|
Post by PikkuSusi on Jan 1, 2009 0:31:00 GMT 3
(( Tämä peli on siis jo varattu. ))
Kaski
Lumi rasahti. Hangen pinta oli kova ja sileä, mutta sen alla oli petollisen pehmeää ja syvää puuterilunta. Kasken jalka upposi niin syvälle, että lumen karkea pinta kosketti vatsaa ja jalka piti suorastaan riuhtoa ylöspäin. Jalat nousivat ja laskivat rytmikkäästi, tasaisesti, iskivät rikki kovan peitteen ja talloivat alas petollisen lumen. Jalat tamppasivat tietä pienemmille kulkea.
Ori vilkaisi taakseen. Siellä kaksi varsaa kamppaili tietään eteenpäin, silmät puoliummessa, korvat sivuille painuneina. Varsat olivat samankokoisia, vaikka eri ikäisiä. Orin poika, Shrapnel, oli vasta hyvin pieni, ei osannut vielä edes puhua. Vain viikon, muutaman ikäinen? Ei ori ollut itsekään varma. Aika oli mennyt niin nopeasti, liian nopeasti… Ja ihmeellistä, Shrapnel oli selvinnyt. Vaikka olikin hentoinen, niin hyvin reipas ja rohkea poika.
Toinen varsa, Valkea… Niin, Valkeaksi varsa itseään nimitti. Se oli Shrapnelin kanssa samankokoinen, mutta varmasti ainakin muutaman viikon vanhempi. Ja muutenkin Valkean ruumiinrakenteesta päätellen se taisi olla ponin varsa. Ei ori enempää tiennyt tuosta pienestä tammasta – se oli ilmestynyt vasta aamulla ja kertonut hänelle, että hänen vanha ystävänsä tarvitsi apua… Ilmeisesti paljon apua. Hetken aikaa Kaski oli kuvitellut, että Shrapnelin äiti, hänen rakastettunsa, olisi selvinnyt, mutta… Ori pudisti itsekseen päätään ja käänsi katseensa takaisin eteenpäin.
Ei. Kaski tiesi, että nyt oli kyse Trierdesistä.
Kaski siristi silmiään naamionsa suojassa. Metalli oli huurteessa, sen verran ilmassa oli pakkasta. Orin silmät olivat pistävän siniset. Jään siniset. Sillä hetkellä täynnä piilotettua tuskaa, täynnä kaipausta ja vihaa ja kostonhimoa ja turhautumista… Ori puri hampaitaan, suupielissä oli vaahtoa. Lihakset työskentelivät taukoamatta, jalat puskivat eteenpäin. Välähdyksiä, muistoja. Dionin silmät, viimeiset sanat, mitä tuo lausui, se kamala, kamala ilta, kun Shrapnel oli syntynyt ja Dion—
Kaski ravisti päätään voimakkaasti, ärähti itselleen. Lyhyt harja heilahteli raivokkaasti ja leikattu häntä piiskasi ilmaa muutaman kerran, vihaisesti.
”Siniharja?” kysyi pieni, hento ääni Kasken takaa. Ori sulki silmänsä, keräsi ajatuksensa kasaan, hidasti vauhtiaan ja hengitti muutamaan kertaan hyvään. Takoi aivoihinsa hyviä ajatuksia, hyviä ajatuksia, mukavia ajatuksia, jotta pysyisi kasassa ja jaksaisi jatkaa…
Kaski avasi silmänsä ja käänsi päätänsä sen verran, että näki taas taakseen. Orin karva höyrysi pakkasilmassa.
”Onko… onko hyvin kaikki, Siniharja?” Valkea kysyi. Tammavarsan pienet jalat lähes tärisivät päivän rasituksesta, mutta noiden taivaansinisten silmien katse oli häkellyttävä ja pistävä. Ja niin viaton… Shrapnel puolestaan oli vieläkin uupuneempi, se oli rojahtanut makaamaan heti, kun Kaski oli pysähtynyt. Kaski kääntyi ja otti muutamia askeleita, jotta saattoi kurottaa päätään ja tönäistä Shrapnelia rohkaisevasti. Ori nuolaisi varsansa päätä ja tuhisi hieman lämmintä ilmaa toisen sieraimiin.
”Jaksa vielä vähän aikaa, poika, kohta olemme perillä…” Kaski kuiskasi poikansa korvaan. Shrapnelin silmät tuijottivat Kasken omia, viattomina nekin. Vaikka olikin väsynyt, Shrapnel nyökäytti tomerasti päätään. Kaski soi pojalleen pienen hymyn ja nosti päänsä sitten ylös, vilkaisten Valkeaa
”Kaikki on hyvin, Valkea”, Kaski sanoi tyynnyttävästi ja ojensi päätään uudelleen. Epäröi sitten hetken, mutta pukkasi sitten myös Valkeaa kannustavasti kylkeen. ”Olet pitänyt hyvää huolta Pojasta, Shrapnelista, mutta jaksa sinäkin vielä vähän. Matkaa tuskin on enää paljoa.”
Kaski muistutti itselleen, että Valkea oli tehnyt tämän saman matkan jo ainakin kerran, ja aivan yksin. Olivat he toki pitäneet aina välillä lepotaukoja, jolloin varsat olivat saaneet lepuutella jalkojaan, mutta nekään eivät olleet kamalan pitkiä taukoja. Kaski halusi päästä nopeasti perille, jos Trierdesillä hänelle oli asiaa. Kaskella olisi paljon juteltavaa Trierdesin kanssa, tai niin ori ainakin uskoi.
”Pysykää te hetken aikaa tässä, minä menen vähän matkaa eteenpäin, käyn tuon kukkulan takana ja tulen sitten takaisin, käyn katsomassa, kuinka pitkä matka meillä vielä on.” Kaski vilkaisi Valkeaa. Varsan kasvoilla näkyi ilme, joka kuvasi samaan aikaan ankaraa keskittymistä ja hämmentymistä. Kaski korskahti ja tökkäisi Valkeaa uudelleen kylkeen. ’Se on vasta pieni varsa, ei se ymmärrä, jos puhut noin’, Kaski toitotti itselleen.
”Minä menen käymään tuolla, tulen kohta takaisin. Odottakaa te siinä.” Valkea nyökkäsi, helpottuneena ja kävi makaamaan Shrapnelin viereen.
”Ei hätää, Poika”, Kaski kuuli Valkean sanovan, kun hän oli jo kääntynyt ja alkanut raivaamaan uudelleen. ”Kaikki on hyvin. Siniharja käy tuolla tallaamassa meille Valkoista Kylmää ja sitten ollaan kohta Harmaan luona ja sitten…” Varsan hento ääni katosi kuuluvista, kun ori jatkoi matkaa.
