Post by shard on Dec 28, 2006 1:18:13 GMT 3
(Nämä tapahtumat kertovat siis talvesta Lunatariathan maailman tapahtumien jälkeen.. Keväästä tulee Liahin elämässä vielä lisää kunhan jaksan vielä kirjoittaa. Lupaan: se on iloisempaa luettavaa.)
Syksy oli tuntunut muuttuneen sen erään yön jälkeen. Lunatariathan unimaailman. Uusien tuttavuuksien myötä. Uuden huilun myötä. Liah oli saanut jotain uutta odotettavaa. Seuraava kevät, uusi vuosi, kaupunki elämä. Ennen kaikkea hän odotti koulua. Koska koulu alkaisi? Koska koulu tulisi? Millaista olisi olla koulussa? Oppisiko hän kirjoittamaan niin kuin muutkin? Liah odotti paljon tulevalta vuodelta, ensin oli tosin kestettävä rankka talvi. Liahilla oli vain äiti enää perheessään. Isä oli kuollut joitakin vuosia sitten rosvojen iskussa, sisaruksia Liahilla ei koskaan ollut ollutkaan. Niin, he olivat vain äidin kanssa kahdestaan. Mutta äiti rakasti Liahia, Liah oli siitä hyvin kiitollinen. Kuinka moni äiti rakasti omaa lastaan yhtä paljon kuin Liahin? Liah oli aivan varma, että hänen äitinsä rakasti häntä eniten maailmassa, enemmän kuin monen muun omaansa. Mutta totuushan on monesti se, että lapset ajattelevat aina niin. Vanhemmat rakastavat heitä eniten, enemmän kuin muiden vanhemmat muita.
Kuitenkin… Talvi tuli. Liah opetteli soittamaan huiluaan. Hän soitti joka ilta, niin kuin oli luvannutkin. Hän toivoi aina soittonsa tavoittavan Huilunsoittajan. Toivotti tuolle hyvää yötä joka ilta, niin kuin oli luvannut. Liah kehittyi nopeasti käsittelemään huiluaan taitavammin. hän oppi sisällyttämään soittoonsa eri sävyjä, monia vivahteita, paljon äänettömiä sanoja. Hän harjoitteli yksin päivisin. Pitkään pysyi huilu kaikilta Myeressä salassa, jopa Liahin omalta äidiltä. Mutta talvella, niin talvella, silloin äiti sairastui. Talossa ei tapahtunut pariin päivään kunnolla mitään. Tuikut jäivät sytyttämättä, takassa ei roihunut tuli, niin kuin siinä olisi talvella pitänyt. Ainoastaan uuni oli päällä, sillä porisi alati kuumaa vettä, jota Liah kuljetti äitinsä huoneeseen. Pesi äitinsä kasvoja. Ei kai äiti kuolisi? Kylän parantaja oli käynyt katsomassa äitiä pariinkin otteeseen. Hän sanoi, että äidin piti levätä mahdollisimman paljon. Liahista kuitenkin tuntui, niin kuin hänestä oli tuntunut monesti aiemminkin, ettei parantaja osannut kohdella häntä niin kuin ikäistään, tai oikeamminkin, että parantaja piti häntä pelkkänä ymmärtämättömänä lapsena. Liahia kalvoi epäily. Salasiko parantaja jotakin? Oliko äiti parantumattomissa? Halusiko Valtiatar viedä äidin jo kuolleiden maailmaan? Vehreille niityille istumaan sinisen taivaan alle tuhansien ja tuhansien kukkien keskelle? Jäisikö Liah aivan yksin huilunsa kanssa?
Liahin huilun sävelet muuttuivat keskitalvella synkiksi. Liah ei halunnut olla yksin. Äiti oli kaikki, mitä Liahilla oli enää jäljellä. Hänen ei ollut helppoa tutustua uusiin ihmisiin. Hän ei osannut puhua. Kai äiti sentään talvesta selviäisi? Keväällä äiti parantuisi jälleen, kun tulisi lämmintä ja maa puhkeaisi jälleen elämään. Liah koitti pitää toivoa yllä.
