulaiseksi, saapui juomien kanssa. Kuohuva viini komeassa pikarissa näytti tyyriiltä yhdistelmältä, mutta hedelmäinen vesi suorastaan kutsui puoleensa. Ja samalla hetkellä päätti linnanherra puheensa, jota ei ilmeisesti kukaan ollut kuunnellut. Varmasti turhauttavaa mies paralle, mutta saattoihan hyvin olla, että tuo luki saman puheen joka vuosi ja se osattiin jo niin tehokkaasti ulkoa, ettei kukaan jaksanut enää kiinnittää löpinöihin huomiota. Sääli sinänsä, kyllä eräskin näissä juhlissa ensikertaa oleva olisi mielellään kuullut hiukan siitä miksi aatelisto juhlii Valoa. No mutta puhetta seurasivat maljat, niitä nosteltiin milloin Valolle, milloin kaikelle tulevalle ja hyvälle ja Daliah kohotteli pikariaan siinä missä muutkin, oikeastaan hän ei sanonut mitään, katsoi vain muita silmiin ja höpisi itsekseen. Samassa hän tajusikin seuralaisensa kääntyneen hänen puoleensa ja sanovan jotain. Koko sen ajan kun lordi lausui kauniita sanojaan katsoi vihervä silmäpari rävähtämättä toisen silmiin ja äsken omiaan rupatelleet huulet olivat nyt hiljaa ja hyvin, hyvin pienessä hymyssä. ”Tuo oli kaunein puhe tänä ilta. Osaisinpa siihen vastata.” Hän sitten sanoi haltiaylimyksen hiljettyä ja kohotti siroa pikariaan. ”Toivon todella, ettei teille syksy koskaan tulisi.” Hän hymyili vielä hetken ja sitten maljojen nostot olivatkin ohi ja kaikkien huomio kiinnittyi muureilta jyrähtäviin tykkeihin. Niiden ääni näin läheltä kuultuna oli huumaava, niin voimakas, että tottumattomat korvat kyllä peitettiin varsin ripeästi. Onneksi metakan tauottua taivaan kirkastivat hetkeksi kauniit värit ja kimallus. Ilotulitteet olivat jotain aivan uskomatonta, jotain mitä Daliah ei ikinä oppisi ymmärtämään. Kuinka joku muka pystyi tuosta noin vain päättämään, että minäpä läjäytän koko taivaan siniseksi tai punaiseksi tai sinipunaiseksi? Aivan uskomatonta. Vielä ruokavuorien saapuessa pohti pieni mieli tätä dilemmaa. Joku kaunis päivä hän kyllä etsisi käsiinsä sen velhon, joka ampui taivaalle mitä tahtoi ja sai sen loistamaan. Kuvitella jos itse osaisi tehdä jotain tuollaista. Kun ilotulitteiden pauke taukosi, aloittivat ensimmäiset musikantit illasta nauttivien viihdyttämisen. Musiikki poikkesi kovasti siitä, mitä toisella pihalla soitettiin. Täällä ilta aloitettiin tuollaisilla puoliripeillä rakkauslauluilla, varsin kauniin kuuloisilla. Palvelusväen puolella koko ilta raikasivat pelkät iloiset rallatukset ja ratkiriemukkaat polkat, täällä kuuli varmasti varsin hitaitakin musisointitaidon näytteitä. Ei niin, että tämä olisi ollut mitenkään huonompaa kuultavaa. Kun ruokaa alettiin tarjoilla päätti Daliah, varsin itsekkäästi omasta mielestään, syödä vain niitä ruokia joita hän ei tämän illan jälkeen koskaan tulisi edes näkemään. Hän pyysi pienen siivun lammasta ja jotain ihmeellistä lintua, kieltäytyi kaikesta muusta lihasta, jota oli varsin helppo pihistääkkin, sen sijaan kaikki erikoiset ja erilaiset leivät ja juustot kelpasivat varsin hyvin, mutta ennen kaikkea hän nautti täysin vieraan näköisistä hedelmistä ja suussa ihanasti kihisevästä samppanjasta. Hän antoi katseensa kiertää ympärillä nauravassa ja elämästään nauttivassa väessä. Samalla hän alkoi tunnistaa jotain kasvoja ja yht'aikaisesti muistaa vaikka kuinka värikkäitä juoruja joita oli muutamista kuullut. Voi miten pienet piirit näilläkin näkyi olevan. ”Tiedättekös, minä tunnen kasvoilta miltei puolet näistä ihmisistä. Ja maineelta varmaan sen lopun jota en heti tunnista.” Hän kuiskasi vieressään istuvalle miehelle, jopa aavistuksen ylpeyttä äänessään. ”Hassua, että olen aina pitänyt aatelisia lähinnä yli-ihmisinä, mutta nyt kun heitä näkee näin paljon samassa paikassa ja tietää monista niin useita tarinoita, he tuntuvatkin lähinnä tavallisilta ihmisiltä.” Ajatus tuntui todella huvittavan tuota tyttöä, joka oli jo useamman vuoden elämästään kuluttanut siihen, että monen pöydän ääressä istuvan elämä olisi miellyttävämpää elää. Toisaalta oli varmasti helpompaa ajatella palvelevansa jotain selvästi suurempaa ja hienompaa kuin mitä itse oli, kuin jos pitäisi palveltaviaan aivan samanarvoisina kuin itse oli, vain paremmin pukeutuneina. ”Minkälaisia tansseja täällä tanssitaan ja tanssivatko kaikki? Tiedättekö? Vai ovatko kaikki juhlat niin erilaisia ettei niistä osaa sanoa?” Nuoren naisen uteliaisuutta ei varmasti olisi voinut kukaan lähteä kiistämään. Hänen silmänsä tuikkivat joka suuntaan, hän tuntui suorastaan imevän kaikkea uuttaa ja erilaista ympärillään. Oli selvä juttu, ettei hän lähtenyt tuonne korkealle pyörähtelemään, kun ei kerran tanssiaskeleista ollut pienintäkään haisua, mutta ainahan sitä saattoi katsoa sivusta ja sitten esitellä mitä parhaimmalla taidolla huomenissa tytöille. Hänellä tulisi muutenkin olemaan paljon kerrottavaa. Kaiken tämän pään pyörittelyn ja villien ajatusten keskellä oli kapea käsi kohonnut nuoren naisen poven yli ja hypisteli komeassa korussa roikkuvaa kiveä. Jostain syystä hän oli alkanut käyttää korua muutenkin kuin juhlahetkinä, se tuntui turvalliselta arkisen, peittävän leningin alla ja hänelle oli muodostunut hassu tapa, jota tuskin itse edes tiedosti, kosketella mystistä tummaa kiveä kaiken metallipunoksen keskellä.
