Post by Cirsicca on Jul 14, 2008 16:47:28 GMT 3
Heiluva katulamppu. Miksi se heiluu? Ei täällä tuule. Ei koskaan tuule. Liikkumattomuus tuntuu taakkana harteilla, saa koko kehon painumaan kumaraan. Taakka, jota ei tavoita. Taakka, josta ei pääse eroon. Tuntuu kuin jokin kietoutuisi sydämen ja keuhkojen ympärille. Jokin näkymätön, joka pikkuhiljaa kiristyy. Kiristyy kiristymistään. Ei saada henkeä. Ei kuulla enää sydämen lyöntejä. Kuolema katsoo silmiin ja vain nauraa. Sen ääni on kuin jäädytettyä terästä. Jäistä ja liukasta. Ja pääkallon luut sulavat, muuttuvat kasvoiksi, veren tahrimiksi. Omiksi kasvoiksi. Tummissa silmissä pedon nälkäinen hohde, kylmä ja laskelmoiva raivo ja tunteettomuus, joka on kuin muuri inhimillisyyden tiellä. Omat kasvot, ontot silmät Kuoleman kaavussa. Niin nuoret kasvot. Veri valuu, vuotaa…keuhkot painuvat kasaan, sydän lakkaa lyömästä ja maailma muuttuu mustaksi ja verenpunaiseksi…
Silmät rävähtivät auki. Mustuus, nyt vain pelkkä mustuus ja hiipuvan himmeä punaisen hohde, joka jäi kummittelemaan silmänurkkaan sykkien kuin veri suonissa kiivaasti takovan sydämen tahdissa. Hereillä? Mustuuteen puskivat väkisin kaukaiset valokiilat, jotka tavoittivat haparoivan tajunnan. Katulamppuja. Hereillä. Painajainen oli puskenut hien pintaan ja hengitys…hengitys…miks mä en voi hengittää? Unensekaista paniikkia, jokin painoi rintakehää kasaan. Kamppaileva käsi osui johonkin sileään ja…pehmeään, joka inahti vaimeasti ja liikahti kosketuksen myötä. ”Oh Cajaro!” Käsi työnsi lisää saaden täysikasvuisen, puoliksi rintakehän päälle makaamaan painuneen ja inahtelevan, dobermanni nartun urahtamaan ja siirtymään lähes vastahakoisesti rauhattomasti ääntelehtineen ja heittelehtineen emäntänsä päältä. ”Paz. Nuija.” Henkeä kiskottiin kun siihen viimein oli mahdollisuus samalla kun arpien koristamat sormet etsiytyivät koiran korvien taustalle ja termi Nuija lausuttiin enemmänkin hellyttelysanana kuin haukkumistarkoituksessa. Toisessa lämpimässä kehossa ja sileässä karvassa sormenpäiden alla oli jotain lohdullista. Jotain, joka sai kiskovaksi unohtuneen hengityksen hitaasti tasaantumaan. Vain unta, se oli vain unta. Kylmä väristys selkäpiissä sai liikkeelle ja pakotti nousemaan ylös.