Kaski tunsi sydämensä hakkaavan lujaa, hän e tiennyt yhtään, mitä ajatella. Mitä jos Harmaa ei ollutkaan Trierdes? Tai jos olikin? Mitä sanottavaa Kaskella olisi tuolle kovia kärsineelle hevoselle? Trierdes oli niin kovin yrittänyt saada aikaan muutosta ja se ei ollut onnistunut… Ja kuinka Kaski itseään syytti siitä, mitä oli antanut muiden tehdä Trierdesille. Sillä vasta vähän aikaa sitten, hiljalleen ori oli alkanut ymmärtää omien tekojensa järjettömyyden ja omien aatteidensa fanaattisuuden.
Mutta nyt… kaikki oli toisin. Kasken maailma oli romahtanut ja ori vasta haki uusia askelkiviä elämälleen. Eikä tiennyt, olisiko jaksanut jatkaa etsintää, jos Shrapnelia ei olisi ollut…
Kaski saavutti pienen kukkulan laen ja vilkaisi alas. Vaikka aurinko oli jo melkein laskenut, sen viimeiset säteet valaisivat siltä kauempana alhaalla häämöttävälle joenuomalle. Lumi oli sulanut kokonaan pienen joen ympäriltä, sillä joen toisella puolella alkoi aavikko. Ja siellä joen tuntumassa Kaski erotti tutun ystävänsä… mutta jotain oli pielessä, niin kamalan pielessä. Se oli Trierdes, mutta aivan--
”Mitä ne ovat tehneet sinulle?” Kasken ääni lausui ääneen tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Orin tuijotti järkyttyneenä alaspäin.
”Mitä minä olen tehnyt…”
(( Hmm, hieman ruosteessa olen. : ) Otsikko tuli mieleeni hetken mielijohteesta - ajattelin, että se pätee jotenkin molempien hahmoihin. ))
|
|
|
Post by dallan on Feb 2, 2009 8:44:28 GMT 3
((Kesti vähän, kun olin tammikuussa kolmisen viikkoa kipeä enkä päässyt siksi kirjoittamaan.))
Ripple tuli. Se oli onni, sillä oli tavallaan hyvin vastuutonta lähettää varsa pitkälle ja vaativalle matkalle omin avuin. Toisaalta Trierdes ei olisi liikuntarajoitteisena voinut muutakaan kuin neuvoa pienelle tietä turvalliseen suuntaan. Ainakaan hän ei ollut mennyt maille, jossa voisi tulla syödyksi elävältä Ison eikä lainkaan avuliaan Mustan suihin. Orpovarsan ensivuodet olivat vaarallista aikaa, ellei kukaan ottaisi tätä turvattavakseen. Pessimistisin puoli Trierdesistä ajatteli, että joskus niin jopa olisi ehkä tällä saarella paras, sillä siten varsa pääsisi takaisin äitinsä luokse, mutta eivät asiat lopulta menneet niin. Todellisuudessa toivo kuoli vasta viimeisenä. Ei asioita abstraktisti ajattelevan olennon varsoja enää saatu vain biologisesta tarpeesta vaan aidosta uskosta maailman hyvyyteen.
Toinen ori vaikutti syyttävän itseään kaikesta. Se oli paha, sillä sekään ei ollut totta. Tunteet silti osasivat olla niin rajuja, että ne vääristivät tosiasiat ja saivat uskomaan aivan toisin. Siinä tilassa tarvittaisiin asioiden selittäjää. Entinen Trierdes olisi ehkä tarttunut tilanteeseen ilomielin ja antanut parastaan valistaen toveriaan omilla työstetyillä ajatuksillaan seisten itsevarmasti niiden takana. Nykyään harmaa ei enää tiennyt. Häneen sattui ja hän pelkäsi sanoa mitään tietäen kuinka väärin asiat voisivat mennä. Ori mietti yhä paljon, mutta erilaisesti tavalla, missä kaikki tuntui jäävän valtavan epävarmuuden verhoon ilman, että mikään aika ja minkäänlainen miettimistyö saattoi tuota epävarmuutta poistaa. Ori oli miettinyt pitkään, mitä sanoisi ja miten ja parhaalta oli tuntunut, ettei harmaa sanoisi mitään lohduttavaa tai mitään kaunista vain vaikuttaakseen asioihin. Harmaa oli päättänyt puhua kylmästi totta, vaikka suoran totuuden sanominen usein olikin tapa, jolla mennä eniten keskustelussa vikaan.
Totuus oli niin passiivista vailla aitoa halua vaikuttaa toiseen. Normaalisti sanavalinnoilla ja sillä, mitä kertoi, miten kertoi ja mitä ei kertonut, oli lukemattomia mahdollisia eri vaihtoehtoja yrittää auttaa tai olla harmiksi. Totuus vain oli omassa muodossaan tavoittelematta mitään noista asioista vaikuttaen kuulijoiden elämään miten ikinä vaikuttikaan. Jokin siinä kaikessa tuntui niin rehelliseltä ja tilanteeseen sopivalta. Kummallekin olisi ollut ehkä helpompaa haudata koko tapahtunut eikä käsitellä sitä enää ikinä jatkaen elämäänsä omalla painollaan. Mennyt ei kuitenkaan siitä muuttunut. Ehkä se oli parasta kohdata avoimesti juuri niin huonosti, miten asiat olivat menneet kuvittelematta hyviä seurauksia sinne, missä ne eivät tosiasiassa olleet. Elämä jatkuisi siitä eteenpäin omalla painolla omaan suuntaansa ilman, että siihen tarvitsi koskea enempää, mitä menneisyys oli sitä aidosti koskettanut. Tavallaan kaikki tuo rehellisyys tuntui kylmältä ja välinpitämättömältä aivan kuin vanhan ystävyyden rippeet olisivat muuttuneet täydelliseksi piittaamattomuudeksi puoleen tai toiseen siitä, mitä toiselle kävisi. Trierdes ei kuitenkaan tarkoittanut sitä niin. Hän välitti Ripplestä ja näin ollen olisi totta kai sanonut asiat kauniisti tai lohduttavasti jos vain olisi keksinyt keinon sanoa ne niin ilman, että se luultavasti potkaisisi takaisin tulevaisuudessa vielä nyt saavutettua hurjasti lujempaa takaisin. Asioiden nurja puoli oli niin läsnä, ettei sitä eikä väistämätöntä lähitulevaisuutta voinut enää peittää. Se vähensi myös vähän Trierdesin katumusta kutsua Ripple tänään tänne. Hänen olisi kuitenkin luultavasti kohdattava nämä asiat hyvin pian jos sana yhtään hevosyhteisössä kantoi korvasta toiseen. Sama saattoi koskea harmaata itseään. Sen näki Ripplestä ja aisti hänestä, vaikka ori ei sitä ollut vielä sanalla sanonut. Olemus kuitenkin tavallaan kertoi jo kaiken, joten ehkä orien oli parasta olla sanoissaankin toisilleen rehellisiä.
