|
Post by Cutte on Apr 20, 2008 22:32:08 GMT 3
DENIZ.
Kesä oli kovaa vauhtia vaihtumassa syksyyn. Tuulessa alkoi tuntua kirpeää pistävyyttä ja kaupungin ainoat puut pudottivat lehtensä tuulen kierroksiin. Aurinko oli jo painunut mailleen ja veti perässään mustan harson taivaan peitoksi. Sitä koristi pienet kimmeltävät tähdet, jotka muodostivat kauniita kuvioita taivaalle.
Nostin vesipullon pienen retkituolini viereltä ja painoin sen huulilleni, kostuttaakseni käheää, pölyävän katuhiekan turmelemaa kurkkuani. Olin levittänyt viulukotelon eteeni siinä toivossa, että ohikulkijat voisivat viskata sinne lantin jos toisenkin kannustuksena hyvästä soitosta. Niin, olin minä ainakin keskivertoa lahjakkaampi viulunsoittaja. Olin opetellut tuon jumalaisen soittimen hallintaa lapsuudestani saakka, se oli ollut ainoa turvani, ainoa ystäväni niinä synkkinä iltoina. Vanhemmistani - jos niitä sellaisiksi voisi kutsua - en viitsi edes mainita muuta kuin että äitini kuoli ollessani seitsemän. Hän painoi suoneensa vain hieman liian suuren annostuksen heroiinia. Niin minulle kerrottiin, yliannostus. Näin jälkeenpäin miettien kyse olisi voinut olla yhtä hyvin vaikka vain huijatusta kamasta, sekoituksesta, joka ei ollut sukuakaan heroiinille. Se joka tapauksessa vei onnettoman seitsenvuotiaan äidin mennessään ja samalla tappoi puolisonsa henkisen elämän. Isäni oli aina ollut viskipullon ystävä, mutta loppujenlopuksi ei ollut mitään väliä, oliko kädessä viski- vai kirkas viinapullo, kunhan siinä oli tarpeeksi suuri prosenttiosuus alkoholia. Hän siis rappeutui silmieni edessä ja jätti maailman sitten muutama vuosi äitini jälkeen. Jäin orvoksi, mutta minä pärjäsin. Pärjäsin musiikin turvin, oman, kauniin viuluni turvin, jonka minä olin kotimme vintiltä joskus löytänyt. Se oli kuulemma isoäitini vanha, hän oli ollut loistava viulisti.
Nuoruudestani lähtien olen kiertänyt katuja, soittanut soittamisen ilosta ja köyhyydestä. Olen jo reilusti yli kahdenkymmenen ja elänyt tähänkin päivään saakka pelkän viulun avulla, se on minusta saavutus jo sellaisenaan. Myönnän välillä näpistäneeni ruokaa tai vaatteita, joskus paketin tupakan puruja, mutta se ei ollut ilkeyttäni, olosuhteiden pakosta minä sen tein. Olin pirun köyhä ja onneton. Minulla ei ollut mahdollisuutta työllistyä tämänkaltaisessa kaupungissa, jossa työnhakijalta vaadittiin vähintäänkin korkeakoulutusta tai läheisiä suosittelijoita. Silti minä elin ja haaveeni oli vielä jonain päivänä elättää kunniallisesti itseni tuon hurmaavan soittimen avulla.
Usein sain hymyjä osakseni, mutta oli myöskin niitä ilkeitä, itsekkäitä akkoja, jotka sylkivät katusoittajia päin, kuin ruttoisia rottia. He eivät ymmärtäneet, he luulivat, että nuoren ihmisen elämä olisi mahdollisuuksia ja valintoja täynnä. Minun valintani rajoittuivat viulun jousen ja hirttosilmukan väliin.
Olinhan minä komea, rennolla tavalla siisti. Kasvonpiirteeni olivat terävät ja ehkä jopa julmat. Hiukseni olivat päässeet kasvamaan hieman liian pitkiksi, lähes olkapäille ne jo ylsivät. Väriltään ne olivat tummat, mahongin ruskeat, kuten silmänikin. Pukeuduin aina moottoripyöräilijän takkiin, mustaan ja nahkaiseen. Maihinnousu kengät, kulahtanut, tummanpunainen paita ja polvesta revenneet farkut kuuluivat myöskin vakiovarustukseen. Ketjut roikkuivat ilman syytä farkkujeni etutaskusta takataskuun. Ne vain täydensivät tyyliäni, olivat osa minua. Vanhaa, yksinkertaisesti koristeltua viuluani minä en jättänyt käsistäni hetkeksikään, se oli minulle elämäni edellytys, enemmän kuin rakas.
Päivä alkoi olla lopuillaan. Päätin soittaa vielä yhden pidemmän kappaleen. Se oli oma sävellykseni, alakuloinen ja vaihteleva kappale elämästä ja arjesta. Nostin instrumentin kaulaani vasten, tunnustelin jousta oikeassa kädessäni, saadakseni siihen kevyen mutta varman otteen. Suljin silmäni ja annoin lihasteni hoitaa tehtävänsä. Minä elin musiikin mukana, mieleni irtautui kehosta ja myötäili nuotteja, roikkui sävelissä ja antoi niille aina uudenlaista puhtia. Usein pidin silmiä kiinni koko kappaleen ajan ja aina, kun kuulin kolikon kilahtavan viulukotelon pojalle, vasten toisia kolikoita, sain lisää intoa ja voimaa, toin uusia yksityiskohtia jatkuvasti kehittyviin kappaleisiin. Ne olivat ikuisesti keskeneräisiä, jatkuvasti muuntautuvia.
