Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 4, 2006 16:00:11 GMT 3
((Teksti on jo aikaa sitten irrallisena kirjoitettu, mutta taitaa sittenkin sen verran hyvin istua hahmoni tarinaan että päätin julkaista sen.))
Uskomaton vapauden tunne ja helpotuksen. Miten on mahdollista, että kaiken tapahtuneen jälkeen voi kukaan selvitä elossa? Ja miten voi olla, että juuri hän siinä hengitti kaikki raajat kiinni yhä vapisevassa kehossaan. Toisaalta vapina saattoi johtua siitäkin, että Daliah juoksi. Koskaan eivät olleet nuo piskuiset jalat kiitäneet tuollaisessa lennolla hiekkatien yllä. Ne eivät enää olleet pelon siivittämiä epätoivoisen selviytymisentarpeen raskaita iskuja soraan, vaan keveää, liihottavaa oli tuo liike. Enää ei kauhu kalvanut pientä sydäntä, sillä nuori nainen tiesi kaiken olevan jo takanapäin. Hän juoksi oikeastaan vain siitä riemusta että pystyi, että hänellä yhä oli toimivat, kauniit, kokonaiset jalat, jotka saattoivat viedä omistajaansa tällaisella vauhdilla eteenpäin. Yhtäkään ajatusta ei mielessä liikkunut, ei aavistustakaan siitä kuinka kauan tuontahtista etenemistä riittäisi, ehkä siihen asti kunnes voimat pettäisivät. Edes ohimolla poltteleva ruhje tai viitan alla, leningin repeytyneen kankaan punaiseksi värjäytyneen kohdan kätköissä kirvelevä haava eivät hidastaneet juoksua. Maailmassa oli vain yksi suunta ja se oli poispäin tuosta kaikesta kauhusta ja hävityksestä. Mikä siinä olikin, että koko maailma näytti olevan repeytymässä osiinsa? Purppurainen lumi tuntui kummittelevan kaikkialla. Verta ja itkua ja lohduttomia huutoja. No mutta onneksi mikään tuollainen ei enää kaikunut kirmaajan korvissa, vain oman sydämen hypnoottinen pauke, joka tuntui sumentavan katseen ja jättävän näkökenttään ymmärrettäväksi ainoastaan ruskean rannun maassa, tien joka veisi eteenpäin ja eteenpäin oli poispäin. Yksi, kaksi, yksi, kaksi tuntui pulssi hakkaavan ja sai veren kohisemaan. Meteli vaaleiden hiuksien suojaaman pään sisällä oli huumaava, mutta senkin läpi alkoi kuulua toista ääntä, yhtä tasaisena iskevää, mutta jatkuvamman oloista ja tuttua tavallaan. Transsinsa varjoista Daliah oli tunnistavinaan, kuin unen harmaan verhon läpi, ratinaa ja vingahtelua ja siinä ohessa teräviä kopsahduksia. Hetkessä piirtyi tie terävänä taas vihreiden silmien edessä, silmien jotka jälleen olivat rävähtäneet suuriksi ja pelästyneiksi. Äsken niin villisti maata takoneet jalat hidastuivat nyt ja tyttö heristi kuuloaan. Kyllä jossain lähellä, hänen takanaan, sieltä kuului selvästi kärryjen ja hevosen tasaisen vinha eteneminen. Kiireisiltä vaikutti tuokin. Nyt alkoi kuulijan sydän hakata aivan toista rytmiä, kuin villiintyneenä se alkoi takoa voimalla, joka näkyi läpi leningin miehustan ja viitan etumuksen. Halvauttava pelko iski samalla hetkellä kun keho huomasi olevansa aivan loppuun ajettu. Jalat alkoivat täristä. Voi kirotut jalat! Kauhuissaan Daliah yritti kääntyä ja sännätä juoksuun niin, että voisi etsiä metsän reunasta jonkin piilon, mutta juuri kääntäessään selkänsä äänen suuntaan hän ymmärsi hetken olleen viimeinen mahdollinen ja senkin jo menneen ohi. Jalat jähmettyivät ja äsken poskilla iloisesti punertanut elämänpalo valahti kalmankalpeudeksi. Niskaan kohosi muutama ilkeä karpalo kylmänä polttelevaa nestettä. Ja siinä se jo oli. Daliah kuuli matalan miehen äänen karjaisevan jotain. Voi pyhyys tässäkö hänen elämänsä oli? Miksi? Miksi hän tyhmä ei ollut oitis juossut metsään piiloon? Eikö muka olisi ollut miellyttävämpi vaikka eksyä ja nääntyä? Kohtalo joka häntä nyt odotti… ”Mitä kirottua?!” Nyt eläin oli jo yksinäisen rinnalla ja pysähtyikin samalla kun sama miesääni kuului taas ja niin että sanoista sai selvän. Daliah tuiskahti ympäri kohtaamaan murhaajansa huulillaan jo armonparkaisu. ”Hulluko nää olet?!” Kyllä, kuskipukilla istui todella julmistunut, varsin kookas tuskin kolmikymppinen mies jonka tummista silmistä leiskui aito närkästys ja… Mitä ihmettä tämä oli? Kummastus, se sieltä erottui, noista silmistä ja tuosta asennosta joka oli hetken taaksepäin nojautunut eikä hyökkäävä alkuunkaan. ”Oletko tyttö sattumalta tyhmä vai vain tietämätön?” Puhujalla ei ollut sotisopaa yllä, ei asetta näkösällä, eikä hänen kuomullinen kulkupelinsä suinkaan taivastellut armeijamaista auktoriteettia tai liioin mahtavuutta. Kyseessä oli varsin tavalliset kärryt, joilla kesällä kuljetettiin vihanneksia markkinoille. Nyt niiden ylle oli muutaman riman varaan pingotettu karkea kangas. ”E-en..?” Huulet täristen sai puhuteltu jonkinlaisen vastauksen puristettua itsestään ulos. Tilanne oli äärettömän hämmentävä. Daliah oli yhä varma hetkensä koittaneen. Tavalla tai toisella kai? Eihän nyt tuo mies voinut olla mitään muuta kuin rintamakarkuri vähintäänkin. Samassa ilmassa värähti jotain. Hetken aikaa oli tummaan katseeseen pelokkaasti vastaava nuori nainen aavistavinaan äänen, jollaista ei ollut toista. Ja mies kuuli selvästi saman. Ja oli tuon kärryillä istuvan ilme joka hänet kavalsi. Ymmärtäessään tilanteen saaman dramaattisen käänteen valkeni nuorelle naiselle totuus henkensä säästymisestä. Hän puhalsi voimakkaasti ilmat keuhkoistaan ja koko tuo likaisen viitan verhoama olemus ikään kuin lysähti kasaan. Ei tämä ollut mikään rintamakarkuri. Olisihan tuo pitänyt jo miehen tummista ja ahavoituneista käsistä nähdä! Tämä oli mies joka pakeni henkensä edestä ja yritti pelastaa perheensä siinä ohessa. Ääni jonka Daliah oli kuullut, tosin vain tukahtunut, pieni vinkaisu, mutta oli se vain ollutkin lyhyt hetki lapsen hiljaista itkua. Ja toivo syttyi samassa noissa yhä suurissa,, kimaltelevissa silmissä ja uusi katse jonka hän kärryjen kuljettajaan loi oli niin anova, niin rukoileva, ettei sanoja tarvittu. ”Äkkiä sitten. Matkaa on vielä helkkarin paljon.” Mataluus ja auktoriteetti olivat miehen äänestä poissa hänen jo kääntäessä katseensa kohti menosuuntaa. Siinä puhui perheen isä, joka pelkäsi siinä missä tiellä lohduttomana seisovakin. Vaan ei seissyt pitkään nuori nainen. Kärryt lähtivät matkaan samassa hetkessä kun mies sai viimeisen sanansa päätökseen, mutta Daliah oli jo hyvän hetken silloin istunut kuskipukin vieressä, tosin kärryjen puolella ja paksun