Post by Barbarian on Apr 19, 2008 17:03:24 GMT 3
Soan katsoi sumuihin katoavia hautakiviä, jotka seisoivat paikallaan surullisesti, luoden ankean tunnelman. Soan inhosi hautausmaita ja hän ei jäännyt hetkeksikään enään katsomaan tuota ankeaa maisemaa. Häntä alkoi surettaa, sillä hänellä tuli jälleen mieleen omat vanhempansa, jotka olivat kauan sitten jo kuolleet. Häntä suretti myös se, että hän ei osannut muuta kuin vaeltaa päämäärättömästi miekka harteillaan. Se ei ollut elämää. Hän vai tappoi ja vaelsi suru ilmein uuteen paikkaan tappamaan lisää. Hän tunsi itsensä turhaksi. Kaikki oli lähtenyt siitä, kun hänen 8 vuotiaana ollessaan hänen perheensä tapettiin. Se oli sodan aikaa eikä viholliset jättäneet ketään henkiin. Hän oli selvinnyt kuitenkin hengissä, ja sen jälkeen hän janosi kostoa. Hänestä tuli joukko murhaaja. Hän tappoi, ja tappoi, kunnes koston himo oli tyyntynyt, ja sen jälkeen alkoi ikuinen katumus. Hän oli viimeiset 8 vuotta paennut ja paennut omaa menneisyyttään, mutta siitä ei ollut apua. Hän katsoi jälleen hautakiviä ja käveli niitten luo. Hän otti pronnsisen, kuluneen näköisen tikarin vyöltään ja huusi. "Tiedän mitä haluatte! Tiedän, että haluatte kuolemani! Tiedän, että haluatte repiä likaista lihaani! Tiedän, että haluatte kostaa! Kostoni on kääntynyt teidän kostoksi!" hän viilsi kättään ja veri alkoi valumaan hänen kättään pitkin "Tulkaa vain juomaan vertani ja repimään lihaani!" Hän kaatui maahan ja alkoi huutamaan. Hän oli hullu. Kaikki hänen tappamien ihmisten kasvot leijuivat hänen mielessään ja hän viilsi itseään jälleen. "Aaaaaaaaaaaaaahhhhhh!" hän huusi niin kovaa kuin kurkustaan pääsi. Hän jäi siihen polvilleen kuvittelemaan kuinka sumu sulkisi hänet sisäänsä, ja kuinka kädet vetäisivät hänet maan uumeniin. Hän halusi rangaistuksensa.