Post by Deina on May 29, 2008 23:22:41 GMT 3
(Tarkoituksena on,että minä kirjoitan oman tarinani ja rakkaani myös omansa.Kaksi eri näkökulmaa siis
Haluan kertoa teille tarinani,en vain oikein tiedä mistä aloittaisin.Kaikki alkoi oikeastaan vuonna 2007,ollessani kahdeksannella..
Minua oltiin koko yläasteen alun ajan kiusattu koulussa ja viimein äitini oli saanut selville,että suomessa on oppivelvollisuus,muttei koulunkäyntipakkoa.Hän ilmoitti minut kotioppijaksi.Kiusaaminen,se että joka päivä haukuttiin,tönittiin ja uhkailtiin,eikä kukaan puolustanut,jätti kuitenkin syvät arvet.Minulla oli paljon niinsanottuja ystäviä,mutta ei ketään joka oikeasti olisi tajunnut miltä minusta tuntui.Äitini oli vammautunut yksinhuoltaja,saanut aivoinfarktin tammikuussa 2001 ja isäni oli kuollut saman vuoden joulukuussa.Lapsuuteni oli ollut vaikea ja koulukiusaaminen hajotti minut lopullisesti.Masennuin,en uskonut enää mihinkään,halusin vain kuolla,pois tästä maailmasta.En kestänyt olla yksin.Minä olin ravannut terapioissa ja psykologeilla 10-vuotiaasta lähtien ja mieliala lääkkeitä olin myös syönyt,vaan eipä noista apua ollut.Kahdeksannella vietin paljon aikaa netissä,etsin itselleni poikaystävää,sellaista kuitenkaan löytämättä.Tielleni osui vain nettipervoja tai ihan mukaviakin tyyppejä,jotka asuivat toisella puolen suomea.Netissä surffaillessani eksyin Myrkin sivuille.En vielä silloin tiennyt,että nuo sivut toisivat elämääni valoa,iloa,ystäviä ja rakkaudenkin.Rekisteröidyin siis Myrkkiin Lokakuussa 2007,nimimerkillä Deina.
Löysin erään keskustelupalstan kautta mielestäni mukavan,minua kaksi vuotta vanhemman Miskan.Sovimme tapaavamme Hesassa ja siitä lähti ensimmäinen seurustelusuhteeni,joka kuitenkin alkoi takkuilemaan hyvin pian.Äitini oli vammautunut aivoinfarktin takia ja Miska tervehti häntä aina vain pikaisesti,ei koskaan puhunut enempää,linnottautui vain huoneeseeni.Lisäksi tunsin olevani hyväksikäytetty,sillä jos Miska halusi että teen jotain mitä hän haluaa ja en suosutunut,niin poika veti naamalleen niin surullisen ilmeen etten voinut sanoa ei.En osannut.Me emme voineet puhua paljon mistään kunnolla,yhteisiä kiinnostuksen kohteita oli vain vähän.Minua alkoi ahdistaa,keksin tekosyitä peruakseni tapaamisiamme ja mietin tätäkö tahdoin,tällaistako on seurustella?Lopulta päätin jättää Miskan,ei tuntunut oikealta olla yhdessä.Jopa suuteleminen ja halaaminen sai karvani pystyyn.Emme sopineet yhteen.Pitkään Miska soitteli perääni ja yritti saada minua takaisin,mutta minä torjuin hänet.
Marraskuussa 2007,jätettyäni Miskan,vietin paljon aikaa Myrkissä.Pelasin maantiellä peliä "Matkalla myrkokseen päin"erään Lonelywolffin kanssa.Pitkän aikaa meni ennen kuin tajusin että Lonelywolf joka on mesessä ja Lonelywolf,joka on myrkissä olivat yksi ja sama henkilö.Kun tajusin tuon asian,rupattelin mielelläni kanssapelaajani kera mesessä.Selvisi,että Lone asui Irlannissa enonsa luona.Halusi kuulemma nähdä maailmaa.Minä näytin hänelle ja hän minulle webbikamera kuvaa,oli mukavaa nähdä millaisen ihmisen kanssa puhui.Näin kameran kautta,kuinka Lone soitti kitaraa ja yllätyin iloisesti.Harvoin tapaa poikia jotka eivät rassaa mopoja,esitä kovista ja yritä hurmata kaikkia mahdollisia tyttöjä.Olen itsekin aina ollut herkkä ja taiteellinen joten oli mukavaa saada samanhenkistä seuraa.Pystyin Lonelle puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä,hän kuunteli ja ymmärsi,niin ainakin tunsin.Mutta vaistosin myös,että oli jotain,mitä hän ei halunnut kertoa minulle.Ja pian sainkin sen tietää..