Eräänä pimeänä yönä ei Liah pystynyt nukkumaan. Äidille oli noussut kova kuume aiemmin illalla, ja hän nukkui levottomasti sängyssään. Liah oli torkahtanut huilunsoittonsa jälkeen leveälle ikkunalaudalleen, joka avasi näkymän kirkkaalle tähtitaivaalle. Kaunis huilu oli tipahtanut syliin pienoisista käsistä, hänen istuessaan polvet koukussa lysyssä ikkunansa edessä nukkumassa. Säpsähtäen Liah heräsi sitten. Hän katsoi hetken aikaa pimeään yöhön. Aivan kuin joku olisi sipaissut häntä olkapäästä. Hän katsoi huoneeseensa. Ei ketään. Liah muisti äidin. Hän otti huilun pieneen käteensä ja kipitti mahdollisimman hiljaa äidin huoneeseen. Äidin uni oli edelleen levotonta, kuumeen houreista. Liah seisoi siinä, katseli äitiään suruissaan. Kunpa äidin saisi lepäämään rauhassa. Liah puristi huiluaan kädessään. Tuijotti tuijottamistaan. Hitaasti huilua pitelevä käsi kohotti huilun tytön huulille. Toinen käsi asettui jo kokeneena paikoilleen. Hiljaiset sävelet alkoivat kantautua huoneeseen. Rauhoittavat sävelet. Sävelet pyörivät hienoisina kaarteina ja pyörteinä ympäri huonetta. Ympäri ja ympäri. Pian äidin uni rauhoittui Liahin sävelten kantautuessa äidin uniin. Rauhoittaen, hellien. Liah soitti, kunnes oli aivan uuvuksissa. Sinä yönä oli kylä kuullut unissaan haikeita sointuja ja säveliä. Unet olivat olleet rauhattomimmallakin lapsella rauhallisia ja levollisia. Kaikilla oli rauha paitsi levottomalla Liahilla joka uupuneena kaatui vihdoin sänkyynsä. Hän nukahti pian. Seuraavina öinäkin Liah valvoi ja soitti huiluaan. Ensin Huilunsoittajalle lahjanaan ja sitten äidilleen rauhoittamaan. Äiti alkoi selvästi voimaan paremmin päivisinkin. Kuume lähti laskemaan. Liah oli varma, että äiti parantuisi keväällä. Hän oli siitä niin varma, niin varma.
Niin Talvi kulki ja kevät läheni tuloaan. Talven viimeisenä päivänä, päivänä ennen kevään syntyä, Uutta vuotta, vietti Liah yksinäisen syntymäpäivän. Hän oli nyt seitsemän. Hän oli valmis astumaan suurempaan maailmaan, pian hän lähtisi muiden ikäistensä kanssa kouluun oppimaan. Pian, kunhan kevät olisi. Liah oli kuitenkin huolissaan. Äiti oli vieläkin sairas. Miten äiti pärjäisi täällä yksin? Pitäisiköhän Liahin jäädä sittenkin kotiin? Äiti oli kuitenkin parantumassa. Mutta entä jos äidin tila huonontuisi? Äiti oli ollut jo muutamaankin otteeseen ylhäällä vuoteesta, kerran pari pihallakin. Vaihtanut muutaman sanan naapurin kanssa. Äiti tuntui olevan onnellinen, kun Liah pääsisi kaupunkiin kouluun. Muusta äiti ei tuntunutkaan enää Liahille puhuvan. Se merkitsi Liahista jotain. Äiti halusi kääntää hänen ajatuksensa ulos maailmaan, tulevaan seikkailuun, kouluun. Mutta Liah ei ollut niin herkästi huiputettavissa. Hän oli huolissaan. Mitä lähemmäs aika tuli, sitä huolestuneempi hän oli, sitä huolestuneemmat sävelet katosivat kaukaisille maille jokaisena iltana. Liah ei tiennyt mitä tehdä.
Kuitenkin Uusi vuosi tuli. Kylässä vietettiin suuria juhlia. Liah ja hänen äitinsäkin osallistuivat niihin. Äiti oli sitä vaatinut. Päivät olivat alkaneet pidentyä. Viikko juhlien jälkeen Liah kulki pienessä joukossa ulos kylästä. Hän vilkutti äidilleen, joka hymyili iloisesti. Kai hän näkisi äidin vielä jonakin päivänä? Liah ei tiennyt, että äiti kuoli viikkoa myöhemmin.