kankaan alla piilossa hän erotti kaksi pientä tutisevaa hahmoa, muutaman epämääräisen säkin ja paljon kankaita. Lähtö oli selvästi käynyt hyvin nopeasti, sillä tavarat olivat mullin mallin ja nyt kun katse alkoi hiukan tottua hämärään erotti se nuo kaksi lasta, toinen tummatukkainen, toinen vaalea, ja niin suloisissa valkoisissa kaavuissa, että mahtoivat olla unipuvuissaan. ”Hei…” Kuiskasi kyytiin juuri saapunut hiljaa, tosin vastausta saamatta. ”Onko teidän kylmä?” Nuori nainen irrotti viittansa ja tarjosi sitä toisistaan turvaa hakeville, tuskin seitsenkesäisille. Taaskaan ei vastausta kuulunut, ainoastaan tiivistä tuijotusta kahdesta, erittäin suureksi levinneestä silmäparista. Ehkä pieni hymy auttaisi, mutta mistä ihmeestä tällaisella hetkellä sitä keksisi syyn hymyyn? Vaalea pää painui hetkeksi alas. Mieti Daliah, nyt olisi saatava mahdollisimman aito lämmin hymy aikaiseksi, ei mitään pakotettua irvistystä, lapset kyllä vaistoavat sellaisen. Samassa suloinen lämpö levisi kaikkialle häneen, se kupli vatsassa ja nauroi hänen sisällään, kupliva viini ja hedelmävesi. Siinä oli aihetta nauruun. Voi häntä tyhmeliiniä, joka ei eläissään osaisi hienoa neitiä leikkiä. Ja kyllä, noille jo hiukan väriä taas saaneille poskille levisi pieni, lämmin hymy, ei liian leveä, jottei se tuntuisi kummalta tähän hetkeen, mutta lohdullista sympatiaa viestivä. Alas painunut katse kohosi taas kohtaamaan nuo kaksi pelokkaina tuijottavaa. ”Minä olen Daliah ja tulen eräästä pikkukylästä vähän kauempaa. Äitini ja isäni ovat siellä. Mitkäs teidän nimet ovat?” Ääni joka kurkusta kumpusi onnistui pysymään matalan miellyttävänä ja ehkä jotain hellyyden tapaistakin siitä oli aavistettavissa. ”Meidän äiti jäi talliin.” Tummatukkainen oli näistä kahdesta selvästi rohkeampi ja äänestä päätellen pika, mitä hämärässä huonosti erottavan katseen oli ollut mahdoton kiharaisesta pehkosta päätellä, mutta nyt kun hän katsoi niin vaaleakutrisen päässä näkyi jokin nauhantapainen koristus ja ehkä tuo oli aavistuksen pienikokoisempikin. ”Se jäi… nukkumaan.” Uskaltautui vaaleahiuksinen kuiskata samalla kun hieraisi nenäänsä. Aivan, siksi tuo mies oli yksin liikkeellä jälkikasvunsa kanssa. Lasten äiti oli siis ”nukahtanut” ja isä oli nähnyt paremmaksi turvata jälkikasvun tulevaisuus pakenemalla. Voi kuinkahan moni muu äiti olikaan käynyt nukkumaan tuon päivän aikana. ”Olemme matkalla Perioniin. Näin parhaaksi, että lasten olisi siellä hiukan parempi olla.” Kuului miehen ääni kuskipukilta ja Daliah kääntyi hänen puoleensa, tämän huomattuaan kuski madalsikin ääntään. ”Vaimo vainaallani on siellä veli, joka on meille palveluksen velkaa ja saa nyt lunastaa sen.” Sanat lausuttiin ei suinkaan murheellisen möreällä äänellä vaan lähinnä mies vaikutti täysin turralta, ilmoitti asian sellaisena kuin se oli, ikään kuin tilanteeseen ei olisi mitään tunteita liittynytkään. ”Minä olen Karri ja lapseni siellä ovat Jan ja Malen.” ”Olen äärettömän kiitollinen avustanne. Ilman teitä olisin varmasti nääntynyt seuraavien päivien aikana.” ”Hmm… Älä kuule vielä kiittele. Meiltä saat kuule vasta kyydin. Ei minulla ole varaa sinua en enempää autella.” Kuulosti siltä kuin lyhyen hetken mies olisi kuin olisikin ollut pahoillaan tästä asiasta, mutta ehkä Daliah vain kuvitteli tuon olkain kohautuksen ja sävyn äänessä väärin. ”Ymmärrän kyllä, mutta siitäkin huolimatta olen jo paljon teille velkaa. Ikävä kyllä en voi mitenkään muuten teitä kiittää.” Lyhyen hetken tunsi Daliah poltteen kaulallaan. Viitansa riisuttuaan paljastui hänen kaulaltaan huivi, joka olisi helposti ollut niin näiden kärryjen, tuon hevosen kuin näiden pakolaisten kotituvankin arvoinen ja tuon hohtavansinisen kankaankätköissä oli koru, kauniimpi kuin vastaheräävä kevät ja sen arvolla olisi Daliah luultavasti ostanut puolet siitä kaupungista johon he nyt matkasivat, mutta oikeastaan noita arvoja ei tyttönen itsekkään aavistanut. Hänelle nuo esineet olivat vain arvokkaita toisella kuin materiaalisella tasolla, eikä siksi niistä luopunut. Eikä hän todella uskonutkaan niitä arvokkaiksi vain kauniiksi muistoiksi, helyiksi. Mutta Perionin nimen kuuleminen vei nuoren naisen hetkeksi omiin mietteisiinsä ja tämä istahti taas aloilleen kärryihin ja yrittäen myötäillä karkeiden kärryjen kuoppaista kulkua hän yritti kovasti saada selkoa siitä mitä nyt meinaisi. Hän oli nyt varaton hukattuaan sen ainoan arvokkaan asian, suloisen jalokiven, joka hällä oli ollut matkassaan ja nälkäinenkin hän oli. Nyt alkoivat myös molemmat iskujenjäljet kiusata nuorta naista. Päässä tuntui sykähtelevää kipua ja kyljen haava tuntui taas alkaneen vuotaa. Pieni vilkaisu alaspäin osoitti huolen aiheelliseksi, leningissä jo punertunut kohta näytti leviävän. Huh miten sitä poltteli! Jomotti! Ei kirottua! Tyttö joutui kaivamaan taas esille pienen kankaanpalan johon hänen äitinsä oli sitonut tytön eväät tämän lähdettyä kotoa, se oli jo koppurainen ja tummunut kaikesta imemästään verestä mutta sai nyt kelvata. ”Oletko sä pipinä?” Luultavasti Jan-niminen lapsi kysyi siskonsa yhä jatkaessaan rävähtämätöntä tuijotustaan. ”No en nyt ehkä niinkään. Vähän vain haava vuotelee.” ”Katso!” Poika nosti pitkää tunikaansa ja osoitti jotain tummaa kohtaa jalassaan. ”Tuohon tuli puunoksa ja kamalasti verta ja äiti huusi ihan hirveästi vaikka ei se kyllä ollu kenenkään muun kun sen puun syy.” Pojan ääni raikasi jo rohkeampana ja hän irrottautui siskostaan, joka kovasti yritti tarrataan veljeensä kiinni, mutta tämä vain ravistautui irti ja asteli katsomaan vuotavaa haavaa. ”On toi kyllä isompi kun tämä. Miksei siinä ole sidettä?” ”En minä ole oikein saanut laitettua.” ”Isä laittaa. Tähänkin laittoi tosi hyvän.” Taas osoitettiin tunikan alla piilossa pientä jalkaa koristavaa arkaa paikkaa. ”No toivotaan jos hän vaikka ehtisi.” Pikku hiljaa pieni tyttökin lähestyi vierasta naista ja he saivat kolmistaan ajan kulumaan kertoilemalla kaikennäköistä. Lapset kietoutuivat aikaisemmin tarjottuun viittaan ja jossain vaiheessa ehdittiin pitää lyhyt tauko, jonka aikana Karriksi itsensä esitellyt laupias mies repi yhden kärryssä myttynä maanneista vaimonsa leningeistä siteeksi tuon ilkeän sotamuiston suojaksi.