"Sinäkö?" Trierdes kysyi hieman hämmentyneeksi vastaten kuitenkin itse saman tien: "Taisit ainakin tulla taas pelastamaan nahkani." "Ole huoleti, nämä kaikki ovat niitä samoja vanhoja itseaiheutettuja vammoja viime kerrasta, jonka varmasti muistat. Enää en pyytäisi sinulta mitään sellaista. Jalkani eivät vain päässeet paranemaan kunnolla, kun tulin rasittaneeksi niitä juostessa liikaa ennen kuin ne ehtivät parantua kunnolla ja tänään en enää päässyt ylös. Sinä olit ainoa, jonka osasin kutsua apuun." Pieni tauko. "Ja kutsuin, sillä asia on kuitenkin lopulta kohdattava. Sinullakaan ei ole tainnut mennä hyvin?" harmaa päätti katsoen toveriaan aavistus surua ilmeessään. Ei omastaan, mutta Ripplen puolesta. Valkeat hevoset elivät niin harvoin itselleen.
|
|
|
Post by PikkuSusi on Jun 3, 2010 9:28:33 GMT 3
Kaski katsoi Trierdesiä pienen mäen harjalta, jolla seisoi. Orin sisällä kaikki tuntui kasvavan yhä suuremmaksi solmuksi, mustaksi, tyhjäksi tilaksi, joka hiljalleen jyrsi itseään suuremmaksi uusien vastoinkäymisten myötä. Kasken korvissa Trierdesin ääni kuulosti niin erilaiselta, sanat niin vierailta. Tuo ei ollut se Trierdes, minkä Kaski muisti – ja tiesi, ettei itsekään olisi se sama hevonen, joka aikoinaan kantoi haarniskaansa niin ylpeillen. Ja silti, siinä he olivat, riisuttuina, maailman murjomina ja paljaina.
Ori kuuli toisen sanat, katsoi ensin pitkään ystäväänsä, jähmettyneenä paikoilleen. Vaisto käski Kaskea jatkamaan matkaansa, alas, joen ylitse, ystävän luokse. Jos Trierdes häntä halusi enää ystävänä pitää – ei Kaski tiennyt. Hän oli pettänyt ystävänsä, mutta… Ehkä pystyisi nyt korvaamaan sen.
Jossain vaiheessa Kaski käänsi katseensa pois Trierdesistä, katsoi sivulle häpeästä, korvien kääntyessä taaksepäin. Kysymyksen jälkeen Kaski käänsi päänsä takaisin, otti askeleen mäkeä alaspäin ja avasi suunsa ikään kuin puhuen. Mutta hän näki Trierdesin vammat, haavat, haistoi veren ja näki, kuinka uupunut toinen oli. Näki jäljet hiekassa, kuinka toinen oli maannut paikoillaan varmasti jo pitkään (en tarkalleen muista, onko Trierdes tuossa ollut kauan!). Kasken sieraimet värähtivät, tuon katse käväisi Trierdesissä, mutta Kaski otti askeleen taaksepäin ja ravisti pienesti päätään, joko haluten kieltää jotain tai selvittääkseen päätään. Kaski vielä empi ja kääntyi ympäri, palaten muutaman askeleen taaksepäin häviten kukkulalta.
Kasken mielessä pyöri, häntä hävetti tavata Trierdes, vaikka hänellä oli ollut koko pitkä matka aikaa valmistautua siihen. Aski seisoi hetken paikoillaan ja hirnahti sitten kuuluvasti, kutsuvasti. Kaukana hän näki, kuinka Valkea nousi jäykästi ja työläästi jaloilleen ja kuinka jo melko unisen oloinen Shrapnel nousi myös Valkean auttamana. Kaski seurasi heitä hetken aikaa, kunnes oli varma, että nuo pystyisivät jatkamaan matkaa lumeen tallattua reittiä pitkin. Sitten ori kääntyi takaisin ja lähti laskeutumaan mäkeä alas tuskaisin mielen, häpeän ja toivottomuuden vallatessa tilaa. Kerrankin vihalle ei ollut paljoa enää tilaa – kuin se olisi polttanut itsensä loppuun Kasken sisällä.
Kaski astui kylmään, pieneen virtaan, joka ulottui häntä melkein vatsaan asti. Hän mietti, miten ihmeessä joku niin pieni kuin Valkea oli päässyt siitä yli… Ori kuitenkin pakotti katseensa Trierdesiin, mutta ei yhtäkkiä mennytkään toisen vierelle, vaan jäi seisomaan puolittain veteen.
”Minä…” Kaski aloitti, mutta sulki uudelleen suunsa. Tunteet ja syytökset rupesivat myllertämään Kasken sisällä, mutta silmänsä sulkemalla tuo pakotti itsensä rauhalliseksi. Hieman käänsi päätänsä, silmät edelleen kiinni ja puhui vasta sitten rautaisen naamionsa takaa.
”Olen pahoillani. En nähnyt sitä silloin, mutta näen nyt – vaikka olisi minun pitänyt jo silloin tajuta. Olin kuin… sokea.” Kaski avasi silmänsä ja katsoi Trierdesiin. Katsoi tuon haavoja, häntä piiskasi ilmaa napsahtaen. ”Sokea ja tyhmä. Olisin voinut oikeasti… sen sijaan, että vain…” Kaski lopetti, kun ei pystynyt mitään järkevää puhetta tuottamaan. Silmistä heijastui väsymys ja orin sisäinen tuska, pimeys, voimattomuus. Mutta hän halusi etsiä punaisen kipinänsä, vaalia siihen henkeä ja auttaa ystäväänsä, korvatakseen edes jotain. Ori astui jo eteenpäin, mutta samassa varsan alkoivat jo laskeutua kukkulaa myös alas. Pitkät hontelot jalat vapisivat molemmilla uupumuksesta ja pienten saapuminen antoi Kaskelle lisää aikaa koettaa selvittää sanojaan.
