|
Post by La Mer on Dec 3, 2008 19:56:36 GMT 3
Tänä aamuna Jérôme oli lähtenyt. Nukuttuaan viikon työhuoneen vuodesohvalla mies oli lopultakin löytänyt itselleen asunnon ja lähtenyt. Louise ei oikein osannut käsitellä tunteitaan, joita miehen lopullinen lähtö herätti. Pitäisikö hänen iloita vai surra, itkeä vai nauraa? Nainen istui keittiössä, kyynärpäät pöydän puisella pinnalla ja posket kämmenten välissä, ja katsoi ulos ikkunasta. Sumuinen tammikuun ilma leijui Pariisin kapeilla kujilla. Jouluaatosta oli jo toista viikkoa, siitä kauheasta illasta, jolloin he erosivat. Nyt oli uusi vuosi. Olisiko myös uudet kujeet? Ilmeisesti oli pakko kääntääuusi sivu elämässä. Louise huokaisi syvään. Tätähän hän oli toivonutkin, varmaan. Että saisi olla yksin, eikä tarvitsisi aina riidellä ja selitellä ja ärsyyntyä. Jérôme... Mihinköhän mies meni? Ei se ollut mitään kertonut lähtiessään, sanoi vaan, että pidä hyvänäs. Ja hänhän pitäisi jos vain saisi. Ullakkoasunto eräässä latinalaiskorttelin vanhassa talossa oli ihanin paikka, missä Louise oli koskaan asunut, hän ei mitenkään voisi lähteä täältä pois! Tällä asunnolla oli sielu, oli pakko olla. Ja mitkä näköalat kahdeksannen kerroksen ikkunoista olikaan, Notre Damekin pilkahti jos käänsi päätään sopivalla tavalla oikeassa kohdassa. Ei, täältä en kyllä lähde, Louise mietti, vaikka tiesi, ettei mitenkään saisi palkkaansa riittämään vuokranmaksuun nyt, kun toinen maksaja oli tiessään.
Pieni pitkäkarvainen terrieri nojasi vasten Louisen jalkaa ja huokaisi. Hajamielisesti nainen rapsutti silkkistä turkkia korvien välistä. "Voi Bella, joudutaankohan me pois täältä", hän yhtyi lemmikkinsä huokauksiin. Ja sitten katse osui pöydällä olevaan paikallislehteen. Louise tiesi, että sen viimeisellä aukeamalla olisi vuokrailmoituksia, mutta hän ei olisi millään tahtonut edes vilkaista niitä. Muuttaminen olisi kamalaa, ikinä hän ei voisi löytää mitään, joka tuntuisi yhtä paljon kodilta. Vaan ei auttanut, järki pääsi voitolle ja Louise selasi lehdestä Appartements à louer -sivun esiin. Toinen toistansa kalliimpia asuntoja, kimppakämppätarjouksia ja kaupungin laidalla olevia röttelöitä oli palstakaupalla, mutta mikään ei vaikuttanut kiinnostavalta. Louise työnsi hermostuneena lehden kauemmaks, mutta saikin samassa idean. Kimppakämppiä oli tarjolla muutenkin, miksei joku voisi haluta tännekin? Jos hän laittaisi makuuhuoneen vuokralle, hän voisi itse asua työhuoneessa, joka oli selvästi pienempi ja vaatimattomampi. Makuuhuoneen koon ja ikkunoiden hienon näköalan takia alivuokralaiselta voisi pyytää ihan käypää hintaakin! Helpottunut hymy levisi naisen kasvoille. Kaikki selviäisi sittenkin.
Seuraavana päivänä paikallislehden Appartements à louer -palstalla oli uusi ilmoitus. "Vuokrataan huone, 19m2, savuton, ei allergisille, Latinalaiskorttelissa. Soita 015546786/Martin". Louise silmäili ilmoituksen läpi ja virnisti innostuneesti. Eiköhän niitä soittoja alkaisi kohta jo tulla! Hän nappasi eteisen naulakosta strassitimanteilla koristellun vaaleanpunaisen hihnan ja puettuaan takin ylleen lähti koira kainalossaan ovesta ulos.
|
|
|
Post by Fleur-de-Lys on Dec 3, 2008 23:52:31 GMT 3
Pariisin Charles de Gaullen lentokentällä alkoi yhdeksän aikaan illalla olla hiljaista. Päivän pahimmat ruuhkat olivat menneet ohi jo tunteja sitten, ja ennen seuraavaa aamua oli tiedossa enää muutama laskeutuva mannertenvälinen lento rättiväsyneine matkustajineen. Suurissa auloissa näkyi ihmismerten sijaan vain kymmeniä ja taas kymmeniä rivejä suoria tyhjiä tuolirivejä ja siivoushenkilökunnan hiljakseen liikkuvia, valtavia lattianpesukoneita. Kahvilat olivat sulkeneet ovensa muutamaa pientä kioskia lukuun ottamatta, ja käytäviä reunustavien erikoisliikkeiden henkilökunta kiskoi parhaillaan näyteikkunoiden eteen raskaita metallisia suojia, irvistellen itsekin aikaansaamalleen räminälle, joka sai vapaasti kaikua jo melko autiolla lentokentällä.
