Post by submarine on Apr 13, 2008 17:15:34 GMT 3
((Tässäpä tämä, muutamien tiettyjen pyynnöstä. Se on karkea, muokkaamaton ja kesken, mutta kyllä siihen ainakin jatkoa vielä tulee.))
Ihmiset harvemmin pitävät viemäreistä, se oli hyvin selkeä ja hyvin ymmärrettävä asia. Aivan ensiksi niissä on sietämättömän saastaista, mikä on kaikin puolin luonnollista tunnelistolle, joka on tarkoitettu kuljettamaan kaikkea mahdollisimman kuvottavaa mahdollisimman kauas sen tuottajista. Toiseksi nuo pimeät, lorisevat tunnelit ovat omiaan saamaan karaistuneimmankin miehen vilkuilemaan hermostuneena ympärilleen ja toivomaan, että olisi mieluummin jossain muualla. Sellaisia ne vain olivat, joka puolella tihkui ja litisi, valoa oli tuskin nimeksikään, ellei sitten tuonut omaa soihtua, eikä koskaan voinut olla varma, mitä sieltä voisi epäonnekseen löytää. Ei ollutkaan kovin suuri ihme, ei millään tavalla, että juuri kukaan ei viemäreihin hankkiutunut ilman äärimmäisen polttavaa tarvetta. Ja sitten olivat vielä tietenkin rotatkin. Paskannaaraaja oli yksi niistä.
Paskannaaraaja ei koskaan ollut suuremmin ymmärtänyt, mikä viemäreissä kammoksutti. Toisaalta se saattoi tietenkin johtua siitä, että se oli viettänyt melkeinpä koko nelivuotisen elämänsä niissä. Se ei tiennyt. Sille nämä käytävät ja kosteat loukot - tai tarkemmin sanoen tietty mutka, saastavirrasta esiin tunkeva parru ja kolo - olivat koti, ainoa jonka se oli koskaan tuntenut. Toisaalta taas se saattoi johtua siitäkin, että se ei ollut ihminen, sillä varta vasten ihmisiähän viemärit tuntuivat pitävän poissa. Sitäkään se ei tiennyt. Se harvemmin mietti asioita muiden näkökulmista. Oikeastaan se mietti muutenkin asioita harvemmin, miettiminen särki päätä. Paljon mieluummin se istui parrullaan ja onki viemärivirrasta, se oli mutkatonta ja yksinkertaista. Ja siitä se oli nimensäkin ottanut.
Paskannaaraaja vietti suuren osan ajastaan istumalla juuri tuolla yhdellä ja ainoalla parrulla. Se ei valosta suuremmin välittänyt, mutta lähistöllä tapasi palaa soihtu, jonka etäisessä loimussa senkin saattoi erottaa. Se näytti erehdyttävän paljon valtavalta, saastasta esiin tunkevan puuparrun päällä kyyristelevältä, rymyistä ongenvapaa käpälissään puristavalta rotalta, melkeinpä miehen mittaiselta, mikä ei oikeastaan olisi voinut olla lähempänä totuutta. Paskannaaraaja nimittäin oli juuri valtava, parrun päällä kyyristelevä rotta ongenvapa kynsissään, yksi niistä lukemattomista, joita viemäristä löytyi. Ihmiset sietivät niitä, koska ne eivät tavanneet haluta turhan usein ulos sieltä – ja tietenkin siksikin, että oli paljon helpompaa sietää muutamaa valtavaa, älykkääksi heittäytynyttä rottaa, kuin laskeutua saastan keskelle ja alkaa tappamaan niitä pois omista kodeistaan. Ne kummat tapaukset, joilla oli aina pakonomainen tarve nimetä asioita sen sijaan, että olisivat lynkanneet tai vältelleet niitä, olivat ristineet nämä tapaukset rialeiksi. Rotiksi niitä kuitenkin kutsuttiin.
Olipa, miten oli, ei Paskannaaraajalla ollut harmainta aavistustakaan kaikesta siitä, mitä tapahtui yläpuolella, tai mitä siitä ja sen lajikumppaneista ajateltiin. Se oli nytkin kyyristelemässä parrunsa päällä ja uittamassa koukkua sameassa, hiljalleen virtaavassa vedessä. Ympärillä oli tuttuja hajuja ja tuttu näkymä. Oli vedelle tarkoitettu virtansa, ja sen molemmin puolin kävelemiseen tarkoitetut kivilattiat. Ja niiden jälkeen tulikin seiniä. Kauas ei voinut nähdä, mutta samanlainen näkymä jatkui kuitenkin niin pitkälle, kuin voi. Rotta kääri saastaista riepua paremmin ympärilleen ja jäi taas tuijottelemaan sitä kohtaa, jossa karkeatekoinen lanka upposi veteen.
Kului hyvä hetki niin, että mitään ei tapahtunut. Paskannaaraaja raapi välistä korvantauksiaan ja tutki sitä syöpäläistä, jonka sieltä löysi, ennen kuin söi sen. Mutta sitten äkkiä hiljalleen vellova vedenpinta väreilikin. Mutta se, mikä sieltä tuli ylös, ei tullutkaan ongenkoukussa, vaan kiipesi aivan omin avuin parrua pitkin. Paskannaaraaja ei juuri tuttua näkyä säikähtänyt, mutta vikisi sille kuitenkin näreissään hetken. Kyseessä nimittäin oli jälleen kerran jokin, jota olisi etäisesti voinut sanoa jopa ravuksi. Sillä vain oli liikaa silmiä, piikkejä ja hampaita siihen. Väriltään se oli ruskea, olipa se sitten sen oikea väri tai ei. Paskannaaraajan mielestä se haisi pahalta. Se tuijottikin ikävästi.
Paskannaaraaja tutkaili hetken ikävähköä tulijaa pullottavilla silmillään, kuin päätelläkseen, aikoiko se tosiaan yrittää jotakin, ja totesi sen sitten olevan aivan liian lähellä parrun ympärille kiertynyttä häntää. Sillä oli ikävähköt pihdit, eikä rotta halunnut menettää enää enempää häntäänsä. Niinpä se kohotti onkivapaansa aavistuksen, vilkaisi sen peräpäähän kiinni sidottua rautapiikkiä, ja survaisi sillä sitten saksiaan heiluttelevaa ilmestystä jonnekin, jossa sen suu kaiketi oli. Se lipesi ja lopsahti takaisin pinnan alle. Rial odotteli hetken, josko se yrittäisi uudelleen, ja jäi sitten taas tyytyväisenä vartomaan saalista.
Kului taas pitkä hetki ilman sen suurempia. Paskannaaraaja uskoi nähneensä kauempana toisen rotan, mutta se kaikkosi nopeasti. Hyvä niin, hän ei kaivannut seuraa viemään kalojaan. Mutta sitten vapa värähti. Ei tarvittu edes Paskannaaraajan veroista ajattelija toteamaan, että siellä oli jotakin kiinni. Ja niinpä rotta nosti sen ylös. Saalis oli hyvinkin tavanomainen, mikä ei silti todellakaan tarkoittanut, että sitä olisi voinut sanoa kalaksi. Paskannaaraaja sanoi, koska ei ollut kaiketi koskaan aitoa kalaa nähnyt. Mutta olipa, miten oli, ei tämä ollut mikään kovinkaan ihastuttava saalis; se, mikä siiman päässä roikkui, oli kelmeän valkoinen, eikä sillä ollut suomuja ollenkaan – eikä ilmeisesti luitakaan, sillä tavoin se roikkui. Sen lisäksi se silmäili nappaajaansa vähintäänkin häiritsevällä tavalla. Ja se kirkui tukahtuneesti ja kurluttaen. Muita seikkoja tästä tuskin oli tarvetta mainita.
Paskannaaraaja kiskoi aikansa, ennen kuin onnistui vetämään raskaanpuoleisen otuksen niin lähelle, että pystyi tarttumaan siihen. Kuten aina, se oli hieman, kuin kimmoisaa hyytelöä, jota ei kuitenkaan kynnellä saanut rikki. Se kurlutti vielä silloinkin, kun rotta lopulta tarttui siihen, eikä hiljennyt, ennen kuin se iski hampaansa läpi sen olettavasta päästä. Se meni veltoksi, eikä enää vastustellut edes omalla, avuttomalla tavallaan, kun Paskannaaraaja söi sen. Itsessään sen liha oli kitkerän mautonta, mutta sitä maustoi saasta, jossa se oli elänyt. Mitenkään hyväksi sitä ei voinut sanoa, mutta rotta oli tottunut tähän ravintoon, eikä suuremmin pannut merkille. Sitä paitsi sillä oli aivan liian nälkä, että se olisi välittänyt sellaisista seikoista, kuin maku.
Saatuaan saaliinsa syötyä Paskannaaraaja kiersi siiman vavan ympärille ja painoi koukun puuhun kiinni. Se ei tavannut kalastaa varastoon, sillä nuo kelmeät, mulkosilmäiset olennon mätänivät uskomattoman nopeasti maalla. Ja silloin niistä tuli sairaaksi. Sitä paitsi niitä tuli harvoin, eikä toista varmaankaan olisi jäänyt koukkuun. Niinpä rotta nousi parrun päälle seisomaan loikatakseen siitä kiveykselle. Ties vaikka joku muu olisi tunkeutunut sen koloon tällä aikaa. Se oli jo ponnistamassa, kun sattui ohimennen vilkaisemaan saastavirran tulosuuntaan. Rotta jähmettyi oitis paikoilleen ja jäi tuijottamaan.
Ruskeaa jokea pitkin ajelehti ihminen. Paskannaaraajalla ei ollut mitenkään hyvä näkö, eikä hämärässä nähnyt muutenkaan hyvin, mutta selvästi kyseessä oli ihminen. Kukaties kuollut, ainakaan tämä ei uinut, vaan tosiaan ajelehti joko selällään tai vatsallaan eteenpäin. Rotta jännittyi oitis, se ei ollut saanut vielä koskaan ruumista. Oli se muutaman kerran niitä nähnyt viemäreissä, mutta joku muu oli ehtinyt ensin. Mutta tämä olikin tulossa sitä kohti, vain ja ainoastaan sitä. Tuollaisessa olisi valtavasti lihaa, parempaa ja täyttävämpää lihaa. Sitä paitsi sillä saattaisi olla myös kaikenlaista mukanaan.
Paskannaaraaja tuijotti verkkaan kohti ajelehtivaa ruumista silmä kovana, vikisten itsekseen hiljaa jännityksestä. Kun se oli tarpeeksi lähellä, näki rotta, että kyseessä oli kai mies. Se harvemmin oli tekemisissä ihmisten kanssa, joten oli vaikea sanoa varmasti, mutta sillä näkyi olevan turkkia naamassaan. Ruumis ajelehti selällään, raajat sinne tänne veltosti levinneinä. Se ei ollut kovinkaan lihava, mutta Paskannaaraaja tiesi, että siinä oli silti paljon lihaa sisällä. Ja lopulta se ajelehti päin rotan parrua ja jäi siihen.
Innostuksesta tärisevä Paskannaaraaja ei tuhlannut juuri aikaa loikatessaan parrulta kiveykselle ja kiivetessään siitä alas veteen silmät vielä tavallistakin enemmän jännityksestä pullottaen. Se tiesi, että riskinä oli saada rapu kiinni jalkaan, mutta moinen tuntui kovin pieneltä vaaralta tämän tuurin rinnalla. Rotan vyötäröön asti ulottuva vesi oli sameaa ja paksua, mutta siitä huolimatta ruumis ei ollut uppoamassa sinne edes nyt pysähdyttyään. Miehellä tosiaan oli turkkia naamassaan, mustaa kuten tämän pään päälläkin oleva, melko lyhyttä. Muut piirteet olivatkin sitten rotalle yhdentekeviä, kuten oikeastaan sekin. Se kokeili puristaa ruumista poskesta. Oli melkein, kuin tämän kasvoilla olisi näkynyt kipua. Moinen oli tietenkin outoa kuolleelta, joten se kokeili uudelleen, tällä kertaa lujempaa. Ja kyllä se tosiaan näytti kipua tuntevan. Mies tuskin oli aivan ruumis. Mutta se oli oikeastaan, kun asiaa mietti, parempikin, sillä jos tämä olisi hengissä, liha ei mätänisi.
