Post by Nereia on Jul 14, 2008 22:09:00 GMT 3
((Tervetuloa mukaan kuka vain ensimmäisenä ehtii. Ajattelin verrytellä siipiäni taas pitkän ajan jälkeen.))
Hiljaista tuulen kuisketta puiden latvoissa, nurmen korsien seassa ja metsälammen tyynellä pinnalla, johon se jätti jälkeensä kevyenä tanssivat väreet tanssiessaan sen yli kevyin askelin varpaat hädin tuskin koskettaen veden viileää pintaa. Hopeinen kuu loi valoaan alas maailmaan. Kesäyön valoisa hämärä laski tunteja seuraavan leudon päivän alkuun. Oli aivan hiljaista.
Sisällä linnassa, avoimella ikkunalla tuulenviri sai verhot kahisemaan ja hulmuamaan laiskasti kahisten. Hennon huokauksen myötä tuuli laskeutui kylmälle kivilattialle ja katseli tyynin silmin ympärilleen, uteliaana ja kaikki aistit valppaina kuin etsien. Se kipristeli paljaita jalkojaan viileitä kiviä vasten ja pohti hetken hiljaa huultaan purren. Nukkuva linna vaikutti hiljaiselta ja autiolta. Ketään ei näkynyt ja pieni hento tuuli oli haluton jättämään avoimen ikkunansa ja sen takana levittäytyvän avoimen taivaan. Seinät, katot ja lattiat eivät olleet sitä varten, mutta uteliaisuus oli tällä kertaa vienyt voiton pelosta ja vieraudentunteesta. "Ihan vähän vain" hän toisti hiljaa mielessään ja astui varovaisen askeleen kauemmas ikkunasta.
Hänen pitkät vaaleat hiuksensa leijuivat keveinä alas pitkin selkää ja eteeristä siroa vartaloa peittävät ohuet vaatteet tuntuivat jo itsessään uhmaavan painovoimaa tanssiessaan tuulen ympärillä omien vallattomien luonnonlakiensa mukaan. Tuulen selkäpiitä pitkin kiipeävä tunne sai sen säpsähtämään ja tuijottamaan tiiviisti huoneen hämäriin varjoihin. Sen nestemäistä kuunvaloa muistuttavat simät tähysivät pimeään mitään näkemättä, mutta jokin sen vaistoissa kehotti sitä silti olemaan varuillaan. Sekunnit kuluivat varovasti toisiaan seuraten, kuin sävelet, jotka eivät olleet oikein varmoja järjestyksestään ja siitä, kenen vuoro seuraavaksi olisi.
Hiljaista tuulen kuisketta puiden latvoissa, nurmen korsien seassa ja metsälammen tyynellä pinnalla, johon se jätti jälkeensä kevyenä tanssivat väreet tanssiessaan sen yli kevyin askelin varpaat hädin tuskin koskettaen veden viileää pintaa. Hopeinen kuu loi valoaan alas maailmaan. Kesäyön valoisa hämärä laski tunteja seuraavan leudon päivän alkuun. Oli aivan hiljaista.
Sisällä linnassa, avoimella ikkunalla tuulenviri sai verhot kahisemaan ja hulmuamaan laiskasti kahisten. Hennon huokauksen myötä tuuli laskeutui kylmälle kivilattialle ja katseli tyynin silmin ympärilleen, uteliaana ja kaikki aistit valppaina kuin etsien. Se kipristeli paljaita jalkojaan viileitä kiviä vasten ja pohti hetken hiljaa huultaan purren. Nukkuva linna vaikutti hiljaiselta ja autiolta. Ketään ei näkynyt ja pieni hento tuuli oli haluton jättämään avoimen ikkunansa ja sen takana levittäytyvän avoimen taivaan. Seinät, katot ja lattiat eivät olleet sitä varten, mutta uteliaisuus oli tällä kertaa vienyt voiton pelosta ja vieraudentunteesta. "Ihan vähän vain" hän toisti hiljaa mielessään ja astui varovaisen askeleen kauemmas ikkunasta.
Hänen pitkät vaaleat hiuksensa leijuivat keveinä alas pitkin selkää ja eteeristä siroa vartaloa peittävät ohuet vaatteet tuntuivat jo itsessään uhmaavan painovoimaa tanssiessaan tuulen ympärillä omien vallattomien luonnonlakiensa mukaan. Tuulen selkäpiitä pitkin kiipeävä tunne sai sen säpsähtämään ja tuijottamaan tiiviisti huoneen hämäriin varjoihin. Sen nestemäistä kuunvaloa muistuttavat simät tähysivät pimeään mitään näkemättä, mutta jokin sen vaistoissa kehotti sitä silti olemaan varuillaan. Sekunnit kuluivat varovasti toisiaan seuraten, kuin sävelet, jotka eivät olleet oikein varmoja järjestyksestään ja siitä, kenen vuoro seuraavaksi olisi.