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 4, 2006 16:43:25 GMT 3
Tie oli suoraa kuin horisontti, vain muutama risteävä samanlainen kärrypolku osui kohdalle, mutta yhtäkään toista kulkijaa eivät he kohdanneet. Tienoo oli hiljainen. Aikaisemmin niin nuorta mieltä piristäneet linnunlaulutkin tuntuivat kokonaan kadonneen, aivan kuin luonto olisi vaiennut seuraamaan nyt jo kovin verkkaaseen tahtiin taittuvaa matkaa. Hevonen kärryjen edessä näytti selvästi olevan läkähtymäisillään hetkenä jona ujona kajannut aurinko painui mailleen. ”Karri-hyvä…” Daliah oli aikaisemmin saanut käskyn lakata teitittelemästä sankariaan ja pelastajaansa. ”Ehdottaisin, että pitäisimme lyhyen tauon. Jos joku niistä paholaisista, joita koitamme niin vältellä olisikin lähtenyt peräämme, olisi meidän tavoitettu jo aikaa sitten. Luulisi että voisimme turvallisin mielin antaa hetkisen eläimen huoahtaa ja tauko tekisi sinullekin varmaan hyvää.” Nuoren naisen ääni oli kokeileva ja sovitteleva. Hän ei mistään hinnasta halunnut loukata tätä henkilöä, joka niin jalomielisesti oli eksyksissä harhailleelle tarjonnut kyydin, mutta kyllä tuosta konista näki, että jos se ei nyt äkkiä saisi apetta eteensä ja jaloilleen lepoa lakkaisi heidän kaikkien matkan taittaminen aika pian. ”Voi olla että olet oikeassa. Tekis todellakin hyvää itse kunkin vähän levätä.” Huoahti mies ja veti ohjaksista päästäen rauhoittelevan äänen eläimelleen. Oli ihan sama mihin he pysähtyisivät, kun kerran minkään asteisia mutkia tai notkelmia ei edessä tai takana näkynyt. ”Itse asiassa kuule, minä voisin ottaa ohjat jälkeesi. Olen kumminkin levännyt täällä takana koko matkan ajan ja lapset ovat tutineet jo hyvän tovin. Sinä voisit kaivata kunnon lepoa yhtälailla ja kun kerran edessä ei ole kuin suoraa tietä en voi eksyä reitiltäkään.” ”Kylläpäs nyt alko välähtämään. Jos vaan mitenkään olis mahdollista niin annetaan hepan hetki levätä ja tartu sinä sitten ohjaksiin. Sanot toki heti jos alkaa tuntua siltä että kylki ei kestä tai muuta, mutta tässä kyllä simahtaa tohon pukille jos tätä istumista pitäisi jaksaa läpi koko yön.” Karrin äänestä kuulsi helpotus ja kun kerran Daliah oli tottunut tällaisia rauhallisia kylmäverisiä hallitsemaan ei hän nähnyt mitään estettäkään mokomalle järjestelylle. Kun pieni perhe nukkui kärryissä ja muukalainen astui ohjaksiin hevosen syötyä ja levättyä aikansa muisti Daliah miehen viimeiset sanat. ’Läpi koko yön’? Kuinka pitkä matka tuohon kaupunkiin oikein oli. Nuori nainen oli kertarykäyksellä ajautumassa kauemmas kotitienoistaan kuin ehkä sittenkään oli alun perin suunnitellut. Tai tottahan hän oli aikonutkin kunnolla karistaa tutut pölyt jaloistaan, mutta nyt kun se todella oli edessä… Hän oli vain kuullut muutaman kyläläisen joskus aikaa sitten käyneen Perionissa. Se oli suurin taajama näillä main, joka oli mahdollista kaupungin avoimen luonnon vuoksi. Sitä eivät suojanneet minkäänmoiset muurit ja tervetullut oli kuka vain kiertäjä. Se oli vilkas kauppapaikka, missä niin monet kasvot ja tavat kohtasivat ja eivät kuulemma aina täysin mutkatta. Perionin kaltaisia paikkoja Daliah olisi mielellään yrittänyt vältellä. Pienemmissä kylissä asui usein mutkatonta väkeä joiden kanssa tuli toimeen, mutta tuollaisissa oikein kaupungeissa sitä kuulemma helpommin ajautui huonoon kuin hyvään seuraan. Keuhkot täyttyivät voimakkaasti syvästä huokauksesta. Mihinkähän hän nyt olikaan itsensä sotkenut? Ehkä olisi sittenkin ollut viisaampaa lähteä kotikylästä vastaiseen suuntaan? Ei! Se oli suunta jolta hän kerran jo oli kotiin palannut, peloissaan ja paljon menettäneenä. Siinä suunnassa ei enää voinut olla mitään hyvää. Toisaalta mikä pakko oli ylipäänsä ollut lähteä pois kotoa. Mikä sellaisessa tavallisen turvallisessa elämässä muka saattoi olla niin ikävää? Ei kai mikään. Mutta… mutta niin.. Eihän kukaan tiennyt syytä siihen miksi pohjimmiltaan haluaa mitä haluaa? Miksi linnut haluavat toisaalle talveksi vaikka oli niitäkin jotka pärjäsivät ankarimpienkin öiden yli? Miksi aikuiset eivät välittäneet keppihevosista ja hyppynaruista? Miksi miksi ja miksi…
Kuutamo oli ollut hätkähdyttävän kaunis. Se oli ollut kuin hiljainen ystävä läpi koko yön, jonka Karri ja lapset nukkui. Nuori kuski ei malttanut millään herättää kovia kokeneita vaikka todellisuudessa häntä itseäkin alkoi kovin väsyttää. Jäseniä särki ja niin kylki kuin otsakin olivat saamistaan kolhuista aristavia ja jomottavia. Lopulta aamun jo sarastellessa havahtui mies unestaan, suorastaan hätkähti lastensa vierestä herättäen nuo nukkuvat pienet enkelitkin. ”Mitä ihmettä..” Kuului matalaa, vasta heränneen murinaa ja Daliah käänsi päätään niin, että näki sisälle kankaan suojaamaan pieneen telttaan. ”Huomenia vain…” Hän huoahti silmät puoliummessa. Aamu oli jo edennyt pitkälle ja kaikkialla pienen pienet lumiläikät hohtelivat siinä missä maassa jo itsepintaisimmat korret tunkivat väriään esiin. ”Ollaanko me missä?” Mies kohottautui istumaan ja hieroi silmiään yrittäen tottua kirkkaaseen valoon joka tulvahti hänen kasvoilleen pään tunkiessa ulos kuomun alta. ”Minähän en oikeastaan tiedä. Mutta ei tässä olla taukoa pidetty sitten sen jolla unille kävit.” Kuului pukilta voipunut ääni kasvojen jo käännyttyä takaisin kohti tietä. ”No pirkule! Nyt pysäytä se koni ja heti. Tehän tarviitte molemmat kunnon levon ja äkisti.” Käsky kuultiin ja töksähtäen pysähtyivät kärryt. Äkkinäinen liike sai jokaisen kyydissä olevan heilahtamaan ja takaa kuului kumma kopsahdus, jonka perään pieni parkaisu. Tyttö oli ilmeisesti lyönyt itsensä johonkin, mikä vuorostaan huvitti unenpöpperöistä poikaa. ”Anteeksi…” Mutisi väsynyt kuski noustessaan paikalta, jolta ei ollutkaan kohottautunut koko yönä. ”Olkaa hei nyt nätisti ja ettikää ne ruoat sieltä takaa.” Äänet joita Karrin kurkusta näin aamusella pääsi tuntuivat kaikki olevan jonkinlaisia murahduksia tai örähdyksiä, miehen ääni oli selvästi syvästä unesta painuksissa hänen kavutessaan ulos ja alas ahtaasta makuukamaristaan raikkaaseen aamuilmaan venyttelemään. Luonto ympärillä oli kaunis ja koskematon. Hiljaisuus kietoi matkaajat suloisen turvalliseen vaippaansa ja sai tuoreen aamun tuntumaan turvalliselta, kuin edellispäivän pelko ja kauhu olisivat olleet unta vain, sellaista unta josta jokainen heräsi hätkähtäen, kylmässä hiessä, mutta hyvin pian hymyillen ymmärtäessään kaiken olleen vain epätodellista harhaa. Mutta kiivetessään alas kuskipukilta ja kohdatessaan vuoron vaihtoa odottavan miehen katseen ymmärsi Daliah edellistenpäivien olevan ikävän tosia ja jättäneen heistä kuhunkin erilaisia ja eritavoin todellisia haavoja ja näistä hänen omansa taisi olla helpoiten arpeutuvaa ja paranevaa sorttia. Lapset olivat kuin olivatkin löytäneet yhdestä säkeistä muutamia leipiä ja joitain vihanneksia ja kankaaseen käärittynä kuivattua lihaa. ”Isä onko juotavaa? Näistä tulee tosi jano.” Pikku tyttö työnsi päätään kohti tiellä seisovia ja näytti hämmentyneeltä. Kirkas valo selvästi häikäisi häntä ja ilman raikkaus ja kirpeä viileys sai lapsen tärisemään. ”Ei, juotavaa ei ole. En kuule ehtiny ottaa mistään mukaan.” pään puistelu oli vähintäänkin pahoittelevaa ja olkain kohautus sai vastaajan näyttämään pieneltä ja surkealta. ”Mutta näistä tulee tosi jano..” Malen intti hiljaa vastaan, vaikka näytti itsekin ymmärtävän ettei nyt ollut oikea hetki kapinointiin. Uusi olkainkohautus sai vaalean pään katoamaan takaisin kankaan suojiin. ”Eiköhän tuo heppa ole nyt saanut taas tarpeeksi seisahtaa. Matkaa ei enää ole pitkälti eli eiköhän se nyt jaksa.” Samalla kun seurueen vieras kiipesi kärryihin kiipesi alkuperäinen kuski paikoilleen ja johan he taas nytkähtivät matkaan. Lapset ojensivat vieraalle palan leipää ja toisen lihaa ja toimittivat isälleen samanlaisen aterian itse syventyen sitten omiin aamupaloihinsa. Syötyään tunsi Daliah unen nyt voittavan jo pitkään valvetta vastaan käymänsä taistelun. Hiljaa ynähtäen laskeutui hän kärryjen pohjalle vetäen viittansa tiukasti ympärilleen muistuttaen lasten mielestä näin jättiläismäistä toukkaa, mikä kirvoittikin oitis aterian nauttimiseen jälkeen jonkin leikintapaisen pienistä mielistä ja pikkuisten supatus korvissaan nukahti tuo suuri ötökkä ihanaan unettomaan uneen.