Paskannaaraaja tarrasi ruumiiseen, joka ei niin ruumis ollutkaan, kiinni ja lähti työntämään tätä ylös viemärivirrasta. Tehtävä ei ollut mitenkään helppo, sillä miehellä oli enemmän pituutta ja painoakin, kuin aliravitulla rialilla. Aikansa työnnettyään rotta silti sai, kuin saikin keploteltua ihmisen kivelle, ja kiipesi itse kiireesti perässä. Sillä oli tuntemus, että jokin oli jo tutkinut sen jalkaa. Puolihuolimattomasti se pyyhki pahimman saastan jaloistaan, pohti hetkisen ja keplotteli sitten onkivapansa jotenkuten mukaan. Sitten seurasikin pitkä tovi miehen raahaamista pitkin likaisenruskeaa kiveystä ja yli muutaman virtapaikan.
Paskannaaraaja oli saanut miehen raahattua jo melkein perille asti. Se uskoi muutaman kerran kuulleensa, että mies mutisi jotain. Tajuissaan tämä ei kuitenkaan voinut olla, koska ei vastustellut millään tavoin. Mutta ainakin oli selvää, että ruumis tämä ei tosiaan ollut. Rotta alkoi olla väsynyt tämän raahaamisesta ja nostelemisesta, oikeastaan melko uuvuksissakin, mutta kohta oltaisiin perillä. Enää yhdestä kulmauksesta ympäri ja pieni matka.
Äkkiä kuului molskahdus. Paskannaaraaja kääntyi katsomaan, ja näki, kuinka lähellä jokin toinen rotta oli kahlaamassa viemärivirran yli sitä kohti. Kenties se oli sama, jonka se oli nähnyt aikaisemminkin, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Paskannaaraaja tiesi, mitä se halusi: sen raahaamaa miestä. Tietenkin haluaisi, tällaisen saaliin olisi halunnut mikä tahansa rotta. Paskannaaraajakaan ei joutunut rasittamaan päätään sitä miettiessään. Mutta sitäpä se ei saisi. Ei saisi puolta sormeakaan.
Muitta mutkitta Paskannaaraaja päästi irti miehestä, tarrasi vapaansa ja astui ihmisen eteen tuijottamaan rottaa, joka oli rämpimässä juuri ylös virrasta. Jonkin kauempana lepattavan soihdun kituvassa valossa sen saattoi erottaa hämäränä varjona, ei sen enempänä. Mutta rialeille näkö oli muutenkin vähemmän tärkeä aisti, haju ja kuulo kertoivat niin paljon enemmän. Rotta oli ehkä aavistuksen pienempi, muttei kuitenkaan missään määrin tarpeeksi. Koskaan ei toinen rotta voinut olla tarpeeksi pieni. Paskannaaraaja sähisi sille ja painui kyyryyn. Se aukoi toiselle kitaansa ja koetti näyttää mahdollisimman suurelta. Toinen rotta tajusi hyvin nopeasti, että sitä ei haluttu tänne, muttei millään tavoin tehnyt lähtöä. Päinvastoin, sekin elehti samalla tavoin, sähisi ja luimisteli. Sillä oli käsissään karkea nuija.
Ei ollut tarvetta minkäänlaisille sanoille, kun rotat kovistelivat toisilleen ja koettivat kumpikin ajaa toista pois. Kumpikin tiesi kyllä, minkä perässä tässä oltiin, ja kumpikin oli valmis katsomaan, mitä tapahtuisi. Panoksena oli valtava määrä lihaa, eikä yksikään järjissään oleva rottaolento sietänyt nähdäkään toista, kun oli sellaista saanut käsiinsä. Vieläkin hampaitaan esitellen ja sähisten pienempi rotta lähti hivuttautumaan kohti, puristaen kynsissään nuijaansa, jota ravisteli uhkaavasti.. Sen häntä sätki ja vääntelehti, kuin hulluksi tullut käärme, kuten Paskannaaraajankin. Epäröimättä hetkeäkään, tai välittämättä lajikumppanuudesta, survaisi paskannaaraaja sitä kohti vapansa sillä puolella, josta törrötti rautapiikki. Harmaaturkkinen rotta huitaisi sen täpärästi tieltään, ja työntyi sitten huitoen Paskannaaraaja kohti. Se ärähti vastaukseksi ja survaisi niin nopeasti, kuin kykeni, hyökkääjää varrella kaulaan. Vapa meni yli huitovan nuijan ja jysähti voimalla rotan kurkkuun, niin että kuului. Rial älähti melkeinpä naurettavalla tavalla, kun Paskanaaraaja äkkiä kiskaisikin ylöspäin, kalauttaen sitä heti perään leukaan.
Vaikka iskut varmasti tuntuivatkin, ei harmaaturkkinen rotta aikonut selvästikään antaa parista kolhusta periksi. Vinkuen se survaisi Paskannaaraajaa nuijallaan mahaan, rynnien tätä päin koko voimallaan. Se tuntui, mutta ei kuitenkaan murtanut Paskannaaraajaa, eikä heittänyt tätä selälleen, vaan se iski vuorostaan ohimolla toista suoraan kuonoon. Isku oli odottamaton ja niin luja, että harmaaturkki hoiperteli muutaman askeleen taaksepäin ja vikisi. Mutta valtava lihapalkkio silmissään se hyökkäsi kuitenkin vielä, koettaen humauttaa Paskannaaraajaa nuijalla päähän. Paskannaaraaja vastasi siihen syöksymällä melkein vaistonvaraisesti tätä päin matalana, niin että nuija osui jonnekin selän tienoille. Karkea ase iski tulista tuskaa lihaan, mutta varmasti vähemmän, kuin mitä se kallolle olisi tehnyt.
Kova törmäys lennätti molemmat rotat vinkuvana, sätkivien raajojen ja häntien kasana maahan. Aseet lipesivät otteista ja kalahtelivat kiveen. Kumpikin rial pieksi ja puri toisiaan, koetti vääntää ja raastaa samalla, kun yritti epätoivoisesti välttää joutumasta painetuksi maahan. Se oli raakaa ja armotonta, ilman turhia hienouksia, iskettiin ja potkittiin, minne vain osuttiin. Pitkät, likaiset kynnet iskivät yhtä saastaisten turkkien ja nahkojen läpi ja lennättivät verta. Leukojakin koetettiin kaikin voimin pitää irti toisesta.
Pieksemistä kesti hetken, mutta lopulta Paskannaaraaja onnistui jysäyttämään toista rottaa kunnolla kylkeen, ensin kerran ja sitten toisenkin. Se vinkui kivusta ja joutui aivan silmänräpäykseksi hidastamaan tahtiaan, mikä riitti Paskannaaraajalle. Rial humautti nyrkillä vastustajaansa, iskien tämän pään terävästi sivuun. Sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin.
Äkkiä miehen ruumista tavoitellut rial näyttikin tulleen toisiin ajatuksiin. Se vinkui ja koetti heikosti päästä irti Paskannaaraajasta, joka rusikoi sitä nyt armotta joka puolelle. Painavampi rotta oli päässyt jo sen päälle ja iski vain iskemistään, niin että pauke kävi. Se ei ollut kaunista katsottavaa, alakynteen jäänyt oli päässyt jo eroon etuhampaistaan ja sen toinen silmä muurautui hyvää vauhtia umpeen.
Epätoivoisesti pienempi rottaolento survaisi polvensa pahoinpitelijänsä nivusiin niin lujaa, kuin vielä kykeni. Potku ei ollut millään tavoin musertava, mutta rialit jakoivat pitkälti saman heikkouden, kuin ihmisetkin. Paskannaaraaja vinkaisi äkillisestä kivusta ja painui kivuliaasti kasaan. Se antoi toiselle rotalle aikaa potkaista uudelleen, tällä kertaa niin, että se sai työnnettyä murjojansa päältään. Mutta hyökkäämisen sijasta se kääntyikin ympäri niin nopeasti, kuin vain ikinä kykeni, rämpi tutiseville jaloilleen ja ryntäsi hoiperrellen pakoon.
Paskannaaraaja vikisi itsekseen maassa, koettaen parhaansa mukaan saada valtaisan jomotuksen lakkaamaan nivusistaan. Se kuuli myös toisen rotan etääntyvät vinkunat ja sitten loiskahduksen, joka kertoi sen paenneen takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Vaivalloisesti rial kömpi ylös, aristaen vieläkin yllättävän lujaa iskua. Se nouti oman vapansa ja kääntyi sitten taas miehen puoleen. Tämä ei ollut liikkunut mihinkään, eikä ollut tullut vielä minkään salakavalan ruokavarkaan järsityksikään. Enää ei olisi pitkä matka.
Paskannaaraaja kiersi jälleen kätensä miehen ympärillä ja lähti raahaamaan tämä maata pitkin, nyt varuillaan mahdollisten uusien yrittäjien vuoksi. Seuraavaa se yrittäisi purra suoraan kaulaan. Äsken oli ollut hyvä tuuri, rotta oli ollut pienempi ja varmasti nuorempikin, ehkä kaksivuotinen, sillä ei ollut kovinkaan paljoa lihasta tai vahvoja luitakaan. Mutta seuraava voisi olla kenties kuinka suuri ja vanha. Paskannaaraaja epäili, että yhdellä reilusti suuremmalla oli pesä jossakin lähellä. Oli toivottava hartaasti, että se ei sattuisi tielle.
Vaitonaisesti, aina välistä puuskuttaen, Paskannaaraaja katosi kantamuksineen kulman taakse pimeyteen.
Oli pimeää, hänellä oli etäinen käsitys siitä, että oksetti. Häntä huimasi, päässä pyöri, oli mahdotonta saada käsitystä mistään. Hän ei edes tiennyt, kuka oli, tai missä oli. Hän ei saanut edes silmiään auki. Hän voihkaisi ja kuuli vaimeasti oman äänensä, joka oli paksu ja takelteleva. Sormet hieroivat kokeilevasti alustaan. Se oli kova ja kylmä. Ruumista puristi jokin märkä ja tiukka. Etenkin takaraivoon koski. Sieraimiin tunkeutui löyhkä, joka sai toivomaan, että tiedottomuus olisi ottanut takaisin huomaansa.
Hetken aikaa hän vain makasi siinä, kykenemättä avaamaan edes silmiään. Jo pelkkä ajatus minkäänlaisesta liikkumisesta tuntui mahdottomalta. Kurkussa oli paksu pala, kuin jokin olisi koettanut pakottautua ylös sieltä. Missä hän oli, miksi? Ajatuksissa oli liikaa solmuja, kaikki oli liian sekaisin. Vain etäisesti tunnistettavia vilahduksia. Nimensä hän muisti nyt hetken selvittyään. Se oli Diepolt.
Hitaasti, hänen maatessaan ja vaivalloisesti selkiintyessään, Diepolt alkoi saada jonkinlaista käsitystä. Ajatuksiin tuli tietty järjestys, aistit selkiintyivät yhdestä sekasortoisesta, yhtä aikaa sisään tunkevasta vyyhdistä. Nimen muistaminen toi varmuutta muuhunkin. Hän oli Diepolt, ja nyt hän oli jossakin haisevassa, kylmässä loukossa, jotakin märkää yllään. Hän muisti etäisesti kahakan, johon oli joutunut, ennen kuin päässä oli pimennyt. Jokin tyrmäkö? Ei, tämä ei ollut mitään sellaista. Tai jos oli, ei se todellakaan vastannut hänen kokemuksiaan.. Ja hänellä oli tosiaan kokemuksia. Hänen oikea poskensa oli kylmää ja kosteaa kiveä vasten.
Diepolt lepäsi vielä hyvän hetken, koska mitään tarvetta nousta ei tuntunut olevan, ja kova kivilattiakin tuntui nousemista paremmalta vaihtoehdolta. Hän oli melko varma, että vasemmalta puolelta kuului jotakin, elleivät hänen korvansa sitten valehdelleet vieläkin liian sekavina toimiakseen, mutta ne äänet eivät vaikuttaneet suoranaiselta vaaralta. Mutta lopulta hän kuitenkin alkoi hitaasti pakottaa silmiään auki. Se ei ollut helppoa tai nopeaa, mutta pakko se oli kuitenkin tehdä. Lopulta mies sai väännettyä jonkinlaisen raon raskaiden luomiensa väliin.