Olin myrkin chatissa eräänä päivänä ja kiinnitin huomioni erääseen seikkaan.Lone jutteli toisen pelaajan kanssa ja ohimennen mainitsi,että hänen hahmonsa Ziròn tilanne on vähän sama kuin hänen itsensäkin usein.Zirò oli sillä hetkellä pelissä pyörtyneenä.Uteliaisuuteni heräsi ja pyysin voisiko Lone kertoa mitä tarkoittaa.Pitkän taivuttelun jälkeen hän lopulta lupasi kertoa illalla mesessä.Mesessä Lone kertoi sen.Hänellä oli lääkärien hoitovirheestä johtuva sairaus,joka aiheutti toistuvia kipukohtauksia ja elinennuste oli huono,varsinkin kun Irlannin ilmasto tuhosi keuhkoja.En ollut odottanut aivan tuollaista.Keskustelun jälkeen olin järkyttynyt ja surullinen.En ollut itkenyt kun vaarini oli kuollut,enkä edes kun isäni oli kuollut ollessani yhdeksän.Mutta sinä iltana minä itkin.Itkin lähes vieraan ihmisen takia,josta oli kuitenkin tullut minulle jo hyvin tärkeä,ja olin salaa elätellut toivetta saada tavata Lonen livenä.Hän oli kertonut että useimmat kuultuaan sairaudesta jättivät hänet.Mutta mitä minä tein?En lähtenyt mihinkään,arvelin että Lone tarvitsisi ystävän,oikean ystävän.Seuraavana päivänä jatkoin keskustelua ihan normaalisti ja Lone vaikutti puulla päähän lyödyltä.
Viikot kuluivat ja minä tunsin jotain uutta.Tunsin ensimmäisen kerran olevani täysin samalla aallonpituudella toisen ihmisen kanssa.Tajusin,että olin myös ihastunut.Ihastunut ihmiseen,jota olin nähnyt vain webbikamerassa.Vähän ajan päästä minä tunnustin sen,kierrellen ja kaarrellen.Kai minä pelkäsin pettyväni,että Lone ei tuntisi mitään minua kohtaan.En jaksanut enää pettymyksiä,kun olin juuri saanut itsetuntoni kohoamaan paljon.Yllätys oli silti melkoinen,kun Lone tunnusti myös olevansa hieman ihastunut.Siitä se lähti.Ihastus muuttui kaukorakkaudeksi(johon en ole ikinä uskonut mutta nyt oli pakkko kun sen itse koki.) pikkuhiljaa.Pienin sanoin osoitimme toisillemme kuinka paljon välitimme.Esim.Kun avasin webbikameran,Lone saattoi sanoa:"Hei söpöliini!" tai "Hei söpö pieni peikkotyttö."Peikkotyttö olin ja olen yhä siksi,että luonnonkiharat hiukseni eivät pysy millään aisoissa.Iltaisin ennen nukkumaan menoa toivoin,että Lone olisi luonani ja ikävöin.Soittelimme myös paljon(ja sain tähtitieteellisiä puhelinlaskuja,mutta ei niistä sen enempää^^")
Pari kuukautta kului.Ensin Lone ajatteli tulla Suomeen vain käymään,mutta lopulta teki päätöksen.Hän ei halunnut kuolla,ei halunnut jäädä Irlantiin,jonka ilmasto oli hänelle tappava.Halusi tulla Suomeen minun takiani, halusi oppia tuntemaan minut.En voinut uskoa kuulemaani.Kun sain tietää päivämäärän,aloin laskea päiviä.Olimme sopineet että tapaamme pian Suomeen tulon jälkeen,hän on vain ensin kotonaan pari päivää.
Viimein koitti odotettu päivä,18.2.08.Suunnitelmissa oli tavata hesassa,olla siellä päivä ja tulla sitten yöksi meille.Voi,kuinka jännittynyt olin.Mylläsin vaatekappia,katsoin tuntitolkulla miten pukeudun,miten meikkaan ja miten laitan hiukset.Päädyin lopulta mustaan toppatakkiin,farkkuihin ja talvikenkiin.Hiukset pidin auki ja meikkiä laitoin vain vähän,en yleensäkään meikkaa paljon.Oli kaunis,talvinen päivä.Maassa oli lunta,ei kovin paljoa,mutta sen verran liukasta oli että kävellessäni juna-asemalle olin pariin otteeseen lentää nokalleni.Muutenkin jalkani olivat solmussa.Kun olin ensimmäistä kertaa tavannut exäni,olin ollut vain hieman jännittynyt.Sinä päivänä,kun menin hesaan tapaamaan Lonea,olin enemmän kuin vähän jännittynyt.Kun istuin junassa,tärisin kuin horkkatautinen ja tuijotin ikkunasta ohivilistäviä maisemia.
Olimme sopineet,että tapaamme kompassi tasolla,mutta minä en tiennyt missä himputissa sekin on,suuntavaistoni kun lähentelee nollaa.Niinpä hetken harhailin hesassa juna-aseman kieppeillä,kunnes viimein uskalsin soittaa Lonelle.Keskustelu meni hieman tähän tyyliin:
Minä:Moi..
Lone:Hei
M:Tota..Mä en oikein tiedä missä olen..Missä se kompassi taso onkaan..
L:Etkö löydä sinne?
M:En..
L:Missä olet nyt?
M:En tiedä*huokaa*
L:Lähellä juna asemaa?
M:Juu..
L:Millaisessa paikassa?
M:No tossa on kai joku kauppa tai vastaava,busseja ja junat ihan lähellä..