((Noniin, Namelessia tänne odotellessa. Tämä lähti vähän omille teilleen, olkoon sitten niin. Mietitään myöhemmin kuinka realistista/fantasiamaista kamaa tahdomme tuottaa. Meinaan tuo Denizin historia yms. Kunhan tapailin vähän hahmoa. Hassu yhdistelmä tuo renttu look ja viulu, mutta toisaalta aika suloista ^^ Ja olinpa aivan teillä tietämättömillä viulun kanssa, tietäisinpä soittimesta enemmän.. Ja minämuodossa on pirun hankalaa, kun risteilin menneessä- ja nykymuodossa, huh. Kyllä tämä tästä lähtee! Ei niin hiottua tekstiä, nyt en väsyneenä jaksa ponnistella enempää -.-))
|
|
|
Post by Nameless on Apr 21, 2008 17:45:04 GMT 3
Clint:
Kävelin rauhallisesti katua pitkin. Ympärilläni kohosivat kaupungin valoisat, harmaat rakennukset rumine kattoineen ja tumma yötaivas kaartui kaiken ylle kuin paholaisen viitta.
Ihmisten värikäs massa lainehti ympärilläni, aivottomat kuolevaiset tunkivat raajojaan eteenpäin. En tiennyt minne olin menossa. Enhän minä useinkaan tiennyt. Katselin vain jokseenkin kiinnostuneena, miten punaiset sortuvani huojuivat kiireettömästi ihmisten liikkeistä aiheutuvassa ilmavirrassa. Jossakin oikealla puolellani kohosi kova huuto; lihava, hikinen mies kauppasi makkaraa kadun reunassa. Haju oli kuolleen lihan kamala katku, joka sai aina vihlovan kivun halkaisemaan jonkin osan aivoistani. Jossain syvällä, keskellä. Katulamput hehkuivat ja jatkoin matkaani.
Musiikkia. Kuulin selvästi ihmisten merkityksettömän puheen yli viulun surumielisen, vivahteikkaan äänen. Lähdin sitä kohti välittämättä siitä, kuka joutui väistymään tieltäni tai pudottamaan ostoksensa kadulle.
Viulunsoittaja seisoi kadun reunalla viulukotelo jalkojensa juuressa. Katsoin häntä ilmeettömänä ja jäin paikoilleni seisomaan. Annoin nuottien viiltää happea ja hiilidioksidia, liukua vinkuen korvakäytävääni, ylös ja alas, haikeasti ja kiireettömästi.
|
|
|
Post by Cutte on Apr 21, 2008 18:07:34 GMT 3
DENIZ.
Jousi liikkui kuin itsestään, vasen käsi kosketteli kieliä, muodostaen uudenlaisia ääniä ilmaan. Maistelin musiikkia, se oli soljuvaa, niin särötöntä. Kaikki ympärilläni katosi, oli vain minä ja viuluni ja se mustuus, joka meitä ympäröi.
Jousi viilsi kieliä viimeisen kerran ja nousi sitten ilmaan, musiikki lakkasi. Puheensorina tulvi korviini, uudenlaisia tuoksuja tulvi sieraimiini, minä palasin todellisuuteen. Raotin silmiäni, laskin viulun syliini ja kurotuin taas vesipullolleni. Ennen kuin kourani ehti tavoittaa pulloa, jähmetyin kuin noiduttuna. Näin edessäni punatukkaisen miehen, tai pojan. Hän oli solakka, luiseva, ei liian pitkä, poikamainen mies. Hänen katseensa porautui puoliksi kiinni painuneiden silmäluomien alta minuun. Sydämeni kiertyi solmuun. Katse oli kahlitseva mutta silti niin poissaoleva. Sain koottua itseni ja nappasin vesipullon käteeni, kulautin kaksi niukkaa kulausta kurkustani alas. Toivoin että tuo olento olisi häipynyt sillä välin. Kurotin viulukoteloani kohti ja vedin sen jalkojeni juureen. Tuskin näin niitä kimaltavia kolikoita vasten mustaa kangasta, tuskin näin mitään muuta kuin utua silmissäni, niin keskittynyt oli huomioni siihen nuorukaiseen, joka yhä seisoi edessäni. "Mitä sinä haluat?" Kysyin karheasti, se ei kuulostanut omalta ääneltäni. Noukin kolikoita taskuuni, en edes vilkaissut häneen. Ehkä minä pelkäsin, että hän voisi puhkaista silmäni sillä katseella. Ei ollut minun tapaistani pelätä, ei mitään. En minä pelännytkään, ehkä se oli vain epäluuloa. Halusin haihtua ilmaan rahoineni ja viuluineni.
|
|
|
Post by Nameless on Apr 21, 2008 19:03:41 GMT 3
Clint:
Kallistin päätäni muutaman sentin oikealle ja silmäilin laiskasti viulunsoittajan ulkomuotoa. Hänellä oli pitkät, ruskeat hiukset ja terävät kasvonpiirteet. Maalaukselliset kasvot, mielessäni kävi. Ne sopisivat hyvin jonkin kartanon seinää koristamaan, viulu leuan alla ja silmät kiinni, kulmakarvat aistikkaasti koholla.
