hiljainen vaeltaja [jäässä]

[miyto]

[[kuka vain mukaan seuraksi kinkizalle, vaeltelijalleni ]]

Oli jo hämärää. Lumi tuiskusi vasten naisen kasvoja, joka vain seisoi lumimyrskyssä katsellen kohti pohjoista, aivan kuin odottaen jonkin saapuvan. Naisella oli paksu viitta päällä, huppu vedetty niin ettei kasvoista pilkistänyt kuin nenä, samoin kaulahuivi joka oli suun päällä. Nainen ei liikahtanutkaan tuiskussa, seisoi vain paikoillaan hämärtyvässä ilmassa. Yllättäen, kaikki tapahtui muutamassa sekunnissa. Nainen liikahti ja veti pian viittansa kätköstä pitkän hopeisen miekan, minkä kahvasta paistoi punaisia ja sinisia kiviä, yhdellä kädellään ja toisella kädellään, jonkun muun mielestä, huitoi ilmaa oudosti, loitsien, ja ilmaan jäi punaiset vanat niihin kohtiin mistä naisen käsi oli mennyt. Kuului ukkosen jyrinää ja suuri valo ilmestyi naisen edestä, sieltä minne hän oli tuijottanut. Nainen sivalsi miekallaan kuvion, minkä oli piirtänyt poikki, ja tulilieskat, kirkkaan punaiset hämärässä limumyrskyssä, lähtivät vastaan suurta valoa. Parin sekunnin kuluttua kaikki oli ohi, ja nainen oli sujauttanut miekkansa piiloon viittansa alle ja kaikk oli niinkuin pari sekunttia sitten, hiljaisuuden rikkoi vain tuulen ujellus. Nainen seisoi paikoillaan, odottaen, kuulostellen.

[Ziegrand]

[[Kai sitä täytyy vanhan parran alkaa raapustaa jotain, en sitten ole se kaikkein aktiivisin pelaaja tällä hetkellä]]

Leimahdus, taivas kirkui jälleen kun jokin vapautti magiaa tuolla kylmyyden keskellä se oli kuin palava soihtu, herättäen eloon sen viimeisenkin toivon hivenen kunnes se jälleen kuoli, Kuten oli kuollut tuo ruumiskin joka istui kahleissaan keskellä jäätikköä, nykien itseään irti kuiskaten tuuleen
"Auta minua, auta minua~~"

Nuo suipot korvat josta toisesta oli sivallettu palanen pois, takkuiset valkoiset hiukset riehuivat tuulessa, kuivuneen ihon tuoden esiin nuo kirkkaan jäiset silmät, jotka tuijottivat eteenpäin. Jäätyneiden kyyneleiden ollen hänen poskillaan.

"Auta minua.." tuo kuiskasi kuin viimeisen henkäyksensä. Kunnes pimeys nieli hänet jälleen.

[miyto]

[[jees, eipä tuo mitään, en minäkään aina muista käydä ^^ ]]

Kinkiza seisoi kuullostellen tuulta, mistä erottikin pian pari kuiskausta, avun sanoja. Hän terästi kuuloaan ja kuuli pian taas nuo kuihtuneet kuiskaukset, jotka tuuli kuljetti jostain lähistöltä. Nainen seisoi yhä paikoillaan, silmiään vain liikuttaen, katsellen pimeyteen, joka oli vihdoin nielaissut maailman syleilevään synkkyyteensä. Lumi narskui naisen jalkojen alla tämän ottaessa rohkeita askelia jäisessä lumessa, joka voisi yhdenkin virheen sattuessa syöstä hänet kuolemaan. Kinkiza käveli hitain askelin eteenpäin, yrittäen kuunnella tuulessa ulisevia sanoja, joista jotkut ehkä voisivat olla äsken apua pyytäneen kuiskauksia.

Lumi ei enää narissut ja tuuli oli lakannut soimasta Kinkizan korvissa ja tämä pysähtyi katsellen silmillään ympärilleen hupun kätköistä, hämmentyneenä. Miten kaikki oli hiljennyt niin kovassa myrskyssä, kun silmät näki sen kauheuden mutta korvat eivät erottaneet, miksi kaikki tuntui niin pehmeältä? Kinkiza veti miekkaansa pois tupestaan, saaden maagisia voimia, miettien mielessään suojaavaa taikaa vihamielisiä loitsuja ja kirouksia vastaan. Kuulostellen ja seisoen paikoillaan hän alkoi taas erottaa tuulen suhinan korvissaan, muttei kuullut avunpyyntöjä. Sano se vielä kerran... hän ajatteli, sillä halusi löytää tämän olennon tästä kirotusta myrskystä ja viedä tämä turvaan.