Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 10, 2008 19:35:04 GMT 3
"Nostakaa kasvonne, te Iäisyyden Dynastiat: sillä Isäni käy eteenpäin tuomitakseen Maailman. Yksi valo, jonka anna tulla tuhanneksi, yksi miekka kymmeneksi tuhanneksi, jottei yksikään väistä Isäni katsetta Jumalani Tuomionpäivänä." Puhui tasaisesti kulkurin suu, kulmikas käsi piirsi ilmaan ristinmerkkiä koskettamalla otsaa (Nostakaa kasvonne...), laskeutui alas piirtämään ensimmäisen viivan (..sillä Isäni käy...) ja kohosi siirtyäkseen sydäntä kohden (Yksi valo, jonka..), merkitsi myös oikean puolen (...tuhanneksi) päättyen sinettinä kylmällä suudelmalla rystysille.
Puhuja vaikeni mutisevaan amenten huokaukseen. Kirkkonaan tummalla, sairaan ylle kumartuneella papilla oli betoninen holvikatto ja ajoittain yli jyrisevien junien murina. Rosoisia, raskaskatseisia kasvoja häälyi ympärillään pyhimysten tavoin katseet alas luotuina, raskaisiin vaatteisiin puettuina. Ilma tuoksui kostealta ja märältä ruosteelta, nurkissa paloi likaisia kynttilöitä rinnan kirkkaanväristen joulukynttilöiden seassa kaaottisessa harmoniassa, uskaliaasti keskellä ahtaasti sanomalehdistä ja vanhoista rievuista tehdyn kommuunin kodikkuutta.
Pienten liekkien ripinä ja raskas, katkonainen hengitys riipivät kaiken huomion itseensä ja kutistuneeseen ihmisolentoon. Pappi kostutti likaiset sormenpäänsä vesimaljassa, sillä muutakaan ei ollut viimeisen voitelun suorittamiseen sielun valmistamiseksi maailmasta lähtöön.
|
|
|
Post by Cirsicca on Nov 10, 2008 19:56:23 GMT 3
Kahta kertaa ei pyytää ollut tarvinnut. Se tiedettiin kaduilla ja kujilla näillä main. Kun kyse oli yöstä, kun kyse oli yhden naisen Auttavasta Puhelimesta, kahdesti ei koskaan tarvinnut kysyä. Joskus riitti puolikas tavukin tai kuten nyt, likaisen, rähjääntyneen ja ennen kaikkea aivan liian voimakkaasti verelle tuoksuvan hahmon ilmestyminen Kolon ovelle. Ei turhia kyselyjä, vain tarvittavan tiedon houkuttelua pehmein ja suostuttelevin puhein askelten jo kulkiessa läpi viemärihuuruisten ja likaisten kujien. Siirtyminen katutasolta maan alle ja viemäriin ei edes hidastanut löyhästi jalkaan köytettyjen maihareiden vauhtia.
Oppaansa vierellä suorastaan hauraan oloinen hahmo kulki eteenpäin ympäristössä, joka oli tuttu monilla tavoilla. Jotkut niistä henkilökohtaisempia kuin kukaan olisi osannut aavistaakaan. Hämärään tottuneet silmät siristyivät lepattavien valojen nuollessa likaisia seiniä ja luodessa kylmään ja unohdettuun ympäristöön lämmön tuntua. Koti oli, missä koti oli. Sydämet loivat sen minne tahansa niillä, jotka eivät koskaan sellaista oikeasti olleet omistaneet. Yön koleuden, viemärin lian ja voimakkaiden hajujen keskellä kynttilöiden lepattava valkeus loi eloon jotain sellaista, jota monet maan alla asuvat eivät muuten voineet tavoittaa.