"Haluan että tulet kotiini ja soitat minulle viulua", sanoin. Katselin miten mies kaapi kolikoitaan kasaan. "Minulla on paljon rahaa. Maksan hyvin", sanoin värittömällä äänelläni. Halusin tuon haikean musiikin kotiini. Kaipasin jo pienen mutta kalliin kerrostaloasuntoni hiljaisuutta ja rauhaa. Sitä tyhjyyttä, joka humisi päässäni kun nojauduin sohvatuolin selkänojaa vasten ja annoin silmieni painua melkein kiinni niin, että juuri ja juuri näin harsomaisen maailman ripsieni alta.
|
|
|
Post by Cutte on Apr 21, 2008 19:30:35 GMT 3
((koska nimi on kiva kirjoittaa tähän. ja ehkä se myöhemmin auttaa meitä selventämään kuka on kukin, kun kursitaan tarina kokoon. Koska tämähän on minämuotoista kerrontaa, juupajuu.))
DENIZ.
Kuullessani nuorukaisen sanat, en voinut olla kohottamatta katsettani. Soittamaan? hänen kotiinsa? Enpä tiedä. jokin hänessä sai selkärangassani kulkemaan kylmiä väreitä, jokin epäilyttävä ominaisuus hänellä oli. Kuka nyt tahtoisi rähjäisen katusoittajan nurkkiinsa vinguttamaan vanhaa viuluaan? Nielin merkitsevästi ja tuijotin hänen kasvojansa. En silmiin, jonnekin niiden ohitse.
Kun hän mainitsi heti perään rahan, puhui pääni sisällä ääni. Se puhui epäselvästi, mutta tiesin mitä se tarkoitti. Olisin hullu, jos en suostuisi. Olisin hullu, jos en ottaisi rahaa, jos jättäisin oivan tilaisuuden käyttämättä. Niin kuin rikas mies tulisi tarjoamaan minulle töitä orkesterissa, lupaisi suuria konsertteja ja tuhatpäisiä yleisöjä, mutta jota minä en ottaisi vastaan.
Pujotin viulun ja jousen koteloonsa kuin ammattilainen ikään, sujuvalla, nopean näppärällä liikkeellä. Kaivoin taskusta käärön, jossa säilytin tupakan puruja. Ryhdyin käärimään niitä valkeaan paperiin. "Enpä tiedä", minä sanoin, rullasin paperin purujen ja valkean filtterin ympäri ja kostutin liimakohtaa. "Ei ole tapana tulla kotikäynneille." Äänessäni oli epävarmuutta, mutta koitin elehtiä luontevasti. Pujotin käärön huulilleni, sytytin sen ja imaisin syvät henkoset. Se rauhoitti minua. Kohotin sitten katseeni tuohon salaperäiseen nuorukaiseen, kohtasin rohkeasti hänen juuri ja juuri silmäluomien alta pilkottavan katseensa ja kohautin olkiani. Hän oli tyyni, ilmeetön ja huokui eräänlaista varmuutta. En osannut ajatella vaaroja, joihin saattaisin törmätä. Minulla ei ollut paljoa varaa valita, kun taskuni ammottivat tyhjyyttään ja vatsan pohja kurisi nälkäänsä.
Nousin ylös, paiskasin retkituolini kasaan ja sujautin sen luonnonvalkeaan kangaspussiinsa. Nostin viulukotelon olalleni ja astuin askeleen lähemmäksi punapäätä. Vilkuilin maata ja välillä hänen tyyniä kasvojaan. En tiennyt mitä sanoa. Pitikö minun esittäytyä? En ollut tottunut sellaisiin tilanteisiin, ylipäätään ihmisten kanssa vuorovaikuttamiseen. Olin joka tapauksessa saamassa mahdollisesti hyvän tarjouksen, joten tunsin velvollisuudekseni edes koittaa käyttäytyä kuten ihmiset yleensä. Siirsin savukkeen vasempaan käteeni ja ojensin oikeaa nuorukaisen suuntaan. "Olen Deniz" sanoin ehkä hieman liian kovaan ääneen ja rykäisin. "Tulen mielelläni", jatkoin tavoitellen hymyä kasvoilleni.
|
|
|
Post by Nameless on Apr 21, 2008 21:08:00 GMT 3
Minä vain tuijotin häntä mustilla silmilläni kunnes kuulin suostumuksen sanojen kirkastuvan korvissani. Nyökkäsin ja katsoin hänen kättään. Viulunsoittaja oli minua marisen senttiä pidempi. Ojensin oman, laihan käteni ja tiesin miten kylmältä se tuntuisi hänen ihmisruumiin lämpöään vasten, miten harmahtavalta kalpea iho näyttäisi hänen elävää lihaansa vasten. Kättelimme ja tarkastelin hänen kasvojaan vielä hetken.