|
|
|
Post by R.C. on May 13, 2006 2:42:18 GMT 3
”Päinvastoin, kaunis enkelini. On tietenkin paljon, jos taitaa etiketin ulkoa, mutta todellisuudessa hyvin vähän, jollei osaa mitään muuta. Älkää siis suotta harkitko turhan tarkkaan tekemisiänne, sillä juuri rehellisyytenne tekee teistä erityisemmän kuin yhdestäkään näistä taitavista teeskentelijöistä.”, vastasi haltiaylimys neidon kiitokseen, vaimentamatta lainkaan sanojaan. Lordi tiesi turhankin hyvin ettei kukaan ympärilläolevista uskaltaisi äskeisen sisääntulon jälkeen lähteä hänen pöyristyttävistä mielipiteistään älähtelemään - vaikka sanat olisivatkin kolahtaneet kohteisiinsa kuin kalikat koiriin. Aateliset kun olivat varmasti vielä liian hämmentyneitä edesmenneestä käytöksestään ja miettivät kai parhaillaan, kuka tämä tuntematon herra oli oikein miehiään. Haltiaylimys olisi varmasti mielellään lisännyt äskeisten sanojensa perään vielä kehoituksen välttää ottamasta liikoja vaikutteita ympärilläolevista ylhäisistä, jos hän olisi aavistanut neidon vielä keksivän kokeilla noiden koreiden kanasten tapoja. Tässä vaiheessa lordin oli nimittäin pakko hieraista ohimennen leukaansa ja samalla peittää hetkeksi suunsa kuten tavallisesti teki henkilö, joka pohti parhaillaan jotakin. Todellisuudessa hän pyyhkäisi nopeasti turhan leveäksi venyneen hymynsä huuliltaan, sillä niin taitava eleissään kuin lordi Sýránícús olikin, sai hän harvoin näin tukalia haasteita hillitä huvittuneisuuttaan. Tosin hänen silmissään neito oli pikemminkin hyvällä tavalla hupaisan kuin armottoman naurettavan näköinen yrittäessään matkia noita lapsesta saakka kaavoihinsa kasvatettuja ikätovereitaan. Onneksi tilatut juomat saapuivat sitten sopivasti jotta toinen unohti hullunkurisen näytelmänsä. Mitä linnanherran siedettävissä ajoin päättyneeseen puheeseen tuli, ei lordi itsekään ollut sitä varmasti koskaan kuullut, ja vielä vähempää häntä olisi varmasti jaksanut moinen kiinnostaakaan. Todennäköisesti tämänkään hovin suojateilla ei loppujen lopuksi edes ollut mitään erityisen mielenkiintoista syytä juhlia Valoa, jos leveästi elämisen ja kaikinpuolisen toimettomuuden luoman tylsyyden lievittäminen ajoittaisilla juhlilla jätettiin laskuista. Kunhan korupuheineen ja tekopyhine toivotuksineen mielistelivät toisiaan ja selän takana puhuivat pahaa. ”Toivotuksenne oli niin ikään kauneinta, mitä koskaan eläissäni muistan kuulleeni, lady Daliah. Omistan teille toiveeni kaikesta hyvästä ja kauniista.”, totesi haltiaylimys hymyillen ja siemaisi pikaristaan näiden sanojensa sinetiksi. Tämän jälkeen hän hiljeni myöskin kuuntelemaan kunnialaukauksia ja vilkuilemaan taivaalla rätiseviä raketteja odottaessaan pöytiin tarjoilun alkamista ja seuralaisensa huomion maan pinnalle palaamista. ”Vauraus sokaisee helposti viisaimmankin, vaikka lopulta arvon määräävät aivan muut asiat, lady Daliah. Moni näistä mainitsemistanne aatelisista on varmasti käyskennellyt koko ikänsä tässä linnassa toistensa kanssa, mutta silti he eivät ota toisiaan tunnistaakseen. Lisäksi tietyillä henkilöillä on helposti myös tapana unohtua heidän silmissään, varsinkin, jos nämä eivät edistä pyrkimyksiään.”, jatkoi lordi koruttomia totuuksiaan neidon avattua aiheen paikalla olevista siniverisistä. ”Olen iloinen että tämä kokemus vaikuttaa vaikka vain vähänkin avaavan silmiänne, rakas enkelini.”, lisäsi hän hymyillen. ”Mitä tanssiaispuoleen tulee, uskoisin heidän taitavan lähinnä niitä tavallisimpia, eli erilaisia valsseja ja tangoja. Varmasti jokainen vähänkään jaloillaan pysyvä kokeilee vielä illan kuluessa molempia, kunhan kalliit juomat ovat ehtineet kihahtaa päähän. Hovi kaipaa skandaaleja ja juorunaiheita seuraaviin Keskitalven juhliin saakka.”, hymähti haltiaylimys tarkoittaen tällä arvatenkin sitä, kuka menisi ja kompuroisi lavalla ja ohjattaisiin kohteliaasti pois paikalta. Vaan neidon suunnitelmista jäädä pois koko lystistä ei hänellä ollut aavistustakaan, ja vaikka olisi ollutkin, ei tulevaa kutsua olisi sittenkään voinut välttää, kun ateriapuoli oli viimein saatu päätökseen ja tanssilavalle tehtiin tilaa ensimmäisille illan askelkuvioille. Nyt nousivat nuoret herrat jo kilvan paikoiltaan ja saattelivat daamejaan tanssahtelemaan. Olisiko ylimys jäänyt siis tässä toiseksi? Eipä tietenkään. Ennen kuin neito ehti vaaraa tajutakaan, oli tämä noussut jo seisomaan ja kumarsi tavanmukaisesti seuralaiselleen tämän suosiota pyytäen: ”Saanko luvan, lady Daliah?”, lausahti lordi ja hymyili hurmaavasti tavalla, johon oli vaikea vastata kieltävästi. Eikä neidon olisi oikeastaan tarvinnut huolta omasta esiintymisestään kantaa, sillä tapojen ja taitojen osalta viimeisen päälle hiottu ylimys osasi kyllä viedä ja tanssia tavalla, jollaisesta toiset herrasmiehet saattoivat vain haaveilla. Hänen jokainen liikkeensä olisi tässä suhteessa kuin sanansakin, yhtäältä sulava, toisaalta voimakas ja määrätietoinen. Lordi Sýránícúksen itsevarmuus säteili kaikkeen, mitä hän teki, ja sai asiat toimimaan juuri kuten piti. Eikä hän suinkaan seurannut muiden totuttuja, tylsiä askelkaavoja, vaikka olisi ne halutessaan hallinnutkin, vaan tarjosi sen sijaan oman hovinsa suojissa syntyneen näytöksen, joka jätti taidossaan ja komeudessaan muut tanssiparit kylmiksi. Moni muu alkoi tällöin helposti kompastella askelissaan, luovuttaakseen lopulta suosiolla yrityksestään ja jääden haltioituneena seuraamaan tuota ihmeellisen upeaa paria, joka näytti askelissaan siirtyneen kuin aivan omaan maailmaansa elämään. Perin huumaava oli kokemus tuon esityksen pyörteissäkin, sillä tanssiessa näin voimakkaan olennon kanssa saattoi tuntea jalkojensa kohoavan lattiasta ja liikkeiden muuttuvan lähinnä lavalla liitäviksi, aivan kuin alla olisi ollut pilviä eikä tukevaa parkettia. Tällöin mikään ei tuntunut enää mahdottomalta tai vaikealta, kompastumisenkin pelko oli kaukainen muisto vain.
|
|
|
Post by R.C. on May 15, 2006 0:09:45 GMT 3
(( Tähänastinen logi... ))
<Daliah> Tanssiminen oli kerrassaan ihanaa. Aivan erilaista kuin riehakas hyppiminen ja polkan polkeminen, johon valtaosa nuoren naisen maailmaan syntyneet olivat tottuneet. Kun lordi oli noussut ja pyytänyt lupaa tanssiin olisi tuo tosin mieluummin karannut pystyyn ja juossut lähimmän nurkan taakse pelkäämään. Mutta sen sijaan oli miehen hymyyn vastattu ja naisen käsi oli noussut myöntymisen merkiksi vaikka pää näytti alkuun heilahtavankin kuin kieltäytymisen merkiksi. Eihän hän nyt voinut torjua toisen elettä, johan se olisi ollut molemmille tyrmistyttävän kamala kokemus. Sen sijaan, että jalat olisivat milloin talloneet väärin milloin karkailleet epätahtiin, tuntuivat ne liihottavan kuin jonkin keijukaisen siivet kesäisellä kedolla. Tanssi tuntui keveältä ja helpolta. Kuin hengittäminen kauniina aamuna. Suorastaan puhdistavalta. Daliah ei voinut olla huomaamatta tuijottavia katseita tai kuulematta aavistuksen kateellisia tuhahduksia, mutta ne tuntuivat vain hyvältä. Oli ihanaa kerrankin kokea itsensä prinsessaksi. *
Syrra: *Tuon sulavan tanssin lumoissa olisi musikanttien soitannan suonut jatkuvan pitempäänkin, mutta niin vain loppuivat sävelet heidän nuoteistaan ja musiikin tauotessa tuntui lavan lattiakin palaavan taas tukevasti jalkojen alle. Huumaava hetki oli näin ohitse ja ilman täyttivät nyt kätten taputukset, jotka vaikka sitten vihertävin kasvoinkin olivat selvästi neidon ja tämän kavaljeerin ilmiömäiselle esitykselle osoitetut. Haltiaylimys, joka ei vielä ollut irroittanut kättään toisen omasta, käänsi heidät tottuneesti kiittämään tästä suosiosta, kumartaen pienesti yleisöksi muuttuneiden muiden tanssiparien puoleen, mutta kääntyen hyvin pian takaisin neitoa katsomaan.* Parempaa tanssiparia olisin tuskin voinut toivoa, lady Daliah. Teissä on selvästi ainesta hoviin. *totesi lordi hymyillen. Viulistit virittelivät selvästi jo jatkoa äskeiselle aloitustanssille, ja haltiaylimys taisi odottaa, mitä mieltä neito olisi jatkon kannalta. Nöyryyttäisivätkö he lisää muita pareja vai palaisivatko paikalleen, se oli toisen päätettävissä.*