Kaski meni pieniä vastaan ja rohkaisi tulemaan veteen. Valkea kuikuili kovasti Trierdesin suuntaan, mutta ensin piti ylittää joki. Valkean tamman sieraimet värisivät tuon seistessä penkalla, mutta Kaski auttoi. Tuo tarttui hampaillaan kiinni pienen varsan harjanjuuresta ja kannatellen auttoi uimaan toiselle puolelle. Shrapnelilta se kävi kehnommin, se oli ensimmäinen kosketus veden kanssa varsan lyhyen elinajan aikana. Mutta Kaski pukkasi varsaa rohkaisevasti tuon täristessä hämmentyneenä toisella puolella, hento ruutuinen varsanturkki vettä valuen.
Kaski kumartui Valkean puoleen, puhuen matalasti ja selkeästi.
”Pidätkö vielä huoli pojasta”, Kaski sanoi toiselle ja osoitti turvallaan kauempana olevaa pientä puskaa, joka tarjoaisi varsoille suojaa levätä. ”Menkää tuonne, nukkumaan.” Valkean katse käväisi Trierdesissä, ja Kaski huomasi sen. ”Me olemme molemmat täällä, kun heräätte.” Valkea nyökkäsi hetken kuluttua.
”Iso Harmaa, minä toin… Siniharjan”, Valkea sanoi, käyttäen itse antamaansa nimeä tuosta hieman hurjan näköisestä, sarvipäisestä kaltaisestaan. Sitten, vaikka varsan teki selvästi mieli mennä Trierdesin luokse, tuo meni Shrapnelin viereen ja rupesi paimentamaan tuota puskaa kohden, jutellen välillä sanan pari.
Kaski katsoi noita kahta, miettien, kuinka kauan viattomuus pysyisi, ennen kuin se tahrautuisi, mustenisi, kuolisi pois, eikä palaisi koskaan takaisin. Milloin elämä ottaisi valtaansa, heittäisi ja paiskoisi, kunnes jäljellä olisi enää tyhjä kuori.
Sitten ori kääntyi, käveli kauemmaksi varsoista, vanhan ystävänsä luokse. Nyökäytti päätään.
”Meidän pitää puhua.”
(Uhh, ruosteessa olen ja virheitäkin saattaa olla. Mutta tästä eteenpäin!)
|
|
|
Post by dallan on Jul 18, 2010 7:08:13 GMT 3
Fyysinen kipu tuntui niin etääntyvältä, erilaiselta, kun katsoi hyvän ystävänsä epäröivän näin. Heti hengittäessään ja vapaana pakottavasta fyysisestä esteestä sitä kuitenkin oli laumaeläin ja mikään elämässä ei sisällöllisesti ollut sitä merkittävämpää. Näin sanoen, vaikka harmaa oli pettynyt siihen mitä oli tehnyt ja mitä oli tapahtunut, niin hän ei ollut siitä Ripplelle vihainen. Häneen sattui nähdä toverinsa näin synkkänä täynnä katumusta ja ori toivoi vain toisen tulevan lähelleen. Toive lämmitti omaakin polttavaa sisintä ja piti pahat tunteet aisoissa kuin viimeisenä kannatinlankana, josta oli pelastamaan kaikki, mutta jonka katketessa kaikki paha pääsi valloilleen. Näin Trierdes katseli, kuunteli joka sanan ja odotti parasta toivoen.
Odotti vain. Valinta oli kuitenkin täysin Ripplen eikä Trierdes tahtonut olla sitä tätä enempää ohjaamassa. Harmaan rintaan pisti, kun Ripple kääntyi hetkeksi poispäin, ja hetken tuntui siltä, että kaikki olisikin ohitse, mutta Trierdes ei sanonut mitään ystävänsä perään. Hän tahtoi olla täysin rehellinen ja antaa Ripplen itse tehdä oman päätöksensä pyrkimättä vaikuttamaan siihen. Hän luotti Rippleen ja siihen, että hän osaisi itse valita sen, mitä katuisi vähiten jälkikäteen. Mikään tässä tilanteessa ei jättäisi rauhaan jälkispekulaatioilta, mutta ehkä yhtä vaihtoehdoista pitäisi viisaana tulevallakin iällä. Hän tahtoi antaa Ripplen tehdä sen päätöksen itse.
Tämä hetki oli kuin nuorallatanssia katumusta vastaan. Mutta ei maailman tarvinnut olla näin synkkä nytkään, ei aikuisillekaan, ja siitä muistutti kaksi kaunista upeaa varsaa elämänään ihmeitä, uskoa ja viattomuutta. Olisi naiivia ajatella, ettei näille ikinä tulisi sattumaan mitään pahaa, mutta oli aikuisuuden lahja viitoittaa tietä jälkikasvulleen. Ripple ja Trierdeskin, molemmat viisaita hevosia täynnä elämänkokemusta synkkyydestä, epäonnistumisesta ja toivonsa menettämisen tunteesta. He olivat myös kokeneet, mitä oli olla onnellinen ja kuka siis olisikaan heitä kahta parempi kasvattamaan ja rakentamaan uutta aikaa osaltaan kahdelle pienelle ja osaltaan jokaiselle? Kaikki valta sai juurensa arkipäivästä.
Itseään katsoessa se ei helposti tuntunut oikealta kantamaan kaikkea sitä. Trierdes oli monesti ollut niin naiivi, ettei ollut nähnyt todellisuutta mahdottomien ajatustensa ulkopuolelta ja Ripplelläkin oli entisen elämänsä taakka kannettavanaan täynnä valintoja, joiden suhteen hän ei olisi nykypäivänä varma, mitä tekisi. Opettaisiko sitä sitten oikeat asiat, kun itselläkään ei ollut mennyt kovin hyvin? Trierdes ei oman nuoruutensa ajatuksenlennon ansiosta enää tänään päässyt jalkeilleen omin avuin ja tässä hän nyt oli aikansa sankarin, oman sankarinsa, mutta nyttemmin haavoittuneen soturinsa pelastettavana. Vanhempana ja viisaampana tänään harmaa jo ymmärsi, että se, mitä nuorena yhdessä oli tehty, oli ollut sulaa hulluutta, mutta monin tavoin hän oli edelleen se sama ori samoine mutta monta elämää pilanneine ajatuksineen. Toki Trierdes oli vanhempi, varovaisempi ja vahingosta oppinut, mutta samalla hän pelkäsi muistella entistä itseään kuinka hänen oma opettajansa vanha ja viisas Bow täysin viattomilla sanoillaan olikin vahingossa sytyttänyt jotain vaarallista liian innokkaassa ja oppimattomassa mielessä. Ripplekin voisi opettaa vielä niin paljon taistelutaidosta, sinnikkyydestä ja urheudesta monelle, mutta täytyi hänenkin pelätä, että opit kanavoituisivat vain sokean vihan ja veritekojen työvälineeksi, jollekin pelottomalle ja vahinkoa vielä kokemattomalle.