Päivisin tungokseen asti vilkkaalla pääkäytävällä ei liikkunut enää kuin kourallinen ihmisiä, joista osa maleksi laiskan väsyneesti ainoan yhä auki olevan liikkeen edustalla, tukkien tietä ohitse harppovilta kiireisiltä ja jo valmiiksi ärtyneiltä tärkeän näköisiltä miehiltä ja naisilta moitteettomissa puvuissaan. ”Oh, pardon!”, joku mutisi ensin törmätessään päin ja sitten melko suureleisesti siirtäessään melkein keskelle käytävää seisahtunutta naista syrjään reitiltään. Ilmeisesti hajuvesimainoksia tarkastelemaan unohtunut nainen ei ehtinyt edes kunnolla hätkähtää ennen kuin törmäilijä oli jo jatkanut matkaansa monella ripeällä askeleella, ja vastaus jouduttiin osoittamaan tuon yhä kauemmas loittonevalle selälle, liehuville takinliepeille ja perässä pyörillään keikkuvalle, melkein vauhdissa lentävälle matkalaukulle. ”De.. rien”, mutistiin samalla kun nainen otti vielä muutaman askeleen kohti seinänviertä. Katse seuraili vielä hetken aikaa ryntäilijän menoa ennen kuin se kääntyi sivulle ja nainen tavoitti oman kuvajaisensa tummasävyisen mainoksen koristamasta näyteikkunasta. Kasvoille kohosi hymy. Sinä puhuit juuri ranskaa! Tästä se lähtee. Välittämättä siitä, mitä mahdollinen yleisö saattaisi ajatella, nainen kumartui vielä hiukan lähemmäs ikkunaa ja keskittyneenä otsaansa kurtistaen sipaisi kampauksesta karanneen tummanruskean, melkein mustan ja huolestuttavasti kihartumaan päässeen hiussuortuvan takaisin korvan taa, kiinnittäen sen vielä pinnillä varmasti paikoilleen. Sitten nainen suoristautui tyytyväisen näköisenä ja kääntyi vielä sivuttain peiliinsä nähden tarkastaakseen olkansa yli, että tummanharmaa jakun helma ja polven alle ulottuva suora hame olivat säästyneet rypyiltä Lontoosta saapuneen lennon aikana. Katse liukui vielä muutaman kerran kuvajaisen yli päästä varpaisiin, ja ilmeisesti ulkonäkö läpäisi testin, sillä pian nainen oli jo jatkanut matkaansa, korkokenkien korot käytävän lattiaa vasten kopisten. Matkalaukkua tuolla ei ollut, ainoastaan kalliin näköinen melko suuri kassi olalla, ja luultavasti kannettavan tietokoneen sisältävä salkku toisessa kädessään, seuranaan siististi taiteltu musta villakankainen päällystakki.
Nainen ehti puoleenväliin alakertaan vieviä rullaportaita kun puhelin jakun sivutaskussa ryhtyi hurisemaan. Kiemurreltuaan melko suuren laukkunsa paremmin olalleen nainen kurottautui poimimaan puhelimen käteensä, tarkasti soittajan, pelkkiä numeroita, ja vastasi ääntään hiukan selvemmäksi köhittyään. Luurista kantautui melko kovaäänistä puhetta, ensin ranskaksi ja sitten englanniksi, naisen onnistuttua vastaamaan ranskankieliseen sanavyöryyn vain lyhyillä Oui -hymähdyksillä. ”Olen kyllä saapunut. Haen vain laukkuni ja tulen sitten. Olen todella pahoillani viivytyksestä”, nainen sai lopulta vastattua soittajalle, asiallisella ja järkytykseen nähden rauhallisella äänensävyllä, harmikseen kyllä englanniksi. Autonkuljettaja! Miksei kukaan ollut muistuttanut häntä siitä, että uuteen elämään kuului myös se, että joku olisi lentokentällä vastassa. Hiukan haaveileva, jopa unelias ilme katosi naisen kasvoilta samalla kun puhelin palautettiin jakun taskuun. Loput portaat melkein lennettiin alas, ja askeleet muuttuivat käytävälle päästyään puolittain juokseviksi. Loistavaa, mahtavaa, kerrassaan suurenmoista. Ensimmäinen työpäivä ei ollut edes koittanut vielä, ja hän oli jo onnistunut myöhästymään.
Onneksi laukku oli melko helppo löytää lähes tyhjentyneestä matkatavarahallista, ja joku ystävällinen oli jopa nostanut sen syrjään yhä hiljakseen pyörivältä hihnalta, jolla se luultavasti oli naisen käytävällä maleksimisen ajan ehtinyt tehdä muutaman ylimääräisen kierroksen yksinään. Kiskottuaan ”painava” -lapulla (sata puntaa lisämaksua, kiitos) varustettua laukkuaan muutaman askeleen kohti ulko-ovia nainen seisahtui hetkeksi hengähtämään. Ei tämä näin voinut mennä. Noiden ovien takana odottaisi hänen ensimmäinen kontaktinsa Pariisissa, ja sellainen ansaitsisi huomattavasti parempaa kuin juoksemisesta hengästyneen, räjähtäneen ja matkatavaroidensa alla lyyhistyvän ilmestyksen. Odottakoon siis vielä hetken, tuskin pari lisäminuuttia myöhästymistä voisi enää pahentaa tilannetta.