<Daliah> Tottahan hiusnauha oli höllännyt tanssin pyörteissä ja lopulta tipahtaessaan kaikkea tuota tukkaa keräämästä pääsivät vaaleat kiehkurat purkautumaan myös huolettomilta palmikoiltaan näin nyt liehuen vapaina neitokaisen pään ympärillä lähinnä vaahtopilveä muistuttaen. Ehdottoman lumoutunutta hymyä ei noilta kasvoilta olisi mikään saanut katoamaan. Iltaa varten suurella työllä ja huolella pehmeiksi hoidetut kädet tuntuivat hiukan tärisevän innosta toisen otteen puristuessa tiukemmin miehen omaan, toisen levätessä tuon olkapäällä. Tuntui kihelmöivältä olla ensi kerran noin lähellä tuota ainutlaatuista olentoa, jonka kasvoilla viipyilevä ilme vain lisäsi hetken tenhoa. Mutta tottahan kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin oli soitantakin ohi. Hetken aikaa tuntui siltä kuin maailma olisi jatkanut pyörimistä siinä missä tanssijat olivat jo pysähtyneet suosiotaan osoittamaan ja kättentaputusten myötä oli äskeinen sulo mennessään. ”Tämähän on kerrassaan hauskaa.” Daliah nauroi niiatessaan yleisölle. ”Kiitokset jo nyt koko illasta.” Hän vilkuili nyt hiukan ympärilleen. ”Vieläkö tanssimme vai keksimmekö jo näin pian illalle muuta jatkoa?” Toisaalta tottahan tanssin jatkaminen olisi ollut ihanaa, mutta tämä oli niitä iltoja, jolloin ei maailmassa tuntunut olevan hiljaista paikkaa ja tottahan noin utelias mieli halusi olla kaikkea mahdollista todistamassa. ”Voisimme toisaalta hetken katsella ympärillemme ja vaikka jatkaa myöhemmällä tätä ihanaa pyörähtelyä? Vai mitä mieltä olette?”*
Syrra: Jos mielipidettäni kysytään, en uskoisi koskaan kyllästyväni tanssimaan kanssanne, kaunis enkelini. Olette totisesti kuvauksenne kaltainen myös käsivarsillani vietävänä. Keveä kuin höyhen, sädehtivä kuin taivaalta karannut aurinko. Kysytte minulta vaikeaa päätöstä, lady Daliah, sillä vastaus on liian yksinkertainen. Aika seurassanne on minulle suurinta onnea miten tahansa sen vietimmekään. *lausahti haltialordi hurmaavasti hymyillen. Hän ymmärsi hyvin malttamatonta neitoa, jolla oli nyt niin paljon nähtävää ja koettavaa ympärillään. Ylimys sen sijaan oli nähnyt jo jos jonkinlaisia juhlia, ja ainoa mikä herätti hänessä merkittävämpää iloa, seisoi elävänä edessään.* Vaan kenties annamme hetkeksi mahdollisuuden näille muillekin tanssipareille, joiden itsetuntoa taisimme äsken pahemman kerran koetella. *jatkoi haltialordi vilkaisten merkitsevästi niitä tanssipareja, jotka pian musiikin tauottua olivat päättäneet jättää leikin sikseen ja palanneet paikoilleen jurottamaan.* Mihin siis haluaisitte tutustua seuraavaksi, lady Daliah? *tiedusteli hän ystävällisesti seuralaiseensa katsoen, kun saattoi tämän lavalta ja sai tällä aikaan miltein ääneenkuultavan huokausten kuoron, sekä helpotuksen- että pettymyksensekaisen.*
<Daliah> Hetken vihreä katse ehti jo lakaista tanssilattiaa, jolle pahaonninen nauha oli kadonnut, mutta lopulta mokoma sai osakseen vain olkienkohautuksen. Täällä oli nähtävästi parilla muullakin leidillä hiukset vallattomasti auki, joten nämä rivit saivat nyt yhden osanottajan lisää. Vikkelät kädet sukivat loputkin palmikon aavistukset auki ja heittivät hiukset selänpuolelle, pois reunustamasta miltei maidonvalkeita kasvoja. Heleä nauru karkasi samalla noilta alituiseen hymyileviltä huulilta, lordi kun oli juuri maininnut nuo pöydissään jurottavat tanssin kadehtijat. ”Voi antaa kateellisten katsoa kun me näytämme miten hauskaa todella pidetään.” Miehen tiedustelu sai pienen mielen raksuttamaan villeillä kierroksilla. Mitähän hän haluaisi nyt tehdä? Oikeastaan oli tuolla hienoston keskellä hämmästyttävän hankalaa lähteä keksimään mitään sen kummempaa, hän olisi tyytynyt mielellään vain istumaan ja tapittamaan hienompiensa juhlintaa, mutta se olisi varmasti kyllästyttänyt lordia, jolle tällainen ei ollut niin uutta ja ihmeellistä. ”Haluaisitteko, että hieroisimme tuttavuutta joidenkuiden kanssa? Vai että lähtisimme pikku kävelylle katselemaan millä lailla muutkin kuin oman pöytäseurueemme hienot herrat ja leidit aikaansa tappavat?” *
Syrra: Molemmat kuulostavat ideoina varsin varteenotettavilta. Voisin esitellä teidät vähintään kuningasparille, jonka tunnen koko tästä juhlaväestä parhaiten. *vastasi lordi neidon ehdotuksiin, ollen tosin lievästi yllättynyt noista kuulemistaan vaihtoehdoista ensimmäiseen, tätä päällepäin kuitenkaan näyttämättä. Vaikutti siltä ettei toinen pelännyt enää siniveristen tunnistavan itseään kuten oli aiemmin kertonut nuo tunnistaneensa.* Kukaties haluaisitte käydä arvioimassa puutarhassa pidettävää näyttelyä. *jatkoi lordi huomaavaisesti neidon jälkimmäisiin sanoihin. Ei ihme jos toinen oli tietämätön aatelisjuhlien tarjoamista mahdollisuuksista, eihän ylimyskään ollut järin perillä vastaavasti kansanomaisempiin pitoihin kuuluvista tavoista. Eipä tosin sillä, ettäkö ne olisivat häntä koskaan pahemmin kiinnostaneetkaan…* …kuten tiedätte, arvostetaan näissä piireissä niin ikään taiteellisia lahjoja ja käsityötaitoja, vaikka jälkimmäisiä sovelletaankin lähinnä turhamaisten koriste-esineiden näpertelyyn. Yhtä kaikki on tapana, että moisten harrastusten harjoittajat keräävät työnsä aina sopivissa tilaisuuksissa muiden nähtäville. Tasoa voisi yleisellä mittapuulla kutsua jopa korkeaksi, sillä kilpailu on tietenkin kovaa. *lisäsi haltiaylimys merkitseväisesti naurahtaen. Mistäpä maallisesta aateliset eivät olisi löytäneet keskenään tavoittelunaihetta, olivatpa kyseessä sitten avioliitot, maine tai mammona.* Vaan käykäämme ensin tervehtimässä mainitsemiani henkilöitä. *totesi hän ohjatessaan neitoa jo kohti kuningasparia, jonka ympärillä liehakoineet ylimykset tekivät ihmeen sopivasti tilaa heidän lähestyessään.*
<Daliah> Ilta tuntui jo aavistuksen viilenneen ja kaunista huivia kiedottiin jo tiiviimmin hartioiden ympärille. Musikantit olivat aloittaneet uuden, edelliseltä hämmästyttävän paljon kuulostavan kappaleen soitannan ja tanssille varattu alue tuntui vetävän taas puoleensa yhtä suuren joukon kuin edelliskerrallakin. Pöytiin näyttivät jäävän hieman vanhempi väki ja sellaiset nuoremmat joilla näytti olevan tiiviit keskustelut käynnissä. Eräänkin miesjoukon äänen voimakkuus tuntui jatkuvasti vain kohoavan, herroilla tuntui olevan varsin kiihkeät mielipiteet aiheesta, eikä ollut vaikeaa päätellä niiden olevan ristiriidassa toistensa kanssa. Noihin ei nuori nainen olisikaan halunnut tutustua, mutta muutama lempeämmän näköinen varttuneempi nainen olisi voinut olla miellyttävääkin puheseuraa hetken aikaa. Tosin tietty vain sellaiset, joita Daliah ei itse tunnistaisi, näinollen ei toinenkaan voinut ymmärtää juttelevansa piialle. Ehdotus, että he menisivät tuosta vain juttelemaan itse hallitsijalle kuulosti pöyristyttävältä. ”Eheen minä ajattelut kuin johonkuhun...” Muuta ei neito ehtinytkään mumista, kun lordi lähti jo viemään häntä kohti kuninkaan istuinta. ”Rakas lordi, tämä on hullua. En minä osaa edes niiata heidän edessään!” Kuiski hätääntynyt ääni. Taide-esineiden katselu oli kuulostanut varsin mukavalta. Niin harvoin linnakkeessa pääsi nauttimaan mistään kivimuureja kauniimmasta.*