Miten he kaksi sitten olisivat loistavia vanhempia? Iso Harmaa ja Siniharja, joita nuori saattoi katsella ylöspäin ihaillen, omaksuen ja oppien? Todella, kun oli useampaan kertaan liki menehtynyt omaan verilammikkoonsa ja tuntenut päällimmäisenä kuinka unelmat ja kaikki kärsitty valui muun punaisen seassa hukkaan; tai oli menettänyt identiteettinsä ja uskonsa siihen, miten oli elämäänsä elänyt ja taakse jäänyt alati muistutti muihin viiltämistään fyysisistä ja henkisistä haavoista ja otetuista elämistä. Oli oikein ja ymmärrettävää, että elämä saattoi tällöin tuntua tyhjältä, mustalta tilalta, mutta oli aivan yhtä väärin ajatella, että näin ollen olisi kaikkien kannalta parempi vain vetäytyä ja jättää kasvatustyö terveemmille, äidillisemmille ja elämässään paremmin onnistuneille. Liki kaikkensa menettäminen oli heti vanhemmuudenrakkauden jälkeen seuraavaksi syvin motivaation lähde olla loistava, korvaamaton ja olla vanhempi. Näin karmeaa kohdanneena mitään sille läheistäkään ei halunnut kenellekään ja oli helpompi tehdä kaikkensa, ettei niin tapahtuisi. Oman heikkouden kohtaaminen opetti kyllä omasta pienuudesta palauttaen omat jalat maan pinnalle ja syvemmällekin, mutta sen ei saanut antaa murtaa. Isot urheat aikuiset eivät nimittäin murtuneet, kun pienetkin jo kävelivät edellä läpi koko suuren ja tuntemattoman saaren Siniharjaa noutamaan! Trierdes ei ikinä tekisi sitä, vaikka maailma sortuisi ympäriltä ja hän toivoi, että Ripple olisi silloinkin hänen rinnallaan tai ainakin pitäen vielä huolta Pojastaan. Edessä olivat vielä nämä vuodet, jokaisena suotuna hetkenään mahdollisuus olla loistava, olla vanhempi ja olla onnellinen. Tarvitsi vain valita ja aloittaa heti eikä suotta jäädä odottamaan paremmuuden tulevan vastaan joskus tulevaisuudessa.
Kuunnellessaan Trierdes käänsi heti katseensa kukkulalle saapuneisiin varsoihin heidän tullessa näkyviin. Hän ei vielä sanonut Rippelle mitään, sillä toivon ja huolen rinnalle oli saapunut kolmaskin hetken jopa dominoivan aseman ottanut tunne: ylpeys urhoollisista varsoista. Harmaa seurasi jokaista heidän liikettään kuinka mäki päästiin alas, vaikka pienet jalat olivatkin jo kaikesta uupuneet; kuinka joki päästiin yli Shrapnelille ensimmäistä kertaa elämässä. Hän kuunteli kuinka Ripple rohkaisten kannusti ja ohjeisti varsoja kuin kaikista esimerkillisin isä. Trierdes oli Kaskestakin ylpeä.
"Kiitos. Olit todella rohkea. Kerrothan aamulla siitä kaikesta" Trierdes sanoi vielä Valkealle, hiljeni sitten ja nyökäytti itsekin päätään Ripplelle vastaukseksi. Heidän täytyi puhua - pitkään ja hartaasti.
"Sille ei ole sanoja, miten pahoillani olen Dionin puolesta, mutta älä ole pahoillasi minulle. Shrapnel on upea varsa ja olen varma, että olet loistava isä." Trierdes aloitti. "Tiedätkö, kumpikin meistä taatusti katuu syvästi taakse jäänyttä ja kaikkea, mitä tapahtui toisillemme ja niin monelle muulle, jotka eivät edes ole täällä enää. Se niin herkästi tukehduttaa uusia unelmia syntymästä ja tappaa uskon omaan itseensä, mutta mikä olisikaan parempi pohja motivoitua huolehtimaan tästä eteenpäin, että samoin ei käy toisille tai edes kahdelle. Valkea ja Shrapnel olivat sankareita tänään ja jaksoivat koko saaren läpi meitä yhdistämään. Me voimme olla heille sankareita huomenna, kun vain valitsemme ja teemme kaikkemme, ettei heille käy näin." "Niin monta kertaa olen vain tahtonut luovuttaa ja antaa kaiken olla, mutta ei, maailma ansaitsee parempaa ja totta vie ansaitsen minäkin.”
|
|
|
Post by PikkuSusi on Jan 3, 2011 20:14:07 GMT 3
Kaski
On ihmeellistä, kuinka yksi sana, yhden nimen lausuminen voi tuoda mieleen niin paljon, kuinka tuohon pieneen sanaan voi mahtua koko universumi ja sen romahtaminen. Kuinka muistot palaavat mieleen hyökyaallon lailla, tuoden mukanaan kipeitä sirpaleita, jotka raapivat mennessään kaiken tielleen osuneen naarmuille ja ruhjeille. Dionin nimen mainitseminen sai Kasken värähtämään ja kääntämään katseensa pois Trierdesistä. Orin sisällä tyhjä alue tuntui laajentuvan, vähitellen syöden kaikki iloiset muistot tieltään, imien kaiken sisäänsä, kunnes Kaski olisi pelkkä tyhjä ulkokuori. Kaski kuunteli Trierdesin hyväntahtoisia, kannustavia sanoja ja lauseita, mutta ei pystynyt imemään niistä itseensä sitä totuutta, mikä niissä piili. Kaski ei halunnut ymmärtää, miten voisi koskaan olla roolimallina kenellekään, miten voisi pelastaa jonkun toisen hengen, auttaa kasvamaan, kun ei ollut voinut huolehtia puolisostakaan. Se yö, kun Kaski oli löytänyt Dionin kuolleena puiden katveesta, oli jättänyt oriin palavat jäljet, jotka eivät olleet lakanneet vieläkään hehkumasta. Ori häpesi ajatella ja vielä enemmän pelkäsi kertoa, kuinka vähällä oli silloin ollut, ettei hän ollut jäänyt itsekin makaamaan siihen kostealle nurmelle rakkaansa viereen, huolimatta tuskin tunninkaan ikäisen varsan kutsuvista, kaipaavista huudoista.