Syksy oli tuntunut muuttuneen sen erään yön jälkeen. Lunatariathan unimaailman. Uusien tuttavuuksien myötä. Uuden huilun myötä. Liah oli saanut jotain uutta odotettavaa. Seuraava kevät, uusi vuosi, kaupunki elämä. Ennen kaikkea hän odotti koulua. Koska koulu alkaisi? Koska koulu tulisi? Millaista olisi olla koulussa? Oppisiko hän kirjoittamaan niin kuin muutkin? Liah odotti paljon tulevalta vuodelta, ensin oli tosin kestettävä rankka talvi. Liahilla oli vain äiti enää perheessään. Isä oli kuollut joitakin vuosia sitten rosvojen iskussa, sisaruksia Liahilla ei koskaan ollut ollutkaan. Niin, he olivat vain äidin kanssa kahdestaan. Mutta äiti rakasti Liahia, Liah oli siitä hyvin kiitollinen. Kuinka moni äiti rakasti omaa lastaan yhtä paljon kuin Liahin? Liah oli aivan varma, että hänen äitinsä rakasti häntä eniten maailmassa, enemmän kuin monen muun omaansa. Mutta totuushan on monesti se, että lapset ajattelevat aina niin. Vanhemmat rakastavat heitä eniten, enemmän kuin muiden vanhemmat muita.
Kuitenkin… Talvi tuli. Liah opetteli soittamaan huiluaan. Hän soitti joka ilta, niin kuin oli luvannutkin. Hän toivoi aina soittonsa tavoittavan Huilunsoittajan. Toivotti tuolle hyvää yötä joka ilta, niin kuin oli luvannut. Liah kehittyi nopeasti käsittelemään huiluaan taitavammin. hän oppi sisällyttämään soittoonsa eri sävyjä, monia vivahteita, paljon äänettömiä sanoja. Hän harjoitteli yksin päivisin. Pitkään pysyi huilu kaikilta Myeressä salassa, jopa Liahin omalta äidiltä. Mutta talvella, niin talvella, silloin äiti sairastui. Talossa ei tapahtunut pariin päivään kunnolla mitään. Tuikut jäivät sytyttämättä, takassa ei roihunut tuli, niin kuin siinä olisi talvella pitänyt. Ainoastaan uuni oli päällä, sillä porisi alati kuumaa vettä, jota Liah kuljetti äitinsä huoneeseen. Pesi äitinsä kasvoja. Ei kai äiti kuolisi? Kylän parantaja oli käynyt katsomassa äitiä pariinkin otteeseen. Hän sanoi, että äidin piti levätä mahdollisimman paljon. Liahista kuitenkin tuntui, niin kuin hänestä oli tuntunut monesti aiemminkin, ettei parantaja osannut kohdella häntä niin kuin ikäistään, tai oikeamminkin, että parantaja piti häntä pelkkänä ymmärtämättömänä lapsena. Liahia kalvoi epäily. Salasiko parantaja jotakin? Oliko äiti parantumattomissa? Halusiko Valtiatar viedä äidin jo kuolleiden maailmaan? Vehreille niityille istumaan sinisen taivaan alle tuhansien ja tuhansien kukkien keskelle? Jäisikö Liah aivan yksin huilunsa kanssa?
Liahin huilun sävelet muuttuivat keskitalvella synkiksi. Liah ei halunnut olla yksin. Äiti oli kaikki, mitä Liahilla oli enää jäljellä. Hänen ei ollut helppoa tutustua uusiin ihmisiin. Hän ei osannut puhua. Kai äiti sentään talvesta selviäisi? Keväällä äiti parantuisi jälleen, kun tulisi lämmintä ja maa puhkeaisi jälleen elämään. Liah koitti pitää toivoa yllä.