Syrra: Älkää huoliko turhista, kaunis enkelini. He ihastuvat teihin varmasti. *vastasi haltiaylimys vain hymyillen eikä selvästikään aikonut poiketa suunnastaan. Ei siis aikaakaan kun he seisoivatkin jo noiden illan imarrelluimpien henkilöiden kanssa vastakkain. Haltiaylimys kumarsi kummallekin, tosin niin lyhyesti, että hänen ja valtiaan täytyi todella olettaa olevan keskenään parempiakin ystäviä, muutoin tuota puolittaista elettä olisi voinut pitää pitkälti loukkauksena.* Iltaa, kuningas Herald ja kuningatar Thessalia. Järjestämänne juhlat ovat tähän mennessä olleet mitä viihdyttävimmät, mutta uskon kuitenkin saatelleeni varsinaisen Valon paikalle. Esittelisinkin teille siis ihastuttavan seuralaiseni lady Daliahin. *puhutteli lordi paikoiltaan noussutta kuningasparia, joka vaikutti jo valmiiksi harvinaisen haltioituneelta kasvoiltaan, aivan kuin nuo olisivat nähneet parhaillaan mitä kauneinta unta ympärillään. Tietenkin lordi Sýránícús kaunisteli hieman tilannetta, johon neidolla ei todellisuudessa olisi ollut lainkaan asiaa, ja jossa kuningas olisi kohdannut ylimyksen itsensäkin vain ohikiitävän hetken ennen päänsä putoamista.* "Kas, vanha, hyvä ystäväni! Ehdin sinua jo odotellakin." *aloitti kuningas harvinaisen tuttavalliseen tyyliin, mikä hovissa merkitsi suurinta arvonantoa, minkä alamainen saattoi osakseen saada. Kuningatar tervehti tätä niin ikään lämpimästi, kunnes molemmat kääntyivät pian toisen puoleen.* "Voi, te olette siis se ihastuttava neitonen tanssilattialta, lady Daliah, en ymmärrä, miksemme ole aiemmin tavanneet." *ilahtui kuningas ja ojensi kätensä neidon kättä suudellakseen.* "Yhdyn mieheni sanoihin, lady Daliah, meidän on ehdottomasti tutustuttava toisiimme paremmin." *lisäsi kuningatar yhtä sydämelliseen sävyyn. Haltiaylimys oli ottanut askeleen taaemmas ja antoi toisen nyt rauhassa paistatella osakseen saamassaan huomiossa.*
<Daliah> Auki liehuva tukka nappasi kiinni pienimmästäkin tuulenvireestä ja hulmusi kuin kiusatakseen kantajaansa. Kerrassaan ärsyttävää, nyt kun neito pelkäsi joutuvansa noin korkean herran eteen hän manaili sitä ettei ollut ehtinyt sitoa hiuksiaan jollekin kauniille kampaukselle tai edes arkiselle palmikolle niskaan. Ajatus aidon kuninkaan tapaamisesta oli itsessään niin kammottava, ettei siinä riesaa olisi kukaan kaivannut. Dalin kaltaiset ihmiset näkivät kyllä kuninkaita, mutta tuolloin nuo siniveriset istuivat vaunuissa pitkien matkojen päässä tai pitivät puheita. Jopa palvelijat, jotka huolehtivat valtion tärkeimmän henkilön tarpeista, olivat syntyneet parempiin perheisiin, kuin kukaan linnakkeen muista palkollisista. Miten hullunkuriselta kaikki tuntuikaan! Ja aivan hetkessä, ennenkuin miehen aikeitta oli edes ehditty yrittää estää he jo seisoivat noiden kruunupäiden edessä, jotka oitis hyökkäsivät ujostelevan neidon kimppuun tai ainakin siltä se tuntui. Daliah niiasi syvään, taivuttaen toisen nilkkansa toisen taakse ja painaen päänsä alas, jotenkin sillä lailla kuin oli joskus nähnyt näin arvovaltaisten ihmisten edessä tehtävän. ”Tapanani ei ole juhlia tällä tavalla.” Vastasi hiljainen ääni ihmettelyyn. Eihän hän voinut kertoa, ettei ollut mikään lady, siitähän olisi seurannut potku takamukselle. Kuningattaren sanoille yritti tuo hymyillä niin suloisesti kuin vain osasi, vaikka todellisuudessa nuorta naista jännitti niin paljon että päänahkassa tuntui kihisevän. Hän yritti aistia lordin läsnäolon, mihin tuo nyt oli kadonnut? Ei kai vain jättänyt häntä tähän yksin olemaan vaikea?*
Syrra: *Vaikutti siltä kuin kuningaspari olisi halunnut kysellä neidolta vielä yhtä jos toistakin, ja turvallisesti neidon lähettyvillä viipyvältä haltiaylimykseltä tiedustelivat he ilman muuta sitä, mistä tämä oli moisen kullanhohtoisen aarteen löytänyt. Tähän lordi vastasi tietenkin vain naurahtaen ja jotakin välttelevän salamyhkäistä sepittäen, tietäen totuuden olevan toiselle liian herkkä julkituotavaksi. Muutenkin vaikutti tilanne olevan perin tukala seuralaiselleen, joten kunhan kuninkaalliset olivat vielä aikansa saaneet ihastella, kuinka kauniisti nämä kaksi sopivat toisilleen, päätti lordi päästää neidon pälkähästä ja ilmoittaa puutarhojen nyt kutsuvan heitä puoleensa, vihjaten myös leikkisästi syyksi lievän mustasukkaisuutensa seuralaisensa huomiosta. Kuningaspari vastasi tähän hieman pettyneesti mutta myös ilman muuta ymmärtävästi naurahtaen, ja niinpä koko jännittävä tilanne pääsi kohteliaiden hyvästien myötä viimein raukeamaan. Mikäli neito olisi miettinyt asetelmaa pidemmälle, olisi tämä melko varmasti ymmärtänyt nyt jälkeenpäin haltiaylimyksen tekemän valinnan viisauden, jos lähdettiin siitä, että toinen aikoi vielä jatkaa tavallista elämäänsä palvelijan asemassa. Olihan vaara kohdata kuka hyvänsä alempiarvoisempi ylimys linnan käytävillä paljon suurempi kuin kuningasparin toistuva kohtaaminen näiden viettäessä aikaansa pitkälti yksityisissä tiloissaan. Tämä olisi edelleen saattanut asettaa neidon hyvin omituiseen valoon, tai aiheuttaa tuolle vähintään pettymyksen, sillä kaikki se, mitä äskettäin oli tapahtunut, oli jo pitkälti pyyhkäisty pois kuninkaallisten muistista. Matka jatkui jo kohti puutarhaa.* Sanoinhan että he pitäisivät teistä, lady Daliah. Oletteko siis varma että haluatte palata vielä entiseen elämäänne? *tiedusteli haltiaylimys pieni pilke silmäkulmassaan.*
<Daliah> Jännityksestä hiukan värähtelevä ääni ei tahtonut talttua normaaliksi ja se kismitti äänenkäyttäjää entisestään. Kuinka hän muka voisi kertoa lapsilleen änkyttäneensä kuninkaallisen parin edessä. Se tuntui niin turhauttavalta, että jos neito olisi saanut nyt juosta sinne nurkan taakse olisi hän varmaan pillahtanut itkuun. Onneksi lordin rauhoittava läsnäolo tuntui pitävän tilanteen kasassa. Kun he nyt vain pian pääsisivät poistumaan. Olisi kammottavaa jos kuningatar todella puhui tosissaan, eikä vain kohteliaisuuttaan, että halusi tutustua sinileninkiseen tyttöseen paremmin. Ei tulisi kuuloonkaan. Mitä hän muka pystyisi maan tärkeimmälle naiselle itsestään kertomaan? Tarina teurastajan tyttärestä pyyhkimässä pölyjä vieraan linnan kirjastossa ei kuulostanut houkuttelevalta, mutta toisaalta valehtelu itsensä hallitsijan puolisolle tuntui itsemurhalta. Kiitokset kaikelle korkealle, ajatteli Daliah mielessään kun lordi hiukan leikkiä laskien antoi kuningasparin ymmärtää heidän tarpeensa nyt poistua puutarhan puolelle. Äänettömästi, itsekseen hymähtäen myönsi tuo tyttönen itselleen, että mies oli taas pelastanut hänet tukalasta tilanteesta. Mikä siinä olikin, että hänen jatkuvasti piti hermostua kaikesta. Rennompi elämänasenne voisi olla kultaa. Tosin sekin asia oli ääneen myönnettävä ettei tuo neitokainen omiensa seurassa ollut tällainen hermokimppu. Olisikin ihanaa nyt päästä hiljaiseen puutarhaan hengittämään vapaasti. Vaikka aateliston juhlat olivat ehdottomasti kokemisen arvoinen näky, joutui toinen jatkuvasti miettimään sitä miten käveli, ketä ja miten katsoi ja muutenkin piti yrittää pitää yllä mielikuvaa siitä, että hän kuuluisi tuohon monenkirjavaan joukkoon. Miehen sanat havahduttivat vikkelän mielen jälleen kerran omilta kimuranteilta poluiltaan. ”Tarkoitatteko että jäisinkö mieluummin tanssimaan kauniita tansseja kauniiden ihmisten ympäröimänä loppuiäksi? Ja söisin suussa sulavan ihania herkkuja päivittäin? Voi mitä te oikein puhuttekaan!” Daliah nauroi vapautuneesti ja puisteli päätään. ”Minusta kun on niin suloisen ihanaa tehdä töitä aamunkoitosta illan viime hetkiin ja juosta selkä vääränä sellaisten ihmisten hyväksi joita en koskaan edes tule tapaamaan. Ehei, en minä tänne hovin loistoon halua, harva meistä piioista semmoisesta unelmoi, ehkä vain ne kaikkein hulluimmat.” Keveät jalat hyppäsivät pari kertaa hyväntuulisesti ilmaan neitokaisen laskiessa leikkiä.