"Sepä mukavaa", sanoin ja irrotin otteeni. Vedin käteni lähelle ruumistani ja tunsin oloni äkkiä lievästi ärtyneeksi. Halusin pinten pois kaulastani. En koskaan pitänyt sitä sisällä. Kasvojeni ilme ei muuttunut. Tiesin ihoni olevan kuin naamio ärtymyksestä huolimatta. Se oli niin pieni tunne, niin kaukana, melkein ulottumattomissani. "Tule, mennään nyt", sanoin viulunsoittajalle ja käänsi mustat silmäni pois. Lähdin kävelemään, otin muutaman askeleen ja jäin hetkeksi odottamaan ruskeahiuksista miestä. Sitten sukelsin ihmisten niljakkaaseen mereen ja tiesin, etteivät heidän ominaistuoksunsa koskaan hukuttaisi alleen minun pölyistä tuoksuani, ohutta kalmanhajua ja hiusten kuivaa tuoksua. Tai pikemminkin heidän hajunsa eivät tarttuisi minuun.
|
|
|
Post by Cutte on Apr 21, 2008 21:59:43 GMT 3
DENIZ.
Tunsin nuorukaisen viileän - ei; kylmän - käden kättäni vasten. Puristus oli nopea, voimakas ja hyytävä. Kuin hän olisi lähettänyt kosketuksensa kautta sähköpiikkejä ruumiini eri osiin. Minä luulin, että omat käteni olivat aina kylmät, pintaverenkierto kun sattui olemaan huonoa laatua, mutta tuo kylmän, lähes jäätävän kosketuksen jälkeen aloin epäillä toisin. Olin myös pistänyt hänen kalpeutensa merkille, mutten kiinnittänyt siihen mitään huomiota, olinhan minä kaduilla ehtinyt nähdä vaikka minkä näköisiä, kokoisia, terveitä ja sairaita ihmisiä.
'Tule, mennään nyt', kuulin hänen sanovan ja ravistin ylimääräiset ajatukset pois mielestäni. Sukelsin hänen perässään ihmisvirtaan. En tiedä mitä päässäni liikkui sillä hetkellä; lähdin tuiki tuntemattoman henkilön mukaan, tietämättä edes tämän nimeä. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä sen rohkeuden imin itseeni, mutta olin tietoinen pikkuhiljaa karisevasta epävarmuudestani. Olin varma päätöksestäni, vaikken voinut kuvitellakaan, mitä tuleman piti. Toivottavasti vain nopea soittotuokio ja rahat kouraan, niille olisi tarvetta.
Imin sätkän loppuun saakka ja tunsin kuinka viimeiset savut pistivät ja tuntuivat väkevältä kurkussani. Heitin tumpin maahan ja kirin minut mukaansa pyytäneen nuorukaisen kiinni. Minulla ei ollut mitään sanottavaa hänelle, en edes tiennyt miten kysyisin hänen nimeään saatika suuntaa, johon olimme matkalla. Yritin muodostaa sanoja, muotoilla niitä ymmärrettäviksi, mutta siitä ei tuntunut tulevan itään. Ehkä pelkäsin sylkeväni vain epämääräisiä, sanattomia lauseita joista ei ottaisi viisaimmatkaan tolkkua.
Lopulta päätin olla kysymättä. päätin olla puhumatta. Ei minun tarvinnut. Olin kiusaantunut ja jälleen epävarmuus hiipi takaraivostani sisään, asettui aivojeni uumeniin ja istui siellä itsepäisesti, suostumatta enää lähtemään. Annoin sen olla, annoin kaiken olla. Löysin itseni tuijottamassa noita punertavia hiuksia, sekaisia ja lyhyitä. Tuijotin hänen leukojaan, jotka olivat miespuolisen leuoiksi turhan kapeat. Hänen suunsa, hieman kalpeat huulensa olivat minusta miellyttävät. Luulin erottavani sievoisia uurteita niiden reunoilla. Minusta hän oli komea, karmivalla tavalla suloinen. Jotenkin niin erikoinen. Minulla oli tapana ihannoida joko lapsenpyöreitä, sympaattisia ja suurisilmäisiä kasvoja tai kulmikkaita, veistoksellisia ja miehekkäitä. Nämä olivat erilaiset, vaikeasti kuvailtavat. hänen kaulaansa peitti jokin musta, ehkä paidan tai takin kaulus, en osannut sanoa. En kyennyt tarkastella sitä niin läheltä, että olisin voinut.