Lattiaa haparoiva jalka kolahti johonkin, kipu sävähti pitkin kolhiintunutta raajaa. ”Mierda! Mitä vittua?” Puoliääneen kiroten jäntevä latino kurkotti alas ja poimi ylös lattialle unohdetun vasaran. Hienoa. Just näin. Perkeleen miinakenttä. Älä valita, rakastat sitä kuitenkin. Kaikkia pieniä metalliosia pitkin permantoas. Siitäkin huolimatta, että ympäriinsä ei voi kulkea ilman suojavarusteita. Kädet kurkottivat kauempana hämärässä piirtyvät kengät ja ne vedettiin paljaisiin jalkoihin. Metallikärkiset maiharit liian suuren risaisen t-paidan kanssa. Varsinainen tyylitekele. Hymähdys saattoi hahmon nousua ja kolahtelua kohti kylpyhuonetta. Ainoaa aluetta kolmiossa, jossa saattoi edes harkita kulkevansa ilman metallivahvisteisia kenkiä. Valo räpsähti, väpätti hetken ja syttyi sitten luoden pieneen, mutta kohtuullisen siistiin kylpyhuoneeseen kellertävän valaistuksen. Laatoitus näytti keltaisessa valossa ruosteiselta. Minkä värinen se oli? Ei tarkkaa muistikuvaa. Pitäisi muistaa tarkistaa aamulla. Raskaat kengät kolahtelivat vasten lattiaa ja jättivät kuuluville vaimeasti hiipuvan kaiun naisen seisahtuessa kylpyhuoneen lavuaarille. Veden solina kuulosti oudolta hiljaisessa asunnossa. Kädet upposivat aluksi hieman ruosteen väriseen, mutta nopeasti kirkastuvaan veteen. Vanhat putket. Tummat silmät jäivät tarkastelemaan käsiä, joiden lukemattomat pienet vaaleat jäljet näyttivät eläviltä veden omapäisen liikkeen vääristäminä. Kuin pieniä matoja, jotka kiemurtelivat pitkin mekaanikon parkkiintunutta nahkaa. Viileä vesi tuntui hyvältä, mutta jokin päättyneessä unessa sai tilan ympärillä vääristymään häiritsevällä tavalla.
Viileää vettä kouruksi aseteltuihin käsiin ja siirto hikiselle niskalle. Viileät pisarat valuivat pitkin lihasten, tatuointien ja…lukemattomien arpien…koristamaa selkää, piirtäen tummia viiruja vaaleaan ja jo hapertuneeseen kankaaseen, jossa oleva kuva oli jo aikaa sitten hilseillyt pois. Kuin kylmyys olisi tunkenut iholta eteenpäin, lihaksiin ja lopulta luuhun asti. Naksahdus. Ääni, joka kuulosti aivan liipaisimen painallukselta. Värähdys. Lihasten lukkiutuminen. Jähmettyneenä aloilleen mekaanikko tuijotti käsiään. Sormien välistä virtaava vesi tuntui imevän itseensä seinien ruosteenpunan, muuttuen punertavaksi…kuin vereksi. Älä kohota katsettasi. Älä katso peiliin. Älä…Katso…Peiliin.
Tummat silmät näyttivät mustilta katsoessaan takaisin himmeästi hohtavasta pinnasta. Hetken ajan, sekunnin murto-osan, ne olivat kylmät ja kovat. Vihamieliset. Nuorissa kasvoissa, aivan liian nuorissa. Väkivaltaiset. Vavahdus laukaisi lihasten lukkoutumisen, sai pitkähkön naisen painumaan lähes kasaan. Mä luulin, että ne loppuis. Että ne lopultakin loppuis. Painajaiset. Ettei mun tarviis enää huutaa keuhkojani hajalle yöstä toiseen. Ne loppukin. Osa niistä. Ne loppu liipasimen painallukseen, mutta…jotain muuta heräs. Sä tiedät mikä heräs. Se raja. Se raja. Ei! Mä en ole sen rajan yli! EN OLE! Mä en voinu estää sitä. Mä en…Etkö? Ääni oli kylmä ja kova kuin jäädytetty teräs ja se sai tummat silmät sulkeutumaan, hampaat pureutumaan yhteen ja hiljaisen ärähdyksen karkaamaan hampaiden välistä. Kuin kepillä sorkittu häkkiin suljettu susi. ”En.” Se sanottiin ääneen silmien auetessa ja katseen nauliutuessa peilistä takaisin tuijottaviin. Käsi liikahti taakse ja nyrkin isku sai peilin särkymään, pirstaleiset viivat lähtivät lyönnin keskustasta jakaen lasisen materiaalin kappaleisiin, pirstoen sen näyttämän kuvan. ”En.” Ja katsoessaan peiliin hän näki omat tummat silmänsä. Niiden sulkeutuneen ja pakotetun etäisen katseen. Viileä vesi kasvoilla, upotettuna virtaavaan veteen. Tänä yönä ei enää nukuttaisi…ja rystysten haavoille pitäisi tehdä jotain. Ei unta, ei enää tänä yönä sillä ne olivat palanneet. Unet. Eivätkä niiden demonit enää ulvoneet ulkopuolella. Ne olivat muuttaneet ihon alle.