Syrra: Tämä nimenomainen hovi olisikin perin ansaitsemattomalla tavalla siunattu saadessaan kaltaisenne henkilön keskuuteensa loistamaan, lady Daliah. Ehei, jos mielipidettäni kysytään, olisi paikkanne ehdottomasti ylempänä arvossaan, erossa näiden turhamaisten siniveristen pinnallisista puheista, tavoista ja juonitteluista, vapaana elämään kuten kulloinkin haluaisitte, näkemään maailmaa. Moiseen asemaan voisin teidät kuvitella, kaunis enkelini, mutta en yhtään vähäisempään. *korjasi haltiaylimys sulavasti aiempaa tarkoitustaan, vaikuttaen näin ihmeellisellä tapaa olevan jälleen samaa mieltä neidon kanssa. Mitä kummaa hän mahtoi sitten tarkoittaa tällä mainitsemallaan asemalla, joka kuulosti olevan itseään kuningastakin korkeammalla? Tämä jäi toistaiseksi vain arvauksen varaan, sillä lordi vaikeni aiheesta heidän saavuttuaan puutarhaan, joka keskellä synkintä syksyäkin vaikutti taas yllättävän vehreäksi koristellulta. Sinne tänne teiden ja leveämpien levähdyspaikkojen varrelle oli aseteltu pieniä pöytiä ja jalustoja, joilla koreili joko värikkäitä maalauksia tai vaativia ristipistotöitä, kaikki ylellisesti toteutettuja ja kuin samasta kaavasta valettuja, kuvastaen mainiosti hovin loisteliasta elämää. Suurin osa aatelisista viihdytti itseään yhä tanssilavalla, joten hetki oli ehdottomasti ollut mitä sopivin tulla töitä ihailemaan. Puiden varjostamilla poluilla oli rauhallista ja valoisaa, jälkimmäisestä pitivät huolen ne lukemattomat kauniit lyhdyt, jotka saivat tavallisesti hämärän paikan näyttämään lähes yhtä loisteliaalta kuin minkä hyvänsä juhlasalin. Nuo suurimmassa osassa maalauksissa kuvatut seurapiirielämää ihannoivat aiheet olivat vain omiaan tehostamaan vaikutelmaa.*
<Daliah> Pilviverho taivaalla näytti ihmeellisen uhkaavalta, lähinnä siltä kuin mielisi tippua taivaalta alla ihmettelevien niskaan. Kuu näkyi silloin tällöin hohtavan jonkin vonkaleen takaa, mutta missään vaiheessa ei tuota yön valtiatarta näkynyt. Se soi vain aavistuksen valoaan lyhtyjen valaisemaan puutarhaan, jonka syksy oli jo ehtinyt riisua alastomaksi, tosin nuo jäljet oli hämmästyttävän taitavasti peitelty. Hetkisen olisi voinut jopa kuvitella kesän katuneen poismenoaan ja päättäneen saapua vielä sulostuttamaan maailmaa yhdeksi yöksi. Tosin hiljainen tuuli, ei ollut sellainen leppeä kesäinen vire vaan pikemminkin puhalsi läpi vaatteista ja sai helposti palelemaan. ”Onpa täällä kaunista.” Huoahti nuori nainen ja antoi katseensa kiertää jollain kummalla tavalla omituisen tuntuisessa näyssä. Hän asteli muutaman taulun luo ja jäi pää kallellaan niitä tutkimaan. Kauniita ne kyllä olivat, sitä ei voinut kieltää. Ei ollut vaikeaa päätellä itse taiteilijan intressejä kun tutkaili valkoleninkisiä neitokaisia kukkien keskellä tai muutamaa ruusua kasvamassa keinun vieressä. Joistain kuvista tuntui välittyvän helpon elämän maku, vaikkakin varsin kauniilla kielellä. ”Osaatteko te maalata?” Daliah kohotti katseensa lordiin. ”Itse pystyn hahmottelemaan varsin hyvin... siis kynällä paperille. Mutten koskaan ole oppinut maalaamaan. Minusta ei olisi tällaisen jäljen tekijäksi.”
|
|
|
Post by R.C. on May 15, 2006 1:49:34 GMT 3
Syrra: Valehtelisin jos kieltäisin osaavani tätä taitoa, mutta vakuutan teille, lady Daliah, että taitavinkin kuva on usein turhan kaukana totuudesta. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka teidät, rakas enkelini. Yksin kauneuttanne olisi todennäköisesti mahdotonta vangita lattealle paperille, vaikka jos mahdollisuus siihen ilmenisi, en epäröisi mieliksenne yrittää. *vastasi haltiaylimys hyvinkin poliittisesti hymyillen, ja jatkoi pian:* Musiikki on sen sijaan enemmän mieleeni, sillä sen kautta koen voivani vapauttaa tunteitani tavalla, joka joissakin tilanteissa olisi muutoin mahdotonta. Sillä kuten varmasti olette jo havainneet, koostuu suurin osa tämänkin hovin elämästä vain kankeasta etiketistä ja pintapuolisista kohteliaisuuksista. Samaisessa seurassa, kuinka ruuhkaisessa hyvänsä, on oikeastaan helppo tuntea olonsa tyhjäksi ja yksinäiseksi, joten aina silloin tällöin vetäydyn mielelläni johonkin yhtä rauhalliseen paikkaan kuten tämä puutarha täällä, ja annan huiluni soitannan keventää mieltäni. Tämä tietenkin olisi nyt tarpeetonta, sillä tunnen löytäneeni seurastanne sen jonkin, jota noina apeina hetkinä tuulen kanssa keskustellen aina kaipasin. Aidon vilpittömyyden ja puhtaan kauneuden, rakas enkelini. Teidän kanssanne tunnen todella olevani vapaa. *puheli haltiaylimys syvään neidon silmiin katsoen, kunnes hätkähti hieman tajutessaan kai sanoneensa jo paljon enemmän, mitä toinen ehkä jaksoi kuunnellakaan. Hän käänsi kuin kerrankin hämmentyneenä katseensa ja hymyili hieman moiselle vuodatukselleen.*
<Daliah> ”Olen niin kateellinen teille. Minä jos osaisin maalata en muuta tekisikään.” Olisi ollut ihanaa osata ilmaista itseään kuvin. Taiteilijan elämä oli varmasti muutenkin aivan erilaista kuin kenenkään muun maailmassa. Sai tehdä jotain mihin koki syvää intohimoa ja siitä vielä maksettiin niin tuntuvia palkkioita, että niillä varoille eli herroiksi koko ikänsä. Tai ainakin näin Daliah oli kuullut. Hän ei ollut eläissään tuntenut tai edes tiennyt ketään, joka olisi ollut niin taitava käsistään ja henkevä mieleltään, että olisi pystynyt noin herkkiin siveltimenvetoihin kuin yhdessä pienessä taulussa, josta suurisilmäinen tyttönen katseli takaisin ihailijaansa. Todella niin taidolla oli hänet kankaalle ikuistettu, että olisi ollut helppo kuvitella katsovansa ikkunaan, jonka takaa neitokainen katseli jännittävään yöhön. Kaukaa tuntui yhä vain kaikuvan tanssien sävelet, ne tuntuivat tuudittavan hetken unenomaiseen pehmeyteen. Lähinnä Dalin teki mieli alkaa pyöriä sävelen tahdissa. Soittamisen lahjakaan ei olisi ollut pahe. ”Osaatteko todella soittaa? Sehän on ihanaa! Itse hakkasin patoja kotona veljeni kanssa, kunnes jäimme mammalle kiinni. Siihen loppui minun muusikon urani.” Hauskat muistot toivat väriä nuoren naisen kasvoille hänen kuunnellessaan miehen sanoja, jotka olivat kyllä kauniita, mutta aika ihmeellistä kuultavaa. Ei vaatinut kovinkaan aktiivista mielikuvitusta tulkita nuo sanat joksikin muuksi kuin korrekteiksi, toverillisiksi kohteliaisuuksiksi. Jos joku renkipoika oli onnistunut sanomaan jotain tuon kaltaista Dalille, olisi hän ilman muuta olettanut pojan olevan ihastunut. Mutta tässä tapauksessa ei noin oikeastaan voinut ajatella. Ja saattoihan olla, että miehen erikoinen tausta puhui nyt noiden korulauseiden takana.Yhtä kaikki ei neitokainen osannut vastata mitään takaisin. Hänkin käänsi katseensa toisaalle ja yritti kuunnella kaukaista musiikkia. Hetken hiljaisuus ympäröi kaksikon, mikä alkoi hyvin nopeasti häiritä huivia yhä vain tiiviimmin ylleen kiskovaa.”Tule katsotaan noita tuolla kauempana olevia. Ei sitä koskaan tiedä vaikka löytäisimme jonkin tutun maiseman tai ihmisen.”Mokoma tauko keskustelussa oli pakko täyttää, jottei mies vahingossakaan kokisi tilannetta kiusalliseksi. Pienikokoinen käsi vilahti tarttumaan kiinni herran omaan johdattaakseen tuon seuraavan pöydän luo.