Valkea oli painautunut ruudullisen varsan viereen. Tuo pieni oli jo täydessä unessa, nukahtanut melkein heti kaaduttuaan lämpimälle hiekalle. Valkea tahtoi pysyä itse valveilla, tahtoi varmistaa, että oli tuonut oikean Siniharjan paikalle… ja että Trierdesillä olisi kaikki hyvin… Pienen tamman päivä oli kuitenkin ollut niin erikoinen, pelottava, kummallinen, outo ja väsyttävä, että tuon silmäluomet alkoivat jo painua umpeen tahtomattaankin. Viimeisenä ajatuksenaan tuo pohti, olisiko hevosia vielä muunkinlaisia kuin Iso Harmaa ja Siniharja ja Poika…
”Di…Dion”, Kaski sanoi ääni katkeillen, pitäen katseensa Trierdesistä pois, suojaten silmänsä metallisen maskin taakse. Ori seisoi lähempänä Trierdesiä, mutta silti kaukana, kylmänä. Lihakset värähtelivät lähes huomaamatta, ori piti itseään kasassa vain vaivoin. Kaikki viimeaikaiset tapahtumat, unenpuute ja matka tänne olivat verottaneet oria paljon, niin paljon, että tuo nyt meinasi romahtaa ystävänsä viereen. Mutta ori ei voinut sallia itselleen sitä – hänen piti pysyä vahvana.
”Dion kuoli.” Kasken ääni oli kylmä, kuin toinen ei olisi välittänyt koko asiasta, vaikka asia oli todellisuudessa täysin päinvastoin. ”Hän lähti ja jätti meidät. Hän.. olisi voinut edes taistella.” Kasken ääni muuttui nopeasti, paksummaksi, alkaen säröillä. Ori tutisi enemmän, jalkojen jänteet tekivät jatkuvaa liikettä, kuin eivät olisi saaneet lepoa ollenkaan.
”Hän olisi voinut yrittää edes! Hän…hän…” Kasken ääni muuttui tuskastuneeksi ja ori käänsi vihdoin katseensa Trierdesiin, kuin koettaen haastaa tämän sanomaan vastaan. Silmät olivat täynnä tuskaa, ja vaikka Kaskin suu syytti Dionia kaikesta, ei hän sydämessään niin tehnyt. ”Hän vain… hän sanoi, että tulisi perässä, halusi hetken olla yksinään. Hän olisi voinut varoittaa, olisin voinut auttaa!” Ääni muuttui epätoivoiseksi, ori steppasi paikallaan pieniä sivuaskelia ja heilautti päätään ahdistuksen kasvaessa sisällä. Ähkäisy karkasi huulilta ja ori ravisti äkisti päätään.
”Tämä… pirun… naamio!” Ori painoi päänsä alas ja koetti hieroa päätään etujalkaa vasten saadakseen metallisen naamion pois turvaltaan. Viimein nahkanyörit antoivat perille ja Kaski heilautti naamion irti. Se lensi pienen matkan joen rantaan, hautautuen puoleksi veteen. Monen vuoden jälkeen Kaski oli viimein luopunut kaikesta, mitä oli kantanut päällään. Haarniskansa hän oli jättänyt jo paikkaan, missä oli pitänyt majaa poikansa kanssa ja viimein naamiokin oli poissa.
Kaski seisoi huohottaen paikoillaan, purren hampaitaan yhteen ja pitäen katseensa vedessä. Silmät olivat kosteat, kyyneleet tekivät omia polkujaan valkeaan karvaan. Vaaleansinisten silmien ympärillä olevat kirkkaansiniset tatuoinnit muistuttaisivat aina, mistä Kaski oli tullut ja miksi hänet oli luotu. Hän ei pääsisi koskaan eroon suvustaan ja suvun tarkoituksesta, vaikka hän näin oli jo hylännyt haarniskansa.
Kaski käänsi katseensa takaisin Trierdesiin, tällä kertaa se ei ollut haastava, ei enää uhmaava – se oli apua pyytävä, vaikka hän ei ollut se, joka maassa makasi tuskissaan. Ori otti muutaman kompuroivan askeleen ja vajosi Trierdesin viereen antaen lopulta tärisevälle keholleen luvan levätä. Ori painoi otsansa Trierdesin hartiaa vasten, antoi itselleen luvan romahtaa, luvan olla heikko. Hän ei vain tiennyt, pääsisikö enää koskaan ylös.
”En voinut huolehtia Dionista”, Kaski sanoi hiljaisemmalla äänellä, silmissään tyhjä katse, painaen edelleen otsansa Trierdesiä vasten, ”joten miten voisin pitää huolen pojastanikaan? Miten voisin tarjota hänelle ohjausta, opetusta elämässä. Mistä tiedän, etten opeta vääriä asioita, etten vahingossa liitä häntä mukaan sukuni oppeihin, joihin itse olen langennut ja niin uhmakkaasti kantanut.” Kaski oli hetken aikaa hiljaa.
”Nähdessäni Dionin siellä puiden katveessa… jäin hänen viereen makaamaan, odottamaan, jos jokin ihme tapahtuisi, jos hän heräisi henkiin. Enkä minä noussut siitä, vaikka kuulin, kuinka poikani huusi, kaivaten ja nälkäisenä siellä, mihin olin hänet jättänyt.” Kyyneleet valuivat pitkin valkeaa turvaa vaaleiden silmien kostuessa.
”Miten minä voisin ansaita mitään parempaa? En tahdo, että pojalle tulee koskaan käymään näin, mutta…” Kaski värähti ja veti päänsä pois, kääntäen sitä niin, ettei katsonut Treirdesiin enää, ”…en usko, että pystyn koskaan ohjaamaa häntä eteenpäin.” Katse kävi Trierdesin silmissä, mutta hiukan kuin häpeillen Kaski käänsi sen jälleen pois. ”Sinä olet hyvä, Trierdes. Minä en ole, en sydämessäni. Minut on koulutettu tappamaan, eikä se ole oikein, huomaan sen nyt. Sinunkin tilasi…”, värähdys, ”…on syytä siitä, että hyväksyin väkivallan keinoksi selvitä ongelmista.” Ori käänsi äkkiä katseensa Trierdesiin ja naurahti hyvin kuivasti.