Nyt kuunnellessaan karmeaa meteliä ympärillään Daliah koki suorastaan kaipaavansa tuota aamua, jona toivo ja rauha tuntuivat olevan niin konkreettisesti läsnä. Tuona aamuna, lasten hiljaa supatellessa, hevosen raskaasti, mutta tasaisesti astellessa ja hämmästyttävän maukkaan leivän yhä maistuessa suussa tuntuivat yön epäilykset elämänmuutoksesta sittenkin oikeilta. Juuri tuollaisten katkeransuloisten hetkien vuoksi kannatti elää. Haava oli jo aika päivää sitten arpeutunut, kyllä merkki ilkeästä jäljestä yhä halkoi hänen kalvakkaa ihoaan, mutta se oli visusti vaatteiden peitossa ja turvassa, ei sitä sieltä kukaan osaisi etsiä. Tai ei ainakaan kukaan kenen siitä kuuluisikaan tietää. Hiukan hupsu ajatus sai pienen punan käväisemään tytön kasvoja sulostuttamassa ja salaperäinen hymy huulillaan hän täytti suuresta tynnyristä vielä kolmannenkin kolpakon. Muutama päivä oli mennyt kun Daliah oli opetellut kantamaan useampaa suurta olutsammiota käsissään, mutta nyt muutaman viikon jälkeen se kävi kuin tanssi. Karri oli kuin olikin vienyt heidät Perioniin ja siellä muutaman kerran hiukan eksyttyään väärälle tielle vieraassa kaupungissa, löytänyt kuin löytänytkin etsimänsä, Iloisen kukon majatalon, jonka isäntä, Karrin kuolleen vaimon veli otti tiedon pienen perheen tragediasta suurella surulla vastaan. Ihmetellyt hän oli vierasta naista lankonsa mukana, mutta ilmeisesti uskonut selityksen ja viimeistään siinä vaiheessa kun oli nähnyt tytön ruhjeet ja todella valossa erottanut kuoleman kalpeat ja riutuneet kasvot. Kolme yötä oli Karrin pieni perhe nukkunut majatalossa, saman ajan minkä Daliah oli keräillyt voimiaan yhdessä vuoteista. Tämän jälkeen oli mies lapsineen siirtynyt kaupunginlaidalla sijaitsevaan pieneen mökkiin, lasten äidin synnyinkotiin jota isovanhemmat vielä pitivät yllä. Sairastuneelle tytölle ei heidän pienessä kodissaan ollut sijaa ja tämä joutui jäämään majataloon sen isännän armoon turvautuen. ”Olut! Tyttö! Olut” Joku karjui tarjoilijattaren korvassa. Mies oli juuri sen näköinen kuin jokainen tässä kellarimaisessa, ikkunattomassa juottolassa oli. Pöhöttynyt, paremmat päivänsä nähnyt, punainen naamaltaan ja ehkä aavistuksen sottainen. Hirmuinen haju tuonkin äijän kidasta levisi, se etsi tiensä ympäröiviin sieraimiin tympeänä, oluen ja pureskellun tupakan yököttävänä yhdistelmänä. Heti sillä hetkellä kun hän olisi hoitonsa korvannut lähtisi Daliah tästä paikasta. Lähtisi koko kammottavasta kaupungista, joka oli osoittautunut juuri sellaiseksi kuin hän oli osannutkin odottaa. Monikerroksisia suuria taloja, joissa asui useita perheitä pienissä asunnoissa. Joka kulmalla jonkinlainen kapakki ja parikin suurta aukiota kokoontumiseen ja kaupantekoon. Toinen tarjoilijoista tai kaljankantajista niin kuin heitä kutsuttiin hymyili vain toverinsa manauksille. ”Et sinä Daliah-kulta mihinkään täältä pääse. Noin minäkin sanoin monen monta kertaa kun tänne ajauduin. Itse tarvitsin silloin rahaa veljeni maksamiseen vankilasta. No veli on tiessään ja minulla loputkin hänen velkansa maksettavana. Ne jotka saapuvat Perioniin, kuolevat Perionissa.” Adrianna nauroi milloin vaaleatukkainen ystävättärensä manaili tiskin takana mitä kaikkea tekisikään kun olisi taas vapaa menemään ja tulemaan. Mutta totuus oli, että paljon Daliah oli velkaa, viikko vuoteenomana ja toinen toipilaana oli käynyt kalliiksi tytölle, joka oli luvannut tehdä töitä korvatakseen hoitonsa. Karri oli muutaman kerran käynyt häntä tervehtämässä ja ne hetket olivatkin olleet oikeita valopilkkuja muuten huuruisina viikkoina. ”Jos ei muuta niin karkaamme täältä yhdessä Adrianna! Jonain yönä kun kaikki täällä ovat simahtaneet pöytiinsä me nappaamme niiltä rahat, heitämme viitat niskaan ja sitten mentiin.” Nauroi Daliah takaisin. Eihän hän koskaan mitään sellaista todella tekisi, mutta ainahan sitä saattoi maalailla pahoja kuvia seinille. Todellisuudessa ei nuori kulkijan alku ollut saanut penniäkään velkaansa takaisin maksettua, sillä hän joutui yhä asustamaan majatalossa, hyvin pienessä ja vaatimattomuudessaan jopa karussa huoneessa, mutta siihen upposi jo puolet hänen pienestä palkkiostaan, ruokaankin meni osa ja hän oli joutunut velaksi ostamaan kankaan vaatturilta jotta sai ommeltua itselleen tumman, hiukan yläosaltaan korsettimaisen päällysleningin verestä piloille menneen valkoisen leninkinsä päälle. Vasta kun kangas olisi maksettu, voisi hän alkaa maksaa velkaansa. ”Lupaan, että kesään mennessä olen täältä poissa.” Iski Daliah silmäänsä toverilleen kävellessään tämän ohi uuden kolpakkokatraan kanssa. ”Sinulla tulee kiire!” Huusi Adrianna hänen peräänsä. ”Nyt on jo toukokuu!”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 4, 2006 19:11:37 GMT 3
((Nonnih! Siinä se mihin Dali päätyy. Jostain syystä kirjoitin tämän jo tuon Kotiinpaluu pelin jälkeen, ennenkuin tiesin mitä siinä välissä tulee tapahtumaan. No katsotaan onnistunko pelaamaan hahmoni tähän pussiin... ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 4, 2006 23:57:13 GMT 3
Miten kukaan joka on joskus työskennellyt kirjastoissa ja vanhoissa temppeleissä ja nauttinut niiden hiljaisuudesta ja salaperäisyydestä muka voisi koskaan todella oppia pitämään massana vellovasta ihmismäärästä? Tottahan toki ihmisten ympäröimänä oleminen oli hienoa. Yksinolo osasi olla ahdistavaa ja sain mielen mustumaan ja liikkumaan pettävillä vesillä, mutta riippui hiukan seurastakin mitä se milloinkin sai herkässä olennossa aikaan. Mutta onneksi oli aamuja. Varsinkin tällaisia ihania alkukesän varovaisia aamuja, kun aurinko vasta kokeili voimiaan, mutta siitäkin huolimatta sai luonnon suorastaan huutavaan ylistykseen ja lauluun. Ja ihania olivat juuri tällaiset hiljaiset aamut niin kuin jokaisen viikon viimeisen päivän aamut olivat. Ihmiset olivat riemuinneet mahdollisesti viikon ainokaista aamua jolloin ei tarvinnut nousta tointa hoitamaan tai muiden asioilla juoksemaan ja nyt he kaikki nukkuivat raskasta untaan, yrittäen rentouttaa rankan riemuitsemisen rankaisemia jäseniään. Daliah tunsi näinä aamuina olevansa kaupungin ainoa asukas. Kaikkialla oli niin hiljaista ja vain siellä täällä köpötteli jokin vanha muori jo viemään torille aikaansaannoksiaan näytille ja myyntiin. Näinä päivinä yksi kokoontumisaukioista oli pyhitetty kaupunkilaisten omaan käyttöön, eikä silloin myynnissä ollut muilta paikkakunnilta tuotuja tuotteita. Tällä säädöksellä pyrittiin turvaamaan kaupungin omien käsityöläisten leipä. Perion oli kaikin puolin muutenkin ristiriitainen kaupunki. Se oli usean tien risteämä, jossa käytiin vilkkaasti kauppaa ja jokaisessa korttelissa pyöritti joku yritteliäs majataloa tai muunlaista viihtymispalvelua. Täällä Daliah oli ensi kerran nähnyt suihkulähteen, se suhisi suuren, keltaisella savella rapatun rakennuksen edessä, toisella suurista aukioista, sillä jolla kaikki yleiset tiedotukset tuotiin julki ja jossa kaupungin rikkaat ja kauniit pitivät niin majaansa kuin kokouksiaankin. Rakennus oli koko kaupungin sydän, jonka ympärillä monikerroksiset kiviset talot kohosivat tarkan neliskanttisissa kortteleissaan. Keltaisen talon lähiympäristössä olivat kaikkein korkeimmat talot, mitä korkeampi sitä arvokkaampi. Noita hyvin korkeita ei tosin ollut kuin muutaman korttelin verran. Kaikkein eniten oli muutamakerroksisia majataloina toimivia, joista monet paikalliset vuokrasivat kotejaan. Aivan kaupungin laidalla oli sitten pieniä torppia ja mökkejä. Yhdessä näistä oli Daliah ehtinyt käymään muutamaankin otteeseen ja sinne oli nytkin taas matkalla. Hänellä oli aamut aina vapaat ja heräsikin mielellään mahdollisimman aikaisin, vaikka yöt menivätkin töissä usein myöhälle. Aamuisin sai kaikessa rauhassa toimittaa asioitaan ja nauttia niin kaupungin rauhasta kuin sen heräävästä raukeudestakin. Sitten pienet päiväunet aina ennen iltapäivän loppupuolella siirtymistä majatalon juottolan puolelle töihin. Nyt hän oli jo yli kuukauden päivät tehnyt tuota työtä, eikä loppua vielä hetkeen näkynyt. Toisaalta kaikkeen kyllä tottui. Työ oli raskasta ja epämiellyttävää, humaltuneiden miesten puheet ja ehdotukset saivat nuoren mielen aika