Syrra: Moni tunnettu taiteilija olisi myöskin kateellinen teille, lady Daliah, olettehan taideteos jo itsessänne. Kaunein mitä jumalat ovat luoneet. *muistutti haltiaylimys hymyillen ja kuulostaen jo enemmän tutulta itseltään, aina sanoittamassa mitä runollisimpia puheita ylistää seuralaistaan, mikä kuulosti tietenkin aina kovin mieluisalta korvaan, mutta moisiin kohteliaisuuksiin tottumattomasta varmasti myös niin uskomattomalta, että moiset korukieliset lauseet oli kai parempi sivuuttaa kuin aivan kirjaimellisesti käsittää. Tiesihän jokainen, miten sulavia herrasmiehet saattoivat suustaan olla, vaikka tämän suhteen jätti ylimys kilpailijansa varmasti kirkkaasti jälkeen. Syvällisempien ajatusten julkituominen unohdettiin pian taka-alalle lordin nyökätessä ja seuratessa neitoa tämän pyytämään suuntaan. Näkemättä oli toki vielä monia maalauksia, joista osa esitti neidon aavistuksen mukaan linnaa ympäröiviä maisemia tai hovin merkkihenkilöitä. Vaan olipa joukossa useita sellaisiakin kuvaelmia, jotka esittelivät maisemia kaukaa muilta mailta: itämaisia temppeleitä, viidakon eläimiä ja merellä seilaavia valkeapurjeisia laivoja. Kaikki osaltaan outoja ja uteliaisuutta herättäviä. Haltiaylimys katsoi tätä kaikkea pahemmin yllättymättä. Mikään näistä näkymistä ei tuntunut olevan hänelle vierasta.*
<Daliah> Lordin sanat oli jo pitemmän aikaa kuitattu kulttuurieroilla. Muussa tapauksessa olisi neitokainen varmasti kokenut olonsa useammin kiusaantuneeksi, kun joku viitsi jatkuvasti lausua hänestä jotain noin kaunista. Jos mies keräisi kaikki puheensa samaan kirjaan voisi hän niillä laulaa kymmeniä kauniita lauluja. Kaikki kauniit taulut ympärillään ei Daliah voinut olla kuvittelematta millaista olisi omistaa ne. Hänellä oli aina ollut unelma omasta kodista, jossa hänellä olisi taidesali ja sinne hän keräisi omasta mielestään koskettavia teoksia, veistoksia, maalauksia ja kirjoja. Toisaalta hän voisi antaa tuleville lapsilleen pari hiiltä käteen ja nuo saisivat sitten koristella kammarinsa seinät, siinähän olisi mitä ihaninta taidetta niin paljon kuin sielu sietää. Olipa hassua ajatella minkälainen äiti hänestä tulisi, hauska ainakin. Hänen lapsensa saisivat leikkiä paljon, eivätkä kyllä ikänä näkisi kun eläin tapettaisiin, se oli hirveää. Mutta taas hänen pieni päänsä teki sen, lähti vain kuljeskelemaan omia polkujaan. Miksi ihmeessä hän nyt alkoi äitiyttä ajattelemaan? Katse, joka oli taas hetken ehtinyt syleillä kauniita käsitaidon todisteita kääntyi taas lordin puoleen. ”Kuvittele millaista tuolla on!” Hän osoitti ihastuneena yhtä kuvista, joka oli selvästi maalattu aivan eri maisemissa kuin missä he nyt olivat. ”Miten erilaisen näköistä muutenkin ja nuo rakennukset ovat ihanan värikkäitä! En olekkaan koskaan käsittänyt miksi rakennusten pitää olla harmaita tai ruskeita. Olisipas hauskaa asua noin vaaleassa ja kauniisti koristellussa linnassa.” Neito viittasi selvästi suureen palatsimaiseen temppeliin, millaiseksi hän ei tosin sitä tietenkään tunnistanut.*
(( ...ja edellä oli loppuosa pelistämme, joka siirtyi vaihteeksi chatin puolelle. Foorumilla on näköjään kuitenkin jonkinlainen merkkirajoitus/viesti. ))
|
|
|
Post by R.C. on May 16, 2006 0:45:57 GMT 3
”Kaikella kunnioituksella olisi minun vaikeaa enää vain kuvitella tätä kaikkea, lady Daliah, olenhan jo käynyt näissä kuvatuissa paikoissa ja nähnyt tämän kaiken elävämmin kuin tauluissa kerrotaan. Kuten sanottua, totuus on usein tarua antoisampaa. Toivoisin edelleen voivani joskus jakaa kaikki nämä maisemat kanssanne, ja esitellä teille myös oman palatsini, joka sekään ei ulkomuodoltaan muille häpeile.”, muotoili haltiaylimys hymyillen ja lähinnä nyt pintapuolisesti noita tauluja silmäillen, vaikka vaikuttikin yhtä kiinnostuneelta aiheesta kuin neitokin. ”Älkää siis suotta unohtako, rakas enkelini, että voin viedä teidät ihmeelliselle matkalle maan ääriin milloin tahansa sitä vain haluaisitte. Tähän asiaan eivät edes tämän hovin umpimieliset asenteet vähääkään vaikuttaisi.”, muistutti lordi edelleen hyväntuulisesti, ansaiten viimeistään nyt jo huomattavasti enemmän painoarvoa sanoilleen. Lienihän hän selvästi tarpeeksi varakas ja vaikutusvaltainen ollakseen aiemmin koetun kaltaisissa, läheisissä väleissä itseensä linnan kuninkaaseen. Viikon tai kahden huviretki maailmankolkkaan jos toiseenkin ei moiselle henkilölle olisi tuskin ongelma eikä mikään järjestää. Vähitellen alkoi puutarhaan valua enemmänkin aatelisväkeä, kun ensimmäiset tanssiparit olivat ehtineet pyörähdellä itsensä väsyksiin ja muukin juhlijakunta keksi etsiä hieman vaihtelua osakseen. Musiikki lavalla ei kuitenkaan kuulostanut vielä tauonneen, sillä olihan sekä juhlan että tanssin määrä jatkua tarpeen vaatiessa vaikka aamun tunneille saakka. Tavallisesti tosin kuningasparin ja heidän arvovaltaisimpien vieraidensa siirtyminen esipihan toisella puolen kohoavaan palatsiin merkitsi kuitenkin pitojen vähittäistä hiljenemistä, sillä tämä tapahtui sentään jo useamman kuohuvan pikarillisen jälkeen sudenhetken saatossa. Soittoa, esityksiä, ruokaa ja juomaa oli tosin tämänkin jälkeen vielä sekä jatkuvasti että ruhtinaallisesti tarjolla, vaikka ainakin jälkimmäisen osalta oli suurin osa aatelisista jo niin täynnä, että yksin leidit alkoivat tuntea olonsa tukaliksi kireissä korseteissaan. Kylmenneiden ja koskemattomien ruokien katoaminen keittiöihin ja uusien, höyryävien tarjottimien tasainen kiikuttaminen takaisin oli vain yksi hyvä osoitus ylhäisön suruttomasta tuhlauksesta. Kaksikon käytyä läpi koko puutarhan tauluineen ja käsitöineen päätyivät he kierroksensa lopuksi taas portille, joka johti takaisin varsinaiselle juhlapaikalle. Osa vanhimmasta ja nuorimmasta väestä oli kaikesta päätellen vetäytynyt jo juhla-aterian sekä muutamien tanssien jälkeen huoneisiinsa lepäämään, eikä joidenkin tiiviimpien ylhäisöseurueiden sulkeutuminen yksityistilojensa takkahuoneisiin tai teesaleihin vaikuttanut sekään ajankohtaan nähden tavattomalta. Siniveriset erosivat nähtävästi tässäkin suhteessa paljon tavallisesta kansasta, sillä siinä missä rahvas nautti juhlista yhtenäisenä, riehakkaana joukkona, jakautui aatelisväki mieluummin tarkoin mitoitettuihin kuppikuntiin. Yhä esipihalla toki juhlijoita riitti, mutta tämä väensuuntaus oli kaiken aikaa harvenemaan päin. Saatettuaan seuralaisensa portin tuolle puolen kohdisti lordi tähän taas lempeän kysyvän katseensa. ”Ilta alkaa olla jo pitkällä, m’lady. Haluaisitteko vielä tanssia kanssani sävelmän jos toisenkin ja lähteä sitten katsomaan Valon riehan kuvioita, vai viihdyttekö mieluummin edelleen täällä muun ylhäisön keskuudessa?”, tiedusteli haltiaylimys ystävällisesti, sillä hän ei ollut toki unohtanut sitä säteilevää intoa, joka neidon katseesta oli välittynyt tämän kertoessa hänelle taannoin tuosta kansanomaisesta tapahtumasta. Kumpi siis olisikaan hauskempaa, jäädäkö tänne juhlimaan ja haalimaan lisää harvinaisia kokemuksia muille kerrottavaksi, vaiko nauttia kahdesta, lähes täysin erilaisesta juhlasta samalla kertaa? Siinä oli neidolla jälleen valinta edessään. Yön kiristäessä otettaan olivat musikanttien soittimineen näppäilemät nuotit vaihtuneet uneliaan lempeiksi säveliksi, ja parien iloiset tanssahtelut hidastuneet liukuviksi, haaveellisiksi askelkuvioiksi. Tämäkin taisi poiketa huomattavasti siitä menosta ja meiningistä, joka illan saatossa, ajan ja oluen kuluessa, alkoi linnan yleisissä saleissa vain parantua. Lordi Sýránícús itse ei tietenkään olisi tuohon edellämainittuun, jumalattomaan remuamiseen ja ryskeeseen vaivautunut tutustumaan, mutta saattoiko tätä mielipidettä nyt taaskaan kasvoiltaan kavaltaa? Eipä tietenkään. Hänen kulissinsa olivat aina rehellisen täydelliset ja poliittiset. Miten ilta tästä siis jatkuisikaan, olisi täysin neidon toiveiden saneltavissa. Haltiaylimys tarkkaili myöskin seuralaisensa yleistä vireyttä, olihan toinen ehtinyt kokea illan aikana yhtä jos toistakin odottamatonta, ja juuri jännitys kaikesta uudesta oli usein uuvuttavinta.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 17, 2006 10:44:12 GMT 3