”Sinäkin lähetit Valkean hakemaan apua, ja silti makaat edelleen siinä haavoinesi. Minä…”, Kaski sulki silmänsä koettaen hengittää rauhallisemmin, ”…minä en pysty parantamaan… juuri nyt, olen pahoillani, Trierdes. Minun pitää ensin rauhoittua, minun pitää… etsiä punainen kipinä.” Ori jäi makaamaan hiljaa ystävänsä viereen, mieli kaikkea muuta, kuin rauhallisena. Häntä hävetti kertoa näitä ajatuksia Trierdesille, hävetti se, että piti ongelmiaan toisen omia suurempina. Ori koetti rauhoittaa itseään, mutta se oli niin kovin vaikeaa, punainen kipinä orin sisällä ei suostunut kasvamaan, leimahtamaan, jotta ori olisi tavoittanut parantamisen taidon.
”Sinun sanasi tarkoittavat hyvää, mutta en ymmärrä niitä… en pysty ymmärtämään.”
|
|
|
Post by dallan on Jun 30, 2011 17:01:13 GMT 3
Trierdes tiesi, mitä tahtoi sanoillaan saada aikaan, mutta lopputulosta ei voinut vain vaatia tapahtuvaksi. Kysymys kuitenkin oli ystävyyssuhteesta ja elämästä, ei politiikasta ja toimintarakenteista. Mutta lopulta, Trierdes toivoi vain Ripplen voivan vielä olla onnellinen tai edes voivansa luottaa itseensä. Ei tässä ollut kyse hänestä itsestään kunhan nyt hän voisi kävellä vielä ennen aamua. Hieman ristiriitaista ehkä, mutta näin ollen harmaa jopa hieman ilahtui kuullessaan, miten Ripplen punainen kipinä vaati vielä aikaa löytyäkseen. Ennen kaiken kanssa oli pitänyt niin kiirettä, mutta nykyään osasi nauttia paremmin rauhasta hyvän ystävän ja juttutuokion parissa. Miksipä siis olla pahoillaan, ettei parantaminen järjestyisi heti, jos se salli hetken aikaa rauhoittua. Sisäiset vauriot tässä kuitenkin taisivat olla vielä ulkoisiakin suurempia.
"Tule tähän viereeni, niin kuulet paremmin", Trierdes pyysi hiljempaa. Hän tahtoi puhua liki kuiskaten, sillä varsat saattoivat nukkua ja toisaalta, se oli rauhallisempaa. Lisäksi ori kaipasi läheisyyttä ja toverin lämpöä. "Meillä ei ole mihinkään kiire, joten ehkäpä voisin kertoa sinulle tarinan, näin vanhojen aikojen muistoksi." ori puhui tyynesti yrityksenään viedä ajatuksia edes hetkeksi pois sielua repineistä ammottavista haavoista.
Tosin aloitus huvitti hetken oria itseäänkin. Sen hetken hän tunsi itsensä vanhaksi. Tässä sitä makoiltiin, ilman omia jalkoja ja muistelemassa sitä aikaa, kun oma henki ei vielä ollut nuoremman polven kannettavana. Ori koki ikää olevan enemmän kuin sitä olikaan ja olihan tämä saari ollut kuluttava. Montaa tylsää päivää elämään ei ollut mahtunut eikä ihme, kun useat kohtalot sinetöitiin syntymälahjana eikä omilla aikaansaannoksilla. Kaaoshan siitä syntyi useiden sotilaidenkin ollessa lähinnä itsensä puolella.
Yksinvaltius hallitsi sisäisesti vain silloin, kun kansallinen yhtenäisyys oli liian heikkoa voidakseen organisoidusti nousta sitä vastaan. Jos Trierdes olisi tajunnut sen nuorempana, niin hän olisi perustanut koulun eikä haaveillut mistään poliittisista puheista johtajilleen. Hän olisi puhunut tavallisille hevosille, miten saada riittämiin vapautta, mutta myös turvallisuutta ja apua tarvitessaan. Tokihan johtaja ajokoirineen saattoi aina nousta romuttamaan minkä tahansa yritelmän toteuttaa kansalaisaktiivisuutta, mutta tässä vaiheessa kuvaan nousi temppu nimeltä kansallinen yhtenäisyys. Kun ilmiö sai tarpeeksi kannatusta taakseen, niin sen romuttamiseen vaadittaisiin terroria rikkomaan jäsenten halu seistä sen takana rangaistuksenpelossaan. Sellainen kuitenkin vahingoitti johdon suosiota, joten halu kompromissiratkaisuun sieltäkin puolelta kaiken järjen mukaan korostuisi. Näin ollen jos suosittu toiminta olisi tarpeeksi viatonta, niin sen kieltäminen ei välttämättä olisi houkutteleva ratkaisu.
Kyllin viatonta olisi voinut olla vapaaehtoinen laumaa katsomaton avunantotoiminta ja opetus, jossa nyt ei puhuttaisi mistään johtajan kaatamisesta, puolustusvoimista tai muusta uhkakuvasta vaan aivan tavallisen elämän asioista. Ehkäpä tällaisen toiminnan kautta kansalaisvalveutuneisuus olisi voinut kasvaa ja tämä naurettava vihanpito jonkin verran lievetä. Ensimmäinen olisi auttanut toiminnan säilyttämiseksi ja jälkimmäinen olisi ollut pieni askel kohti parempaa maailmaa. Mistään ei tosin täällä voinut olla varma, sillä monessa asiassa tämä saari muistutti edistystä vihaavaa 'teen koska voin mentaliteettia' eikä järkevää päätöksentekijää. Ehkä sitä olisi kuitenkin kannattanut yrittää. Nykyään Trierdes oli kuitenkin aivan liian vanha sellaiseen ja hänellä oli liikaa omaa elämäänsä elämättä ja asioita, jotka olisi pitänyt tehdä jo nuorempana. Pieniä asioita, joista onnen tunteet elivät: kuten tämä hetki tässä ja tarinankerronta.
"Anteeksi, unohduin taas miettimään politiikkaa. Se iänikuinen riesa vaivaa mieltäni edelleen. Olisi varmaan sittenkin pitänyt perustaa koulu eikä yrittää mitään ylevämpää, mutta yritän olla miettimättä mennyttä liikaa, sillä se herkästi sumentaa sen, mitä vielä on edessäpäin." Trierdes selitti pientä hiljaista hetkeään ja uppoutumista ajatuksiinsa. Jotkin asiat eivät olleet muuttuneet sitten viime tapaamisen. Sen jälkeen hän aloitti tarinointinsa.