L:Pysy siinä missä olet,hetki..*taukoa*
M:*odottaa*
L:No niin..Näetkö ton bussin mikä juuri lähti laiturista?
M:*Tähyilee*Mikä niistä..?
L:*tukahdettua naurua*No näetkö sitten sen rekan,mikä on pysäköity jalkakäytävälle?*kuvailua,millainen rekka*
M:*Tähyilee,älynväläys*Näen kyllä
L:Hyvä.Kävele sitä kohti.
M:Näetkö sä mut?
L:*naureskelua*En kerro..
M:Kerro nyt..Oletko sä jossain bussissa?*tähyilyä*
L:*taas naurua*En ole,kävele nyt vaan eteenpäin.Juuri sinne suuntaan.
M:*Kävelee*Mutta missä sä olet?
L:Täällä rekan takana..
M:Okei..
L:Tule tänne,näet minut kohta
M:Okei
L:Moikka
M:Mois*lopettaa puhelun*
Kävelin siis sitä rekkaa kohti ihan punaisena ja jalat täristen jännityksestä.Rekan takana oli kahden talon kulma ja siinä kulmauksessa Lone nauroi kippurassa suuntavaistolleni jota ei oikeastaan ole.En osannut tehdä muuta kuin tuijotella maata ihan punaisena hetken,ennen kuin sain toimintakykyni takaisin.Halattiin siinä sitten,oli ihanaa viimein tavata livenä.Lone oli sellainen kuin olin ajatellutkin:minua hieman pidempi 19-vuotias nuorimies,jolla oli maantienruskeat,lyhyet hiukset,siniset silmät ja hymykuopat.En saanut sanoja suustani ja jos jotain puhuinkin,puhuin ihan outoja.Oli niin kovin hämmentävää tavata ihminen jonka kanssa oli puhunut ja jonka oli tuntenut suht kauan,mutta vain tietokoneen välityksellä.Minä ja Lone olimme arvelleet että hän se ujo oli,mutta toisin kävi.Punastelin minkä kerkesin ja olin korviani myöten rakastunut.Kävelimme käsi kädessä bulevardin kahvisalonkiin ja Lone osti meille kahvit.
Istuimme vastapäätä toisiamme ihanan pehmeillä sohvilla,pieni pöytä välissämme.Kun olimme hetken kahvia hörppineet ja jutelleet hieman(Lone se puhepuolen hoiti,olin niin jumalattoman ujo)niin seurasi yllätys,jonka kyllä jo oikeastaan tiesin.Lone otti taskustaan pienen,mustan rasian,työnsi sen pöydän yli eteeni,katsoi minua ja hymyili,hieman ujonakin ehkä.Otin vapisevin sormin rasian käteeni ja avasin sen.Taisin huokaista pienesti ihastuksesta.Rasiassa oli hyvin kaunis koru,jonka Lone oli tuonut minulle Irlannista.Ohut ketju oli hopeaa,koruosassa oli 11 pientä timanttia ja yksi vihreä sydämenmuotoinen emeraldi.Symboli,joka korussa myös oli,tarkoitti ikuista rakkautta.Tuijotin korua ihastuksesta ja ällistyksestä mykkänä,melkein sain kyyneleet silmiini liikutuksesta.Laitoin lopulta rasian taskuuni,kiitin Lonea korusta ja olin yhä hyvin punainen(Ja Lone mokoma sanoi että punastumiseni sopii hyvin hiusteni väriin^^").
Juotiin siinä sitten kahvit loppuun ja lähdettiin kamppiin.Pyöriskeltiin siellä aikamme ja päätetiin mennä katsomaan tulisiko jotain leffaa läheisestä elokuvateatterista.Eipä siellä mitään hyvää leffaa pyörinyt,joten norkoilimme siellä hetken.Huomaisin kaksi tyttöä,ehkä 17 vuotiaita.Molemmilla oli viimeisimmän muodin mukaiset vaatteet,paljon meikkiä ja molemmat olivat hyvin laihoja.He vilkuilivat Lonea ilmeisen kiinnostuneina,mutta näyttivät happaman sitruunan nielleiltä,kun Lone katseli vain minua,peikkotyttöä.Helsingissä sain myös ensimmäisen suudelmani Lonelta ja olin pyörtyä,se tuntui niin oikealta ja aidolta.
Emme keksineet enää mitään tekemistä,joten päätimme mennä meille.Äiti oli luvannut lähteä mummille yöksi,kun tulisimme,halusi vain tavata Lonen ennen lähtöä.Äiti tiesi,että Lone oli 19,minä 16,ja toisin kuin useimmat äidit olisivat tehneet,äitini oli kannustanut minua kutsumaan Lonen meille yöksi.Luotti siihen että osaan solmia hyviä ihmis suhteita.Lähdimme siis junalle päin,tälläkertaa minä olin rauhoittunut huomattavasti ja Lone oli ihan hermona,jännitti äitini tapaamista.Junassa sitten jouduin tulikokeeseen.Istuimme junavaunussa vierekkäin kun Lone sai kipukohtauksen.Tein sen vaistonvaraisesti:Tartuin Lonen käteen ja pidin lujaa kiinni."Purista,kun sattuu"Supisin,eikä Lonea tarvinnut kahta kertaa käskeä.Käteni oli pian melkein kuoliossa.Muut matkustajat tuijottivat ja kun katsoin heitä silmät salamoiden takaisin,johan katsoivat muualle.Kun kipu helpotti,olimme jo melkein Vantaankoskella,missä piti jäädä pois.Lone puristi tunnotonta kättäni ja kiitti minua hymyillen.Tiesin tehneeni oikein.Kävelimme sitten meille päin käsi kädessä.