Ajatus, että lordilla itsellään olisi kuvan kauniiseen rakennukseen verrattavissa oleva palatsi tuntui jostain syystä hämmentävältä, mutta myös huvittavalta. Neitokaisen teki hirveästi mieli hihkaista jotain tyyliin 'niin varmaan' tai 'älä nyt hulluja puhu'. Tietenkin hän piti suunsa, eikä lausunut mitään, millä olisi voinut toista loukata, mutta tästäkin huolimatta hän jäi epäilevälle kannalle. Sen nyt vielä saattoi jotenkin käsittää, että joku pikkuaatelinen viettäisi hänen kanssaan aikaansa, mutta että henkilö jolla oli 'palatsi'. Eihän koko Myrkmeressä ollut yhtä ainutta niin rikasta olentoa, jolla olisi ollut varaa mihinkään tuon kuvassa kajastavan kauneuden kaltaiseen. Mutta pitäen ajatuksensa ominaan päätti Daliah vain hymyillä ja nyökätä miehen puheille. Tämä mies oli kerrassaan hurmaava, eikä hän mistään hinnasta olisi halunnut tuoda harmistunutta ilmettä noille jaloille kasvoille. Saattoihan olla, että Daliah oli vain ymmärtänyt puhutun väärin, tämä ei varmasti tulisi heistä kummallekaan shokkina. Kun mies sitten alkoi hyväntuulisesti puhua huvittelu matkasta lie minnepäin maailmaa kurtisti nuori nainen hieman kulmiaan. Eihän hän nyt tästä mihinkään voisi lähteä, vaikka kuinka haluaisikin. Olihan selvä, että jos hän jättäisi työnsä tekemättä, olisi turha toivoa niitä olevan, kun hän palaisi sieltä jostain. Tottahan toki jok'ikisen nuoren naisen unelma olisi päästä näkemään, jotain tuossa taulussa kuvatun kaltaista, mutta pitihän tässä pitää jalkansa maassa. Sitten kun hän olisi nukkumaan käymässä, silloin olisi hyvä hetki unelmoida ja matkata jännittäviin maailman kolkkiin. Sellaiset matkat eivät verottaneet kenenkään varoja tai tuoneet kellekään ongelmia. Juuri kun hän aikoi vastata jotain lordin esittämään eräänlaisen ehdotukseen ilmaantuivat ensimmäiset kirjavat leningit kirkumaan ja nauramaan puutarhaan. Nuori nainen hätkähti, kuin hän olisi täysin unohtanut mahdollisuuden, että muita ihmisiä olikaan olemassa, ja käänsi katseensa saapuneiden suunnalle. Hän hymähti ja käänsi huomionsa taas takaisin. ”Alamme selvästi saada seuraa.” Puutarhakierroksen päätyttyä ja kaksikon jälleen saavuttua portille he pysähtyivät, ilta tuntui venyneen jo pitkälle yöhön ja osa juhlaväestä kadonnut. Hassua, sillä toisen pihan juhlat, ne joissa tanssikin oli vikkelämpää, jatkuisivat vielä pitkään. Pieni tuulenvire sai vaaleat hiukset hulmuamaan hetkeksi ja antoi syyn paljaille käsille kadota huivin alle lämmittelemään. Toisen lausuma ehdotus tuntui sinänsä miellyttävältä, sillä voi kuinka hän olisikaan halunnut saapua tuon komean lordin kanssa kaiken sen riehan keskelle. Kyllä siinä olisi ollut väellä ihmettelemistä. Eihän tuokaan tyttö voinut luonnolleen mitään, hitunen turhamaisuutta, löytyi hänenkin, muuten varsin kultaisen luontonsa alta. Mutta jotenkin hänestä tuntui, ettei hän jaksanut mennä sinne pontikan hajuun ja hirveään meteliin. Viilentynyt yö oli saanut hänet jo hieman väsymään ja nyt kun kerran korvat olivat tottuneet noin suloiseen musiikkiin ja lordin lempeään ääneen, niitä alkaisi varmasti särkeä toisen pihan kaikessa kirkunassa ja raikuvassa musiikissa. Ja sitäpaitsi halusi hän vielä napata kauniilta tarjoiluastioilta muutaman makean hedelmän, ihan vain siitä syystä, ettei luultavasti koskaan tulisi maistamaan uudelleen mitään niiden kaltaista. ”Minun puolestani voimme aivan hyvin viettää täällä lopuniltaa. Väkikin näyttää nyt siinä määrin huvenneen, etten usko kenenkään enää edes kiinnittävän minuun huomiota.” Sitä paitsi, mietti tuo vielä perään mielessään, tuntuu aatelisillekin maistuvan miestä vahvemmat, tuskin täällä kukaan edes näkee vastapäistä tuolia pidemmälle. Vaikkei asia ihan niin olisikaan, oli neitonen luultavasti oikeassa siinä, ettei häneen enää paljoa huomiota kiinnitettäisi, komea lordi tosin varmasti saisi ansaitsemansa siivun varsinkin naisten huomiosta.
|
|
|
Post by R.C. on May 18, 2006 11:50:25 GMT 3
“Tehkäämme näin, lady Daliah. Epäilenpä tosin ettei kukaan lähde täältä tänä iltana sulokasta olemustanne muistamatta, varsinkaan, jos käymme vielä kerran tanssilattialla näyttäytymässä.”, vastasi haltiaylimys hymyillen ja tukahdutti vaivoin pienen helpotuksen huokauksen neidon päätöksen myötä. Kuten sanottua, häntä ei pahemmin olisi houkuttanut ottaa osaa johonkin rahvaanomaiseen rellestykseen nimeltä ‘Valon rieha’, olipa se kuinka “hauskaksi” haukuttu tapahtuma tahansa. Yksin hovin pidot olivat olleet pelkkä suuri vitsi lordin silmissä verrattuna niihin häikäiseviin voitonjuhliin, joita hänen kunniakseen oli viime ajat valtakunnassaan järjestetty. Siinä neito oli kuitenkin oikeassa, ettei kukaan ylhäisöstä koettanut tuota enää kuluvana iltana nolata tai arvostella. Juhlapaikalla keimailemat aatelisneidot kun saivat kyllä aika ajoin luvan havaita lordin kaltaisen harvinaisen jalon tapauksenkin käyskentelevän keskuudessaan, mutta ihaileviin katseisiin tuo huomio jäikin - kuten myös niiden lukemattomien herrasmiesten osalta, jotka käänsivät päätään ylimyksen seurassa käyvän kultakutrisen neidon kävellessä ohitseen. Lavalla he olivat, kuten lordi oli arvellutkin, jälleen menestys vailla vertaa. Tuskin linnassa oli koskaan nähty paria, joka olisi tanssinut yhtä sulavasti ja näyttävästi kuin nämä kaksi, saattaen ympäröivän yleisönsä lumoukseen, josta musikantitkaan eivät näitä olisi hennonneet herättää. Kaikesta yltäkylläisyydestäkin nautittuaan koitti kuitenkin viimein aika, jolloin jalat alkoivat harata vastaan ja luomet painua vastustamattomasti väsyneiden silmien varjoksi. Tätä silmälläpitäen oli haltiaylimys tietenkin sopivassa kohtaa valmis viimeistelemään iloisen illan ja viemään seuralaisensa turvallisesti takaisin sinne, mistä oli tämän hakenutkin. “Lienee tullut aika vetäytyä lepäämään, lady Daliah. Luvallanne saatan teidät nyt huoneeseenne.”, lausahti lordi kuin tilauksesta kun tuntui siltä, että uupumus alkoi viimein vaatia komealta juhlinnalta veroaan. Ja jos toinen oli nyt samaa mieltä kanssaan, ohjasi hän seuralaisensa halki esipihan ja alta portin, jolla hovimestari apupoikineen heidät syvään kumartaen hyvästeli. Tästä