Leveäharteinen ja varpaista hiuksiin asti riepuihin, rääsyihin ja kaistaleisiin verhottu hahmo palasi suunnalta, johon aikaa sitten oli kadonnut. Tuoden mukanaan itseään lähes puolet pienemmän ja monta kertaa kaidemman ilmestyksen, jonka polviin yltävän takin huppu oli vedetty suojaamaan kasvoja maantasolla sivaltelevalta tuulelta. Samaa työtä teki tummasävyinen huivi, joka pilkisti hupun alta esiin. Lapasen peittämä käsi kohosi kysyvästi kookkaan kulkurin käsivarrelle, saaden tämän pysähtymään ja viittaamaan kohti vaiennutta julistajaa, väkijoukkoa ja käpertynyttä hahmoa. Rauhalliset, mutta rivakan tasaiset askelet toivattoppatakista ja vaatearmeijasta huolimatta suorastaan hämmentävän hennonoloisen olennon lähemmäs, kohti lepattavaa elon liekkiä ja tuon liekin ylle kumartunutta hahmoa. Kun olento seisahtui viimein elon lepattavan liekin vapaalle puolelle, tuo veti lapasen pois oikeasta kädestään, painoi peukalonsa, etusormensa ja keskisormensa yhteen tehden pehmein liikkein ristinmerkin painaen päänsä kunnioittavasti, ennen laskeutumistaan toisen polvensa varaan. Yhtä sulavasti kuin olivat tehneet ristinmerkin ja osoittaneet Jumalan astiana toimivalle miehelle kunniaa, painuivat sormet sairaan viileälle kaulalle.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 10, 2008 20:28:25 GMT 3
Hidasta ja työlästä, epätahtista. Aikuinen mies makasi kiertyneenä kerälle kuin pelästynyt lapsi sängyssään ja sävähti kosketusta, kuin se olisi ollut kylmä tai liian kuuma. Helpotuksen ja hädän soinnuttamat sanat toistivat kaikuna tuttua ja turvallista rukousta, jonka jokainen katolilainen tunsi niin mielellään kuin sydämelläänkin.
Papinkaapuinen mies kovalle lattialle pedatun sairasvuoteen äärellä mutisi karkean parransänkensä takaa kumartuneena pehmeän rytmikkäästi humisevaan rukoukseen. "Gredo in unum Deum, Patrem omnipotem, Factorem celi et terre..." Matala ja syvä ääni soljui ja ujuttautui koko pieneen tilaan, luoden hiljaa ja hermostuneina odottavien kurjien ihmiskohtaloiden ylle rauhan piiriä, vaikka toivo oli jo kauan sitten sammunut. Yli pään vedetyn hupun alta valui molemmin puolin papin harteita kimput paksun harjamaisia hiuksia, joiden kärjet koskettivat rinnalle yhteen puristettuja käsiä.
He olivat kulkeneet pitkän tien yhdessä, nämä kaikki ihmiset. Siellä missä kaikki muut heidät olivat hylänneet ja työntäneet syrjään katseilta, kulkurit ja kodittomat olivat kerääntyneet perheiksi joita sitoi toisiinsa veren sijaan halu elää, sama miten, kunhan vain eläisivät. Tuon yksinkertaisen tahdon vuoksi maallikkopappi rukoili, samoin se toivotti kuoleman hiljaisin sanoin tervetulleeksi tähän kotiin odotettuna vieraana. Ja ehkä se oli epäsuoraan lausuttu viesti apuun pyydetylle hoitajallekin. Vapauta, päästä kotiin Herran valtakuntaan, suo lohtua heille jotka nyt joudut hyvästelemään... Käpristynyttä kehoa tempoi yskänpuuska, sitkeä veri tahrasi vaahtomaisena sairaan suupieliä. Latinankielisen rukouksen keskeytymättä, pappi veti hihansa kämmentensä yli ja painoi vakaasti rintakehää ja sen sisällä kirkuvaa sydäntä alemmaksi, lepoon.