”Hyvää iltaa, bonsoir monsieur”, tervehti ystävällinen ääni kahdella kielellä aulassa seisovaa keski-ikäistä miestä, joka oli odotellessaan ehtinyt rutistaa käsissään pitämän hotellin kyltin kulmat melko epäsiisteiksi. Pari minuuttia oli hyödynnetty tehokkaasti, ja panikoivan tyttölapsen sijaan pariovista oli purjehtinut asiallinen ja ainakin omasta mielestään arvovaltainen nuori nainen, nyt musta siisti polvipituinen päällystakki yllään ja uusi kerros punaa huulillaan, vailla vihjettäkään väsymyksestä. Mies suoristautui ja toi kasvoilleen asiallisen hymyn, samalla kun kurottautui vastaamaan naisen kädenojennukseen matkatavarakärryn yli. ”Iltaa, madame Howell”, mies lausui ranskaksi, ääntäen naisen nimen niin kummallisesti, että vastaanottajan korvissa se kuulosti lähinnä murretulla englannilla lausutulta pöllöltä. Antaessaan miehen poimia suuren matkalaukun käteensä ja kulkiessaan tämän perässä kohti hotellin kauniina kimaltelevaa suurta autoa nainen hymähti itsekseen, rouva pöllö, no se sopisikin hänelle.
Tilavan, siistin ja hotelliksi melko kodikkaasti sisustetun huoneen kirjoituspöydän kulmalle asetettu kello näytti puolta yhtätoista naisen ilmestyessä lämpimän höyryn saattelemana kylpyhuoneen ovesta. Kokolattiamatto imi sääriä pitkin valuvat muutamat vesipisarat naisen kulkiessa froteista, valkoista ja suloisen pehmeää aamutakkia ylleen kietoen huoneen poikki ikkunan, tai oikeastaan pienen baarikaapin ääreen. Pienet pullot kolisivat toisiaan vasten oven tempautuessa auki, ja hetken aikaa tarjontaa kaapin ääreen kumartuneena tutkittuaan nainen valitsi pienen kuohuviinipullon. Vielä lasi viereiseltä tarjottimelta, vain vähän ähkäisten suoritettu suoristautuminen, pitäisi harrastaa enemmän liikuntaa, ja sitten sängylle. Pullo auki, juomaa lasiin, lasi huulille. Onneksi johonkin saattoi aina luottaa. Suuret tummanruskeat silmät sulkeutuivat ja nautiskeleva hymy kohosi kuuman suihkun jälkeen vielä hiukan punoittaville kasvoille. Toistaiseksi kaikki oli sujunut hyvin. Hän oli selviytynyt Pariisiin asti, uusi elämä oli edessä ja kaikki vanha takana. Joulusta muistutti hotellihuoneessakaan enää pieni koriste yöpöydällä, ja sekin peitettiin hiuksista vapautuvalla märällä pyyhkeellä kiireesti heti sen osuttua naisen silmiin.
Yrityksistä huolimatta ajatukset onnistuivat palaamaan takaisin joulunpyhiin Englannissa, maaseudun tunnelmallisuuteen ja pariskuntaan, jonka molemmat osapuolet olivat varustautuneet vuoden viimeiseen iltaan suurilla uutisilla. Ikävä kyllä lause ”Kulta, muutetaan yhteen!” olisi kaivannut vastaukseksi jotain muuta kuin ilmoituksen ”Rakas, sain työtarjouksen ja muutan Pariisiin”. Uusi vuosi oli vaihtunut kummankaan huomaamatta, lähtölaskennan ja ilotulitusten sijaan ilmassa olivat räiskyneet toinen toistaan harkitsemattomammat syytökset ja huudahdukset, joita itse kukin saattoi seuraavana päivänä katua kilpaa liiallisten shampanjalasillisten kanssa. Tietenkään kummankaan ylpeys ei ollut riittänyt ensimmäiseen anteeksipyyntöön, joten asia oli jäänyt sikseen, ehkä lopullisesti. Nainen huokaisi, joi viimeisen tilkan juomaa lasistaan ja nojautui sitten vasten sängynpäätyä, kohottaen katseensa johonkin katon suuntaan. Märät hiukset levisivät seinää vasten kurittomina, aivan mustilta näyttävinä kiharoina, kaukana siitä huolella suoristetusta ja kiiltävästä nutturakampauksesta, jonka nainen oli aamulla Lontoossa itselleen taiteillut. Hiusten tummuus yhdistettyinä suuriin ruskeisiin silmiin eivät ehkä ensimmäiseksi tuoneet mieleen englantilaista, vaalean ihon ollessa melkein ainoa piirre, joka kieli muustakin kuin eteläisestä syntyperästä. Geraldine Howell, ystäville ja muillekin Stella, hyvin nuoren englantilaisen naisen ja algerialaissyntyisen ranskalaisen miehen lyhyen mutta intohimoisen rakkauden hedelmä. Äitiin välit olivat etäiset, uusi perhe ja kunnollinen perienglantilainen mies olivat vieneet voiton nuoruuden hairahduksesta muistuttavasta tytöstä, ja isä ei ollut koskaan varsinaisesti edes ollut kuvioissa. Nainen hymähti itselleen tumman ikkunan kautta kulkiessaan sängyltä takaisin baarikaapille. Toinen pullo. Ei tässä tarvinnut ketään huijata. Työ ja uramahdollisuudet sikseen, isänmetsästysretkellähän tässä oltiin. Otetaan rehellisyydelle, Pariisi. Juhlallinen nyökkäys ikkunalasille, sitten lisää juomaa.