ajoin aivan pyörälle ja harva se yö hän todella voi pahoin nukkumaan käydessään, mutta ainakaan talviset painajaiset eivät enää olleet palanneet. Enää hän ei valvonut öisin ja tuijotellut taivaalle. Ehei. Tätä nykyä tyttö kaaduttuaan vuoteeseen makasi unia näkemättä aamun ensi hetkiin asti. Hänen ikkunansa oli onneksi suuntaan jolta auringonkehrän ensisäteet oitis löysivät sisään pieneen huoneeseen, jonka ikkuna sattumalta ei olut osunut viereisen talon varjon alle. Yhtenäkään iltana ei Daliah ollut vetänyt verhoja kiinni piskuisessa huoneessaan. Hänen iltatoimensa käsittivät ainoastaan mukanaan tuoman veden kumoamisen karkeatekoiseen savivatiin, riisuutumisen ja peseytymisen hämärässä, oitis tuon jälkeen hän pujahti useiden peitteidensä alle, ne hänen oli onnistunut haalimaan muutamista jossain vaiheessa siivoamistaan huoneista ja huomannut kankaat ylimääräisiksi mytyiksi milloin minkäkin arkun pohjalla tai vuoteen alla. Nuoren neidon huoneessa ei ollut ensimmäistäkään kynttilää, ei liioin jalkaa sellaiselle. Kun kerran kesä oli tulossa, halusi hän elää sen valosta ja öisin nauttia pimeydestäkin, joka tekikin hyvää ja oli lepoa kapakin savuissa ja tulien valoissa rasittuneille silmille. Nuoren neitokaisen elämä oli nyt täynnä hetkiä, joista hän imi kaiken voimansa, sillä olisi luultavasti muuten tullut hulluksi. Usein hän aamuisin asteli vartijan vartioimaan suureen kaupunginarkistoon, jossa luki muutaman tunnin kaikennäköistä mitään käteensä sattui. Tällaiset koko kansalle avoimet lukupaikat oli harvinaisuus, sen Daliah tiesi, mutta toisaalta kyseinen kaupunki koostuikin luultavasti enemmälti ulkopaikkakuntalaisista joiden oli päästävä lukemaan karttoja tai ottamaan selvää paikoista joihin olivat menossa. Yhtälailla arkistossa oli osasto hiukan viihteellisemmille kirjoille ja pergamenteille, joille oli raapusteltu koskettavia tarinoita seikkailuista, suruista ja iloista, selviytymistarinoita maailmalta ja joitain hiukan lemmekkäämpiäkin kertomuksia. Yksikin kirja, joka oli unohtunut hyllynsä päälle pölyttymään sai tarinoillaan nuoren naisen hymyilemään itsekseen hiukan nolostuneena, kuin hän olisi urkkinut muiden kaikkein pyhimpiin, toisaalta ei hän voinut välttää pikku tirskahduksiakaan lukiessaan taitavan kirjoittajan kuvauksia korean komean sankarinsa seikkailuista. Yhtä kaikki tuona kyseisenä aamuna oli Daliah kori käsivarrellaan ja vasta pesemänsä leninki yllään matkalla kylän päinvastaiselle reunalle ja ylitti suihkulähteen koristamaa aukiota kevein askelin. Hetkeksi toki piti pysähtyä kuuntelemaan veden suloista solinaa ja katselemaan sen ihmeellistä kimmellystä aamuauringossa. Mutta jo piti matkaa jatkaa. Daliah tiesi häntä odotettavan. Vierailusta oli etukäteen sovittu torilla edellispäivänä nuoren naisen kohdattua vanhan tuttavansa, tuon jalon miehen joka niin ystävällisesti oli ottanut väsyneen karkumatkalaisen kärryihinsä ja tuonut tänne, näin luultavasti pelastaen nuoren hengen. Karri oli taas pyytänyt pelastamaansa käymään, sillä lapset olivat kovasti tykästyneet ystävälliseen naisenalkuun joka jaksoi telmiä heidän kanssaan ja keksiä kaikennäköisiä satuja joita muistellen jaksoi jälkikasvu leikkiä pitkään. Koriin oli pihistetty muutama omena ja pala maukasta, olueen leivottua leipää. Ikimaailmassa ei mokomaa varkautta olisi uskallettu tehdä ellei pikkuvaras olisi oitis töihin ryhdyttyään joutunut huonon seuraan, niin kuin hän kutsui toveriaan töissä, joka pian koulutti tulokkaan vikkelät kädet pahuuksiin. ”Meille maksetaan tästä karmeudesta niin vähän, että se antaa jo syytäkin pihistää!” Nauroi Adrianna aina pistäessään luvatta ottamaansa hedelmää helmoihinsa piiloon. ”Ja se on sitä paitsi aamupalaksi, jota ilman en jaksa töihin tulla!” Selityksen makua kai tuossa oli, mutta vaaleatukkainen uusi työntekijä päätyi ajattelun olevan varsin loogista, varsinkin tuon Karrin edesmenneen vaimon veljen osoittauduttua varsin sietämättömäksi isännäksi, orjapiiskuriksi suorastaan. Vastaanotto oli taas sitä luokkaa mitä muutamalla edelliselläkin vierailulla. Lapset olivat ensin ujoja ja piilottelivat mummonsa helmojen takana, mutta aikansa yritettyään sai vieras houkuteltua tutut penskat hedelmien kimppuun ja talon isäntäparille, lasten isovanhemmille ojennettiin edellispäiväinen, mutta siitäkin huolimatta varsin maukas leipä. Jonkinaikaa Daliah vietti taas lasten kanssa ulkona. Pieni torppa oli todella niin kaupungin reunassa, että sillä oli tilaa pieneen kasvimaahan ja puutarhatilkkuun, jonka nurmella kolme kiljahtelijaa pyörivät, ajoivat toisiaan takaa ja nauroivat. Näiden kahden hetkessäeläjän kanssa oli vaikea tuntea oloaan keveäksi kuin ajatus ja huolet ja murheet unohtuivat kuin maailmassa ei mitään pahaa olisikaan. Mummon laitettua pientä purtavaa lapsille lähtivät Daliah ja Karri pienelle kävelylle kaupungin ulkopuolelle. He kävelivät pitkin tietä joka kiersi kaupunkia sen tällä puolen ja erotti talot jo kesään heränneestä metsästä. He kaksi puhuivat kaikennäköisestä. Aiheet olivat enemmälti vakavia ja jossain vaiheessa he pysähtyivät johonkin kohtaa tien viertä ja astuivat lähimpien puiden katveeseen johon nuo juuttuivat katselemaan maasta tervehtiviä kukkia ja heidän päitään silitteleviä puidenoksia. Karri puhui vaimostaan ja ikävästään tämän luo ja rakastamansa kodin tuhosta ja Daliah kertoi kotikylästään ja sen turmiosta, hän kertoi myös ajastaan linnassa ja senkin ajan väkivaltaisesta lopusta ja rakkaasta ystävästään Naranjasta joka oli luultavasti kuollut tuon verilöylyn aikana. Molemmat nuo olivat menettäneet paljon ja mikään ei ymmärtänyt murheellista sydäntä niin kuin toinen. ”Uskomatonta että olen tuskin pariakymmentä kesää nähnyt ja ehtinyt jo nähdä kolme verilöylyä.” Naurahduksessa joka sanoja seurasi ei pahemmin ollut iloa erotettavissa. ”Ihmeesti sinä niistä kaikista olet selvinnyt.” Karri taputti vierelleen istahtaneen tytön kättä. ”Miten ihmeessä olet siinä onnistunut?” ”Onneni on mahtanut olla melkomoista. Täytyy myöntää, että välissä mielessä on käväissyt ajatus siitä, että näinköhän elämälleni on määrätty joku suurempi suunta kun näin vahingoittumattomana olen pysynyt.” Vaalea hiuspaljous pyöri vinhasti kun päätä puisteltiin epäuskoisesti. Näin aamuisin ei hän välittänyt sitoa hiuksiaan miellekkään kampaukselle, se oli iltaisin sitten töihin, kun Daliah kampasi jo varsin pitkäksi karanneet kutrinsa tiukalle nutturan ja palmikon yhdistelmälle päälaelle. Kerran hän oli sen virheen tehnyt että oli hiukset auki mennyt töihin. Ne olivat haisseet monta päivää ja yksi kynttilä oli kärventänyt muutaman suortuvan, joka oli aiheuttanut ympäröivissä ukoissa iin suurta riemua, että tyttö oli joutunut kiiruhtamaan köökin puolelle nieleskelemään harmin kyyneleitä. ”Tai ehkä sinulla vain on jokin suuri suojelija tuolla jossain.” Mies osoitti taivaalle ja yritti loihtia leikkisän hymyn huulilleen ja sai kuin saikin kirvoitettua kuulijaltaan naurun. ”Voi kuule…” Daliah taputti nyt vuorostaan toisen kättä. ”Voi olla että olet enemmän oikeassa kuin uskotkaan, mutta minä en usko taivaallisiin suojelijoihin. Niitä esiintyy vain öisin ja hyvin kummissa unissa. Mutta nyt…” Hän kompuroi jaloilleen vielä puhuessaan ja siisti hiukan leninkiään. ”Nyt joudumme eroamaan taas. Sano appivanhemmillesi rakkaat terveiset ja lapsille, että tulen taas. Minulla on tästä niin lyhyt matka takaisin majapaikkaani etten nyt taida takaisin tulla.” Daliah astui metsän kätköistä jo korkealle nousseen auringon valoon. ”Penskat tulevat kyllä pettymään… Niin ja se sun korisi on kuule vielä siellä.” ”Otan sen seuraavalla kerralla matkaan, voit sanoa sen takeeksi paluustani penskoille niin eivät niin hirmustu. Suurempi mekkala siitä on tähän asti noussut kun olen sieltä torpalta tehnyt lähtöä.” Kaksikko astui takaisin tielle ja lyhyen hetken he katsoivat toisiaan silmiin. Kohdannut katse oli molemminpuolin lämmin ja kiitollinen. Teki hyvää välillä päästä puhumaan jonkun kanssa. ”Nähdään taas…” Heilautti parivaljakon mies puoleinen kättään toisen jo kääntäessä selkänsä. Daliah nosti kätensä ilmaan ja vastasi hymyillen tielle. ”Torilla taas!”