((Ihan vain fiilistelypätkä hahmolla ja mekaanikon päänsisäisen tilanteen asettelua.))
Silmät rävähtivät auki. Mustuus, nyt vain pelkkä mustuus ja hiipuvan himmeä punaisen hohde, joka jäi kummittelemaan silmänurkkaan sykkien kuin veri suonissa kiivaasti takovan sydämen tahdissa. Hereillä? Mustuuteen puskivat väkisin kaukaiset valokiilat, jotka tavoittivat haparoivan tajunnan. Katulamppuja. Hereillä. Painajainen oli puskenut hien pintaan ja hengitys…hengitys…miks mä en voi hengittää? Unensekaista paniikkia, jokin painoi rintakehää kasaan. Kamppaileva käsi osui johonkin sileään ja…pehmeään, joka inahti vaimeasti ja liikahti kosketuksen myötä. ”Oh Cajaro!” Käsi työnsi lisää saaden täysikasvuisen, puoliksi rintakehän päälle makaamaan painuneen ja inahtelevan, dobermanni nartun urahtamaan ja siirtymään lähes vastahakoisesti rauhattomasti ääntelehtineen ja heittelehtineen emäntänsä päältä. ”Paz. Nuija.” Henkeä kiskottiin kun siihen viimein oli mahdollisuus samalla kun arpien koristamat sormet etsiytyivät koiran korvien taustalle ja termi Nuija lausuttiin enemmänkin hellyttelysanana kuin haukkumistarkoituksessa. Toisessa lämpimässä kehossa ja sileässä karvassa sormenpäiden alla oli jotain lohdullista. Jotain, joka sai kiskovaksi unohtuneen hengityksen hitaasti tasaantumaan. Vain unta, se oli vain unta. Kylmä väristys selkäpiissä sai liikkeelle ja pakotti nousemaan ylös.
Lattiaa haparoiva jalka kolahti johonkin, kipu sävähti pitkin kolhiintunutta raajaa. ”Mierda! Mitä vittua?” Puoliääneen kiroten jäntevä latino kurkotti alas ja poimi ylös lattialle unohdetun vasaran. Hienoa. Just näin. Perkeleen miinakenttä. Älä valita, rakastat sitä kuitenkin. Kaikkia pieniä metalliosia pitkin permantoas. Siitäkin huolimatta, että ympäriinsä ei voi kulkea ilman suojavarusteita. Kädet kurkottivat kauempana hämärässä piirtyvät kengät ja ne vedettiin paljaisiin jalkoihin. Metallikärkiset maiharit liian suuren risaisen t-paidan kanssa. Varsinainen tyylitekele. Hymähdys saattoi hahmon nousua ja kolahtelua kohti kylpyhuonetta. Ainoaa aluetta kolmiossa, jossa saattoi edes harkita kulkevansa ilman metallivahvisteisia kenkiä. Valo räpsähti, väpätti hetken ja syttyi sitten luoden pieneen, mutta kohtuullisen siistiin kylpyhuoneeseen kellertävän valaistuksen. Laatoitus näytti keltaisessa valossa ruosteiselta. Minkä värinen se oli? Ei tarkkaa muistikuvaa. Pitäisi muistaa tarkistaa aamulla. Raskaat kengät kolahtelivat vasten lattiaa ja jättivät kuuluville vaimeasti hiipuvan kaiun naisen seisahtuessa kylpyhuoneen lavuaarille. Veden solina kuulosti oudolta hiljaisessa asunnossa. Kädet upposivat aluksi hieman ruosteen väriseen, mutta nopeasti kirkastuvaan veteen. Vanhat putket. Tummat silmät jäivät tarkastelemaan käsiä, joiden lukemattomat pienet vaaleat jäljet näyttivät eläviltä veden omapäisen liikkeen vääristäminä. Kuin pieniä matoja, jotka kiemurtelivat pitkin mekaanikon parkkiintunutta nahkaa. Viileä vesi tuntui hyvältä, mutta jokin päättyneessä unessa sai tilan ympärillä vääristymään häiritsevällä tavalla.