Ensimmäinen näköhavainto oli jokin seinäntapainen. Se näkyi hyvin huonosti, sekä hämäryyden että Diepoltin vielä heikkojen silmien takia, mutta se näytti vanhalta ja ajan jäytämältä kiveltä. Pinnassa kasvoi jotakin sammalta ja se näytti märältä. Mies tajusi, että oli kasvot oikealle päin. Seinä oli melko matala, ja pelkkä katsominenkin sai tuntumaan tukalalta. Mies tuijotti seinää pitkän hetken vaiti, kykenemättä näkemään mitään muuta kääntämättä päätään. Välistä hän sulki silmänsä, sillä niitä särki. Vasemmalta puolelta, josta ääniäkin kuului, tuntui tulevan myös vaimea kajastus, jonka valossa hän seinää tuijotti.
Maatessaan vain siinä, totuttautuessaan hiljalleen tajuissaan olemiseen, alkoi Diepolt käsittää ja muistaa asioita. Hänen takaraivossaan oli varmasti joko pahemman luokan ruhje tai haava, sillä kipu tuntui siellä terävimmin ja ikään kuin säteili muualle. Vielä hän ei kuitenkaan saanut aikaiseksi koettaa, löytyisikö sieltä murtumaakin. Se tuntui kaikin puolin mahdolliselta, sillä kipu oli kova. Hänellä oli myös kylmä, se tuntui nyt selvemmältä, kun ajatukset olivat saaneet jonkinlaista järjestystä. Hänellä olisi pitänyt olla hyvä, paksu takki, mutta juuri nyt hän oli varma, ettei päällä ollut edes paitaa. Saappaitaankaan hän ei tuntenut paljaissa jaloissaan. Ne oli viety, tai sitten ne olivat pudonneet.
Maattuaan vielä jonkin aikaa Diepolt alkoi saada siitä tarpeekseen. Oli aika ottaa selville, mistä tarkalleen oli kyse. Pahoin hän voisi voida myöhemminkin. Urahtaen mies otti paremmin tukea käsistään ja lähti vääntämään itseään kyljelleen. Se sai aikaan uuden, tuskaisen piikin ohimossa, mutta hän ei antanut periksi sille. Lopulta, hyvän hetken työteliään ähinän ja puhinan jälkeen, hän onnistuikin kohottautumaan kyynärpäänsä varaan. Se oli toki kehuttava saavutus, mutta siinä oli se huono puoli, että tästä hän ei nähnyt, kuin saman seinän aavistuksen korkeammalta ja lähempää. Aavistuksen tuskastuneesti hän vaipui takaisin kylmälle ja kostealle kivelle ja päätti sitten kääntää pelkästään päänsä ympäri. Se onnistui jokseenkin tuskattomammin, mutta se, mitä hän näki, iski tajuntaan, kuin nuija päähän.
Kauhukseen Diepolt näki vain muutaman metrin päästä itsestään valtavan rotan. Se oli melkein hänen mittaisensa, ja kyyristeli häntä kohti. Hirvityksen silmät melkeinpä kiiluivat hämärässä. Huudahtaen säikähdyksestä ja kauhusta mies hätkähti pystyyn vastalauseita kirkuvasta päästään välittämättä, haparoiden vaistomaisesti miekkaansa, joka roikkui aina valmiina vyöllä. Mutta tällä kertaa käsi ei tavoittanut, kuin tyhjää samalla, kun pää tavoitti matalan katon. Tuskaisesti älähtäen hän kaatui takaisin lattialle, silmät kipinöitä täynnä.
Muutaman hetken tuskaisesti irvisteltyään Diepolt ampaisi pakolla uudelleen istumaan, vaikka silmissä sumenikin ja hän oli vähällä huojahtaa oitis takaisin maahan. Irvistellen ja ähkien mies potki itsensä pakolla kauimmaiseen kulmaan vieläkin paikoillaan kyyristelevästä rotasta, joka pysyi yhä aloillaan. Katkerasti mies pani merkille, että otus oli kiskonut hänen paitansa epämuodostuneen ruumiinsa ylle. Hän myös tunsi pientä kuvotusta miettiessään, että se oli koskenut häneen.
Diepolt tuijotti silmät kivusta siristäen rottaa, joka tuijotti takaisin. Hänen oli vaikea saada katsetta pysymään selvänä. Oikeastaan istuminenkin tuntui pahalta, mutta mies pakottautui pysymään ainakin lujan näköisenä, vaikka taistelikin oksentamisen halua vastaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tuo valtava jyrsijä hänestä halusi, mutta se tuskin oli mitään hyvää. Ei tuollainen olento voinut luvata mitään hyvää.
Diepolt oli kuullut näistä rotista, oli nähnytkin kerran sellaisen eräällä syrjäkujalla - kaukaa tosin. Viemäreissä asuvia saastoja, niin sanottiin, pelkkiä ylisuuria, älykkäiksi käyneitä jyrsijöitä. Ei kunniaa, pelkkiä eläimiä. Niistä oltiin jopa varoitettukin, moneen kertaan. Niissä oli tauteja, eivätkä ne välittäneet edes laeista, tappoivat verenhimosta. Tuijottaessaan tätä kyseistä huomattavan paljon lähempää, kuin olisi ikinä halunnut, ei Diepolt epäillyt hiukkaakaan kuulemaansa. Rotan silmissä ei näkynyt järjen pilkahdustakaan, se näytti pelkältä takajaloillaan seisovalta pedolta. Mies kirosi, ettei hänellä ollut asetta, jolla pelotella sitä kauemmas. Saastainen olento tuskin pelkäisi hyökätä hänen kimppuunsa, kun hän oli näin heikoilla.
Äkkiä valtava rotta kääntyikon pois, kuin sen mielenkiinto olisi lakannut tyystin kesken. Diepolt tuijotti tiukasti, kun se meni matalana pienen, kituvan nuotiontapaisen luokse ja jäi lämmittelemään sen ääreen, kiinnittämättä häneen enää suuremmin huomiota. Mies uskalsi rentoutua hieman, koska se ei ilmeisesti aikonut rynnätä oikopäätä kiinni hänen kurkkuunsa. Mutta varuillaan hän silti oli, eikä millään tavoin uskonut, että valtava kuvatus kovinkaan pitkään pysyisi poissa. Hän ei edes jaksanut miettiä, mitä tämä tarkoitti, päähän sattui muutenkin jo aivan tarpeeksi.
Kun oli nyt tullut pakolla nousseeksi katsomaan oikeaan suuntaan, niin tuskaista kuin se olikin ollut, näki Diepolt paremmin ympärilleen. Hän oli jossakin surkean pienessä loukossa, vain seitsemisen askelta päistä päihin ja niin matala, että siellä oli vaikea edes istua suorassa. Rotan ja tämän nuotion lisäksi lattialla oli vanhoja luita ja kasoja, joita mies mieluummin vältteli katseellaan. Rotan takana pilkotti jokin kolo, sekin surkean kokoinen, josta pääsi ilmeisesti ulos. Muuta ei juuri löytynytkään, jos ei laskettu mukaan erääseen nurkkaan sullottuja, likaisia riepuja, joilla niiden yhtä saastainen omistaja ilmeisesti nukkui. Paikka näytti sekä kuvottavalta että liian ahtaalta minkäänlaiseen elämiseen. Sitä paitsi rotan nuotio kärytti sisään. Diepolt halusi pois heti. Vaikka valtavaa jyrsijää ei olisi ollutkaan, tästä paikasta saisi vielä ruton.
Yhteen kysymykseen rotta kaikesta huolimatta antoi vastauksen, joka tuntui hyvin järkevältä. Tuollaiset elivät viemäreissä, ja paikka, jossa Diepolt nyt värjötteli, oli kylmä, kostea, pimeä ja haisi. Kaiken järjen mukaan hänkin oli siis viemärissä. Tämän tajuaminen auttoi myös tajuamaan kokonaistilannetta. Hän oli ollut silloin viemässä sitä viestiä, ja yhtäkkiä kimppuun oli käyty. Kenties kyseessä oli ollut vain tavallinen rosvojoukko, eikä mitään muuta. Ja sitten hänet oli mitä ilmeisimmin viskattu viemärivirtaan. Ja kaiken järjen mukaan nyt nuotionsa kanssa puuhaava rotta oli hänet sieltä onkinut. Sillekö hän nyt oli henkensä velkaa? Ajatuskin kuvotti.
Huolestuneena Diepolt koetti etsiä katseellaan varusteitaan, mutta ei kuitenkaan nähnyt mitään. Ja miksi olisikaan, hänethän oli ryöstetty. Samalla oli sitten varmasti viety viestikin. Se oli paha, hyvin paha. Tuskinpa kukaan jostain katusaastoista osasi lukea sanaakaan, mutta jos se päätyisi vääriin käsiin, olisivat seuraukset kamalat. Se olisi saatava takaisin, mutta miten?
Tilanne tuntui vähintäänkin toivottomalta; istuminenkin heikotti Diepoltia, hän lojui jossakin tautipesässä seuranaan valtaisa rotta, joka ei varmastikaan aikonut mitään hyvää. Eikä hän tietenkään tiennyt ollenkaan, miten pääsisi pois. Ja siitä huolimatta hänen olisi löydettävä ne ryöstäjät ja etsittävä se viesti. Tässä oli liikaa mutkia, ja se alkoi sattua päähän.
Juuri nyt Diepolt ei voinut, kuin tuijottaa lujana rottaa ja esittää kovaa samalla, kun hytisi kylmää ja koetti olla oksentamatta pahoinvoinnistaan ja kuvottavista hajuista, jotka pakottautuivat sisään sieraimista. Rotalla oli nuotionsa, tai ainakin sen kuvatus, mutta se istui myös sen luona, eikä mies aikonut hiukkaakaan lähemmäs sitä, kuin oli pakko. Ja niinpä hän vain istui.
Paskannaaraaja pysyi paremman puutteessa paikoillaan ja sörkki hengissä pitämäänsä pientä nuotiota jollakin pitkänomaisella luulla. Se ei muistanut, mille eläimelle luu oli kuulunut, mutta epäili, että kyseessä oli lepakko. Niissä oli teräviä luita. Rial oli oikeastaan hyvinkin tyytyväinen, sillä sen uusi nuttu, jonka se mieheltä oli ottanut, piti paljon paremmin kylmää, kuin vanha, jonka se oli nyt lisännyt pesänsä rakennustarpeisiin. Tulikin tuntui pysyvän elossa, vaikka savuttikin niin, että kuonoa nyrpisti. Rotta raapi kylkeään jalallaan.
Ihminen oli äsken havahtunut, niin että Paskannaaraajan oli ollut oikein mentävä ihmettelemään äkillistä yllätystä. Hetken se oli arvaillut, josko joutuisi tuikkaamaan sitä muutaman kerran, että pysyisi aloillaan, mutta se onnistui ilmeisesti muutenkin. Siellä tämä nytkin kyhjötti nurkassa, mikä olikin oikein sopivaa. Rotalla ei ollut vielä nälkä, ei ainakaan tavallista enempää, joten mies saisi odotella rauhassa.
Välistä Paskannaaraaja koetti mennä hieman kokeilemaan, paljonko miehessä tarkalleen ottaen oli lihaa, ja miten pehmeää se oli, mutta tämä alkoi hakata ja potkia ja huutaa hullun lailla, niin että rial joutui vinkuen perääntymään. Olkoot sitten, missä lihassa oli. Se olisi kuitenkin punaista ja siihen uppoaisivat hampaat hyvin. Ja se maistuisikin paremmalta. Etenkin se liukas tämän pään sisällä. Paskannaaraaja tiesi, se oli kerran maistanut. Se halusi maistaa uudelleenkin. Tuleva juhla-ateria sai hieman kuolaamaan. Se söisi vatsansa täyteen ja imisi miehen luutkin tyhjiksi. Tämä oli sen saalis, koska oli ajelehtinut sen parrulle, josta se sai ruokansa. Siispä se oli nyt sen ruokaa.