Äitini otti meidät hyvin vastaan.Lone jutteli hänen kanssaan aivan luontevasti,vaikka vähän jännittikin.Näin kuitenkin äidin ilmeestä,että hän piti Lonesta.Äiti siis lähti mummille ja Lone lupasi hänelle pitää minusta hyvää huolta.Jäimme kahden ja minä olin kovin ujo.Ryntäilin ympäri huoneistoa ja en tiennyt oikein mitä tehdä.Päätin laittaa sängyn jo yöksi,vaihtaa lakanat ja muuta.Siinä sitten sähelsin,Lonen nojaillessa makuuhuoneen ovenkarmiin ja naureskellessa ujoudelleni.Kun suoristin hetkeksi selkäni,tunsin kädet ympärilläni.Lone halasi minua takaapäin.Käännyin ympäri ja halasin häntä,aluksi varovasti ja sitten varmemmin.Sydämeni tuntui pomppaavan ulos rinnasta hetkenä minä hyvänsä.Suutelimme sitten siinä makuuhuoneen ovella,molemmat ujoina ja arkoina.Loppupäivä meni leffaa katsellessa,pizzaa syödessä ja vain toistemme läheisyydestä nauttiessa.Yöllä saimme nukuttua jotenkuten,vaikka myöhään menikin.
Se oli ensimäinen tapaamisemme,joka päättyi lopulta hieman pelottavasti.Lone sai pahan kipukohtauksen ja jouduimme kutsumaan ambulanssin.Olin hätääntynyt,äiti tuli kotiin mummilta.Kun Lonea vietiin kantotuolissa pois,kumarruin suutelemaan vielä häntä ja kuiskasin"Mä rakastan sua".En yhtään tiennyt missä sairaalassa Lone oli ja päivä meni sairaaloihin soitellessa.Lopulta sain tietää että Lone oli lähetetty kotiin.Päätin odottaa soittoa.Kyllähän Lone minulle soittikin.Oli hyvin väsyneen kuuloinen ja pyyteli anteeksi,että treffit meni pilalle.Sanoin etten välitä siitä ollenkaan,tärkeintä että hän tulee parempaan kuntoon.
Vaikka dramaattisesti meni ensimmäinen tapaaminen,emme lopettaneet siihen.Jatkoimme tapailua ja ambulanssi keikkoja oli onneksi vain vähän.Lone oli meillä monta kertaa yötä,hänelle en yöksi voinut mennä,sillä Lone asui vanhempiensa kanssa.Vanhemmat eivät oikein hyväksyneet minua,olin kuulemma lapsi,vaikka ikäeroa oli vain kolme vuotta.Mutta emme välittäneet heistä.Lonen seurassa minä todella viihdyin,tuntui kuin olisimme tunteneet hyvin kauan.Tapasimme kerran-pari viikossa,sillä minä asuin Vantaalla,hän Lohjalla.Ja joka kerran kun tapasimme,olin hyvin iloinen.
Sellaista oli suhteemme alussa.Nyt tätä kirjoittaessani,istun kerrostalohuoneistomme olohuoneessa kannettava pöydällä edessäni.Lone pelaa Final Fantasyä,sadatellen vaikeita vastustajia ja äitini nukkuu jo.Asumme nyt yhdessä,ainakin siihen asti kunnes Lone löytää oman asunnon Vantaalta.Lohjalle hän ei enää palaa,välit vanhempiin ovat huonot.Minä olen iloinen jokaisesta yhteisestä päivästä ja siitä että joka aamu saan herätä oman rakkaani vierellä.En ole ikinä ennen uskonut kohtaloon tai rakkauteen ensisilmäyksellä,mutta mieleni on muuttunut.Kohtalo johdatti meidät yhteen ja kun tapasimme,rakastuin heti ja onneksi tunne oli molemminpuolinen.Olemme molemmat parantaneet toisiamme.Minä olen saanut Lonen pikkuhiljaa luottamaan ihmisiin,olemaan positiivinen,tulemaan ulos kuoresta ja Lonen ansiosta itsetuntoni on noussut,kiusaamisen arvet parantuneet.Hän on myös saanut masennukseni katoamaan,siihen eivät pystyneet edes kymmenet terapeutit.
Ennenkaikkea,haluan kiittää tätä mahtavaa sivustoa,jonka ansiosta tapasimme.Haluan tarinallani kertoa,että näinkin onnellisesti voi käydä.Löysin elämääni ihanan ihmisen,joka pysyy rinnallani hyvinä ja pahoina päivinä ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen.Joten,kiitos,kiitos kaikesta,Myrkmeren Vanha Linna ja kiitos kaikille kanssapelaajilleni,joiden kanssa olen saanut paljon uusia kokemuksia ropettamisesta.Pidetään Myrkin lippu korkealla!
