Post by Coby on May 15, 2008 16:49:34 GMT 3
// Kaipaan Yomirea ja Keniä tänne suuntaan~
Muiden tulosta Yomire saakoot päättää..
Rikku.
Sokeat silmät tuijottivat tyhjinä takaisin järven pinnasta. Ympäröivä maailma oli tuolle tytölle täysin vieras, vaikka hän toisin luulikin. Sormi piirteli veden pinnalle kuvioita, ympyröitä, neliöitä, kolmioita ja hän kuvitteli tietävänsä kaiken sen – kuinka vesi oli sininen ja välkehti auringon säteiden osuessa sen pintaan, vaikka oikeasti pilvet verhosivat tänään auringon lähes kokonaan ja kohta varmasti sataisi. Mutta maailma oli niin kaunis kun se luotiin omissa ajatuksissa, eikä sen kauneutta kyennyt kukaan rikkomaan.
Siitä oli kaksi vuotta, kolmekin kenties? Rikku ei halunnut muistaa, vain unohtaa. Se oli ollut kaunis syysilta, elokuun kahdeksas ja tyttö muisti sen hyvin. Kuinka oli ollut lämmintä, vaikka aurinko olikin hiljakseen laskeutunut jo vuorten taakse. Hahmot olivat pirtyneet tummina siluetteina vasten punertavaa taivasta – näin jälkeenpäin ajateltuna taivas oli ollut lähes verenpunainen, liian ironista. Ei, ei punaista. Mutta silloin oli ollut paljon punaista, veri oli virrannut vuolaana pitkin kuivuudesta lohkeillutta maata. Rikku muisti yhä kauhun isän äänessä kun se oli pyytänyt häntä ja Isoveljeä juoksemaan ja äidin kyyneleet, rukoukset siitä että hän ja Isoveli säästyisivät.. Muutama kyynel valui pitkin poskea muistojen tulviessa mieleen. Isoveli oli kantanut hänet turvaan, he olivat säästyneet, mutta Rikku ei yhäkään tiennyt oliko kaikki sen arvoista. Äiti ja isä olivat poissa ja Isovelikin oli lähtenyt..Mutta Isoveli lupasi tulla takaisin ja se olisi syy pitää kiinni muistoista. Isoveli lupasi.
Rikku pyyhkäisi punavalkeat hiuksensä pois kasvoiltaan ja sysäsi muistonsa takaisin jonnekin mielen hämärimpään nurkkaan. Perhonen oli lehahtanut istumaan tytön toiselle, hieman koholla olevalle kädelle ja valkeiden silmien katse kääntyi sitä kohti. Rikku kuvitteli perhosen punertavaksi ja isosiipiseksi, juuri sellaiseksi kauniiksi perhoseksi, joita heillä oli tapana jahdata isoveljen kanssa. Mutta sellainen tuo perhonen ei ollut – se oli kellertävä ja varsin pieni, mutta saihan Rikku toki kuvitella sen juuri sellaiseksi kuin halusikin, rakentaa lisää kuvitteellista maailmaansa, jonne kenelläkään muulla ei olisi pääsyä.
// Vielä selvennyksen vuoksi - Rikku kärsii siis antonin oireyhtymästä, joka tarkoittaa sitä, että hän on sokea, muttei itse käsitä/suostu uskomaan sitä vaan kuvittelee näkevänsä aivan samalla tavalla kuin ennenkin.
Muiden tulosta Yomire saakoot päättää..
Rikku.
Sokeat silmät tuijottivat tyhjinä takaisin järven pinnasta. Ympäröivä maailma oli tuolle tytölle täysin vieras, vaikka hän toisin luulikin. Sormi piirteli veden pinnalle kuvioita, ympyröitä, neliöitä, kolmioita ja hän kuvitteli tietävänsä kaiken sen – kuinka vesi oli sininen ja välkehti auringon säteiden osuessa sen pintaan, vaikka oikeasti pilvet verhosivat tänään auringon lähes kokonaan ja kohta varmasti sataisi. Mutta maailma oli niin kaunis kun se luotiin omissa ajatuksissa, eikä sen kauneutta kyennyt kukaan rikkomaan.
Siitä oli kaksi vuotta, kolmekin kenties? Rikku ei halunnut muistaa, vain unohtaa. Se oli ollut kaunis syysilta, elokuun kahdeksas ja tyttö muisti sen hyvin. Kuinka oli ollut lämmintä, vaikka aurinko olikin hiljakseen laskeutunut jo vuorten taakse. Hahmot olivat pirtyneet tummina siluetteina vasten punertavaa taivasta – näin jälkeenpäin ajateltuna taivas oli ollut lähes verenpunainen, liian ironista. Ei, ei punaista. Mutta silloin oli ollut paljon punaista, veri oli virrannut vuolaana pitkin kuivuudesta lohkeillutta maata. Rikku muisti yhä kauhun isän äänessä kun se oli pyytänyt häntä ja Isoveljeä juoksemaan ja äidin kyyneleet, rukoukset siitä että hän ja Isoveli säästyisivät.. Muutama kyynel valui pitkin poskea muistojen tulviessa mieleen. Isoveli oli kantanut hänet turvaan, he olivat säästyneet, mutta Rikku ei yhäkään tiennyt oliko kaikki sen arvoista. Äiti ja isä olivat poissa ja Isovelikin oli lähtenyt..Mutta Isoveli lupasi tulla takaisin ja se olisi syy pitää kiinni muistoista. Isoveli lupasi.
Rikku pyyhkäisi punavalkeat hiuksensä pois kasvoiltaan ja sysäsi muistonsa takaisin jonnekin mielen hämärimpään nurkkaan. Perhonen oli lehahtanut istumaan tytön toiselle, hieman koholla olevalle kädelle ja valkeiden silmien katse kääntyi sitä kohti. Rikku kuvitteli perhosen punertavaksi ja isosiipiseksi, juuri sellaiseksi kauniiksi perhoseksi, joita heillä oli tapana jahdata isoveljen kanssa. Mutta sellainen tuo perhonen ei ollut – se oli kellertävä ja varsin pieni, mutta saihan Rikku toki kuvitella sen juuri sellaiseksi kuin halusikin, rakentaa lisää kuvitteellista maailmaansa, jonne kenelläkään muulla ei olisi pääsyä.
// Vielä selvennyksen vuoksi - Rikku kärsii siis antonin oireyhtymästä, joka tarkoittaa sitä, että hän on sokea, muttei itse käsitä/suostu uskomaan sitä vaan kuvittelee näkevänsä aivan samalla tavalla kuin ennenkin.