Kolmatta pulloa ei enää avattu, seuraavana päivänä pitäisi pystyä edustamaan, joten baarikaapin sijaan nainen suunnisti yöpuvun ylleen vaihdettuaan kohti kirjoituspöydän kulmalle kauniisti pinottuja lehtisiä. Mainoksia, menovinkkejä, kansainvälisiä sanomalehtiä ja tarpeeksi ohuelta vaikuttava paikallislehti. Ehkä siitä voisi jopa ymmärtää muutaman sanan. Lehti kainalossaan nainen kulki sammuttamaan huoneesta valot yöpöydän lamppua lukuun ottamatta. Sitten vihdoinkin sänkyyn, peiton alle ja muutama ansaittu haukotus. Kyljellään sängyllä maaten nainen nojasi kyynärpäänsä patjaan ja pään kämmeneensä, selaillen laiskasti lehdestä juttuja pienen taidenäyttelyn avajaisista, urheilijan menestyksestä ja joistain muista uutisista, joiden sisältöä oli vaikeampi ymmärtää. Viimeisillä sivuilla oli lyhyitä ilmoituksia, joita syvennyttiin lukemaan tarkemmin, saihan niiden ymmärtämisestä onnistumisen iloa irti vähän vähemmällä yrittämisellä. Annetaan kissanpentuja, haukotus, ostetaan huonekaluja, toinen haukotus, vuokrataan asuntoja. Ilmoituksissa vilisevät kaupunginosat eivät sanoneet naiselle juuri mitään, ja tuo keskittyikin jonkin aikaa vain kuulustelemaan itseltään hinnoissa ja puhelinnumeroissa näkyviä lukusanoja ranskaksi, kunnes yksi ilmoitus jostain syystä pisti silmään. Huone latinalaiskorttelissa. Voisiko Pariisista enää sen romanttisemmalta kuulostavaa asuinpaikkaa löytyä? Sopisi täydellisesti tänään virallisesti alkaneeseen uuteen elämään. Epäröintiä ja järkiperusteluita ei mahtunut ripaustakaan niihin pariin hetkeen, joina nainen oli kammennut itsensä takaisin istumaan ja kurottautunut vetämään lankapuhelimen yöpöydältä vierelleen sänkyyn. Ilmoitus taitettiin paremmin esille lehdestä ja nainen tarkisti numeron useampaan kertaan ennen kuin uskaltautui näppäilemään sen puhelimeen. Jokainen painallus kaikui korvaa vasten painetussa luurissa kimeänä piippauksena, ja nainen tunsi hengityksensä kiihtyneen melkoisesti viimeisen numeron jälkeen. Stella, mitä ihmettä nyt tapahtuu? Osaatko edes tarvittavia sanoja? Mitä on vuokrata, mitä on hinta, mitä on sijainti, oletko hullu?
Linja oli kuitenkin jo alkanut hälyttää, joten tästä pitäisi nyt vain yrittää selvitä. Vastaa jo. Sormet puristuivat tiukemmin luurin ympärille. Älä ole nukkumassa. Vastaa jo.
|
|
|
Post by La Mer on Dec 4, 2008 17:57:01 GMT 3
Aamulla alkanut lumisade oli muuttunut päivän aikana vähitellen rännän kautta lähes vedeksi. Mustat sateenvarjot olivat täyttäneet katukuvan, ihmiset puskivat eteenpäin tuulisessa ja pimeässä märkyydessä, lätäköt jalkojen alla läiskyen. Kiireisten, pian perille pyrkivien ihmisten seassa vaelteli myös muutamia hajamielisen näköisiä hidastelijoita. Yksi näistä matelijoista kiskoi keltaisen takkinsa huppua paremmin päähänsä ja pyyhkäisi sitten valkoisella hanskallaan märkiä, poskille liiskaantuneita hiuksia pois kasvojen edestä. Sitten nainen kääntyi ympäri ja nykäisi talutushihnasta "Bella ole nyt kiltti..." Mutta koira ei ilmeisesti tahtonut olla kiltti, se pörhisi karvansa, ravisteli ja ilmaisi koko olemuksellaan mitä syvintä halveksuntaa moista koiranilmaa kohtaan. "Tule nyt, niin päästään sitten kotiinkin", nainen vielä yritti, mutta koira oli pistänyt neliraajajarrutuksen päälle, sehän ei katoksen alta poistuisi ilman pakottamista. Keltatakkisella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin napata vaaleanpunaiseen sadeviittaan puettu piski syliinsä ja lähteä kantamaan sitä kohti puistoa, muuten perille ei oltaisi päästy varmaan ikinä, ainakaan saman päivän aikana.