Paremman tekemisen puutteessa Paskannaaraaja pesi itsensä, koska oli likainen. Ensin se nuoli käsiään ja pyyhki niillä ympäri päätään. Sen silmien välissä oleva, silmämääräisestikin erottuva lommo aristi, kuten aina. Oikeastaan siihen koskeminen sai silmätkin hieman nykimään, kuten rotta oli huomannut. Kerran se oli kolauttanut sen, ja sätkinyt maassa hyvän hetken. Se ei halunnut kolauttaa sitä enää uudelleen.
Pestyään päänsä Paskannaaraaja alkoi nuolla itseään muuten puhtaaksi kaikesta, mikä sen turkkiin oli takertunut viemäreissä. Samalla se pyyhki käsilläänkin ja raapi aina välistä itseään. Toimituksessa kesti hyvän aikaa, välistä piti taipua vaikka miten, ja häntä tuli viimeiseksi. Senkin se nuoli yhtä huolella, paljastaen samalla, että oikeastaan se oli huomattavasti vaaleampi, kuin olisi luullut. Sen jälkeen rial nakerteli kynsistäänkin saastaa pois. Se oli sen jokapäiväinen rutiini, jonka se tiesi muutenkin auttavan kirppujen ja punkkien pitämiseen poissa. Samalla se tuli tarkistaneeksi itsensä haavojenkin varalta.
Pestyään itsensä Paskannaaraaja kyyristeli jälleen nuotion edessä ja sörkki erästä palavista kokkareista. Tarkalleen ottaen rotta poltti omia jätöksiään. Sillä oli eräässä kulmassa niille kasa, jonne se niitä vei odottamaan, että kuivuisivat. Silloin ne paloivat hyvin. Ja tuli oli aina sama, vaikka toisinaan menikin pelkäksi kituvaksi hiillokseksi. Uuden sytyttäminen oli hyvin työlästä. Ehkäpä miehen lihaa voisi paistaakin, sillä se kesti sitä paremmin, kuin ne otukset, joita rial naarasi ylös kalapaikaltaan. Silloin se maistuisikin paremmalta.
Pikkuhiljaa Paskannaaraajaa alkoi väsyttää. Tavallisesti se olisi vetäytynyt riepupesäänsä, mutta ihminen tuskin pysyisi paikoillaan, jos se ei vahtisi. Rotta jäi nuotion luokse, värjötellen sen lämmössä, aikomatta nukahtaa missään vaiheessa. Vapakeihäänsäkin se varasi lähelle aivan siltä varalta, että mies kaipaisi tuikkaamista. Se halusi pitää tämän hengissä mahdollisimman kauan, ainakin kunnes olisi taas todella nälkäinen, koska ruumiista riittäisi moneen syöntikertaan, ja liha mätäni nopeasti täällä.
Vaikka yrittikin ankarasti, ei Paskannaaraaja kuitenkaan voinut estää itseään alkamasta nuokkua. Sitä väsytti, se oli joutunut ponnistelemaan tänään. Se kyllä yritti pysyä valveilla, mutta ei vain kyennyt. Lopulta se uinahtikin kyyristelevään asentoonsa tulensa ylle, puristaen keihästään kynsissään.
Diepolt odotti vaiti, tuijottaen valtavaa rottaa, joka oli ilmeisesti nukahtanut. Hän oli nähnyt aivan tarpeeksi, ja nyt oli aika tehdä jotakin. Kun rotta oli alkanut nuolla itseään, kuvottavasti ja joka puolelta, oli mies vakuuttunut, että tämä olento ei ollut millään tavalla inhimillinen. Sen kanssa ei varmasti voisi puhua tai edes viestiä. Se oli pelkkä peto, kuten niin monet sanoivat, tappaisi hänet vielä tänne ja söisi. Hän ei aikonut jäädä odottelemaan.
Varovaisesti, pään särkiessä armotta, Diepolt laskeutui nelinkontin nurkassaan. Matalassa loukossa oli turha haaveillakaan edes kyyryssä kulkemisesta, piti kontata. Mies lähti niin hiljaa, kuin vain ikinä kykeni, hivuttautumaan eteenpäin. Huomaamattomuus kuului hänen ammattiinsa, hänen koko elämäänsäkin, ja hän osasi tosiaan olla hiljainen. Käsi ei päästänyt äännähdystäkään osuessaan maahan, ei minkäänlaista sihahdustakaan noustessaan sitä. Yksi raaja kerrallaan, varomatta kiirehtimistä tai liikaa kurottelemista. Rotta voisi herätä koska tahansa, mutta kaikkein varmimmin se heräisi äänistä.
Vaiti, uskaltamatta edes hengittää kunnolla, Diepolt pääsi nuotion lähimaille asti. Hän kiersi sen niin kaukaa, kuin kykeni, rotan petin poikki, koska sen rätit antoivat pienen helpotuksen. Sormet etsivät tietä lattialla, hivuttautuivat vaaksa vaaksalta eteenpäin. Loukko ei ollut juuri minkään kokoinen, mutta kiirehtiä ei kuitenkaan saanut. Mies oli vielä liian heikko voidakseen tehdä mitään, jos rotta kävisi päälle, vaikka omasikin kelvon miekkakäden. Hän tuijotti tiukasti nuokkuvaa rottaa mennessään, joka hetki valmiina ryntäämään kohti ulospääsyä, jos se osoittaisi heräämisen merkkejä.
Diepolt oli jo melkein perillä, vain muutaman askeleen päässä aukosta. Hän saattoi jo melkein pitää itseään vapaana, ja oli jo vähällä alkaa pohtimaan, miten tästä jatkaisi, kun yhtäkkiä raivoisa vinkuna täytti kurjan sopen. Diepolt ei kääntänyt katsettaan rottaan, vaan ampaisi päästään välittämättä eteenpäin, huitoen raivoisasti syöksyessään nelinkontin aukolle. Ulkopuolella hän kykenisi juoksemaan, hänellä oli pitemmät jalat, kuin rotalla. Siellä hän voisi ehkä eksyttääkin sen.
Vaikka Diepolt riuhtoikin hullun lailla eteenpäin epätoivoisesti ähkien, oli rotta paljon nopeampi, kuin mitä olisi voinut luulla. Se oli hujauksessa miehen yllä ja tarrasi kiinni hänen toiseen jalkaansa nuolemisesta huolimatta saastaisin kynsin, vinkuen samalla kuin hullu. Diepolt huudahti ja alkoi potkia päällekarkaajaansa, koettaen raivoisasti saada sen irti nilkasta. Tuollainen saasta ei häntä täällä pitelisi!
Kuvottava rotta vinkui yhä vain kovemmin, kun paljas jalka tömähti sitä ensin jonnekin rintaan ja osui sitten päähänkin. Mutta irti se ei kuitenkaan päästänyt, vaan roikkui pakkomielteisen sitkeäsi kiinni, vinkuen ja vikisten samalla. Yhtäkkiä se alkoikin lyödä takaisin, iskien suoraan miehen nivusiin kerta toisensa perään. Diepolt parkaisi tuskaisesti ja painui kasaan, kykenemättä äkilliseltä, kammottavalta tuskaltaan tekemään mitään. Hän painoi käsiään epätoivoisesti suojaamaan luisevilta nyrkeiltä, mutta turhaan, ne takoivat kuitenkin. Ei vaadittu montaakaan, että pakeneva mies oli muuttunut vaikertavaksi mytyksi likaiselle lattialle.
Diepoltin silmät pyörivät päässä, kun mies makasi poski kiveä vasten vaikertaen heikosti, kykenemättä edes liikuttelemaan sormiaan. Enää hän ei kyennyt vastustelemaan kivun vain lisäämää halua antaa ylen, ja tyhjensi vatsansa viereensä ja päälleen. Teki mieli itkeä - varsinkin sitten, kun rotta tarrasi kiinni ja lähti raahaamaan takaisin nurkkaan. Diepolt aukoi suutaan vastalauseeksi, muttei onnistunut kuin haukkomaan henkeään, kuin kala kuivalla maalla. Ajattelemisesta oli turha haaveillakaan, hän tunsi nyt vain kipua.
Diepolt valitti heikosti, kun rotta sysäsi hänet takaisin nurkkaan. Sitten hänen vammansa tavoittivat hänet, ja hän vaipui tiedottomuuteen. Viimeisenä utuisena näkynä kummitteli se sama, kammottava, mulkosilmäinen rotta. Hänen piinaajansa.
Paskannaaraaja huohotti ja vikisi kiihtyneesti tuijottaessaan ihmistä, jolta oli kai nyt mennyt taju. Tämä oli melkein päässyt livahtamaan, rotta oli kai nukahtanut epähuomiossa. Oli potkinutkin kipeästi, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Enää se ei tekisi samaa virhettä, sen liha ei pötkisi pakoon. Se oli melkein käynyt miehen kimppuun keihäällään, mutta kuitenkin hillinnyt itsensä. Tätä ei saisi tappaa ennen aikojaan.
Vieläkin äskeisestä säikähdyksestään hiljaa vinkuen kiihtynyt Paskannaaraaja tönäisi miehen liikkumatonta ruhoa jalallaan. Nyt tämä ei edes irvistänyt, valot olivat pois kunnolla. Ainakin siihen tyytyväisenä rotta vetäytyi takaisin tulen luokse ja totesi sen olevan hiipumaisillaan. Niinpä se kävi hakemassa nurkasta kuivimmiksi käyneet jätöksensä ja syötti ne ahnaalle tulelle, ennen kuin istui alas. Se raapi taas kylkeään. Potkitut paikat olivat kipeinä.
Paskannaaraajaa alkoi taas unettaa. Sen silmäluomet ujuttautuivat pikkuhiljaa, melkeinpä varkain kohti toisiaan ja se alkoi hiljalleen nuokkua. Unetusta vastaan taistellakseen rial etsi muutaman pienen luun lattialta ja alkoi puuhaamaan niillä pysyäkseen virkeänä. Se järsikin niitä, mutta ei niissä ollut enää yhtikäs mitään makua jäljellä. Niinpä se vain pyöritteli niitä ympäriinsä ja teki kuvioita lattiaan. Se kävi nopeasti pitkästyttäväksi, mutta muutakaan ei ollut.
Diepoltin taju palaili hiljalleen, sysäten hänet takaisin kivun ja saastan maailmaan. Hän ähkäisi tukahtuneesti, muistamatta heti edes, missä oli. Häntä olivat piinanneet tuskaisat, sekoittavat unet ja houreet. Nuotionsa vieressä istuvan rotan näkeminen palautti kuitenkin heti siihen kärsimyksen ja saastan maailmaan, johon hän nyt oli joutunut. Mies veti heti täysin hiljaiseksi ja koetti teeskennellä, että oli yhä tajuton. Parempi antaa elukan luulla, että hänellä ei ollut aavistustakaan maailman menosta. Haaraväliin sattui vieläkin kammottavan paljon. Hän ei tiennyt, kauanko oli ollut tajuttomana, mutta varmasti hyvän hetken kuitenkin.
Oli selvää, että rottaa ei voisi hiipiä pakoon, se oli liian valpas. Diepolt oli jo nyt varma siitä, että ainoa mahdollisuus olisi piestä se pois tieltä. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli, ennen kuin jotakin tapahtuisi, mutta ei kuvottava olento loputtomiin voisi ruuatta olla. Tässä loukossa sitä ei ainakaan näkynyt. Paitsi tietenkin hän itse. Ei olisi ollut suurikaan ihme, vaikka se todella olisi kaavaillut hänen syömistään.
Olipa, miten oli, ei Diepolt aikonut enää kauaa odotella. Jokainen kuluva hetki oli korvaamaton. Hänen olisi pakko löytää se viesti niin nopeasti, kuin vain mahdollista. Mikään kyseenalaisen järjen saanut jyrsijä ei häntä, kuninkaan miestä, estäisi. Täytyisi vain kerätä voimia. Hän oli suurempi, kuin se, hän osasi taistella ilman miekkaakin. Hän voittaisi, jos vain käyttäisi järkeään.