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 5, 2006 1:08:19 GMT 3
((Jälkimmäinen pätkä siis lyhyt jatko jonka intouduin vielä kirjoittelemaan.))
|
|
|
Post by R.C. on Dec 5, 2006 14:57:48 GMT 3
(( Oijoi, olipa mukavaa huomata sinun julkaisseen kirjoituksiasi ja päästä lukemaan niitä. Unohtui tässä samalla äskeinen kurja tilpin tenttikin ja päivä parani kertaheitolla. =) Sinulla on totta tosiaan taito tarttua hetkeen ja luoda eläväinen ja viihdyttävä lukukokemus vähän tavanomaisemmistakin tapahtumista. Ihanaa myös että inspistä tuntuu riittävän, sillä luen aina mielelläni tekstejäsi! *taputtaa encorea* ^^ ))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 8, 2006 2:02:06 GMT 3
((Kiitos. Kiva että joku jaksoi lukea. Ja ihanaa saada tuollaista kivan kannustavaa palautetta. Laittelen näitä nyt tänne oikeastaan vain valoitellakseni hahmoni elämäntapahtumia. Eivät ne mitenkään tärkeitä ole, mutta tiedänpähän itse mihin suuntaan tyttö on kehittymässä.
Laittelen tähän pötköön näitä kirjoituksia laidasta laitaan. En viitsi luoda jokaiselle uutta threadia.))
|
|
Glaciar
Member
Harhaileva
Posts: 694
|
Post by Glaciar on Dec 8, 2006 2:02:42 GMT 3
Elettiin kesäkuun ensimmäistä viikkoa kun Daliah sai kokea ensimmäisen vapaan iltansa tuosta uudestaan raskaasta työstään. Monta, niin monta viikkoa hän oli jok’ikisen illan ja mukavan pätkän yötäkin kantanut valtavia, kuohuvia ja pistävän hajuisia tuoppeja paksujen savuverhojen katveessa. Ja kun aikaa oli kulunut sai Daliah ymmärtää Iloisen kukon yhdeksi kaupungin suosituimmista kapakeista, mikä teki paikan isännästä varsin varakkaan henkilön, jolla oli aavistus vaikutusvaltaakin. Mutta epämiellyttävä tuo mies oli kaikin puolin. Iloisen kukon isäntä oli kyllä lopulta miellyttävän näköinen neljänkymmenen paremmalle puolelle yltänyt mies, pitkä ja harteikas ja paljon kiharaa tummaa tukkaa. Suuret kädet tuntuivat jatkuvasti hypistelevän milloin mitäkin kolikkonassakkaa. Oli isännällä aavistus mahaakin ja selviä merkkejä hiusrajan karkaamisesta, mutta suosittua ruokaa hän oli kaupungin nälkäisille seuralaisille ja monena iltana olikin isäntä poistunut majatalostaan, vain tullakseen myöhemmin illalla yöpymään johonkin omistamistaan huoneista milloin minkäkin eksoottisesti ehostetun naishenkilön kanssa. Daliah oli kyllä ymmärtänyt, että mies oli naimisissa, mutta että perhe asui kaupungin ulkopuolella. Harvoin tuo taisi jälkikasvuaankaan nähdä, oli varmaan heille yhtä vieras kuin mitä työntekijöilleenkin. Edes Adrianna ei varmasti osannut sanoa edes isännän sukunimeä. ”Joku kukantapainen tai sitten joku lintu siinä taisi olla ja etunimi oli jotain rehvua, röhmyä, kähmyä…” Tummatukkainen ja tulisilmäinen naisenalku oli vain kohauttanut olkiaan kun tuore työtoveri oli asiaa ihmetellyt. Daliah ei voinut estää heleää naurua, tämä aito kaupunkilaistyttö osasi tuolla julmalla huumorillaan höystää elämän niin suloisenkatkeraksi, että kuulosti kuin toveri olisi halunnut kuolla, muttei vain viitsinyt tehdä niin suurta työtä. ”No mutta mene sinä nauttimaan vapaasta illastasi.” ”Mutta miten sinä muka itseksesi pärjäät täällä?” ”En minä varmaan yksin olekaan. Luulisin, että tuon isännän esikoistyttö tulee tänne häärimään ja kaatelemaan tuoppeja. Sillätavoin äijä yrittää ilmeisesti koulia jälkikasvuaan jatkamaan yritystä sitten joskus. Poikia kun ei kuulema ole niin että tieto on saatettava tytöille, jotka sitten koulii sulhonsa hommiin.” Adrianna pyöritteli päätään. Kyseinen esikoinen oli ilmeisesti ennenkin ollut iltoja töissä, eikä kaikesta päätellen ollut ammattitaitoisemmasta päästä. Vaaleahiuksinen hymyilijä kohotti hiukan kulmiaan. Häntä ihmetytti miten joku muka voisi olla onneton näin yksikertaisessa hommassa, kun koko työ oli pelkkää astioiden kantamista ja muutaman lantin laskemista. ”Voi tietäisitkin! Tämähän vaatii sorminäppäryyttä ja päätä joka kykenee kahteen asiaan yhtä aikaa. Se tyttö kykenee kyllä ottamaan tuopit kouriinsa, mutta ei pysty pitelemään niitä käsissään kun kävelee. Ja seuraavan päivänä minä saan selittää mihin kaikki olut on mennyt kun kassa ei ole karttunut.” Adrianna huokaisi syvään, mutta perässä seurannut ilkikurinen virnistys tai siis sellaisen häivähdys, kertoi omaa kieltään siitä, ettei työtoveri sittenkään ollut täysin epämieluinen. Tuolla nuorella naisella oli paha tapa nauttia muiden mokailusta. Miten hän olikaan nauranut humaltuneelle miesporukalle joka ei oluenhuuruiltaan kyennyt toisen kanssa kunnon tappeluun, iskut kun mätkähtelivät joko omiin tai kavereiden naamoihin. ”Sinä olet kuule paholainen naiseksesi!” Daliah nauroi kannoilla kääntyessään. Hän oli saanut Adriannalta lainaan tämän vihreän leningin ja nautti kerrankin saadessaan pukeutua muuhun kuin ruskean ja valkoisen vuorottelevaan työasuunsa. ”Kipitä äkkiä ettet vain sittenkin joudu töihin!” Hihkaisi muka-katkera ääni tiskin takaa vapaahetkestään nauttivan jo kadotessa raikkaaseen ilmaan. Kun uutinen vapaaillasta oli tullut tietoon ei ollut mennyt pitkään kun sitä oli seurannut valtaisa ongelma: Mitä ihmettä sitä tekisi? Niin monena aamuna sitä oli haaveiltu illasta jonka voisi viettää taivas kattona ja raitis ilma seininä. Oli aivan selvää, että vaikka taivaalta sataisi eläimiä, ei Daliah menisi mihinkään sisätiloihin. Ja lopulta hän päätyi hiljaiseen nautiskeluun. Tarkoitus olisi kohdata Karri tutuksi tulleessa kohdassa kaupunkia kiertävää tietä ja vain istua ja nautiskella pimenevästä illasta. Lopuksi Daliah aikoi vielä istua ikkunansa ääressä yöllä, niin että pieni räppänä olisi auki ja hän saattaisi hengittää suloista yöilmaa ja kylpeä siinä paljun sijaan. Aurinko oli jo värjännyt taivaan oranssinkirjavaksi nuoren naisen erottaessa sovitun tapaamispaikan ja kyllä siellä joku jo seisoikin. Muutama askel ja tuon saattoikin tunnistaa tutuksi. ”Oletpas aikaisessa!” Hihkaisi saapuja jo matkan päästä, ääni vilpitöntä riemua helkkyen. ”Tai soot myöhässä!” Naurahti mies takaisin. ”Mikäs tuon on? Näyttää tutulta.” Nyt kun odottelija oli jo likellä saattoi hänen kädessään erottaa tutun korin. ”No tänhä sinä jätit sillon jälkeen. Nyt siinä on pikkasen evästä.” Karri kohotti kangasta ja totta siellä oli pieni leili, pala juustoa, leipää ja mansikoita. ”Anopilla on jossain päin täällä tiedossa melkonen marja-apaja, oli tänään het’ aamusta käynyt