Maailman pikaisimman koiranulkoilutuksen jälkeen läpimärkä kaksikko palasi takaisin kotiin. Peräkkäin he raahustivat portaat ylös kahdeksanteen kerrokseen ja naisen kaivettua avaimet takkinsa taskusta he pääsivät sisälle asuntoon. Kuivattuaan terrierin tassut huolellisesti ovensuuhun jätettyyn pyyhkeeseen Louise kävi ripustamassa takkinsa naulakkoon ja meni sitten kylpyhuoneeseen kääntämään hanan auki. Vaahtokylpy tekisi nyt todella terää. Vielä vähän ruusuntuoksuista vaahtoa valuvan veden sekaan ja pehmoinen pyyhe valmiiksi ammeen reunalle, niin sitten kaikki oli valmista. Keittiöstä nainen kävi hakemassa vielä lasillisen punaviiniä sekä naisten kuvalehden. Tervetuloa täydellinen illanvietto.
Työpäivä oli ollut raskas. Taas satoja asiakkaita, joiden edessä piti jatkuvasti olla yhtä iloinen, palveluintoinen ja jokaisesta tuotteesta kaikki pienetkin yksityiskohdat tietävä. Jalkojakin särki se alituinen seisominen. Louise huokaisi ja vilkaisi itseään kylpyhuoneen peilistä. Ruskeat hiukset valuivat poskia pitkin märkinä ja sotkuisina, ripsivärit olivat suttaantuneet tummien silmien alle eikä ihonkaan väri ollut mikään terveyden perikuva. Pitäisi varmaan huomenna työmatkalla käydä jossain meikkikaupassa ostamassa rasvoja ja ihonheleytysvoiteita ja ties mitä ihmetippoja, että saisi vähän ryhtiä ulkonäköön. Eihän tämännäköisenä löydä edes uutta miestä, välähti mielessä, mutta Louise häpesi samantien ajatuksiaan. Mihinkäs itsenäinen nainen miehiä tarvitsee? Ja vastahan hän oli edellisestä eronnut, kuuden vuoden suhteen jälkeen! Eiköhän tässä nyt olisi aika etsiä itseään ja toteuttaa omia haaveitaan ja pitkästä aikaa harrastaa vaikka kevyttä deittailua. Ajatus jonkun muun miehen kuin Jérômen kanssa olemisesta tuntui kuitenkin todellisuudessa lähinnä ahdistavalta ja jopa kuvottavalta. Ajattelen jotain muuta, nainen päätti ja kiskoi villapuseron pois päältään. Sitten vielä farkut, toppi ja alusvaatteet ja hän oli valmis upottautumaan kuumaan veteen vaahtopilvien keskelle.
Puhelin soi vääjäämättä aina pahimmalla mahdollisella hetkelle, niinkuin esimerkiksi juuri kesken ihanan vaahtokylvyn raskaan ja sateisen päivän pääteeksi. Kiroillen Louise kompuroi ylös ammeesta ja juoksi vaahtoa tippuvana, märkänä ja alastomana eteiseen vastatakseen Alicia Keyesiä soittavaan puhelimeensa. "Martin!" hän ähkäisi ärsyyntyneenä, mutta kuultuaan soittajan asian vaihtoi välittömästi äänensävyään. "Ah kyllä, juuri niin, huone olisi, ei, ei, ei, asun täällä kyllä itsekin, niin, koira, tuollainen pieni vain.. ahaa, ymmärrän." Kännykälleen irvistäen Louise painoi punaisen luurin kuvaa ja pahoitteli mielessään, kun enää ei voinut heittää luuria toisen korvaan kuten ennen vanhaan. Mitä nyt muka yksi pieni koira haittaisi?
Koko loppuilta kuluikin sitten seuraavaa soittoa odotellessa, ja vasta yhdentoista aikaan se tuli. Linjan toisessa päässä oleva vuokraajaehdokas puhui ranskaa selvästi ulkomaalaisittain ja epävarmasti, mutta jokatapauksessa tapaamisesta saatiin sovittua. Ehdokas, joku englantilainen nainen, tulisi huomenna iltapäivällä katsomaan asuntoa ja päättäisi sitten, ottaisiko asunnon vai ei! Louise hypähteli innostuneena ympäri huoneistoaan ja nosteli tavarat paikoilleen, suoristi taulut seinällä ja potki villakoirat sohvan taakse. Toivottavasti tärppäisi huomenna!
|
|
|
Post by Fleur-de-Lys on Dec 4, 2008 18:57:10 GMT 3
”Hienoa, huomiseen siis.”
Tuntui siltä, että puhelun lopettamisesta olisi kulunut vain hetkinen. Painettuaan luurin takaisin paikoilleen ei Geraldine ollut voinut uskoa puhuneensa niin montaa lausetta ranskaksi ja tulleensa vielä ymmärretyksikin! Nainen oli viettänyt melkein tunnin uudessa lempiasennossaan, sängyn päätyä vasten nojaillen, ja käynyt yhä uudelleen lyhyen keskustelun mielessään läpi. Onnistumisen riemu olisi kaivannut seurakseen vielä lisää juotavaa, mutta kaiken innostuksen ja jännityksenkin keskellä nainen oli saanut selitettyä itselleen, että seuraavana aamuna oli tiedossa uuteen työpaikkaan tutustuminen.