Diepolt odotti leväten, tuijottaen rottaa, sulkien aina silmänsä, kun se katsoi kohti. Vielä se vikisisi, lujaa ja korkealta.
Ihmiset harvemmin pitävät viemäreistä, se oli hyvin selkeä ja hyvin ymmärrettävä asia. Aivan ensiksi niissä on sietämättömän saastaista, mikä on kaikin puolin luonnollista tunnelistolle, joka on tarkoitettu kuljettamaan kaikkea mahdollisimman kuvottavaa mahdollisimman kauas sen tuottajista. Toiseksi nuo pimeät, lorisevat tunnelit ovat omiaan saamaan karaistuneimmankin miehen vilkuilemaan hermostuneena ympärilleen ja toivomaan, että olisi mieluummin jossain muualla. Sellaisia ne vain olivat, joka puolella tihkui ja litisi, valoa oli tuskin nimeksikään, ellei sitten tuonut omaa soihtua, eikä koskaan voinut olla varma, mitä sieltä voisi epäonnekseen löytää. Ei ollutkaan kovin suuri ihme, ei millään tavalla, että juuri kukaan ei viemäreihin hankkiutunut ilman äärimmäisen polttavaa tarvetta. Ja sitten olivat vielä tietenkin rotatkin. Paskannaaraaja oli yksi niistä.
Paskannaaraaja ei koskaan ollut suuremmin ymmärtänyt, mikä viemäreissä kammoksutti. Toisaalta se saattoi tietenkin johtua siitä, että se oli viettänyt melkeinpä koko nelivuotisen elämänsä niissä. Se ei tiennyt. Sille nämä käytävät ja kosteat loukot - tai tarkemmin sanoen tietty mutka, saastavirrasta esiin tunkeva parru ja kolo - olivat koti, ainoa jonka se oli koskaan tuntenut. Toisaalta taas se saattoi johtua siitäkin, että se ei ollut ihminen, sillä varta vasten ihmisiähän viemärit tuntuivat pitävän poissa. Sitäkään se ei tiennyt. Se harvemmin mietti asioita muiden näkökulmista. Oikeastaan se mietti muutenkin asioita harvemmin, miettiminen särki päätä. Paljon mieluummin se istui parrullaan ja onki viemärivirrasta, se oli mutkatonta ja yksinkertaista. Ja siitä se oli nimensäkin ottanut.
Paskannaaraaja vietti suuren osan ajastaan istumalla juuri tuolla yhdellä ja ainoalla parrulla. Se ei valosta suuremmin välittänyt, mutta lähistöllä tapasi palaa soihtu, jonka etäisessä loimussa senkin saattoi erottaa. Se näytti erehdyttävän paljon valtavalta, saastasta esiin tunkevan puuparrun päällä kyyristelevältä, rymyistä ongenvapaa käpälissään puristavalta rotalta, melkeinpä miehen mittaiselta, mikä ei oikeastaan olisi voinut olla lähempänä totuutta. Paskannaaraaja nimittäin oli juuri valtava, parrun päällä kyyristelevä rotta ongenvapa kynsissään, yksi niistä lukemattomista, joita viemäristä löytyi. Ihmiset sietivät niitä, koska ne eivät tavanneet haluta turhan usein ulos sieltä – ja tietenkin siksikin, että oli paljon helpompaa sietää muutamaa valtavaa, älykkääksi heittäytynyttä rottaa, kuin laskeutua saastan keskelle ja alkaa tappamaan niitä pois omista kodeistaan. Ne kummat tapaukset, joilla oli aina pakonomainen tarve nimetä asioita sen sijaan, että olisivat lynkanneet tai vältelleet niitä, olivat ristineet nämä tapaukset rialeiksi. Rotiksi niitä kuitenkin kutsuttiin.
Olipa, miten oli, ei Paskannaaraajalla ollut harmainta aavistustakaan kaikesta siitä, mitä tapahtui yläpuolella, tai mitä siitä ja sen lajikumppaneista ajateltiin. Se oli nytkin kyyristelemässä parrunsa päällä ja uittamassa koukkua sameassa, hiljalleen virtaavassa vedessä. Ympärillä oli tuttuja hajuja ja tuttu näkymä. Oli vedelle tarkoitettu virtansa, ja sen molemmin puolin kävelemiseen tarkoitetut kivilattiat. Ja niiden jälkeen tulikin seiniä. Kauas ei voinut nähdä, mutta samanlainen näkymä jatkui kuitenkin niin pitkälle, kuin voi. Rotta kääri saastaista riepua paremmin ympärilleen ja jäi taas tuijottelemaan sitä kohtaa, jossa karkeatekoinen lanka upposi veteen.
Kului hyvä hetki niin, että mitään ei tapahtunut. Paskannaaraaja raapi välistä korvantauksiaan ja tutki sitä syöpäläistä, jonka sieltä löysi, ennen kuin söi sen. Mutta sitten äkkiä hiljalleen vellova vedenpinta väreilikin. Mutta se, mikä sieltä tuli ylös, ei tullutkaan ongenkoukussa, vaan kiipesi aivan omin avuin parrua pitkin. Paskannaaraaja ei juuri tuttua näkyä säikähtänyt, mutta vikisi sille kuitenkin näreissään hetken. Kyseessä nimittäin oli jälleen kerran jokin, jota olisi etäisesti voinut sanoa jopa ravuksi. Sillä vain oli liikaa silmiä, piikkejä ja hampaita siihen. Väriltään se oli ruskea, olipa se sitten sen oikea väri tai ei. Paskannaaraajan mielestä se haisi pahalta. Se tuijottikin ikävästi.
Paskannaaraaja tutkaili hetken ikävähköä tulijaa pullottavilla silmillään, kuin päätelläkseen, aikoiko se tosiaan yrittää jotakin, ja totesi sen sitten olevan aivan liian lähellä parrun ympärille kiertynyttä häntää. Sillä oli ikävähköt pihdit, eikä rotta halunnut menettää enää enempää häntäänsä. Niinpä se kohotti onkivapaansa aavistuksen, vilkaisi sen peräpäähän kiinni sidottua rautapiikkiä, ja survaisi sillä sitten saksiaan heiluttelevaa ilmestystä jonnekin, jossa sen suu kaiketi oli. Se lipesi ja lopsahti takaisin pinnan alle. Rial odotteli hetken, josko se yrittäisi uudelleen, ja jäi sitten taas tyytyväisenä vartomaan saalista.
Kului taas pitkä hetki ilman sen suurempia. Paskannaaraaja uskoi nähneensä kauempana toisen rotan, mutta se kaikkosi nopeasti. Hyvä niin, hän ei kaivannut seuraa viemään kalojaan. Mutta sitten vapa värähti. Ei tarvittu edes Paskannaaraajan veroista ajattelija toteamaan, että siellä oli jotakin kiinni. Ja niinpä rotta nosti sen ylös. Saalis oli hyvinkin tavanomainen, mikä ei silti todellakaan tarkoittanut, että sitä olisi voinut sanoa kalaksi. Paskannaaraaja sanoi, koska ei ollut kaiketi koskaan aitoa kalaa nähnyt. Mutta olipa, miten oli, ei tämä ollut mikään kovinkaan ihastuttava saalis; se, mikä siiman päässä roikkui, oli kelmeän valkoinen, eikä sillä ollut suomuja ollenkaan – eikä ilmeisesti luitakaan, sillä tavoin se roikkui. Sen lisäksi se silmäili nappaajaansa vähintäänkin häiritsevällä tavalla. Ja se kirkui tukahtuneesti ja kurluttaen. Muita seikkoja tästä tuskin oli tarvetta mainita.
Paskannaaraaja kiskoi aikansa, ennen kuin onnistui vetämään raskaanpuoleisen otuksen niin lähelle, että pystyi tarttumaan siihen. Kuten aina, se oli hieman, kuin kimmoisaa hyytelöä, jota ei kuitenkaan kynnellä saanut rikki. Se kurlutti vielä silloinkin, kun rotta lopulta tarttui siihen, eikä hiljennyt, ennen kuin se iski hampaansa läpi sen olettavasta päästä. Se meni veltoksi, eikä enää vastustellut edes omalla, avuttomalla tavallaan, kun Paskannaaraaja söi sen. Itsessään sen liha oli kitkerän mautonta, mutta sitä maustoi saasta, jossa se oli elänyt. Mitenkään hyväksi sitä ei voinut sanoa, mutta rotta oli tottunut tähän ravintoon, eikä suuremmin pannut merkille. Sitä paitsi sillä oli aivan liian nälkä, että se olisi välittänyt sellaisista seikoista, kuin maku.
Saatuaan saaliinsa syötyä Paskannaaraaja kiersi siiman vavan ympärille ja painoi koukun puuhun kiinni. Se ei tavannut kalastaa varastoon, sillä nuo kelmeät, mulkosilmäiset olennon mätänivät uskomattoman nopeasti maalla. Ja silloin niistä tuli sairaaksi. Sitä paitsi niitä tuli harvoin, eikä toista varmaankaan olisi jäänyt koukkuun. Niinpä rotta nousi parrun päälle seisomaan loikatakseen siitä kiveykselle. Ties vaikka joku muu olisi tunkeutunut sen koloon tällä aikaa. Se oli jo ponnistamassa, kun sattui ohimennen vilkaisemaan saastavirran tulosuuntaan. Rotta jähmettyi oitis paikoilleen ja jäi tuijottamaan.
Ruskeaa jokea pitkin ajelehti ihminen. Paskannaaraajalla ei ollut mitenkään hyvä näkö, eikä hämärässä nähnyt muutenkaan hyvin, mutta selvästi kyseessä oli ihminen. Kukaties kuollut, ainakaan tämä ei uinut, vaan tosiaan ajelehti joko selällään tai vatsallaan eteenpäin. Rotta jännittyi oitis, se ei ollut saanut vielä koskaan ruumista. Oli se muutaman kerran niitä nähnyt viemäreissä, mutta joku muu oli ehtinyt ensin. Mutta tämä olikin tulossa sitä kohti, vain ja ainoastaan sitä. Tuollaisessa olisi valtavasti lihaa, parempaa ja täyttävämpää lihaa. Sitä paitsi sillä saattaisi olla myös kaikenlaista mukanaan.
Paskannaaraaja tuijotti verkkaan kohti ajelehtivaa ruumista silmä kovana, vikisten itsekseen hiljaa jännityksestä. Kun se oli tarpeeksi lähellä, näki rotta, että kyseessä oli kai mies. Se harvemmin oli tekemisissä ihmisten kanssa, joten oli vaikea sanoa varmasti, mutta sillä näkyi olevan turkkia naamassaan. Ruumis ajelehti selällään, raajat sinne tänne veltosti levinneinä. Se ei ollut kovinkaan lihava, mutta Paskannaaraaja tiesi, että siinä oli silti paljon lihaa sisällä. Ja lopulta se ajelehti päin rotan parrua ja jäi siihen.
Innostuksesta tärisevä Paskannaaraaja ei tuhlannut juuri aikaa loikatessaan parrulta kiveykselle ja kiivetessään siitä alas veteen silmät vielä tavallistakin enemmän jännityksestä pullottaen. Se tiesi, että riskinä oli saada rapu kiinni jalkaan, mutta moinen tuntui kovin pieneltä vaaralta tämän tuurin rinnalla. Rotan vyötäröön asti ulottuva vesi oli sameaa ja paksua, mutta siitä huolimatta ruumis ei ollut uppoamassa sinne edes nyt pysähdyttyään. Miehellä tosiaan oli turkkia naamassaan, mustaa kuten tämän pään päälläkin oleva, melko lyhyttä. Muut piirteet olivatkin sitten rotalle yhdentekeviä, kuten oikeastaan sekin. Se kokeili puristaa ruumista poskesta. Oli melkein, kuin tämän kasvoilla olisi näkynyt kipua. Moinen oli tietenkin outoa kuolleelta, joten se kokeili uudelleen, tällä kertaa lujempaa. Ja kyllä se tosiaan näytti kipua tuntevan. Mies tuskin oli aivan ruumis. Mutta se oli oikeastaan, kun asiaa mietti, parempikin, sillä jos tämä olisi hengissä, liha ei mätänisi.