Pian hän hidasti vauhtiaan ja minä suuntasin katseeni eteenpäin. Näin korkeita taloja, sellaisia, mitä kaupunki oli täynnä. Olimme ilmeisesti saapuneet perille. Oli viimeinen hetki joko juosta karkuun ja pudistella pelko olkapäiltä. Tunsin jännitystä. Minun piti mennä täysin vieraaseen asuntoon, soittaa täysin vieraalle ihmiselle oikein, hyvin ja osata miellyttää häntä sillä kaikella. Mutta niinhän minä tein päivittäin, soitin ihmisten edessä, soitin ihmisten seassa ja päivittäin ihmiset katsoivat minua. Saattoivat seisahtaa eteeni hetkeksi, aivan kuten tämä punapääkin, ja jatkaa sitten matkaansa, ilman minua tosin. Ainoa ero tässä taisi olla vapaat kadut ja se, että kadulla soittaessani minä tein sitä itselleni, en miellyttääkseni jotakin tiettyä henkilöä.
|
|
|
Post by Nameless on Apr 22, 2008 8:03:56 GMT 3
Clint:
Astuin sisälle rappuun ja häiritsin sillä sen kaikuvaa pimeyttä. En sytyttänyt valoja. Se ei vain tuntunut hyvältä ajatukselta. Rautaiset kierreportaat kohosivat toiseen kerrokseen ja kuulin miten joku käveli asunnossaan lattian poikki. Lattia natisi.
En halunnut kävellä portaita, en halunnut alistua sille askelmien dominopelille, jossa identtiset portaat seurasivat toinen toisiaan, loppuivat hetkeksi joka kerroksen kohdalla ja jatkuivat sitten taas. Ne turruttivat mieleni aina täysin ja saatoin niiden takia jäädä rappuun harhailemaan moneksi tunniksi. Kävelemään rappusia ylös ja alas, unohtaen joka kerta laskea miten monta kerrosta olin kävellyt. Minulle se oli kuin labyrintti. En löytänyt omaa oveani portaiden takaa.
Kävelin siis hissin luo ja painoin nappulaa, jonka tiesin tuovan sen ulottuvilleni. Odotin metallista kilahdusta, jonka jälkeen ovet avautuisivat ja keltainen keinovalo tulvisi hetkeksi hissistä rappuun kuin toisesta maailmasta. Hissin harmaiden ovien yläpuolella paloivat kerrosten numerot ja näin, miten palava numero pieneni kerros kerrokselta.
Käännyin katsomaan viulunsoittajaa puoliksi kiinni painuneiden luomieni alta. "Asun seitsemännessä kerroksessa", sanoin huvikseni. Ääneni kaikui rapussa, mutta pimeys söi sen nopeasti. Hissi kilahti ja valo työnsi pimeyttä tieltään.
Astuin hissiin ja painoin oikeaa nappulaa. Viulunsoittaja seisoi vieressäni kun ovet painuivat kiinni ja hissi lähti nytkähtäen kohoamaan kohti oikeaa kerrosta. En oikeastaan tainnut pitää liikkeestä. Vatsanpohjassani oli kummallinen tunne, mutten oikein saanut siitä otetta. Se oli jotain melkein käsittämätöntä, enkä ollut varma siitä, oliko tunne sittenkään negatiivinen. Nyt se vain oli, kuten kaikki muukin.
Hissi pysähtyi ja ovet avautuivat. Astuimme viidenteen kerrokseen. Kun ruskeat solkikenkäni koskettivat kivistä lattiaa, tunsin sen minkä aina ennenkin. Ehkä olin vain kuvitellut että hissi liikkui ja olinkin tosiaan nyt joutunut uuteen ulottuvuuteen. Kotona olisin turvassa kaikelta. Vilkaisin vielä petollisia, mustia kierreportaita ennen kuin työnsin avaimen lukkoon ja avasin oveni.
|
|
|
Post by Cutte on Apr 23, 2008 21:51:32 GMT 3
DENIZ.
Nuorukainen johdatti minut rapun ovesta sisään. Vilkuilin ympärilleni sen mitä ehdin, kun hissi valui kerros kerrokselta alaspäin, kohti meitä. Rapussa oli miellyttävä haju, en vain löytänyt sanoja kuvailemaan sitä. Raskas pimeys piiritti meitä ja juuri kun olin kehottamassa seuralaistani laittamaan valot päälle, hissi kilahti kohdallemme. Nyökkäsin hänen toteamukselleen ja astuin punatukkaisen perässä valoon, olin näkevinäni pilkahduksen hänen mustissa silmissään. Kuinka tyyni, rauhallinen ja ilmeetön hän saattoikaan olla. Koitin kuitenkin käyttäytyä niin kun minun oletettiin ja tapitin katseeni hissin oveen. Minusta tuntui, etten pystyisi pitämään katsettani erossa nuorukaisesta, niin kauan, kun hän oli samassa huoneessa kanssani. Huokaisin ehkä turhankin kovaäänisesti.
Seitsemännen kerroksen kohdalla ovet avautuivat. Astuin jälleen toisena ulos hissistä taas siihen epämääräiseen pimeyteen. Askeleet kaikuivat, avain painui reikään ja kuului naksahdus, ovi oli auki. Tunsin hienoja väreitä kehossani, Se johtui kai minulle lähes tuntemattomasta tunnetilasta: Jännityksestä. En tiennyt mitä tuon oven takaa löytyi, en tiennyt mikä minua odotti eikä minulla ollut aavistustakaan kuka tai mikä tuo kummallinen nuori herra oli.