|
|
|
Post by Cirsicca on Nov 10, 2008 20:51:45 GMT 3
[11-10 12:33:35 Becky rolls 3 dice to You sound...familiar? 8,10,4]
Ehkä hoitaja kuuli tarkoituksen sanojen ja eleiden takana. Ehkä ajatukset kulkivat samoja teitä. Toinenkin lapanen vetäytyi pois. Taskusta vedettiin esille lääkeampulli ja ruisku neuloineen. Kuolema sai tulla, kuolema sai viedä. Jumalan luomien tarkoitus oli kulkea se matka, joka heille oli määrätty kuljettavaksi. Mutta Isä ei kenellekään vaatinut kipua ja tuskaa elämän suurenmoisena hetkenä. Hetkenä jolloin elollinen sai astua Isän syleilyyn. Näppärästi, vuosia nähnein käsin lääke oli vedetty ruiskuun ja verhoavia riepuja vedetty sen verran sivuun, että kädet pääsivät pistämään opioidin suoraan kuolevan lihakseen. Neula vetäytyi pois, työnnettiin takaisin korkkiinsa ja ruisku katosi ampullin kera taskuun. Kyykistynyt asento vaihtui laskeutumiseksi polvilleen ja hitaasti tietoisuus alkoi kiinnittää huomiotaan myös ympäristöön. Vaienneessa tilassa kaikuviin ainoisiin sanoihin ja ääneen, ennen kaikkea ääneen, jotka nuo sanat lausuivat. Jokin vuosien takaa. Jokin hyvin painava painautui vasten mieltä ja sai katseen irtoamaan kuolevan hitaasti asettuvilta piirteiltä.
Ei, ei ole mahdollista. Ei täällä, eikä…Hupun suojissa katse kohosi ja kiinnittyi siunauksia lukevan miehen kasvoille. Kuinka kauan? Liian kauan, jotta…Mutta ääni. Ei, tuosta äänestä ei voinut erehtyä. Oon kuullut nuo sanat ennenkin. Kuullut ne tuon miehen lausumana…yli kolmekymmentä vuotta sitten. Vetäen lähes pakotetusti henkeä Becky risti kätensä ja katsettaan maallikkopapin hupun suojaamilta piirteiltä irrottamatta liittyi puheeseen sanoilla, jotka kumpusivat sydäntä syvemmältä. Sielua vuoraavan punaisen usvan takaa, ytimestä. ”… visibilium omnium, et invisibilium. Et in unum Dominum Jesum Christum, Filium Dei unigenitum.” Vaikka kasvoja suojaava huivi tarttui ääneen ja vaimensi sitä, oli se silti heleä kuin öisessä metsässä soliseva puro. Lähes laulavat kirkkaat nuotit punoutuivat papin mataliin, kutoen sanat kuviksi ja kuvat tunteiksi. Ääni, joka oli kuin luotu kirkkoon laulamaan. Ääni, joka oli laulanut kirkossa vuosia…vuosia sitten.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 10, 2008 21:57:03 GMT 3
Uskovia oli siis vielä kaduilla, pieniä toivon ja avun pilkahduksia niillekin joilla ei todellista toivoa ollut. Ikonimaisessa kammiossa, huolimattomin käsin rapattujen holvien alla hyristiin tai mutistiin yhteisen rukouksen säveliä sanoja tuntematta. Et er Patre natum, ante omnia secula... Ajelematon ja kulmikas leuka liikahteli vain vähän rukousta seuratessa. Talvea ja märkää vastaan kerroksittain pukeutuneiden joukossa joku käänsi kasvonsa varjojen puoleen. Deum de Deo lumine, Deum perum de Deo vero, Genitum non factum, Consubstancialem Patri per quem, Omnia facta sunt.
Tukevasti hitaasti rentoutuneen, liikkumattomaksi käyneen rinnan päällä painaneet kädet kohosivat ja toisen piirtäessä uuden tiiviimmän ristinmerkin kurotti toinen sulkemaan raollaan olevat silmät. Ne olivat syvän ruskeat. Ehkä niiden takana oli vielä kipuna elämää, mutta sekin sammuisi ennen rukouksen loppua. Sairastunut oli kerran terveenä ollut palavakatseinen ja rohkea italiaano, jonka maailma oli murskannut ennen myöhään tullutta lepoa. Qui propter nos hominess, Et propter nostram salutem, Descendit de celis.