Paskannaaraaja tarrasi ruumiiseen, joka ei niin ruumis ollutkaan, kiinni ja lähti työntämään tätä ylös viemärivirrasta. Tehtävä ei ollut mitenkään helppo, sillä miehellä oli enemmän pituutta ja painoakin, kuin aliravitulla rialilla. Aikansa työnnettyään rotta silti sai, kuin saikin keploteltua ihmisen kivelle, ja kiipesi itse kiireesti perässä. Sillä oli tuntemus, että jokin oli jo tutkinut sen jalkaa. Puolihuolimattomasti se pyyhki pahimman saastan jaloistaan, pohti hetkisen ja keplotteli sitten onkivapansa jotenkuten mukaan. Sitten seurasikin pitkä tovi miehen raahaamista pitkin likaisenruskeaa kiveystä ja yli muutaman virtapaikan.
Paskannaaraaja oli saanut miehen raahattua jo melkein perille asti. Se uskoi muutaman kerran kuulleensa, että mies mutisi jotain. Tajuissaan tämä ei kuitenkaan voinut olla, koska ei vastustellut millään tavoin. Mutta ainakin oli selvää, että ruumis tämä ei tosiaan ollut. Rotta alkoi olla väsynyt tämän raahaamisesta ja nostelemisesta, oikeastaan melko uuvuksissakin, mutta kohta oltaisiin perillä. Enää yhdestä kulmauksesta ympäri ja pieni matka.
Äkkiä kuului molskahdus. Paskannaaraaja kääntyi katsomaan, ja näki, kuinka lähellä jokin toinen rotta oli kahlaamassa viemärivirran yli sitä kohti. Kenties se oli sama, jonka se oli nähnyt aikaisemminkin, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Paskannaaraaja tiesi, mitä se halusi: sen raahaamaa miestä. Tietenkin haluaisi, tällaisen saaliin olisi halunnut mikä tahansa rotta. Paskannaaraajakaan ei joutunut rasittamaan päätään sitä miettiessään. Mutta sitäpä se ei saisi. Ei saisi puolta sormeakaan.
Muitta mutkitta Paskannaaraaja päästi irti miehestä, tarrasi vapaansa ja astui ihmisen eteen tuijottamaan rottaa, joka oli rämpimässä juuri ylös virrasta. Jonkin kauempana lepattavan soihdun kituvassa valossa sen saattoi erottaa hämäränä varjona, ei sen enempänä. Mutta rialeille näkö oli muutenkin vähemmän tärkeä aisti, haju ja kuulo kertoivat niin paljon enemmän. Rotta oli ehkä aavistuksen pienempi, muttei kuitenkaan missään määrin tarpeeksi. Koskaan ei toinen rotta voinut olla tarpeeksi pieni. Paskannaaraaja sähisi sille ja painui kyyryyn. Se aukoi toiselle kitaansa ja koetti näyttää mahdollisimman suurelta. Toinen rotta tajusi hyvin nopeasti, että sitä ei haluttu tänne, muttei millään tavoin tehnyt lähtöä. Päinvastoin, sekin elehti samalla tavoin, sähisi ja luimisteli. Sillä oli käsissään karkea nuija.
Ei ollut tarvetta minkäänlaisille sanoille, kun rotat kovistelivat toisilleen ja koettivat kumpikin ajaa toista pois. Kumpikin tiesi kyllä, minkä perässä tässä oltiin, ja kumpikin oli valmis katsomaan, mitä tapahtuisi. Panoksena oli valtava määrä lihaa, eikä yksikään järjissään oleva rottaolento sietänyt nähdäkään toista, kun oli sellaista saanut käsiinsä. Vieläkin hampaitaan esitellen ja sähisten pienempi rotta lähti hivuttautumaan kohti, puristaen kynsissään nuijaansa, jota ravisteli uhkaavasti.. Sen häntä sätki ja vääntelehti, kuin hulluksi tullut käärme, kuten Paskannaaraajankin. Epäröimättä hetkeäkään, tai välittämättä lajikumppanuudesta, survaisi paskannaaraaja sitä kohti vapansa sillä puolella, josta törrötti rautapiikki. Harmaaturkkinen rotta huitaisi sen täpärästi tieltään, ja työntyi sitten huitoen Paskannaaraaja kohti. Se ärähti vastaukseksi ja survaisi niin nopeasti, kuin kykeni, hyökkääjää varrella kaulaan. Vapa meni yli huitovan nuijan ja jysähti voimalla rotan kurkkuun, niin että kuului. Rial älähti melkeinpä naurettavalla tavalla, kun Paskanaaraaja äkkiä kiskaisikin ylöspäin, kalauttaen sitä heti perään leukaan.
Vaikka iskut varmasti tuntuivatkin, ei harmaaturkkinen rotta aikonut selvästikään antaa parista kolhusta periksi. Vinkuen se survaisi Paskannaaraajaa nuijallaan mahaan, rynnien tätä päin koko voimallaan. Se tuntui, mutta ei kuitenkaan murtanut Paskannaaraajaa, eikä heittänyt tätä selälleen, vaan se iski vuorostaan ohimolla toista suoraan kuonoon. Isku oli odottamaton ja niin luja, että harmaaturkki hoiperteli muutaman askeleen taaksepäin ja vikisi. Mutta valtava lihapalkkio silmissään se hyökkäsi kuitenkin vielä, koettaen humauttaa Paskannaaraajaa nuijalla päähän. Paskannaaraaja vastasi siihen syöksymällä melkein vaistonvaraisesti tätä päin matalana, niin että nuija osui jonnekin selän tienoille. Karkea ase iski tulista tuskaa lihaan, mutta varmasti vähemmän, kuin mitä se kallolle olisi tehnyt.
Kova törmäys lennätti molemmat rotat vinkuvana, sätkivien raajojen ja häntien kasana maahan. Aseet lipesivät otteista ja kalahtelivat kiveen. Kumpikin rial pieksi ja puri toisiaan, koetti vääntää ja raastaa samalla, kun yritti epätoivoisesti välttää joutumasta painetuksi maahan. Se oli raakaa ja armotonta, ilman turhia hienouksia, iskettiin ja potkittiin, minne vain osuttiin. Pitkät, likaiset kynnet iskivät yhtä saastaisten turkkien ja nahkojen läpi ja lennättivät verta. Leukojakin koetettiin kaikin voimin pitää irti toisesta.
Pieksemistä kesti hetken, mutta lopulta Paskannaaraaja onnistui jysäyttämään toista rottaa kunnolla kylkeen, ensin kerran ja sitten toisenkin. Se vinkui kivusta ja joutui aivan silmänräpäykseksi hidastamaan tahtiaan, mikä riitti Paskannaaraajalle. Rial humautti nyrkillä vastustajaansa, iskien tämän pään terävästi sivuun. Sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin.
Äkkiä miehen ruumista tavoitellut rial näyttikin tulleen toisiin ajatuksiin. Se vinkui ja koetti heikosti päästä irti Paskannaaraajasta, joka rusikoi sitä nyt armotta joka puolelle. Painavampi rotta oli päässyt jo sen päälle ja iski vain iskemistään, niin että pauke kävi. Se ei ollut kaunista katsottavaa, alakynteen jäänyt oli päässyt jo eroon etuhampaistaan ja sen toinen silmä muurautui hyvää vauhtia umpeen.
Epätoivoisesti pienempi rottaolento survaisi polvensa pahoinpitelijänsä nivusiin niin lujaa, kuin vielä kykeni. Potku ei ollut millään tavoin musertava, mutta rialit jakoivat pitkälti saman heikkouden, kuin ihmisetkin. Paskannaaraaja vinkaisi äkillisestä kivusta ja painui kivuliaasti kasaan. Se antoi toiselle rotalle aikaa potkaista uudelleen, tällä kertaa niin, että se sai työnnettyä murjojansa päältään. Mutta hyökkäämisen sijasta se kääntyikin ympäri niin nopeasti, kuin vain ikinä kykeni, rämpi tutiseville jaloilleen ja ryntäsi hoiperrellen pakoon.
Paskannaaraaja vikisi itsekseen maassa, koettaen parhaansa mukaan saada valtaisan jomotuksen lakkaamaan nivusistaan. Se kuuli myös toisen rotan etääntyvät vinkunat ja sitten loiskahduksen, joka kertoi sen paenneen takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Vaivalloisesti rial kömpi ylös, aristaen vieläkin yllättävän lujaa iskua. Se nouti oman vapansa ja kääntyi sitten taas miehen puoleen. Tämä ei ollut liikkunut mihinkään, eikä ollut tullut vielä minkään salakavalan ruokavarkaan järsityksikään. Enää ei olisi pitkä matka.
Paskannaaraaja kiersi jälleen kätensä miehen ympärillä ja lähti raahaamaan tämä maata pitkin, nyt varuillaan mahdollisten uusien yrittäjien vuoksi. Seuraavaa se yrittäisi purra suoraan kaulaan. Äsken oli ollut hyvä tuuri, rotta oli ollut pienempi ja varmasti nuorempikin, ehkä kaksivuotinen, sillä ei ollut kovinkaan paljoa lihasta tai vahvoja luitakaan. Mutta seuraava voisi olla kenties kuinka suuri ja vanha. Paskannaaraaja epäili, että yhdellä reilusti suuremmalla oli pesä jossakin lähellä. Oli toivottava hartaasti, että se ei sattuisi tielle.
Vaitonaisesti, aina välistä puuskuttaen, Paskannaaraaja katosi kantamuksineen kulman taakse pimeyteen.
Oli pimeää, hänellä oli etäinen käsitys siitä, että oksetti. Häntä huimasi, päässä pyöri, oli mahdotonta saada käsitystä mistään. Hän ei edes tiennyt, kuka oli, tai missä oli. Hän ei saanut edes silmiään auki. Hän voihkaisi ja kuuli vaimeasti oman äänensä, joka oli paksu ja takelteleva. Sormet hieroivat kokeilevasti alustaan. Se oli kova ja kylmä. Ruumista puristi jokin märkä ja tiukka. Etenkin takaraivoon koski. Sieraimiin tunkeutui löyhkä, joka sai toivomaan, että tiedottomuus olisi ottanut takaisin huomaansa.
Hetken aikaa hän vain makasi siinä, kykenemättä avaamaan edes silmiään. Jo pelkkä ajatus minkäänlaisesta liikkumisesta tuntui mahdottomalta. Kurkussa oli paksu pala, kuin jokin olisi koettanut pakottautua ylös sieltä. Missä hän oli, miksi? Ajatuksissa oli liikaa solmuja, kaikki oli liian sekaisin. Vain etäisesti tunnistettavia vilahduksia. Nimensä hän muisti nyt hetken selvittyään. Se oli Diepolt.
Hitaasti, hänen maatessaan ja vaivalloisesti selkiintyessään, Diepolt alkoi saada jonkinlaista käsitystä. Ajatuksiin tuli tietty järjestys, aistit selkiintyivät yhdestä sekasortoisesta, yhtä aikaa sisään tunkevasta vyyhdistä. Nimen muistaminen toi varmuutta muuhunkin. Hän oli Diepolt, ja nyt hän oli jossakin haisevassa, kylmässä loukossa, jotakin märkää yllään. Hän muisti etäisesti kahakan, johon oli joutunut, ennen kuin päässä oli pimennyt. Jokin tyrmäkö? Ei, tämä ei ollut mitään sellaista. Tai jos oli, ei se todellakaan vastannut hänen kokemuksiaan.. Ja hänellä oli tosiaan kokemuksia. Hänen oikea poskensa oli kylmää ja kosteaa kiveä vasten.
Diepolt lepäsi vielä hyvän hetken, koska mitään tarvetta nousta ei tuntunut olevan, ja kova kivilattiakin tuntui nousemista paremmalta vaihtoehdolta. Hän oli melko varma, että vasemmalta puolelta kuului jotakin, elleivät hänen korvansa sitten valehdelleet vieläkin liian sekavina toimiakseen, mutta ne äänet eivät vaikuttaneet suoranaiselta vaaralta. Mutta lopulta hän kuitenkin alkoi hitaasti pakottaa silmiään auki. Se ei ollut helppoa tai nopeaa, mutta pakko se oli kuitenkin tehdä. Lopulta mies sai väännettyä jonkinlaisen raon raskaiden luomiensa väliin.