Astuin kynnyksen yli ja eräänlainen viileys valtasi kehoni. Tuntui kuin keuhkoni olisivat hetkeksi puristuneet kasaan, niin kuin en kykenisi vetämään henkeä. Se tunne meni kuitenkin hetkessä ohi, kun valot syttyivät ja asunto avautui eteeni. Katseeni kiersi hämmentyneenä seinillä, verhoissa, huonekaluissa, lattioissa. En kyennyt sanomaan muuta kuin "Vau, hieno".
|
|
|
Post by Nameless on Apr 25, 2008 13:08:34 GMT 3
Clint:
Astuessani kynnyksen yli tunsin tutun lämpimän ilmavirran. Se johtui siitä, että olohuoneen ikkuna oli auki. Sen edessä roikkuivat paksut, rypytetyt samettiverhot, joiden läpi ei päässyt yhtään valoa.
Sisään astuja tulee ensimmäisenä eteiseen, jonka katossa roikkuu taloyhtiön aikojen alussa asentama lamppu. En tiedä missä valokatkaisija on, en ole koskaan kiinnittänyt asiaan huomiota. Eteinen on sekä pimeä että kolkko. En ole levittänyt sinne mattoa, siellä ei ole taulua eikä henkareista roiku takkeja. Hattuhylly on sen sijaan täynnä kaulahuiveja ja muita asusteita.
Eteinen on pieni, vasemmalla on ovi, josta pääsee kylpyhuoneeseen. Mutta eteisestä näkee myös suoraan olohuoneeseen, sillä ovea ei ole.
Olohuoneesta pidin, sillä siellä oli lämmintä ja miellyttävää. Ikkunan edessä roikkuvat paksut, punaiset samettiverhot hehkuivat ohutta valoa, sillä kuu paistoi niiden takaa. Olin levittänyt lattialle monta paksua mattoa, yönsinisiä ja viininpunaisia. Nurkassa oli pikkuruinen pöytä, joka hukkui sen vieressä olevan massiivisen, täyteen ahdetun kirjahyllyn varjoon. Ikkunan ja samettiverhojen edessä lattialla lojui yksinäinen CD-soitin. Huonetta hallitsi pehmeä, punaruskea nojatuoli, jonka olin asettanut keskelle huonetta. Pidin siitä tuolista ja olin maksanut erinäköisille miehille sen entisöimisestä monta kertaa.
Olohuoneessa, ikkunaa vastapäätä kohoavalla seinällä oli puinen, ruskea ovi, jonka tiesin johtavan keittiöön. En oikeastaan enää muistanut millaista sen takana oli. En pitänyt keittiöstä.
Sitten oli vielä makuuhuone, ja sinne olisin halutessani voinut hiipiä kirjahyllyn vieressä olevan verhon takaa. Siellä oli samanlaiset verhot ja matot kuin olohuoneessakin, sekä valtava sänky, joka oli huolellisesti pedattu. Sen päiväpeitteellä oli varmasti paksu pölykerros, sillä tavallisesti vietin päiväni, unen hetket, sängyn alle piilottamassani ruumisarkussa. Oikeastaan pidin sängyssä nukkumisesta, mutta jostain syystä silti nukuin siinä hyvin harvoin.
Kävelin, melkein leijailin huoneen poikki ja laskeuduin suoraselkäisenä nojatuoliini. "Tervetuloa", sanoin. Punaiset hiukseni törröttivät päästäni kuin tuulenpesä.
|
|
|
Post by Cutte on Apr 25, 2008 21:36:27 GMT 3
Laskin viulukoteloni ja pussini lattialle, ottaakseni takin pois. Jäin kysyvänä tuijottamaan nuorukaisen perään, kun tämä liukui huoneen poikki nojatuoliin. Seurani ei tainnut olla mitenkään erityisen kohtelias tai vieraanvarainen, sellaisen kuvan olin ehtinyt saada jo ennen kuin olin päässyt sisälle hänen asuntoonsa.
Vilkaisin olkani yli ja havaitsin kaapin, jonka ovi oli raollaan. Se suorastaan huokui tyhjyyttään, vain tyhjät henkarit roikkuivat tangossaan. Vilkaisin syrjäsilmällä nojatuoliin istuutunutta nuorukaista ja panin sitten takkini kaappiin roikkumaan. Silmäni alkoivat pikkuhiljaa tottua hämärään, mutten silti pystynyt tarkasti hahmottamaan huoneen värejä ja muotoja, paitsi tietenkin kaikista korostuneimmat esineet. Ainakin minä pistin merkille, ettei olohuoneessa ollut kuin se yksi nojatuoli. Ilmeisesti hänellä ei käynyt vieraita juuri ollenkaan.