Ja se aamu oli koittanut epäinhimillisen nopeasti. Ikkunan eteen vedettyjen verhojen raosta ei ollut ennättänyt vielä hiipiä sisään edes pientä kajastusta nousevasta auringosta, kun yöpöydälle palautettu puhelin oli pärähtänyt soimaan ja ystävällinen ääni oli toivottanut ranskaksi hyvää huomenta ja todennut kellon olevan tasan kuusi. Yhä silmät tiiviisti suljettuina nainen oli onnistunut mutisemaan herättäjälle kiitokset, ja edelleen täysin uupuneena kääntynyt selälleen sängyssä ja sulkenut vielä ihan hetkiseksi silmänsä. Ihan vain hetkiseksi.
Saman tien takaisin suloisen syvään uneen vaipuneen naisen pelasti vain varotoimenpiteeksi kirjoituspöydän kulmalle asetettu kännykkä, joka puoli tuntia myöhemmin rupesi värisemään kumeasti pöytää vasten ja soitti ilmoille korviavihlovan, asteittain voimistuvan sävelmän. Näytöllä vilkkui samaan aikaan tekstinpätkä, joka sisälsi voimakkaasti korostettuja kehotuksia herätä ja valmistautua vähän äkkiä. Nainen sai vihdoinkin kammettua itsensä sängystä ylös, oli pakko nousta ja kävelläkin muutama askel, jotta puhelimen saisi hiljennettyä. Ainoa takuuvarma keino onnistua saamaan itsensä liikkeelle aamuisin.
Houkuttelevalta kuulostanut ja aulaan asti tuoksunut hotelliaamiainen oli pakko jättää väliin, mutta muuten nainen ehti suorittaa kaikki aamulle suunnittelemansa toimenpiteet nopeasta kasvohoidosta yli tunnin kestäneeseen hiusten suoristamiseen ja kampaamiseen. Vielä meikkiä, hajuvettä, musta jakkupuku, liian korkeat kengät ja asiallisen tyylikkäät mutta tarpeeksi prameilevat korut, ja G. Howell oli valmis ensimmäiseen päiväänsä luksustuotteiden maailmassa. Hotellin ulko-ovista taksijonoon astuva nainen takki käsivarrellaan näytti juuri siltä miltä halusikin. Lontoolaisen businesskoulun kunnianhimoiselta kasvatilta matkalla ensimmäiseen kunnolliseen työpaikkaansa.
Tai no, ainakin työpaikkaan. Tasan kello kymmeneltä alkanut päivä oli kulunut nopeasti kauniisiin ihmisiin ja upeisiin työtiloihin tutustuessa, ja melko nopeasti naiselle oli, koristelluin ilmauksin toki, tehty selväksi, että tuleva työnkuva ainakin ensimmäisinä viikkoina koostuisi lähinnä sihteerin tuuraamisesta. Kallis puhelinvaihde ja kahvinkeittäjä, kyllä sekin sopi. Kunhan vain päivät olisivat pitkiä, kiireisiä ja täysin vailla taukoja muun ajattelemiseen. Toistaiseksi vaikutti hyvältä, sillä seuraavaksi aamuksi pyydettiin saapumaan jo ennen kahdeksaa.
Harmaana valjennut päivä oli jo ehtinyt muuttua iltahämäräksi naisen vihdoin astuessa takaisin kadulle tyylikkään toimistorakennuksen pääovista. Ylisuuren olkalaukun lisäksi tuolla oli käsissään muutama ylellisiksi tunnetuilla logoilla koristettu paperikassi, jotka suloisten tuotteiden sijaan oli täytetty mapeilla. Perehdytystä pariisilaiseen tyyliin, lue nämä jos ehdit. Sulloutuessaan kantamuksineen taksin takapenkille nainen vilkaisi kelloaan. Vuokranantajaehdokkaan kanssa sovittuun tapaamiseen olisi vielä yli tunti aikaa. Taksikuskille annettiin asunnon osoitteen sijaan pyyntö ajaa johonkin ravintolaan latinalaiskorttelissa, sillä nainen muisti vihdoinkin, ettei ollut pikaisen kahvin ja voileivän lisäksi ehtinyt syödä mitään päivän aikana.
Saatuaan kauniina kimaltelevan valkoviinilasillisen eteensä Geraldine salli itsensä huokaista syvään ja nojautua vasten tuolin selkänojaa. Hetken aikaa ruokalistaa silmäiltyään tuo tuntui keksivän jotain, ja äänettömälle asetettu kännykkä kaivettiin esiin. Rouva tai neiti Martinin numeroon lähetettiin huolella muotoiltu tekstiviesti, jossa kerrottiin sen hetkinen sijainti ravintolassa ja ehdotettiin, että mikäli sopisi, voisi tapaamisen aloittaa jo vähän etuajassa. Vastausta ja toisen naisen saapumistakin odotellessa lämpimänä höyryävästä patongista murrettiin muutama pieni pala ja ruokalistan hidas, mutta huolellinen tarkastelu jatkui.
|
|
|
Post by La Mer on Dec 14, 2008 22:34:15 GMT 3
Pariisin Disney-kaupan hyllyjen välissä ja kassan edessä oli vilskettä. Talven lomasesonkin ja tammikuun alennusmyyntien vaikutuksen huomasi selvästi, ovella kävi jatkuva asiakkaiden virta. Ulosmenijät törmäilivät kukkarot kevyinä ja muovipussit painavina sisääntulijoihin, jotka puolestaan jo heti ovelta rupesivat silmät kiiluen metsästämään tarjouksia ja ihanuuksia. Louise asetteli Mikki Hiiri -kahvikuppeja hyllyyn ja vilkuili tuon tuostakin kelloaan. Enää muutama minuutti jäljellä ennen kuin työvuoro loppuisi. Vielä ehti suoristaa pinon keijukuvioisia t-paitoja ja sitten nainen kiiruhti kättään heilauttaen kassan ohitse työntekijöiden takahuoneeseen.