"Isänisäni on nyttemmin jo kuollut, mutta ollessani pieni varsa hän kertoi minulle tarinan, jonka vannoi olevan tosi. Hän oli vastikään menettänyt rakkaansa, mutta eräänä polttavan kuumana, mutta muutoin tavallisena kesäpäivänä hänen syödessään ruohoa jokin oli rapistellut äänekkäästi läheisessä pusikossa lakkaamatta. Se ei tosiaankaan lakannut, mikä sai isänisäni menemään katsomaan mitä siellä oikein oli. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään selitystä asialle ja hämmästyi kovasti, mistä oikein saattoi olla kysymys, kunnes kauhukseen huomasi puun kaatuneen juuri siihen, missä hän oli hetki sitten seissyt syömässä." Trierdes hiljeni hetkeksi sulatellen hieman itsekin jälleen kerran sitä, mitä oli sanonut ja mikä tarinan opetus voisi olla. Tarinoiden opetuksille ei ikinä ollut liian vanha. "Varsana uskoin vankasti sen olleen jonkinlainen yliluonnollinen merkki, nuorempana en ollut enää niin varma vaan ajattelin, että kyse oli sattumasta ja epäilin, että tarina oli muutenkin hieman liioiteltu sadun suuntaan." Pieni tauko. "Nykyään olen kuitenkin varma ainakin siitä, että rakkaamme tahtoisivat meille hyvää ja varjelusta, vaikkeivät enää olekaan ainakaan fyysisesti täällä. Meitä rakastavatkin toivovat meille hyvää ja parastamme, vaikkeivät aina kasvatakaan meitä oikein tai opeta oikeita elämän eväitä. Suurin elämän oppi on kuitenkin oppia rakastamaan ja välittämään. Se antaa eväät epäitsekkyydelle, joka pitää maailman kasassa, tai tämän saaren tapauksessa, sen puute johtaa tähän kaaokseen, jonka takia kuulumme jälleen yhteen menetettyyn sukupolveen. Me molemmat."
Trierdes jatkoi vielä. Innostuessaan harmaata ei hiljentänyt kuin lähinnä hapenpuute, mutta tätä nykyä ori oli kuitenkin jo oppinut hengittämään lauseidensa välissä. Pieniä asioita, jotka olivat muuttuneet sitten viime tapaamisen. "Tiedätkös, en muista enää mistä puhuimme silloin viime kerralla, kun olimme molemmat nuorempia ja lapsellisempia, mutta minusta väkivalta on jos ei nyt keino selvitä ongelmista, niin keino pitää ne poissa. Katsos, maailma tarvitsee sankareita ja sotilaita kuten sinä olit. Sen huomaa etenkin näin vanhempana, kun ei jaksa enää puolustaa itseään samoin kuin joskus vuosia sitten. Voimalla ja väkivallalla kun on valta lyödä tahtonsa läpi ja päättää, miten asiat ovat ja riistää muilta se, mitä heillä on. Näin on aina, oli maailma millainen tahansa. Näin ollen voimaa tarvitaan pitämään yllä mitä tahansa, mikä on hyvää ja riistämään muilta vapaus toimia siten, mikä on väärin. Mikään järjestelmä ei voi toimia ilman sotilaiden tukea."
Sitten Trierdes muutti äänensävynsä kannustavasta syyttäväksi: "Ajatus on jalo, mutta tässä on tehty hirvittävä virhe. Jokaiselle nuorelle soturille pitäisi opettaa, miten kanavoida valtansa ja voimansa niin, ettei joudu sitä vanhemmiten katumaan. On tiedettävä, mikä on hyvää, mitä lauma haluaa ja miten sen voi saavuttaa. Nyt soturimme on jätetty yksin mahdottoman vastuun kanssa ja yksinäinen hevonen eksyy liian herkästi, katuu tekojaan ja sitä, miten kukaan ei ollut hänen rinnallaan ja tukenaan hänen yrittäessään toimia oikein. Sinä jos joku tunnet sen tien." "Vaan mitä opetti laumamme, vihaamaan vastapuoltamme ja siten turvaamaan omamme ja antamaan meille vapaus elää omaa elämäämme. Se on mahdoton tavoite ja tylyintä, mitä voin kuvitella pyytäväni hevoselta, joka jalosti on valmis vaarantamaan henkensä toisten vapauden puolesta. Miten pieni joukko sotilaitamme olisi koskaan voinut onnistua suojelijoina ja vihanpitäjinä?" "Koko malli oli täysin väärä! Vain diktaattori voi olla yksin sekä suojelija että suojeltava järjestelmä, muulloin tehokas toiminta aina vaatii sotilaita ja muun yhteisön tuen heidän toiminnalleen!"
Hupsista, näin nopeasti Trierdes unohti puhua hiljaa. Häntä nolostutti. Nyt piti vetää henkeä ja rauhoittua, puhua vähän hiljempaa jatkossa ja varoa herättämästä varsoja. Heidän aikansa oli nukkua rauhassa ja tämä opetus tuli järjestää vasta paljon paljon vanhemmalla iällä. "Mutta niin, jos sotilaat ovat kyllin vahvoja selviämään toiminnastaan ilman taustatukea, niin tällöin muut voivat erikoistua muihin tehtäviin, mutta milloin laumamme ikinä on ollut vahva. Koko tavoitteemme oli täysin väärä, sillä pyysimme teiltä mahdottomia emmekä voineet itse edes osallistua työtön sen puolesta." "Jo ajat sitten meidän olisi pitänyt seistä laumana rauhan takana, suojella niitä, jotka turvaa tarvitsivat ja yhdessä tehdä työtä ikivanhojen kiistakohtien sovittamiseksi. Vihanpito olisi pitänyt kieltää sisäisesti ja silloin kaikki olisivat olleet yhteisen, mahdollisen tavoitteen takana."
Kosolti suuntaa muuttunut tarina päättyi viimein siihen. Rakkauden sanomasta jotenkin pääsi aina hyppäämään politiikkaan eikä Trierdes edes muistanut, miten tässä oli näin käynyt. Jotenkin se aina lipsahti sivuraiteille. Eipä ihme, että iltainen paarma puraisi häntä lautasille. Vaikka iäinen riesa olevat itikat eivät ikinä jättäneet rauhaan, niin oli tarinan haikeiden loppusanojen aika. "Liikaa hyvää tarkoittavia tekoja on mennyt hukkaan, kun liikaa asioita on tehty väärin. Siihen olemme syyllisiä me kaikki yhtä lailla. Ei ole oikein, että kantaisit jälleen kaiken vastuun. Ei enää uudestaan."
"Mennyttä emme voi enää korjata, tulevaisuuden toimintamallit ehkä. Ehkä kaikki nämä kokemukset ovat tehneet meistä isiämme parempia kasvattajia."
|
|