Ensimmäinen näköhavainto oli jokin seinäntapainen. Se näkyi hyvin huonosti, sekä hämäryyden että Diepoltin vielä heikkojen silmien takia, mutta se näytti vanhalta ja ajan jäytämältä kiveltä. Pinnassa kasvoi jotakin sammalta ja se näytti märältä. Mies tajusi, että oli kasvot oikealle päin. Seinä oli melko matala, ja pelkkä katsominenkin sai tuntumaan tukalalta. Mies tuijotti seinää pitkän hetken vaiti, kykenemättä näkemään mitään muuta kääntämättä päätään. Välistä hän sulki silmänsä, sillä niitä särki. Vasemmalta puolelta, josta ääniäkin kuului, tuntui tulevan myös vaimea kajastus, jonka valossa hän seinää tuijotti.
Maatessaan vain siinä, totuttautuessaan hiljalleen tajuissaan olemiseen, alkoi Diepolt käsittää ja muistaa asioita. Hänen takaraivossaan oli varmasti joko pahemman luokan ruhje tai haava, sillä kipu tuntui siellä terävimmin ja ikään kuin säteili muualle. Vielä hän ei kuitenkaan saanut aikaiseksi koettaa, löytyisikö sieltä murtumaakin. Se tuntui kaikin puolin mahdolliselta, sillä kipu oli kova. Hänellä oli myös kylmä, se tuntui nyt selvemmältä, kun ajatukset olivat saaneet jonkinlaista järjestystä. Hänellä olisi pitänyt olla hyvä, paksu takki, mutta juuri nyt hän oli varma, ettei päällä ollut edes paitaa. Saappaitaankaan hän ei tuntenut paljaissa jaloissaan. Ne oli viety, tai sitten ne olivat pudonneet.
Maattuaan vielä jonkin aikaa Diepolt alkoi saada siitä tarpeekseen. Oli aika ottaa selville, mistä tarkalleen oli kyse. Pahoin hän voisi voida myöhemminkin. Urahtaen mies otti paremmin tukea käsistään ja lähti vääntämään itseään kyljelleen. Se sai aikaan uuden, tuskaisen piikin ohimossa, mutta hän ei antanut periksi sille. Lopulta, hyvän hetken työteliään ähinän ja puhinan jälkeen, hän onnistuikin kohottautumaan kyynärpäänsä varaan. Se oli toki kehuttava saavutus, mutta siinä oli se huono puoli, että tästä hän ei nähnyt, kuin saman seinän aavistuksen korkeammalta ja lähempää. Aavistuksen tuskastuneesti hän vaipui takaisin kylmälle ja kostealle kivelle ja päätti sitten kääntää pelkästään päänsä ympäri. Se onnistui jokseenkin tuskattomammin, mutta se, mitä hän näki, iski tajuntaan, kuin nuija päähän.
Kauhukseen Diepolt näki vain muutaman metrin päästä itsestään valtavan rotan. Se oli melkein hänen mittaisensa, ja kyyristeli häntä kohti. Hirvityksen silmät melkeinpä kiiluivat hämärässä. Huudahtaen säikähdyksestä ja kauhusta mies hätkähti pystyyn vastalauseita kirkuvasta päästään välittämättä, haparoiden vaistomaisesti miekkaansa, joka roikkui aina valmiina vyöllä. Mutta tällä kertaa käsi ei tavoittanut, kuin tyhjää samalla, kun pää tavoitti matalan katon. Tuskaisesti älähtäen hän kaatui takaisin lattialle, silmät kipinöitä täynnä.
Muutaman hetken tuskaisesti irvisteltyään Diepolt ampaisi pakolla uudelleen istumaan, vaikka silmissä sumenikin ja hän oli vähällä huojahtaa oitis takaisin maahan. Irvistellen ja ähkien mies potki itsensä pakolla kauimmaiseen kulmaan vieläkin paikoillaan kyyristelevästä rotasta, joka pysyi yhä aloillaan. Katkerasti mies pani merkille, että otus oli kiskonut hänen paitansa epämuodostuneen ruumiinsa ylle. Hän myös tunsi pientä kuvotusta miettiessään, että se oli koskenut häneen.
Diepolt tuijotti silmät kivusta siristäen rottaa, joka tuijotti takaisin. Hänen oli vaikea saada katsetta pysymään selvänä. Oikeastaan istuminenkin tuntui pahalta, mutta mies pakottautui pysymään ainakin lujan näköisenä, vaikka taistelikin oksentamisen halua vastaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tuo valtava jyrsijä hänestä halusi, mutta se tuskin oli mitään hyvää. Ei tuollainen olento voinut luvata mitään hyvää.
Diepolt oli kuullut näistä rotista, oli nähnytkin kerran sellaisen eräällä syrjäkujalla - kaukaa tosin. Viemäreissä asuvia saastoja, niin sanottiin, pelkkiä ylisuuria, älykkäiksi käyneitä jyrsijöitä. Ei kunniaa, pelkkiä eläimiä. Niistä oltiin jopa varoitettukin, moneen kertaan. Niissä oli tauteja, eivätkä ne välittäneet edes laeista, tappoivat verenhimosta. Tuijottaessaan tätä kyseistä huomattavan paljon lähempää, kuin olisi ikinä halunnut, ei Diepolt epäillyt hiukkaakaan kuulemaansa. Rotan silmissä ei näkynyt järjen pilkahdustakaan, se näytti pelkältä takajaloillaan seisovalta pedolta. Mies kirosi, ettei hänellä ollut asetta, jolla pelotella sitä kauemmas. Saastainen olento tuskin pelkäisi hyökätä hänen kimppuunsa, kun hän oli näin heikoilla.
Äkkiä valtava rotta kääntyikon pois, kuin sen mielenkiinto olisi lakannut tyystin kesken. Diepolt tuijotti tiukasti, kun se meni matalana pienen, kituvan nuotiontapaisen luokse ja jäi lämmittelemään sen ääreen, kiinnittämättä häneen enää suuremmin huomiota. Mies uskalsi rentoutua hieman, koska se ei ilmeisesti aikonut rynnätä oikopäätä kiinni hänen kurkkuunsa. Mutta varuillaan hän silti oli, eikä millään tavoin uskonut, että valtava kuvatus kovinkaan pitkään pysyisi poissa. Hän ei edes jaksanut miettiä, mitä tämä tarkoitti, päähän sattui muutenkin jo aivan tarpeeksi.
Kun oli nyt tullut pakolla nousseeksi katsomaan oikeaan suuntaan, niin tuskaista kuin se olikin ollut, näki Diepolt paremmin ympärilleen. Hän oli jossakin surkean pienessä loukossa, vain seitsemisen askelta päistä päihin ja niin matala, että siellä oli vaikea edes istua suorassa. Rotan ja tämän nuotion lisäksi lattialla oli vanhoja luita ja kasoja, joita mies mieluummin vältteli katseellaan. Rotan takana pilkotti jokin kolo, sekin surkean kokoinen, josta pääsi ilmeisesti ulos. Muuta ei juuri löytynytkään, jos ei laskettu mukaan erääseen nurkkaan sullottuja, likaisia riepuja, joilla niiden yhtä saastainen omistaja ilmeisesti nukkui. Paikka näytti sekä kuvottavalta että liian ahtaalta minkäänlaiseen elämiseen. Sitä paitsi rotan nuotio kärytti sisään. Diepolt halusi pois heti. Vaikka valtavaa jyrsijää ei olisi ollutkaan, tästä paikasta saisi vielä ruton.
Yhteen kysymykseen rotta kaikesta huolimatta antoi vastauksen, joka tuntui hyvin järkevältä. Tuollaiset elivät viemäreissä, ja paikka, jossa Diepolt nyt värjötteli, oli kylmä, kostea, pimeä ja haisi. Kaiken järjen mukaan hänkin oli siis viemärissä. Tämän tajuaminen auttoi myös tajuamaan kokonaistilannetta. Hän oli ollut silloin viemässä sitä viestiä, ja yhtäkkiä kimppuun oli käyty. Kenties kyseessä oli ollut vain tavallinen rosvojoukko, eikä mitään muuta. Ja sitten hänet oli mitä ilmeisimmin viskattu viemärivirtaan. Ja kaiken järjen mukaan nyt nuotionsa kanssa puuhaava rotta oli hänet sieltä onkinut. Sillekö hän nyt oli henkensä velkaa? Ajatuskin kuvotti.
Huolestuneena Diepolt koetti etsiä katseellaan varusteitaan, mutta ei kuitenkaan nähnyt mitään. Ja miksi olisikaan, hänethän oli ryöstetty. Samalla oli sitten varmasti viety viestikin. Se oli paha, hyvin paha. Tuskinpa kukaan jostain katusaastoista osasi lukea sanaakaan, mutta jos se päätyisi vääriin käsiin, olisivat seuraukset kamalat. Se olisi saatava takaisin, mutta miten?
Tilanne tuntui vähintäänkin toivottomalta; istuminenkin heikotti Diepoltia, hän lojui jossakin tautipesässä seuranaan valtaisa rotta, joka ei varmastikaan aikonut mitään hyvää. Eikä hän tietenkään tiennyt ollenkaan, miten pääsisi pois. Ja siitä huolimatta hänen olisi löydettävä ne ryöstäjät ja etsittävä se viesti. Tässä oli liikaa mutkia, ja se alkoi sattua päähän.
Juuri nyt Diepolt ei voinut, kuin tuijottaa lujana rottaa ja esittää kovaa samalla, kun hytisi kylmää ja koetti olla oksentamatta pahoinvoinnistaan ja kuvottavista hajuista, jotka pakottautuivat sisään sieraimista. Rotalla oli nuotionsa, tai ainakin sen kuvatus, mutta se istui myös sen luona, eikä mies aikonut hiukkaakaan lähemmäs sitä, kuin oli pakko. Ja niinpä hän vain istui.
Paskannaaraaja pysyi paremman puutteessa paikoillaan ja sörkki hengissä pitämäänsä pientä nuotiota jollakin pitkänomaisella luulla. Se ei muistanut, mille eläimelle luu oli kuulunut, mutta epäili, että kyseessä oli lepakko. Niissä oli teräviä luita. Rial oli oikeastaan hyvinkin tyytyväinen, sillä sen uusi nuttu, jonka se mieheltä oli ottanut, piti paljon paremmin kylmää, kuin vanha, jonka se oli nyt lisännyt pesänsä rakennustarpeisiin. Tulikin tuntui pysyvän elossa, vaikka savuttikin niin, että kuonoa nyrpisti. Rotta raapi kylkeään jalallaan.
Ihminen oli äsken havahtunut, niin että Paskannaaraajan oli ollut oikein mentävä ihmettelemään äkillistä yllätystä. Hetken se oli arvaillut, josko joutuisi tuikkaamaan sitä muutaman kerran, että pysyisi aloillaan, mutta se onnistui ilmeisesti muutenkin. Siellä tämä nytkin kyhjötti nurkassa, mikä olikin oikein sopivaa. Rotalla ei ollut vielä nälkä, ei ainakaan tavallista enempää, joten mies saisi odotella rauhassa.
Välistä Paskannaaraaja koetti mennä hieman kokeilemaan, paljonko miehessä tarkalleen ottaen oli lihaa, ja miten pehmeää se oli, mutta tämä alkoi hakata ja potkia ja huutaa hullun lailla, niin että rial joutui vinkuen perääntymään. Olkoot sitten, missä lihassa oli. Se olisi kuitenkin punaista ja siihen uppoaisivat hampaat hyvin. Ja se maistuisikin paremmalta. Etenkin se liukas tämän pään sisällä. Paskannaaraaja tiesi, se oli kerran maistanut. Se halusi maistaa uudelleenkin. Tuleva juhla-ateria sai hieman kuolaamaan. Se söisi vatsansa täyteen ja imisi miehen luutkin tyhjiksi. Tämä oli sen saalis, koska oli ajelehtinut sen parrulle, josta se sai ruokansa. Siispä se oli nyt sen ruokaa.