Haluan kertoa teille tarinani,en vain oikein tiedä mistä aloittaisin.Kaikki alkoi oikeastaan vuonna 2007,ollessani kahdeksannella..
Minua oltiin koko yläasteen alun ajan kiusattu koulussa ja viimein äitini oli saanut selville,että suomessa on oppivelvollisuus,muttei koulunkäyntipakkoa.Hän ilmoitti minut kotioppijaksi.Kiusaaminen,se että joka päivä haukuttiin,tönittiin ja uhkailtiin,eikä kukaan puolustanut,jätti kuitenkin syvät arvet.Minulla oli paljon niinsanottuja ystäviä,mutta ei ketään joka oikeasti olisi tajunnut miltä minusta tuntui.Äitini oli vammautunut yksinhuoltaja,saanut aivoinfarktin tammikuussa 2001 ja isäni oli kuollut saman vuoden joulukuussa.Lapsuuteni oli ollut vaikea ja koulukiusaaminen hajotti minut lopullisesti.Masennuin,en uskonut enää mihinkään,halusin vain kuolla,pois tästä maailmasta.En kestänyt olla yksin.Minä olin ravannut terapioissa ja psykologeilla 10-vuotiaasta lähtien ja mieliala lääkkeitä olin myös syönyt,vaan eipä noista apua ollut.Kahdeksannella vietin paljon aikaa netissä,etsin itselleni poikaystävää,sellaista kuitenkaan löytämättä.Tielleni osui vain nettipervoja tai ihan mukaviakin tyyppejä,jotka asuivat toisella puolen suomea.Netissä surffaillessani eksyin Myrkin sivuille.En vielä silloin tiennyt,että nuo sivut toisivat elämääni valoa,iloa,ystäviä ja rakkaudenkin.Rekisteröidyin siis Myrkkiin Lokakuussa 2007,nimimerkillä Deina.
Löysin erään keskustelupalstan kautta mielestäni mukavan,minua kaksi vuotta vanhemman Miskan.Sovimme tapaavamme Hesassa ja siitä lähti ensimmäinen seurustelusuhteeni,joka kuitenkin alkoi takkuilemaan hyvin pian.Äitini oli vammautunut aivoinfarktin takia ja Miska tervehti häntä aina vain pikaisesti,ei koskaan puhunut enempää,linnottautui vain huoneeseeni.Lisäksi tunsin olevani hyväksikäytetty,sillä jos Miska halusi että teen jotain mitä hän haluaa ja en suosutunut,niin poika veti naamalleen niin surullisen ilmeen etten voinut sanoa ei.En osannut.Me emme voineet puhua paljon mistään kunnolla,yhteisiä kiinnostuksen kohteita oli vain vähän.Minua alkoi ahdistaa,keksin tekosyitä peruakseni tapaamisiamme ja mietin tätäkö tahdoin,tällaistako on seurustella?Lopulta päätin jättää Miskan,ei tuntunut oikealta olla yhdessä.Jopa suuteleminen ja halaaminen sai karvani pystyyn.Emme sopineet yhteen.Pitkään Miska soitteli perääni ja yritti saada minua takaisin,mutta minä torjuin hänet.
Marraskuussa 2007,jätettyäni Miskan,vietin paljon aikaa Myrkissä.Pelasin maantiellä peliä "Matkalla myrkokseen päin"erään Lonelywolffin kanssa.Pitkän aikaa meni ennen kuin tajusin että Lonelywolf joka on mesessä ja Lonelywolf,joka on myrkissä olivat yksi ja sama henkilö.Kun tajusin tuon asian,rupattelin mielelläni kanssapelaajani kera mesessä.Selvisi,että Lone asui Irlannissa enonsa luona.Halusi kuulemma nähdä maailmaa.Minä näytin hänelle ja hän minulle webbikamera kuvaa,oli mukavaa nähdä millaisen ihmisen kanssa puhui.Näin kameran kautta,kuinka Lone soitti kitaraa ja yllätyin iloisesti.Harvoin tapaa poikia jotka eivät rassaa mopoja,esitä kovista ja yritä hurmata kaikkia mahdollisia tyttöjä.Olen itsekin aina ollut herkkä ja taiteellinen joten oli mukavaa saada samanhenkistä seuraa.Pystyin Lonelle puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä,hän kuunteli ja ymmärsi,niin ainakin tunsin.Mutta vaistosin myös,että oli jotain,mitä hän ei halunnut kertoa minulle.Ja pian sainkin sen tietää..