poimimassa.” Mies viittasi marjoihin ja sitten metsänreunaan. ”Voi hän on kyllä rautainen vanha nainen. Sellaiset tätä maailmaa pyörittää, vanhat naiset jotka eivät anna ajan lannistaa!” Nauroi Daliah ja astui tieltä, kohti sitä paikkaa josta tiesi pienen polun lähtevän halkomaan läpi metsän. ”Menemmekö tuohon vakiokohtaan?” ”Mennään vaan, ei viitsi mennä syvempään ettei pimeä yllätä. Olisi kirotun kiusallista eksyä.” Karri virnisti ja hyppäsi hänkin tieltä. Heille oli tullut tavaksi istua Kahden suuren puun välissä, kohdassa missä niin juuret selvästi imivät maan hiukan ravinnottomaksi, eikä pahempaa heinikkoa päässyt kasvamaan. Molemmat nojasivat omiin runkoihinsa ja tuijottelivat taivaalle. Tämä uusi tuttava oli sellaisen luotettavan, perusmukavan oloinen mies. Hänen koko olemuksensa viesti rehtiä luonnetta ja suoraselkäisyyttä. Maalaisjärkeä tuolle oli suotu ja ehkä aavistus herkkyyttäkin, kun kerran jaksoi puolitutun neitokaisen kanssa istua ja ihmetellä maailmaa. ”Mitenkäs on mennyt?” ”Samaa. Olen saanut jo pienoisen osan velkaani maksettua, näillä näkymin saatan syksyyn mennessä olla velkavapaa.” Vastaus kävi lähinnä rykäyksestä erilaisia hymähdyksiä. ”No älä ole murheellinen, nyt asiat on aivan toisella laidalla kun mitä ne olivat edellisen kerran kun kävimme täällä vaimovainaan kanssa sukuloimassa.” Katseet eivät kohdanneet, noilla kahdella ei ollut mitenkään tapana tuijotella toisiaan silmiin. Sen sijaan he katselivat puiden latvoja ja avointa taivasta jutellessaan. Kummasti keskustelun vaikutelma ei silti jäänyt epäluotettavan oloiseksi, eivät he pakoilleet toistensa katseita, mutta kokivat kai helpommaksi keskustella vielä puolivieraalle näin, samalla tutkien ympäröivää maailmaa. ”Toisella laidalla? Mitä tarkoitat? Millaisella laidalla?” Kapea käsi etsi läheltään ruohotupon, kiersi sormet sen ympärille ja kiskaisi irti maasta. Epähuomiossa kädet alkoivat repiä korsia pieneksi silpuksi vihreän leningin helmalle. ”No sanotaanko näin että lanko sai varmasti kerran kuukauteen uusia jonkin ikkunan majatalostaan, joka sekin kävi sillon puolibordellista.” ”Mitä ihmettä?!” Nyt vihreät silmät kääntyivät puhujan puoleen ja avoimen yllättyneinä. Eihän tyttö pitänyt paikkaa minään paratiisina, mutta tuhoon kuvaukseen verrattuna se oli silti varsin inhimillinen työpaikka. ”Niin ja Kukkoa pidettiin sen mittapuun mukaan varsin siistinä paikkana, mitä on kyllä nytkin. Kyllähän täällä noita naisia vieläkin on, mutta ei enää joka korttelissa jalkojaan heiluttelemassa.” Oli totta, että Perionissa oli yksi katu, jonka ikkunoiden lasit olivat kaikki sumeaa lasia ja ruudut mikä minkäkin värisiä. Siellä leijui alituiseen kumman imelä tuoksu ja miehillä, jotka siltä kadulta pois kävelivät tuoksuivat itsekin kummalle ja olivat usein ilmeiltään kuin suuremmankin autuuden kokeneita. Siellä naisille maksettiin muustakin kuin oluen tarjoilusta. Daliah oli parikin kertaa kiittänyt onneaan ettei ollut osunut sen kadun kapakeihin sairastamaan ja velkaantumaan. ”Ja siihen aikaan kaduilla tapeltiin aivan eri mittapuussa kun nykyään. Kyllähän tuolla äijät yhä nujakoi joka yö, mutta nyrkein, kun ennen se tapahtu parhaimmillaan nuijin ja kirvein. Tiedän täällä olleen muutamakin jotka ammatikseen siivosi katuja ennen torimyyntien ja muun kaupustelun alkua aamuisin. Vouti maksoi niille silpoutuneiden raajojen hävittämisestä ja.. oi anteeksi! Taidan mennä hiukka liikaa yksityiskohtiin.” Karri napsautti suunsa kiinni ja kohautti olkiaan pahoittelevasti. Daliah ei voinut estää pientä hymyn karetta vierailemasta huulillaan. Hän muisti kyllä yön kun oli vielä pelännyt verta ja tuollaiset irvikuvat olisivat saaneet hänet voimaan pahoin. ”Karri-hyvä, kuten olen jo sanonut, tuollaiset eivät minua enää niin huimaa. Mutten voi liikaa korostaa tuota enää sanaa.” Hän nyökkäsi miehelle yrittäen saada mokoman pahoittelevan ilmeen katoamaan toisen kasvoilta. ”Aivan niin…” Mies yskähti. ”Olet niin eri maata rouvan kanssa, etten taho millään tottua mokomaan.” ”Mikä sitten on saanut kaupungin noin somistamaan kasvojaan? Luulisi, että suunta olisi ollut aivan päinvastainen, kun kyseessä on noinkin vinhaa vauhtia paisuva keskus.” Neitokainen käänsi taas huomionsa takaisin silppuamiinsa korsiin. Hän kurtisti kulmiaan ja mutristi huuliaan. Kuva jonka mies oli Perionista antanut oli juuri sellainen, joka hänellä siitä oli alun perin ollutkin. ”Mikä muuttanut? Höhöö! Etkö muka tiedä?” Toinen naurahti selvästi huvittuneena, ikään kuin ruohonrepijä olisi laskenut ilmoille hyvänkin herjan ja nosti leilin kaksikon väliin nostetusta korista ja avasi sen korkin. ”Mitäs siinä hörötät? En minä todellakaan tiedä mikä tämän muutoksen takana on.” Vastaisku päästettiin ilmoille hiukan ehkä pisteliäälläkin äänellä, vaikka ilme kapeilla kasvoilla pysyi avoimen ihmettelevänä. Leilistä levisi ympäristöön makean suloinen tuoksu, oliko siinä aavistus vaniljaa? Sen hetken kun Karri maistoi nestettä ja Daliah joutui odottamaan vastausta kysymykseensä hän mietti tuota tutun makeaa tuoksua. Hunajaa? Ei. Kyllä sen täytyi olla vaniljaa. Juu vaniljaa, lopputulokseen päästiin kun leili kulki kädestä toiseen ja pohdiskelija sai itse maistaa väkevää, makeasti maustettua viiniä. ”Enhä hörötä. Siis et tosiaan tiedä mikä tähän paikkaan kaikkien muiden ohella on iskeny?” ”En, en todella tiedä ja nyt pidät minua tahallasi jännityksessä.” Viini oli todellakin vahvaa tavaraa, jos se olisi tuosta yhtään tehokkaampaa ollut, ei se varmasti olisi enää viinistä mennyt. Vielä toinen hörppy ja sitten leili oli pakko ojentaa takaisin omistajalleen, joka virnisti juoman aiheuttamille mutruisille ilmeille. ”Siis miten voi olla ettet ole kuullut. Eikö siellä kotikylässäs sitten valta vaihtunu siinä missä muuallakin?” ”Valta? Mikä valta? Ei siellä kukaan mitään valtaa ole koskaan pitänytkään.” Vaaleiden kutrien alta kimahti jo hiukan harmistunut ääni. Eikö tämä kaveri todella aikonut selittää puheitaan vaan vain vastasi kysymyksiin kysymyksillä. ” Siis jokapaikassahan valta on vaihtunut. Siitä nuo yhteenotot minunki kotikylässä johtu. Vajaa vuosi sitten kuulemma alko tapahtua kummia tästä etelämmässä ja kylissä alkoi näkyä kummaa väkeä ja sitten alkoi sota, joka ei kuulemma ihan sodasta käynyt kun tämä uusi vallottaja vaan pyyhkäisi yli ja pystyyn jäi se joka ei mahdollisesti