Metro pysähtyi kirskuen asemalle ja ihmiset tungeksivat sisään. Mustaa käsilaukkuaan puristaen nainen maleksi väkijoukon perässä sisälle. Istumapaikat olivat tietysti jo menneet, mutta pitkä kun oli, hän ylsi helposti katossa kulkevaan tankoon ja säilytti sen avulla tasapainonsa tärisevässä metrossa. Puoliunessa Louise osasi jäädä pois omalla asemallaan ja juuri seistessään liukuportaissa, jotka veivät häntä syvältä maanuumenista kohti latinalaiskorttelin katuja, hän tunsi kuinka joku rupesi värähtelemään keltaisen takin taskussa. Kännykkä! Tekstiviesti! Hiljainen vihellys karkautui huulien välistä hämmästyksen merkkinä naisen lukaistessa nopeasti saapuneen viestin. Asunnon vuokraaja tahtoisikin nähdä jo nyt! Mielessään Louise kävi nopeasti vaihtoehtonsa läpi: joko hän menisi välittömästi metroaseman lähellä olevaan ravintolaan ja jättäisi Bellan vielä joksikin aikaa yksin, tai menisi ensin viemään koiran ulos ja palaisi sitten ravintolaan. Työpäivä oli ollut vain lyhyt vuoro, joten maanpinnalle päästyään päätös oli tehtynä, ja nainen suuntasi askeleensa kohti ravintolaa. Koira jaksaisi vielä odottaa.
Onneksi ravintolassa ei ollut tungosta ja paikalla olevista asiakkaista oli helppo arvata, kuka vuokralaisehdokas olisi. Louise purjehti salin poikki oikean pöydän luokse ja esitteli itsensä "Louise Martin, hauska tavata. Olette ilmeisestikin Madame Howell" ja jatkoi sitten istuessaan alas "Taidanpa vilkaista sitä ruokalistaa myös."
Maksettuaan laskun puoliksi Geraldinen kanssa, Louise viittasi toista naista seuraamaan itseään. "Lähdetään sitten, että pääset näkemään asunnon." Matka ei ollut pitkä, vain muutama kadunväli ja sitten nainen kaivoi avaimet taskustaan ja avattuaan oven, hän päästi toisen edellään rappukäytävään. Kiikkerä hissi kuljetti kaksikon kahdeksanteen kerrokseen ja haeskeltuaan avaimiaan vielä toistamiseen taskusta nainen Martin-nimellä varustetun oven. Eteiseen syöksähti terhakkaasti kimakalla äänellä haukkuva pieni karvainen koira. Louise kumartui rapsuttamaan terrieriä korvien takaa "Tämä on Bella, yorkshiren terrieri", hän esitteli ylpeän näköisenä. Mamin kultamussukka selvästi.
Vuokrasopimuspaperit olivat keittiön pöydällä valmiina odottamassa allekirjoituksia, siltä varalta jos naiset pääsisivät asumisjärjestelyistään yhteisymmärrykseen. Asuntokierroksen jälkeen Louise ohjasi vieraansa istumaan pöydän ääreen ja pyysi tätä tutusumaan sopimukseen ihan kaikessa rauhassa ennen nimensä kirjoittamista. Hän itse siirtyi sillä aikaa keittiön työtason luokse ja napsautti kahvinkeittimen päälle. Mielessään nainen nosti peukalonsa pystyyn. Toivottavasti tuo englantilainen muuttaisi tähän. Vaikutti ihan mukavalta, olisi varmaan siisti ja luotettava vuokralainen, joka maksaisi ajallaan oman osuutensa, eikä aiheuttaisi häiriöitä. Louise kiepsautti olkapäille ulottuvat ruskeat hiuksensa poninhännälle ja nojasi selkänsä jääkaapin ovea vasten. "No oletko jo päättänyt?" hän tiedusteli varovaisesti.
|
|
|
Post by Fleur-de-Lys on Jan 12, 2009 21:12:49 GMT 3
Astuessaan ravintolasta ulos toisen naisen jäljessä oli Geraldine tuntenut olonsa suloisen helpottuneeksi. Hetken mielijohteesta lähetetyn kutsun tarkoituksena kun ei ollut suinkaan ollut vain illallisseuran saaminen, vaan mahdollisen tulevan vuokraemännän arviointi puolueettomalla maaperällä. Ja Louiseksi esittäytynyt oli selvinnyt siitä mainiosti, tuo kun ei ollutkaan ollut vanha ja kärttyinen täti, vaan vaikuttanut mukavalta ja vielä sattumalta samanikäiseltäkin. Vielä ahtautuessaan hissiin valtavien paperikassiensa kanssa Geraldine huomasi hymyilevänsä itsekseen, ehkäpä asunnon mukana tulisi uusi ystäväkin.