Olin myrkin chatissa eräänä päivänä ja kiinnitin huomioni erääseen seikkaan.Lone jutteli toisen pelaajan kanssa ja ohimennen mainitsi,että hänen hahmonsa Ziròn tilanne on vähän sama kuin hänen itsensäkin usein.Zirò oli sillä hetkellä pelissä pyörtyneenä.Uteliaisuuteni heräsi ja pyysin voisiko Lone kertoa mitä tarkoittaa.Pitkän taivuttelun jälkeen hän lopulta lupasi kertoa illalla mesessä.Mesessä Lone kertoi sen.Hänellä oli lääkärien hoitovirheestä johtuva sairaus,joka aiheutti toistuvia kipukohtauksia ja elinennuste oli huono,varsinkin kun Irlannin ilmasto tuhosi keuhkoja.En ollut odottanut aivan tuollaista.Keskustelun jälkeen olin järkyttynyt ja surullinen.En ollut itkenyt kun vaarini oli kuollut,enkä edes kun isäni oli kuollut ollessani yhdeksän.Mutta sinä iltana minä itkin.Itkin lähes vieraan ihmisen takia,josta oli kuitenkin tullut minulle jo hyvin tärkeä,ja olin salaa elätellut toivetta saada tavata Lonen livenä.Hän oli kertonut että useimmat kuultuaan sairaudesta jättivät hänet.Mutta mitä minä tein?En lähtenyt mihinkään,arvelin että Lone tarvitsisi ystävän,oikean ystävän.Seuraavana päivänä jatkoin keskustelua ihan normaalisti ja Lone vaikutti puulla päähän lyödyltä.
Viikot kuluivat ja minä tunsin jotain uutta.Tunsin ensimmäisen kerran olevani täysin samalla aallonpituudella toisen ihmisen kanssa.Tajusin,että olin myös ihastunut.Ihastunut ihmiseen,jota olin nähnyt vain webbikamerassa.Vähän ajan päästä minä tunnustin sen,kierrellen ja kaarrellen.Kai minä pelkäsin pettyväni,että Lone ei tuntisi mitään minua kohtaan.En jaksanut enää pettymyksiä,kun olin juuri saanut itsetuntoni kohoamaan paljon.Yllätys oli silti melkoinen,kun Lone tunnusti myös olevansa hieman ihastunut.Siitä se lähti.Ihastus muuttui kaukorakkaudeksi(johon en ole ikinä uskonut mutta nyt oli pakkko kun sen itse koki.) pikkuhiljaa.Pienin sanoin osoitimme toisillemme kuinka paljon välitimme.Esim.Kun avasin webbikameran,Lone saattoi sanoa:"Hei söpöliini!" tai "Hei söpö pieni peikkotyttö."Peikkotyttö olin ja olen yhä siksi,että luonnonkiharat hiukseni eivät pysy millään aisoissa.Iltaisin ennen nukkumaan menoa toivoin,että Lone olisi luonani ja ikävöin.Soittelimme myös paljon(ja sain tähtitieteellisiä puhelinlaskuja,mutta ei niistä sen enempää^^")
Pari kuukautta kului.Ensin Lone ajatteli tulla Suomeen vain käymään,mutta lopulta teki päätöksen.Hän ei halunnut kuolla,ei halunnut jäädä Irlantiin,jonka ilmasto oli hänelle tappava.Halusi tulla Suomeen minun takiani, halusi oppia tuntemaan minut.En voinut uskoa kuulemaani.Kun sain tietää päivämäärän,aloin laskea päiviä.Olimme sopineet että tapaamme pian Suomeen tulon jälkeen,hän on vain ensin kotonaan pari päivää.
Viimein koitti odotettu päivä,18.2.08.Suunnitelmissa oli tavata hesassa,olla siellä päivä ja tulla sitten yöksi meille.Voi,kuinka jännittynyt olin.Mylläsin vaatekappia,katsoin tuntitolkulla miten pukeudun,miten meikkaan ja miten laitan hiukset.Päädyin lopulta mustaan toppatakkiin,farkkuihin ja talvikenkiin.Hiukset pidin auki ja meikkiä laitoin vain vähän,en yleensäkään meikkaa paljon.Oli kaunis,talvinen päivä.Maassa oli lunta,ei kovin paljoa,mutta sen verran liukasta oli että kävellessäni juna-asemalle olin pariin otteeseen lentää nokalleni.Muutenkin jalkani olivat solmussa.Kun olin ensimmäistä kertaa tavannut exäni,olin ollut vain hieman jännittynyt.Sinä päivänä,kun menin hesaan tapaamaan Lonea,olin enemmän kuin vähän jännittynyt.Kun istuin junassa,tärisin kuin horkkatautinen ja tuijotin ikkunasta ohivilistäviä maisemia.
Olimme sopineet,että tapaamme kompassi tasolla,mutta minä en tiennyt missä himputissa sekin on,suuntavaistoni kun lähentelee nollaa.Niinpä hetken harhailin hesassa juna-aseman kieppeillä,kunnes viimein uskalsin soittaa Lonelle.Keskustelu meni hieman tähän tyyliin:
Minä:Moi..
Lone:Hei
M:Tota..Mä en oikein tiedä missä olen..Missä se kompassi taso onkaan..
L:Etkö löydä sinne?
M:En..
L:Missä olet nyt?
M:En tiedä*huokaa*
L:Lähellä juna asemaa?
M:Juu..
L:Millaisessa paikassa?
M:No tossa on kai joku kauppa tai vastaava,busseja ja junat ihan lähellä..
L:Pysy siinä missä olet,hetki..*taukoa*
M:*odottaa*
L:No niin..Näetkö ton bussin mikä juuri lähti laiturista?