Yhtälailla kulkurien ja elämän kiertolaisten tavoin pukeutunut pappi nosti päänsä, kohdaten nuoren naisen kasvot seesteisen rauhallisena ja vakavina, tunnistamatta tai tietämättä kelle osoitti sanansa. Ne lausuttiin armon välikappaleelle ja samanaikaisesti kaikille ahtaaseen huoneeseen kerääntyneille. "Et incarnatus est de Spiritu Sancto, Er Maria virgine. Amen."
|
|
|
Post by Cirsicca on Nov 10, 2008 22:10:32 GMT 3
Ja hauraina lepattavien liekkien valossa papin kohotettuun katseeseen vastasivat teräksenharmaat silmät, välähdyksenä hupun varjoista. Välähdyksenä, jonka sävyssä oli jotain vaikeasti tavoitettavaa. Mitä tämä oli? Ei tuo voinut olla se, joksi luulen. Ei. Mahdotonta. Mikä? Mikä sinun Öisessä elossasi enää olisi mahdotonta? Mutta se tarkoittaisi…Mitä? Niin, mitä? Menneisyys, joka oli jätetty taakse, tuntui varoittamatta ruumiillistuvan tässä ja nyt. Lohkeilleen betonisen taivaankannen alla, lukuisten silmäparien tarkkailtavana vainajan äärellä. Se oli lähes…unenomaista. Ehkä, ehkä sen tulisi pysyäkin sellaisena. Kyllä. Unikulkija. Oli asioita, jotka olivat päättyneet ja tulleet haudatuiksi sydämen lyöntien myötä. Ei, sellaisia ei ollut tarpeen tuoda takaisin.
Painaen päänsä, kuin siunauksen vastaanottaakseen verhottu vetäytyi päkiöidensä varaan ja suoristautui hitaasti, vain tunteakseen arkuudessaan lähes huomaamattoman kosketuksen käsivarrellaan. Mitä ikinä Isä yrittikään selittää, voisi sen tarvittaessa toistaa. Nuoren, mutta aivan liian vanhalta näyttävän naisen ääni oli niin käheä, että sanoista hädin sai selvää vaikka puhuttiin suoraan korvaan. Selvää sai vain huputetun vastauksesta tämän katsahtaessa vielä kerran poisnukkuneen puoleen. ”Tietysti tulen…” Ja kirkkaan äänensä soinnin myötä, katse vielä varkain papissa viivähtäen ja vain hetken ylös yrittäviä kysymyksiä vastaan taistellen, pienikokoinen hahmo kääntyi seuratakseen vanhaa nuorta naista.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 10, 2008 22:31:32 GMT 3
Hiljaa mutistu Amen toistui ympärillä pehmeänä tai tiukasti, huokauksena, tukahdutettunakin kaikuna rukoukselle jokaisen lausuessa sen omien tunteidensa painolla. Aivan liian varhain katkeroitunut mies puhalsi yhden kynttilöistä sammuksiin, osaamatta kenties sanoa ääneen mitään. He kaikki olivat unohdettuja, kuka mitenkin elämänsä paheilla tai tuhoon tuomituilla hyvillä aikeilla täyttäneitä. Siihen astiaan veden kaataminen antoi monelle merkitystä. Viimeistään kuollessaan he saivat tunnustusta elävinä olentoina, jonakin millä oli enemmän arvoa kuin sillä katurakilla jonka vieressä nukkui.
Varjot ja valot häilähtelivät maassa istuvan karkean ja riutuneen papin ympärillä, joka oli palauttanut lähes mustan katseensa takaisin elottomaksi käyneeseen hahmoon sanomalehdillä ja haalistuneen punaisilla peitteillä. Aikuisen miehen tyhjä kuori käpristyi kokoon hengen poistuttua, muuttumatta lainkaan. Lohdutuksen sanoja lausuttiin, suotiin vaitelias hymy jollekulle toisella puolen huonetta. Ehkä juuri sille joka ei voinut katsoa hiljaista lähtemistä. Rukoiltiin, lohdutettiin.
|
|