Hissin kiikkeryys ja nousua säestänyt hivenen epäilyttävä nitinä ja kolina jäivät naiselta huomaamatta, sillä kerros kerrokselta edellisiltana alkanut jännitys alkoi taas nostaa päätään. Hän oli ihan oikeasti menossa katsomaan omin päin löytämäänsä asuntoa Pariisissa ja vielä aidon paikallisen kanssa! Odotellessaan ulko-oven avautumista Geraldine sai itseään sen verran rauhoittumaan ja tulemaan järkiinsä, että loi suorastaan pistävän katsauksen ympärilleen rappukäytävässä ja nuuhkaisi vielä ilmaakin. Ei ainakaan pahempaa tupakan, vanhan viinan tai minkään vielä pahemman hajua. Hyvä. Tarkempi tarkastelu sai jäädä väliin koiran rientäessä haukkuen ovelle, ja niin suloiselle lemmikille kuin tämän onnelliselle emännällekin suotiin ystävällinen hymy, ja jotenkin naisen onnistui sopertaa myös jotain kohteliasta ainakin melkein ranskaksi.
Heti sisälle huoneistoon päästyään nainen ryntäsi lähimmän penkin tai sohvan luo ja laski sille kaikki kantamuksensa, käsilaukusta ja tietokoneesta kauniiseen, mutta painavaan rivistöön pursuavia mappeja sisältäviä paperikasseja. Ei paljoa lohduttanut, että sai kadulla kävellessään näyttää siltä että oli juuri käynyt kuluttamassa jonkun tavallisen tallaajan vuosipalkan verran euroja suloisiin turhuuksiin, mikäli kassien todellinen sisältö painoi niin, että olkapäästä tuntui pian hiertyvän pala pois. ”Mukavaa, että teille sopi tavata näin pian”, Geraldine kääntyi suoristauduttuaan sanomaan toiselle naiselle, ja lähti sitten tämän perässä tutustumaan asuntoon tarkemmin.
Asunto oli varmasti kodikas, tyylikäs ja materiaalivalinnat lattioissa oikein onnistuneita ja niin edelleen, mutta vilkaistuaan ensimmäistä kertaa makuuhuoneen ikkunoista ulos ei Geraldine ollut enää osannut antaa huomiota muulle. Mitkä maisemat! Nainen oli koettanut kävellä huoneessa ympäriinsä kuin sen tilaa arvioiden ja mahdollisia omia huonekalujaan sinne mielessään sijoitellen, mutta katse kääntyi aina kuin väkisin ikkunaan. Uskaltautuessaan nojautumaan kevyesti lasia vasten vielä enemmän nähdäkseen Geraldine tavoittikin siitä omat, innostuneet kasvonsa. Nyt viimeistään saattoi vuokraemäntäehdokas pitää vierastaan hivenen outona, sillä nainen tuntui keskustelevan hetken aikaa kuvajaisensa kanssa ennen kuin kääntyi ja kulki keittiöön ylikorostetun virallisin askelin. Huomatessaan paperit pöydällä nainen seisahtui hetkeksi, mutisi jotain tavaroista ja kävi hakemassa käsilaukkunsa eteisestä. Pirteä innokkuus oli kadonnut olemuksesta, sillä ei kai asuntokauppoja, tai edes vuokrasopimuksia, nyt kuulunut tunteella tehdä, tai ainakaan näyttää sitä hinnat asettavalle osapuolelle.
Pöydälle sopimuksen viereen nostettiin käsilaukusta kynä, silmälasikotelo ja paksu, kärsineen näköinen sanakirja, joista viimeisen kohdalla toista naista vilkaistiin nopeasti alta kulmien. Toivottavasti puutteellinen kielitaito ei olisi tälle ongelma. Sitten silmälasit nenälle, ja nainen syventyi hetkeksi tavaamaan paperille kirjoitettuja ehtoja, otsa huomaamattaan kurtussa. Vuokrasumman kohdalla piti hiukan mietiskellä valuuttojen kanssa, mutta muuten sopimus tuntui selkeältä ja hintakin, päässälaskun perusteella ainakin, enemmän kuin kohtuulliselta.
”Kyllä tämä ihan hyvältä vaikuttaa”, nainen lausui nyökkäillen ja kohotti katseensa Louiseen samalla kun riisui silmälasit nenältään. Lasit jäivät toiseen käteen ja heiluivat ilmassa naisen ryhtyessä vielä esittämään kysymyksiä omien huonekalujen tuomisesta, käsillään puuttuvien sanojen kohdalla elehtien. Eihän hän oikeastaan muuta tarvitsisi kuin kunnollisen kirjoituspöydän ja uuden sängyn. Ehkäpä joku päivä voisi uskaltautua kysymään muustakin, esimerkiksi siitä, miksi nainen oli laittanut makuuhuoneen vuokralle asuttuaan siinä melko selvästi ennen itse, mutta ensin pitäisi saada viralliset asiat alta pois.
Geraldine suoristi ryhtiään ja pyöritti koristellun mustekynänsä auki. ”Mihin kohtaan allekirjoitan?”
|
|