M:*Tähyilee*Mikä niistä..?
L:*tukahdettua naurua*No näetkö sitten sen rekan,mikä on pysäköity jalkakäytävälle?*kuvailua,millainen rekka*
M:*Tähyilee,älynväläys*Näen kyllä
L:Hyvä.Kävele sitä kohti.
M:Näetkö sä mut?
L:*naureskelua*En kerro..
M:Kerro nyt..Oletko sä jossain bussissa?*tähyilyä*
L:*taas naurua*En ole,kävele nyt vaan eteenpäin.Juuri sinne suuntaan.
M:*Kävelee*Mutta missä sä olet?
L:Täällä rekan takana..
M:Okei..
L:Tule tänne,näet minut kohta
M:Okei
L:Moikka
M:Mois*lopettaa puhelun*
Kävelin siis sitä rekkaa kohti ihan punaisena ja jalat täristen jännityksestä.Rekan takana oli kahden talon kulma ja siinä kulmauksessa Lone nauroi kippurassa suuntavaistolleni jota ei oikeastaan ole.En osannut tehdä muuta kuin tuijotella maata ihan punaisena hetken,ennen kuin sain toimintakykyni takaisin.Halattiin siinä sitten,oli ihanaa viimein tavata livenä.Lone oli sellainen kuin olin ajatellutkin:minua hieman pidempi 19-vuotias nuorimies,jolla oli maantienruskeat,lyhyet hiukset,siniset silmät ja hymykuopat.En saanut sanoja suustani ja jos jotain puhuinkin,puhuin ihan outoja.Oli niin kovin hämmentävää tavata ihminen jonka kanssa oli puhunut ja jonka oli tuntenut suht kauan,mutta vain tietokoneen välityksellä.Minä ja Lone olimme arvelleet että hän se ujo oli,mutta toisin kävi.Punastelin minkä kerkesin ja olin korviani myöten rakastunut.Kävelimme käsi kädessä bulevardin kahvisalonkiin ja Lone osti meille kahvit.
Istuimme vastapäätä toisiamme ihanan pehmeillä sohvilla,pieni pöytä välissämme.Kun olimme hetken kahvia hörppineet ja jutelleet hieman(Lone se puhepuolen hoiti,olin niin jumalattoman ujo)niin seurasi yllätys,jonka kyllä jo oikeastaan tiesin.Lone otti taskustaan pienen,mustan rasian,työnsi sen pöydän yli eteeni,katsoi minua ja hymyili,hieman ujonakin ehkä.Otin vapisevin sormin rasian käteeni ja avasin sen.Taisin huokaista pienesti ihastuksesta.Rasiassa oli hyvin kaunis koru,jonka Lone oli tuonut minulle Irlannista.Ohut ketju oli hopeaa,koruosassa oli 11 pientä timanttia ja yksi vihreä sydämenmuotoinen emeraldi.Symboli,joka korussa myös oli,tarkoitti ikuista rakkautta.Tuijotin korua ihastuksesta ja ällistyksestä mykkänä,melkein sain kyyneleet silmiini liikutuksesta.Laitoin lopulta rasian taskuuni,kiitin Lonea korusta ja olin yhä hyvin punainen(Ja Lone mokoma sanoi että punastumiseni sopii hyvin hiusteni väriin^^").
Juotiin siinä sitten kahvit loppuun ja lähdettiin kamppiin.Pyöriskeltiin siellä aikamme ja päätetiin mennä katsomaan tulisiko jotain leffaa läheisestä elokuvateatterista.Eipä siellä mitään hyvää leffaa pyörinyt,joten norkoilimme siellä hetken.Huomaisin kaksi tyttöä,ehkä 17 vuotiaita.Molemmilla oli viimeisimmän muodin mukaiset vaatteet,paljon meikkiä ja molemmat olivat hyvin laihoja.He vilkuilivat Lonea ilmeisen kiinnostuneina,mutta näyttivät happaman sitruunan nielleiltä,kun Lone katseli vain minua,peikkotyttöä.Helsingissä sain myös ensimmäisen suudelmani Lonelta ja olin pyörtyä,se tuntui niin oikealta ja aidolta.
Emme keksineet enää mitään tekemistä,joten päätimme mennä meille.Äiti oli luvannut lähteä mummille yöksi,kun tulisimme,halusi vain tavata Lonen ennen lähtöä.Äiti tiesi,että Lone oli 19,minä 16,ja toisin kuin useimmat äidit olisivat tehneet,äitini oli kannustanut minua kutsumaan Lonen meille yöksi.Luotti siihen että osaan solmia hyviä ihmis suhteita.Lähdimme siis junalle päin,tälläkertaa minä olin rauhoittunut huomattavasti ja Lone oli ihan hermona,jännitti äitini tapaamista.Junassa sitten jouduin tulikokeeseen.Istuimme junavaunussa vierekkäin kun Lone sai kipukohtauksen.Tein sen vaistonvaraisesti:Tartuin Lonen käteen ja pidin lujaa kiinni."Purista,kun sattuu"Supisin,eikä Lonea tarvinnut kahta kertaa käskeä.Käteni oli pian melkein kuoliossa.Muut matkustajat tuijottivat ja kun katsoin heitä silmät salamoiden takaisin,johan katsoivat muualle.Kun kipu helpotti,olimme jo melkein Vantaankoskella,missä piti jäädä pois.Lone puristi tunnotonta kättäni ja kiitti minua hymyillen.Tiesin tehneeni oikein.Kävelimme sitten meille päin käsi kädessä.