Astelin hitaasti, hieman olkapäät lysyssä peremmälle synkkään olohuoneeseen. "Kiitos", minä vastasin vahingossa niin hiljaa, että seuralainen tuskin kuuli sanojani. Rykäisin ja korotin ääntäni: "Taidat viihtyä pimeässä", äänessäni kuului huvittuneisuutta mutta myös selvä kehoitus, "aika synkkää täällä on, koitan olla törmäämättä mihinkään". Naurahdin lauseen päätteeksi hieman kiusaantuneena ja pysähdyin hänen eteensä, pitäen turvallisen välimatkan. Silmäilin häntä odottavasti. En tiennyt mitä minun tulisi tehdä siinä, alkaakko soittaa saman tien, vaiko ensin istuutua johonkin. Ja kuinka hän toivoi minun esiintyvän. Hän oli niin pirun vähäsanainen, että oloni muuttui hetki hetkeltä epämukavammaksi.
"Tuotaniin", emmin hetken ja mietin, kuinka muotoilisin sanani ystävällisesti, "et kertonut nimeäsi vielä, vai onko se salaisuus?" Yritin olla leikkisä ja väänsin väkisin kasvoilleni vienon hymyn.
|
|
|
Post by Nameless on Apr 27, 2008 19:09:18 GMT 3
Clint:
Vasta kun viulunsoittaja huomautti pimeydestä, ymmärsin ettei hän nähnyt pimeässä samalla tavalla kuin minä. Nousin tyynesti ylös ja sytytin valot etsittyäni hetken valokatkaisijaa. Sen jälkeen istuin takaisin nojatuoliini, jokseenkin jäykästi. Viulunsoittajan uusi kysymys tunkeutui tajuntaani, punaiset verhot ja matot kylpivät valossa. "Ei, ei se ole salaisuus", sanoin hiukan hämmentyneenä. "Nimeni on Clint Mansell", kerroin sitten ja huomasin pitäväni siitä, ettei surkean pieni hehkulamppu onnistunut valaisemaan koko huonetta. Nurkat jäivät pimeiksi.
Keittiön ovi avautui äkisti ja Rafael, serkkuni, astui olohuoneeseen hämmästyneen näköisenä. Siirsin katseeni häneen. "Clint? Kuka tuo on?" Rafael kysyi hämmentyneenä ja mittaili tunkeilijaa katseellaan.
Rafael oli vampyyri, aivan kuten minäkin, ja sukulaisuutemme oli havaittavissa. Kummallakin oli korkeat poskipäät, terävät kulmakarvat ja kasvojen muodoissa oli samoja piirteitä. Leuka, posket. Mutta Rafaelin hiukset eivät olleen punaiset kuten minun vaan mustat ja silkkiset. Hänen silmänsäkin olivat eri väriset, tummanvihreät kuin metsä hämärässä, ja niitä varjostivat harmaat ripset. Suloinen, vaaleanpunainen suu oli kiristynyt viivaksi.
"Hän on viulunsoittaja", sanoin.
Rafael oli laittanut sinä yönä päälleen mittojen mukaan ommellun mustan takkinsa, sen, jonka hihoissa ja kauluksissa oli mustaa pitsiä, sekä suorat mustat pellavahousut. Kenkiä hänellä ei ollut vaan tummanvihreät sukat.
|
|
|
Post by Cutte on Apr 28, 2008 13:38:49 GMT 3
"Clint", toistin hiljaa, kuin tunnustellen nimeä, "Clint Mansell." "No tah-" lauseeni jäi kesken, niin myös ajatukseni. Ilmeisesti minulla oli enemmän yleisöä kuin osasin odottaa. Keittiön ovi avautui. Esiin astui toinen nuorukainen, siinä himmeässä valossa olisi voinut arvella hänen olevan Clintin ikäluokkaa. Mustat hiukset sojottivat villisti joka suuntaan. En voinut estää itseni ajattelemasta, kuinka tämä juuri huoneeseen astunut olento oli viehättävä ja samalla oudon luotaantyöntävä.
Katseeni kiinnittyi metsän vihreisiin silmiin, jotka tuijottivat minua arvioivasti, jokseenkin hämillään, mutta tiukasti. Vastauksia odottaen. Katseeni liukui hetkeksi Clintin lumoaviin kasvoihin ja takaisin tulokkaaseen. Heissä oli paljon samaa näköä. Tunsin kuinka sydämeni kiihtyi, sillä tilanne palautti minut lähes järkiini: Olin vieraiden ihmisten vieraassa asunnossa ja vieraassa tilanteessa. Se kaikki herättivät minussa pelkoa ja jännitystä, kiihkeää uteliaisuutta ja ihailua noita kahta - etenkin punahiuksista kohtaan.
"Öh - juu, minä olen viulunsoittaja", ryntäsin eteenpäin ja ojensin kättäni nuorukaiselle ennen kuin ehdin edes miettiä mitä olin tekemässä, "Deniz." Tilanne ohjaili minua täysin vastoin, kuin luontoni olisi tehnyt. Jos olisin saanut aikaa miettiä, olisi juossut ulos asunnosta pää kolmantena jalkana. Toisaalta, nuo nuorukaiset kiehtoivat minua ja se jännitys melkein syrjäytti pelkoni. Tahdoin kiihkeästi olla heidän lähellään, tarkkailla heidän liikkeitään, kauniita kasvojaan, kuulla heidän sointuvia sanoja, jotka leijuivat ilmassa samalla höyhenenhauraasti ja kuolettavan veitseniskun voimalla. Tahdoin löytää itseni siitä tilanteesta hetki toisensa jälkeen, vain tarkastellakseni tilannetta eri näkökulmista. Ja minä tulin siihen lopputulokseen, että kohtaloni oli määrännyt minut siihen asuntoon. Minun tuli ruokkia uteliaisuuteni ja nähdä se kaikki, mitä tuleman piti vaikka henkeni uhalla. Nuo olennot - epäilin niiden inhimillisyyttä - saivat minut täysin pauloihinsa. Jossakin syvällä mieleni sopukoissa olin sitä mieltä, että järkeni oli tipo tiessään, seurasin tunteitani ja altistin itseni vaaraan. Mutta vaarojahan minä olin nuoruudestani saakka luokseni vetänyt, olin seikkailija, synnynnäinen sellainen, ja tämä oli matkani lähtöpiste.