Viileää vettä kouruksi aseteltuihin käsiin ja siirto hikiselle niskalle. Viileät pisarat valuivat pitkin lihasten, tatuointien ja…lukemattomien arpien…koristamaa selkää, piirtäen tummia viiruja vaaleaan ja jo hapertuneeseen kankaaseen, jossa oleva kuva oli jo aikaa sitten hilseillyt pois. Kuin kylmyys olisi tunkenut iholta eteenpäin, lihaksiin ja lopulta luuhun asti. Naksahdus. Ääni, joka kuulosti aivan liipaisimen painallukselta. Värähdys. Lihasten lukkiutuminen. Jähmettyneenä aloilleen mekaanikko tuijotti käsiään. Sormien välistä virtaava vesi tuntui imevän itseensä seinien ruosteenpunan, muuttuen punertavaksi…kuin vereksi. Älä kohota katsettasi. Älä katso peiliin. Älä…Katso…Peiliin.
Tummat silmät näyttivät mustilta katsoessaan takaisin himmeästi hohtavasta pinnasta. Hetken ajan, sekunnin murto-osan, ne olivat kylmät ja kovat. Vihamieliset. Nuorissa kasvoissa, aivan liian nuorissa. Väkivaltaiset. Vavahdus laukaisi lihasten lukkoutumisen, sai pitkähkön naisen painumaan lähes kasaan. Mä luulin, että ne loppuis. Että ne lopultakin loppuis. Painajaiset. Ettei mun tarviis enää huutaa keuhkojani hajalle yöstä toiseen. Ne loppukin. Osa niistä. Ne loppu liipasimen painallukseen, mutta…jotain muuta heräs. Sä tiedät mikä heräs. Se raja. Se raja. Ei! Mä en ole sen rajan yli! EN OLE! Mä en voinu estää sitä. Mä en…Etkö? Ääni oli kylmä ja kova kuin jäädytetty teräs ja se sai tummat silmät sulkeutumaan, hampaat pureutumaan yhteen ja hiljaisen ärähdyksen karkaamaan hampaiden välistä. Kuin kepillä sorkittu häkkiin suljettu susi. ”En.” Se sanottiin ääneen silmien auetessa ja katseen nauliutuessa peilistä takaisin tuijottaviin. Käsi liikahti taakse ja nyrkin isku sai peilin särkymään, pirstaleiset viivat lähtivät lyönnin keskustasta jakaen lasisen materiaalin kappaleisiin, pirstoen sen näyttämän kuvan. ”En.” Ja katsoessaan peiliin hän näki omat tummat silmänsä. Niiden sulkeutuneen ja pakotetun etäisen katseen. Viileä vesi kasvoilla, upotettuna virtaavaan veteen. Tänä yönä ei enää nukuttaisi…ja rystysten haavoille pitäisi tehdä jotain. Ei unta, ei enää tänä yönä sillä ne olivat palanneet. Unet. Eivätkä niiden demonit enää ulvoneet ulkopuolella. Ne olivat muuttaneet ihon alle.
((Ihan vain fiilistelypätkä hahmolla ja mekaanikon päänsisäisen tilanteen asettelua.))