laittanut hanttiin, Nekin jotka ehkä suunnittelivat laittavansa myöhemmin hanttiin katosivat kummasti.” Daliah ei pystynyt pidättelemään nauruaan ja heleänä se soikin kohti jo purppuraisia värejä saanutta taivasta. Miehen tapa kertoa oli vähintäänkin yhtä kryptistä kuin tuon tapa kysellä. ”Voi minä en yhtään ymmärrä mistä sinä puhut! Ettei vain pääsi läpi olisi jokin pyyhkäissyt.” ”Kuule tyttö! Ei naureta kun toinen kertoo tarinaa.” Karri heristi sormeaan leikillisesti ja lyhyen hetken yrittikin keksiä parempaa tapaa selittää asiaa, jonka nyt olisi luullut jokaisen vauvan ja vaarinkin tienneen. ”Siis koko tunnettu manner on nyt uuden vallan alainen. Vanhat kuninkaat on syrjäytetty aikaa sitte ja jokainen entine vanha valtio tottelee nyt samasta suunnasta tulevia käskyjä. Perion kuuluu niihin kaupunkeihin, jotka ei missään tapauksessa aikoneetkaan vastarintaan, kun väelle täällä on niin se ja sama kuka niitä käskee. Mutta vallan vaihdoksen jälkeen väki täällä on kumminkin ryhdistäytyny hiukan varpailleen, kun kyseessä on melkonen vallottaja. Ymmärtääkseni Perion yksi niistä harvoista kaupungeista jotka menetti vaan soturinsa.” ”Olen minä täällä sotureita pari nähnyt.” Nuori kuulija ei oikeastaan tiennyt mihin osaan kummaa uutista, joka oli ainutlaatuisuudessaan niin huimaavaa luokkaa, reagoida. Jos mies todella puhui totta, olivat he siellä pikku kylässään metsän ja hangen keskellä todella olleet kuin suojaavassa kuplassa kaikelta pahalta. Kuinka saattoi olla, että he olivat niin täysin tietämättöminä pysyneet tästä mullistuksesta. ”Siis tarkoitatko nyt että joku kumma kaveri vain tuli jostain voittamattoman armeijan kanssa ja valtasi kokonaisen mantereen ja muuten vain jätti muutaman kaupungin pystyyn kun kaikki muut poltti maan tasalle?” Daliah ei antanut miehen vastat edelliseenkään kysymykseensä, kun jo tulitti raukkaa toisella. ”No tottahan soot nähny sotureita, muttet varmaan kauaa heitä tuijotellu. Seuraavan kerran vertaappa omaa ihoas niiden ihoon, huomaat että näillä tyypeillä on pigmenttiä enemmän kuin armeijallisella sun kaltaisiasi maitonaamoja.” Mies virnisti ja kaivoi nyt mansikan korista ja heitti sen suuhunsa nojautuen sitten paremmin puuta vasten. ”Ja kyllä, jostain vain ilmaantui tällainen tyyppi, jotku kutsuu sitä lohikäärmeruhtinaaksi, toiset pedoksi ja kolmannet joksikin demoninrääpäleeksi. Tosin kukaan ei uskalla näin tehä kun sen väkeä on lähettyvillä, niillä on meinaan ihme voimia. Jotkut osaa kuule lukea päätä paremmin kuin kieltä.” Karri naputti ohimoaan ja nappasi toisen marjan hyppysiinsä. Daliah tunsi punan karkaavan poskilleen. Jos tuollainen oli totta niin voi kamala mitä nuo kirjaston edessä seisseet, komeasti koristellut soturit olivat hänen kuulleen pohtivan, varsinkin sen jälkeen kun hän oli lukenut sen tekstin siitä miehestä ja tämän seikkailuista naisten valtakunnassa! Kamala! ”Nyt puhut läpiä päähäsi Karri!” Uusi heläjävä nauru karkasi noilta epävarmaan hymyyn kaartuneilta huulilta. ”Minä en usko sanaakaan tuosta mitä kerroit!” ”Parempi se olis kuule vaan uskoa. En meinaan suosittele että alat niiden kavereiden kanssa hippasilla. Ne ottaa sun kaltasen tyttösen äkkiä kiinni, eikä ne ota sua kiinni käsin vaan peitsin ja katanoin.” Vekkulisti sanoja korostettiin silmäniskulla ja samalla hetkellä sukelsi päivänkehrä taivaanrannan taa, vetäen mukanaan suloisen kirkkautensa. ”Yö laskee pian…” Kumman tarinan kuulija hymähti ja käänsi katseensa sille puolen katotonta kattoa, jolla yön tumma sametti jo kajasteli. ”Nyt olet kertonut minulle niin kummia uutisia, että taidna mieluummin lähteä itsekseni niitä pohtimaan.” ”No ehkä son parempi. Penskat yllättyy ilosesti jos tulenkin ajoissa.” ”Niin tosiaan, muista kertoa taas terveisiä.” Kaksikko erosi samassa kohdassa missä olivat kohdanneetkin. Daliah asteli raskain mielin kohti uutta, mutta väliaikaista kotiaan. Uutiset, jotka siis ilmeisesti eivät olleet uutisia kellekkään muulle kuin hänelle, olivat olleet kerrassaan hämmentäviä. Ja toisaalta nyt kun hän siinä astui pitkin kaupungin soiduin valaistuja katuja, saattoi hän hyvin ymmärtää kaiken todeksi. Itse asiassa kaikki tuo oli ollut hänen edessään ja hän olikin tiennyt tämän suuren uutisen läsnäolosta, se oli ollut aavistettavissa, mutta hiukan liian kaukana, jotta siihen olisi voinut ulottua. Vikkelästi tyttö pujahti sisälle Kukkoon ja seinän varjoja pitkin portaikkoon. Hän ei vahingossakaan haluaisi kohdata isäntää, joka varmasti keksisi tytölle jotain tointa vapaailtansa viime hetkille. Huone, jossa nyt oli vietetty jo paljon pitempi aika kuin mitä alun perin oli luultu, sijaitsi ullakolla, sinne ei edes mennet portaat vaan tikapuut oli nostettava seinää vasten, avattava luukku ja senkin jälkeen oli kuljettava koko ullakon toiseen päähän, jotta pääsi tytön pikku pesän ovelle. Nyt Daliah nappasi ullakon varjoista mukaansa pienen tuolin, se oli lojunut paikoillaan niin pitkän, ettei kukaan voinut sitä kaivata. Huoneeseen päästyään hän telkesi oven taas visusti ja toivoi jonkun nostavan tikapuut paikoilleen, ilman että kiipeäisi itse ylös. Aamuisin neitokaisella oli tapana yksinkertaisesti hypätä ullakon luukusta alas porrastasanteelle kun ei kukaan kumminkaan osunut paikalle nostamaan tikapuita paikalleen, jos ne siis oli joku siirtänyt sivuun. Kaaressa lensi lainaleninki vuoteelle ja perään alusmekko, lettinauha ja huivi kaulalta. Ei tuossa nuoressa naisessa ollut minkäänasteista alastomuuden ihailijaa, mutta välillä tuntui mukavalta antaa ihon hengittää, se rauhoitti. Hän avasi pienen ikkunansa ja sijoitti tuoreen istuimen ikkunan alle. Hän asettautui polvilleen tuolille ja nojasi kyynärpäänsä ikkunalautaan ja leukansa käsiinsä. Suurin silmin jäi tuo katselemaan kirkasta ja tuhansien tähtien koristamaa taivasta. Kivi hänen kaulaltaan tuntui loistavan yhtä kirkkaana noiden taivaan pikku timanttien rinnalla ja se tuntui suloiselta, kuin tyttö itse olisi ollut osa taivasta. Hän veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Voi hän saattoi niin hyvin kuvitella millainen tähti olisi. Sellainen joka näytti kun pyörivän ahkerasta tuikkeestaan. Sellainen tähti jota kukaan ei voisi katsella tuntien etäisyyttä ja surua. Hän olisi oikein tuollainen toivon tähti. Sellainen joka toisi valloitetullekin kansalle iloa ja riemua ja hyviä yöunia.
|
|