Äitini otti meidät hyvin vastaan.Lone jutteli hänen kanssaan aivan luontevasti,vaikka vähän jännittikin.Näin kuitenkin äidin ilmeestä,että hän piti Lonesta.Äiti siis lähti mummille ja Lone lupasi hänelle pitää minusta hyvää huolta.Jäimme kahden ja minä olin kovin ujo.Ryntäilin ympäri huoneistoa ja en tiennyt oikein mitä tehdä.Päätin laittaa sängyn jo yöksi,vaihtaa lakanat ja muuta.Siinä sitten sähelsin,Lonen nojaillessa makuuhuoneen ovenkarmiin ja naureskellessa ujoudelleni.Kun suoristin hetkeksi selkäni,tunsin kädet ympärilläni.Lone halasi minua takaapäin.Käännyin ympäri ja halasin häntä,aluksi varovasti ja sitten varmemmin.Sydämeni tuntui pomppaavan ulos rinnasta hetkenä minä hyvänsä.Suutelimme sitten siinä makuuhuoneen ovella,molemmat ujoina ja arkoina.Loppupäivä meni leffaa katsellessa,pizzaa syödessä ja vain toistemme läheisyydestä nauttiessa.Yöllä saimme nukuttua jotenkuten,vaikka myöhään menikin.
Se oli ensimäinen tapaamisemme,joka päättyi lopulta hieman pelottavasti.Lone sai pahan kipukohtauksen ja jouduimme kutsumaan ambulanssin.Olin hätääntynyt,äiti tuli kotiin mummilta.Kun Lonea vietiin kantotuolissa pois,kumarruin suutelemaan vielä häntä ja kuiskasin"Mä rakastan sua".En yhtään tiennyt missä sairaalassa Lone oli ja päivä meni sairaaloihin soitellessa.Lopulta sain tietää että Lone oli lähetetty kotiin.Päätin odottaa soittoa.Kyllähän Lone minulle soittikin.Oli hyvin väsyneen kuuloinen ja pyyteli anteeksi,että treffit meni pilalle.Sanoin etten välitä siitä ollenkaan,tärkeintä että hän tulee parempaan kuntoon.
Vaikka dramaattisesti meni ensimmäinen tapaaminen,emme lopettaneet siihen.Jatkoimme tapailua ja ambulanssi keikkoja oli onneksi vain vähän.Lone oli meillä monta kertaa yötä,hänelle en yöksi voinut mennä,sillä Lone asui vanhempiensa kanssa.Vanhemmat eivät oikein hyväksyneet minua,olin kuulemma lapsi,vaikka ikäeroa oli vain kolme vuotta.Mutta emme välittäneet heistä.Lonen seurassa minä todella viihdyin,tuntui kuin olisimme tunteneet hyvin kauan.Tapasimme kerran-pari viikossa,sillä minä asuin Vantaalla,hän Lohjalla.Ja joka kerran kun tapasimme,olin hyvin iloinen.
Sellaista oli suhteemme alussa.Nyt tätä kirjoittaessani,istun kerrostalohuoneistomme olohuoneessa kannettava pöydällä edessäni.Lone pelaa Final Fantasyä,sadatellen vaikeita vastustajia ja äitini nukkuu jo.Asumme nyt yhdessä,ainakin siihen asti kunnes Lone löytää oman asunnon Vantaalta.Lohjalle hän ei enää palaa,välit vanhempiin ovat huonot.Minä olen iloinen jokaisesta yhteisestä päivästä ja siitä että joka aamu saan herätä oman rakkaani vierellä.En ole ikinä ennen uskonut kohtaloon tai rakkauteen ensisilmäyksellä,mutta mieleni on muuttunut.Kohtalo johdatti meidät yhteen ja kun tapasimme,rakastuin heti ja onneksi tunne oli molemminpuolinen.Olemme molemmat parantaneet toisiamme.Minä olen saanut Lonen pikkuhiljaa luottamaan ihmisiin,olemaan positiivinen,tulemaan ulos kuoresta ja Lonen ansiosta itsetuntoni on noussut,kiusaamisen arvet parantuneet.Hän on myös saanut masennukseni katoamaan,siihen eivät pystyneet edes kymmenet terapeutit.
Ennenkaikkea,haluan kiittää tätä mahtavaa sivustoa,jonka ansiosta tapasimme.Haluan tarinallani kertoa,että näinkin onnellisesti voi käydä.Löysin elämääni ihanan ihmisen,joka pysyy rinnallani hyvinä ja pahoina päivinä ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen.Joten,kiitos,kiitos kaikesta,Myrkmeren Vanha Linna ja kiitos kaikille kanssapelaajilleni,joiden kanssa olen saanut paljon uusia kokemuksia ropettamisesta.Pidetään Myrkin lippu korkealla!