Paremman tekemisen puutteessa Paskannaaraaja pesi itsensä, koska oli likainen. Ensin se nuoli käsiään ja pyyhki niillä ympäri päätään. Sen silmien välissä oleva, silmämääräisestikin erottuva lommo aristi, kuten aina. Oikeastaan siihen koskeminen sai silmätkin hieman nykimään, kuten rotta oli huomannut. Kerran se oli kolauttanut sen, ja sätkinyt maassa hyvän hetken. Se ei halunnut kolauttaa sitä enää uudelleen.
Pestyään päänsä Paskannaaraaja alkoi nuolla itseään muuten puhtaaksi kaikesta, mikä sen turkkiin oli takertunut viemäreissä. Samalla se pyyhki käsilläänkin ja raapi aina välistä itseään. Toimituksessa kesti hyvän aikaa, välistä piti taipua vaikka miten, ja häntä tuli viimeiseksi. Senkin se nuoli yhtä huolella, paljastaen samalla, että oikeastaan se oli huomattavasti vaaleampi, kuin olisi luullut. Sen jälkeen rial nakerteli kynsistäänkin saastaa pois. Se oli sen jokapäiväinen rutiini, jonka se tiesi muutenkin auttavan kirppujen ja punkkien pitämiseen poissa. Samalla se tuli tarkistaneeksi itsensä haavojenkin varalta.
Pestyään itsensä Paskannaaraaja kyyristeli jälleen nuotion edessä ja sörkki erästä palavista kokkareista. Tarkalleen ottaen rotta poltti omia jätöksiään. Sillä oli eräässä kulmassa niille kasa, jonne se niitä vei odottamaan, että kuivuisivat. Silloin ne paloivat hyvin. Ja tuli oli aina sama, vaikka toisinaan menikin pelkäksi kituvaksi hiillokseksi. Uuden sytyttäminen oli hyvin työlästä. Ehkäpä miehen lihaa voisi paistaakin, sillä se kesti sitä paremmin, kuin ne otukset, joita rial naarasi ylös kalapaikaltaan. Silloin se maistuisikin paremmalta.
Pikkuhiljaa Paskannaaraajaa alkoi väsyttää. Tavallisesti se olisi vetäytynyt riepupesäänsä, mutta ihminen tuskin pysyisi paikoillaan, jos se ei vahtisi. Rotta jäi nuotion luokse, värjötellen sen lämmössä, aikomatta nukahtaa missään vaiheessa. Vapakeihäänsäkin se varasi lähelle aivan siltä varalta, että mies kaipaisi tuikkaamista. Se halusi pitää tämän hengissä mahdollisimman kauan, ainakin kunnes olisi taas todella nälkäinen, koska ruumiista riittäisi moneen syöntikertaan, ja liha mätäni nopeasti täällä.
Vaikka yrittikin ankarasti, ei Paskannaaraaja kuitenkaan voinut estää itseään alkamasta nuokkua. Sitä väsytti, se oli joutunut ponnistelemaan tänään. Se kyllä yritti pysyä valveilla, mutta ei vain kyennyt. Lopulta se uinahtikin kyyristelevään asentoonsa tulensa ylle, puristaen keihästään kynsissään.
Diepolt odotti vaiti, tuijottaen valtavaa rottaa, joka oli ilmeisesti nukahtanut. Hän oli nähnyt aivan tarpeeksi, ja nyt oli aika tehdä jotakin. Kun rotta oli alkanut nuolla itseään, kuvottavasti ja joka puolelta, oli mies vakuuttunut, että tämä olento ei ollut millään tavalla inhimillinen. Sen kanssa ei varmasti voisi puhua tai edes viestiä. Se oli pelkkä peto, kuten niin monet sanoivat, tappaisi hänet vielä tänne ja söisi. Hän ei aikonut jäädä odottelemaan.
Varovaisesti, pään särkiessä armotta, Diepolt laskeutui nelinkontin nurkassaan. Matalassa loukossa oli turha haaveillakaan edes kyyryssä kulkemisesta, piti kontata. Mies lähti niin hiljaa, kuin vain ikinä kykeni, hivuttautumaan eteenpäin. Huomaamattomuus kuului hänen ammattiinsa, hänen koko elämäänsäkin, ja hän osasi tosiaan olla hiljainen. Käsi ei päästänyt äännähdystäkään osuessaan maahan, ei minkäänlaista sihahdustakaan noustessaan sitä. Yksi raaja kerrallaan, varomatta kiirehtimistä tai liikaa kurottelemista. Rotta voisi herätä koska tahansa, mutta kaikkein varmimmin se heräisi äänistä.
Vaiti, uskaltamatta edes hengittää kunnolla, Diepolt pääsi nuotion lähimaille asti. Hän kiersi sen niin kaukaa, kuin kykeni, rotan petin poikki, koska sen rätit antoivat pienen helpotuksen. Sormet etsivät tietä lattialla, hivuttautuivat vaaksa vaaksalta eteenpäin. Loukko ei ollut juuri minkään kokoinen, mutta kiirehtiä ei kuitenkaan saanut. Mies oli vielä liian heikko voidakseen tehdä mitään, jos rotta kävisi päälle, vaikka omasikin kelvon miekkakäden. Hän tuijotti tiukasti nuokkuvaa rottaa mennessään, joka hetki valmiina ryntäämään kohti ulospääsyä, jos se osoittaisi heräämisen merkkejä.
Diepolt oli jo melkein perillä, vain muutaman askeleen päässä aukosta. Hän saattoi jo melkein pitää itseään vapaana, ja oli jo vähällä alkaa pohtimaan, miten tästä jatkaisi, kun yhtäkkiä raivoisa vinkuna täytti kurjan sopen. Diepolt ei kääntänyt katsettaan rottaan, vaan ampaisi päästään välittämättä eteenpäin, huitoen raivoisasti syöksyessään nelinkontin aukolle. Ulkopuolella hän kykenisi juoksemaan, hänellä oli pitemmät jalat, kuin rotalla. Siellä hän voisi ehkä eksyttääkin sen.
Vaikka Diepolt riuhtoikin hullun lailla eteenpäin epätoivoisesti ähkien, oli rotta paljon nopeampi, kuin mitä olisi voinut luulla. Se oli hujauksessa miehen yllä ja tarrasi kiinni hänen toiseen jalkaansa nuolemisesta huolimatta saastaisin kynsin, vinkuen samalla kuin hullu. Diepolt huudahti ja alkoi potkia päällekarkaajaansa, koettaen raivoisasti saada sen irti nilkasta. Tuollainen saasta ei häntä täällä pitelisi!
Kuvottava rotta vinkui yhä vain kovemmin, kun paljas jalka tömähti sitä ensin jonnekin rintaan ja osui sitten päähänkin. Mutta irti se ei kuitenkaan päästänyt, vaan roikkui pakkomielteisen sitkeäsi kiinni, vinkuen ja vikisten samalla. Yhtäkkiä se alkoikin lyödä takaisin, iskien suoraan miehen nivusiin kerta toisensa perään. Diepolt parkaisi tuskaisesti ja painui kasaan, kykenemättä äkilliseltä, kammottavalta tuskaltaan tekemään mitään. Hän painoi käsiään epätoivoisesti suojaamaan luisevilta nyrkeiltä, mutta turhaan, ne takoivat kuitenkin. Ei vaadittu montaakaan, että pakeneva mies oli muuttunut vaikertavaksi mytyksi likaiselle lattialle.
Diepoltin silmät pyörivät päässä, kun mies makasi poski kiveä vasten vaikertaen heikosti, kykenemättä edes liikuttelemaan sormiaan. Enää hän ei kyennyt vastustelemaan kivun vain lisäämää halua antaa ylen, ja tyhjensi vatsansa viereensä ja päälleen. Teki mieli itkeä - varsinkin sitten, kun rotta tarrasi kiinni ja lähti raahaamaan takaisin nurkkaan. Diepolt aukoi suutaan vastalauseeksi, muttei onnistunut kuin haukkomaan henkeään, kuin kala kuivalla maalla. Ajattelemisesta oli turha haaveillakaan, hän tunsi nyt vain kipua.
Diepolt valitti heikosti, kun rotta sysäsi hänet takaisin nurkkaan. Sitten hänen vammansa tavoittivat hänet, ja hän vaipui tiedottomuuteen. Viimeisenä utuisena näkynä kummitteli se sama, kammottava, mulkosilmäinen rotta. Hänen piinaajansa.
Paskannaaraaja huohotti ja vikisi kiihtyneesti tuijottaessaan ihmistä, jolta oli kai nyt mennyt taju. Tämä oli melkein päässyt livahtamaan, rotta oli kai nukahtanut epähuomiossa. Oli potkinutkin kipeästi, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Enää se ei tekisi samaa virhettä, sen liha ei pötkisi pakoon. Se oli melkein käynyt miehen kimppuun keihäällään, mutta kuitenkin hillinnyt itsensä. Tätä ei saisi tappaa ennen aikojaan.
Vieläkin äskeisestä säikähdyksestään hiljaa vinkuen kiihtynyt Paskannaaraaja tönäisi miehen liikkumatonta ruhoa jalallaan. Nyt tämä ei edes irvistänyt, valot olivat pois kunnolla. Ainakin siihen tyytyväisenä rotta vetäytyi takaisin tulen luokse ja totesi sen olevan hiipumaisillaan. Niinpä se kävi hakemassa nurkasta kuivimmiksi käyneet jätöksensä ja syötti ne ahnaalle tulelle, ennen kuin istui alas. Se raapi taas kylkeään. Potkitut paikat olivat kipeinä.
Paskannaaraajaa alkoi taas unettaa. Sen silmäluomet ujuttautuivat pikkuhiljaa, melkeinpä varkain kohti toisiaan ja se alkoi hiljalleen nuokkua. Unetusta vastaan taistellakseen rial etsi muutaman pienen luun lattialta ja alkoi puuhaamaan niillä pysyäkseen virkeänä. Se järsikin niitä, mutta ei niissä ollut enää yhtikäs mitään makua jäljellä. Niinpä se vain pyöritteli niitä ympäriinsä ja teki kuvioita lattiaan. Se kävi nopeasti pitkästyttäväksi, mutta muutakaan ei ollut.
Diepoltin taju palaili hiljalleen, sysäten hänet takaisin kivun ja saastan maailmaan. Hän ähkäisi tukahtuneesti, muistamatta heti edes, missä oli. Häntä olivat piinanneet tuskaisat, sekoittavat unet ja houreet. Nuotionsa vieressä istuvan rotan näkeminen palautti kuitenkin heti siihen kärsimyksen ja saastan maailmaan, johon hän nyt oli joutunut. Mies veti heti täysin hiljaiseksi ja koetti teeskennellä, että oli yhä tajuton. Parempi antaa elukan luulla, että hänellä ei ollut aavistustakaan maailman menosta. Haaraväliin sattui vieläkin kammottavan paljon. Hän ei tiennyt, kauanko oli ollut tajuttomana, mutta varmasti hyvän hetken kuitenkin.
Oli selvää, että rottaa ei voisi hiipiä pakoon, se oli liian valpas. Diepolt oli jo nyt varma siitä, että ainoa mahdollisuus olisi piestä se pois tieltä. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli, ennen kuin jotakin tapahtuisi, mutta ei kuvottava olento loputtomiin voisi ruuatta olla. Tässä loukossa sitä ei ainakaan näkynyt. Paitsi tietenkin hän itse. Ei olisi ollut suurikaan ihme, vaikka se todella olisi kaavaillut hänen syömistään.
Olipa, miten oli, ei Diepolt aikonut enää kauaa odotella. Jokainen kuluva hetki oli korvaamaton. Hänen olisi pakko löytää se viesti niin nopeasti, kuin vain mahdollista. Mikään kyseenalaisen järjen saanut jyrsijä ei häntä, kuninkaan miestä, estäisi. Täytyisi vain kerätä voimia. Hän oli suurempi, kuin se, hän osasi taistella ilman miekkaakin. Hän voittaisi, jos vain käyttäisi järkeään.
Diepolt odotti leväten, tuijottaen rottaa, sulkien aina silmänsä, kun se katsoi kohti. Vielä se vikisisi, lujaa ja korkealta.