[[Taidamme muuten olla väärässä osiossa. Tämä pitäisi kai olla tuola fantasian puolella, kerran vampyyreistä kysymys, hups :S]]
|
|
|
Post by Nameless on Apr 29, 2008 19:03:45 GMT 3
// Niin varmaan pitäisi, mutta tuskin se nyt hirveästi haittaa. Eikä tätä nyt oikein enää viitsi siirtelemäänkään ruveta. //
Clint:
Katselin tuolistani, miten viulunsoittaja ja serkkuni kättelivät. Rafael tutki muukalaista suu mutrussa tyypilliseen epäluuloiseen tapaansa. "Hauska tavata", hän valehteli viulunsoittajalle ja veti kätensä tarpeettoman nopeasti itselleen. Laskeskelin seinillä, tavaroiden takana ja nurkissa kiipeiliviä varjoja ja uppouduin hetkeksi sysipimeään turhuuteen aivojeni etuosassa. Se tyhjyys odotti minua aina, mutta se oli liian tyhjä, melkein sietämätön.
"Soita", sanoin. "Soita siten kuin soitit kadulla", jatkoin ja annoin silmäluomieni painua melkein kiinni. Utuinen valo ja mattojen punaiset ja siniset läikät huojuivat sumuisina näkökentässäni punaisten ripsieni takana. Kuulin, miten keittiön ovi painui kiinni. Huoneessa olimme nyt vain minä ja viulunsoittaja. Tiesin, että Rafael tulisi pian takaisin, sillä niin hän aina tuli kun seurassani oli joku. Mutta nyt huoneessa oli rauhallista.
|
|
|
Post by Cutte on Apr 30, 2008 23:33:35 GMT 3
Deniz.
Riuhtaisin pääni Clintin suuntaan sellaisella voimalla, että puolet päästäni tuntui turtuvan. Takaraivo kihelmöi ilkeästi, melkein kipeästi. Clint pyysi minua aloittamaan. Ja tuo toinen - ilmeisen samannäköinen olento - oli siirtynyt keittiöön ennen kuin ehdin edes huomata. Näin vain kiinni paiskautuvan oven ja sitten eräänlainen paino laskeutui harteilleni. Olin taas kahden hänen kanssaan.
Nyökkäsin vaisusti ja astelin melkein varpaillani hakemaan viulukoteloni, yritin olla rikkomatta sitä lumoavaa hiljaisuutta. Vatsassani tuntui perhosten sijaan lentävän lintuja, tai jotakin vielä suurempaa. Niin epämukavalta ja samalla mukavalta se kutina tuntui.
Nostin kotelon käsiini, astelin olohuoneen matolle - oikeastaan sen reunalle - ja laskeuduin kyykkyyn. Vapisevin sormin kaivoin viuluni esille - kalleimman ja ainoan omaisuuteni - sekä jousen. Minua hermostutti, en edes muista milloin viimeksi olisin ollut niin hermostuksissani. Jos olisin kehdannut, olisin liukunut tilanteesta edes sen muutaman minuutin ajaksi nauttimaan savukkeen, jolla oli tapana rentouttaa ja lieventää hermostuneisuuttani. Mutta siinä jännityksestä jäykkänä minä en kyennyt edes kysymään, sanat takertuivat kurkkuuni, jokin esti minua selvästi. Nousin hitaasti ylös ja hain tuntumaa soittimeeni, tarkistin sen vireen, jotta se oli täsmälleen niin kuin sen piti olla. Koitin hoitaa asian mahdollisimman nopeasti ja ammattimaisin ottein, jottei kuuliani hermostuisi tuohon rikkonaiseen kokonaisuuteen. Kuin neule jossa ei olisi päätä eikä häntää, ja jonka ranka koostuisi yhdistymättömistä osista: Epätäydellinen, raivostuttava kokonaisuus.
Henkäisin ja vilkaisin kuulijaani. Aikoisin soittaa elämäni upeimman konsertin, soittaisin kappaleeni täydellisesti alusta loppuun, sillä tunteella, jännityksellä, pelolla, raivolla, halulla, uteliaisuudella ja ihailulla, niin että seuralaiseni saisi kokea edes osan siitä nautinnosta, jota minä soittaessani tunsin. Ja minä aloitin.
//Plaah, väsymys. Suo anteeksi tönkköys -.-'//
|
|