Eräänä pimeänä yönä ei Liah pystynyt nukkumaan. Äidille oli noussut kova kuume aiemmin illalla, ja hän nukkui levottomasti sängyssään. Liah oli torkahtanut huilunsoittonsa jälkeen leveälle ikkunalaudalleen, joka avasi näkymän kirkkaalle tähtitaivaalle. Kaunis huilu oli tipahtanut syliin pienoisista käsistä, hänen istuessaan polvet koukussa lysyssä ikkunansa edessä nukkumassa. Säpsähtäen Liah heräsi sitten. Hän katsoi hetken aikaa pimeään yöhön. Aivan kuin joku olisi sipaissut häntä olkapäästä. Hän katsoi huoneeseensa. Ei ketään. Liah muisti äidin. Hän otti huilun pieneen käteensä ja kipitti mahdollisimman hiljaa äidin huoneeseen. Äidin uni oli edelleen levotonta, kuumeen houreista. Liah seisoi siinä, katseli äitiään suruissaan. Kunpa äidin saisi lepäämään rauhassa. Liah puristi huiluaan kädessään. Tuijotti tuijottamistaan. Hitaasti huilua pitelevä käsi kohotti huilun tytön huulille. Toinen käsi asettui jo kokeneena paikoilleen. Hiljaiset sävelet alkoivat kantautua huoneeseen. Rauhoittavat sävelet. Sävelet pyörivät hienoisina kaarteina ja pyörteinä ympäri huonetta. Ympäri ja ympäri. Pian äidin uni rauhoittui Liahin sävelten kantautuessa äidin uniin. Rauhoittaen, hellien. Liah soitti, kunnes oli aivan uuvuksissa. Sinä yönä oli kylä kuullut unissaan haikeita sointuja ja säveliä. Unet olivat olleet rauhattomimmallakin lapsella rauhallisia ja levollisia. Kaikilla oli rauha paitsi levottomalla Liahilla joka uupuneena kaatui vihdoin sänkyynsä. Hän nukahti pian. Seuraavina öinäkin Liah valvoi ja soitti huiluaan. Ensin Huilunsoittajalle lahjanaan ja sitten äidilleen rauhoittamaan. Äiti alkoi selvästi voimaan paremmin päivisinkin. Kuume lähti laskemaan. Liah oli varma, että äiti parantuisi keväällä. Hän oli siitä niin varma, niin varma.
Niin Talvi kulki ja kevät läheni tuloaan. Talven viimeisenä päivänä, päivänä ennen kevään syntyä, Uutta vuotta, vietti Liah yksinäisen syntymäpäivän. Hän oli nyt seitsemän. Hän oli valmis astumaan suurempaan maailmaan, pian hän lähtisi muiden ikäistensä kanssa kouluun oppimaan. Pian, kunhan kevät olisi. Liah oli kuitenkin huolissaan. Äiti oli vieläkin sairas. Miten äiti pärjäisi täällä yksin? Pitäisiköhän Liahin jäädä sittenkin kotiin? Äiti oli kuitenkin parantumassa. Mutta entä jos äidin tila huonontuisi? Äiti oli ollut jo muutamaankin otteeseen ylhäällä vuoteesta, kerran pari pihallakin. Vaihtanut muutaman sanan naapurin kanssa. Äiti tuntui olevan onnellinen, kun Liah pääsisi kaupunkiin kouluun. Muusta äiti ei tuntunutkaan enää Liahille puhuvan. Se merkitsi Liahista jotain. Äiti halusi kääntää hänen ajatuksensa ulos maailmaan, tulevaan seikkailuun, kouluun. Mutta Liah ei ollut niin herkästi huiputettavissa. Hän oli huolissaan. Mitä lähemmäs aika tuli, sitä huolestuneempi hän oli, sitä huolestuneemmat sävelet katosivat kaukaisille maille jokaisena iltana. Liah ei tiennyt mitä tehdä.
Kuitenkin Uusi vuosi tuli. Kylässä vietettiin suuria juhlia. Liah ja hänen äitinsäkin osallistuivat niihin. Äiti oli sitä vaatinut. Päivät olivat alkaneet pidentyä. Viikko juhlien jälkeen Liah kulki pienessä joukossa ulos kylästä. Hän vilkutti äidilleen, joka hymyili iloisesti. Kai hän näkisi äidin vielä jonakin päivänä? Liah ei tiennyt, että äiti kuoli viikkoa myöhemmin.