jatkui matka sisään linnaan ja taitavasti ohi ruuhkaisen salin, jossa nopealla silmäyksellä oli meno tosiaan vielä melkoista nähtävää ja kuultavaa. Vaikutti siltä kuin väki olisi illan edetessä vain innostunut roolileikeistään, niin moni heistä kantoi nyt jos jonkinlaista naamiota kasvoillaan. Kaksikon kohta käyttämän ovenkin liepeillä notkui pitkä miekkonen hirviömäisine kostyymeineen. Arvatenkin hän oli ottanut yhden liikaa ja nukkui jo täyttä päätä hurjan naamionsa alla. Haltiaylimys ei näyttänyt kiinnittävän tähän muukalaiseen merkittävämpää huomiota, vaikka ajattelikin tuon suuntaan odottamatta seuraavasti: “Olemme juhlineet tarpeeksemme. Voitte aloittaa hävityksen. Muistakaa määräämäni ajoitus.” “Käskystänne, valtias Sýránícús.”, kuului äänetön vastaus naamion varjosta. Kuin kollektiivisen käskyn myötä terästäytyivät nyt lukemattomat muutkin valekasvoiset henkilöt salissa ja laskivat jo vaivihkaa kätensä viittojensa kätköissä vartoneiden aseittensa kahvoille. Tähän mennessä haltiaylimys seuralaisineen oli kuitenkin jo hyvän aikaa sitten kadonnut paikalta, lordin saatellessa neitoa edelleen pitkin portaita ja mutkittelevia käytäviä, kunnes he olivat saapuneet toisen ovelle asti. Tässä vaiheessa kumarsi ylimys seuralaiselleen tietenkin syvään ja lausui kiitoksensa kuluneesta illasta: “Lady Daliah, on ollut suunnaton ilo ja kunnia saada juhlia kanssanne tänä iltana…”, aloitti hän sulavasti puheensa, mutta keskeytti lauseensa kun jostain kaukaa alkoi kantautua omituisten jyrähdysten kaikua. Jopa käytävän seinätkin tärisivät noiden äänten voimasta, ja ylhäältä katosta pöllähteli pieniä pilviä pölyä ja kuivaa laastia. “Nuo eivät takuulla olleet vain kunnialaukausten jälkimaininkeja.”, totesi lordi kulmiaan rypistäen voimakkaiden kumahdusten hetkeksi tauotessa. Ylimys vaikutti yllättyneeltä, mitä hän ei tietenkään todellisuudessa ollut.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on May 19, 2006 10:43:31 GMT 3
Tanssi lordin kanssa oli jälleen kerran yhtä suloinen kokemus kuin aikaisemminkin. Vaikka askeleet eivät nyt käyneetkään yhtä lentävästi kuin avausvalssissa, tuntui koko tuon ajan pari kuuluvan kuin johonkin toiseen maailmaan. Tass hulmusi vaalea hiuspaljous tuulessa ja sen keskeltä kuului muutamaan otteeseen nautinnollinen heleä nauru. Vaikka yö olikin jo pitkällä ei tanssia millään olisi halunnut lopettaa. Tuntui niin ihmeelliseltä olla siinä missä oli tehdä sitä mitä teki. Ikävä kyllä tuo nuori nainen ei ollut kovin taitava näyttelijä, ainakaan tilanteissa joissa tunsi olonsa kotoisaksi ja kyllähän nuo luomet painuivat parikin kertaa hiukan pidemmäksi aikaa kuin pelkäksi räpsytykseksi silmien vihreyden ylle. Sentään hän ei haukottelemaan alkanut, mutta pikku hiljaa, kaiken hymyn ja nautinnon keskeltä saattoi helposti havaita kavalan väsymyksen hiipivän esille. Lopulta hän ei voinut estää pientä, huokaukseksi naamioita haukotusta karkaamasta esille. Ilmeisesti tämä oli viimeinen korsi, joka katkaisi kamelin selän ja lordin ehdotti lepäämään vetäytymistä. ”Niin kamalan vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuukin, taitavat vaihtoehdot olla vähissä.” Daliah hymyili ja nyökkäsi, hän oli niitä ihmisiä, joista väsymys vaati hyvin nopeasti raskaan veron. Kun kaksikko sitten lähti kohti porttia ja kaukana sen takana siintävää pikku kammiota, katseli unen jo sumentama silmäpari haikeasti kaikkea ympärillään olevaa. Hän ei koskaan sitten pihistänyt itselleen muutamaa noista eksoottisista hedelmistä, eikä koskaan ehtinyt hieroa tuttavuutta kenenkään aidon siniverisen kanssa. Mutta toisaalta, miten ihana ilta oli ollutkaan! Sen tuo neitokainen tiesi jo tuolla hetkellä, ettei hän eläissään, koskaan, ikinä tulisi unohtamaan tuota kyseistä Valon juhlaa. Hovimestarin kohdalla niiasi tuo hetken, mutta jatkoi sitten haaveilujaan. Lyhyeksi ajaksi unohdettiin jopa lordin läsnäolo, kun vielä suhteellisen vilkkaana hyörivä mielikuvitus pääsi siivilleen ja vei hänet kauas siihen samaiseen kauniiseen palatsiin, joka puutarhassa olevassa taulussa oli kuvattuna. Kauniissa mielikuvissaan Daliah käyskenteli palatsissa kauniissa kerman värisessä silkki leningissä ja katseli erikoisia lintuja ja kuunteli jonkin musikantin soitantaa. Ja olisi aina kesä, siellä olisi. Saliin saapuminen katkaisi suloiset fantasiat. Suuri huone oli yhä tupaten täynnä ja ihmisillä ilonpito korkeimmillaan. Olipahan hassua kuvitella, että hän oli tähän asti viettänyt juuri tuon näköisiä Valon juhlia. Kerran jopa tanssinut yhdellä pöydistä, tosin vain hyvin lyhyen hetken ja hävennyt sitä seuraavana päivänä aivan hirveästi. Muutama tuttu naama vilahti siellä täällä, mutta ilmeisesti tänä vuonna olivat nuo naamiot kovassa huudossa. Paljon useammalla oli jonkinlainen omituinen päähine tai jokin vempele, joka peitti kasvot. Hassua, ei kukaan ollut puhunut, että nyt olisi naamioiden vuosi. No toisaalta saattoihan olla, että moni oli vain itsekseen päättänyt laittaa jonkin arvoituksellisen peiton kasvoilleen ja tänä vuonna todella moni muu oli tehnyt saman päätöksen. Astuminen kuumasta ja kosteasta salista ulos tuntui helpottavalta. Mielikin hiukan virkosi käytävällä puhaltamasta viileästä ilmasta. Nuori nainen äityi tapaiseensa turhaan lörpöttelyyn ja koko pitkän matkan kun jonka tuo kaksikko kulutti hänen kammionsa ovelle, kävi pieni suu. Ilmeisesti tarve käydä koko illan tapahtumat kommentoiden läpi tuntui hänestä tarpeelliselta. Kaikesta päätellen tanssiminen oli ollut ehdoton suosikki, hyvänä kakkosenaan puutarhassa vierailu. Kuninkaan tapaaminen tuntui vieläkin menevän järkytyksestä, vaikkakin jälkikäteen ajatellen aika hupaisasta sellaisesta. Loppuen lopuksi kaikki käytävät ja portaat oli matkattu nopeasti ja kohta nuo kaksi seisoivatkin samassa paikassa mistä ilta oli alkanutkin. Nuori nainenkin oli hiljentynyt, odottaen nyt lordin sanovan jotain ja juuri kun mies oli sanaisen arkkunsa avannut tapahtui jotain selittämätöntä, jotain joka sai sinisen kankaan verhoaman kehon säpsähtämään pahan päiväisesti. Omituinen vieras ääni, kuin tykki, mutta kumeampi, murahtavampi ja tavallaan iskevämpi. Alkanut lause keskeytyi ja kohta kuului toinenkin ääni. Vihreät silmät rävähtivät auki ja niistä kuvastavaa epävarmuutta ja pelkoa ei ollut vaikeaa tulkita. Kolmaskin jyrähdys ja nuoren naisen katse kohosi hitaasti katon rajaan, missä tomu pöllysi ja ikkunalaseihin jotka tärisivät karmeissaan. ”Ei.. en minäkään usko tykeiksi. Mitä ihmettä nuo ovat?” Daliah lähinnä kuiskasi tukahtuneella äänellään. Hänen päässään lähti sillä hetkellä vilistämään aimo rivi vaihtoehtoja äänen syyksi, mutta yhtälailla vaihtoehtoja siihen, mitä hänen kannattaisi tehdä. Pitäisikö mennä ottamaan selvää? Saattaisi tosin olla järkevämpää antaa rohkeampien tutkia ja itse vain juosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaisi. Toisaalta, voisihan hän vain lukittautua kammioonsa, tuskin täältä kukaan tajuaisi häntä etsiä, jos nyt niin hullusti kävisi, että joku etsisi häntä. Nopeasti vilisevät ajatukset alkoivat jo takellella toisiinsa. ”Mitä... mitä nyt teemme?”
|
|