Post by R.C. on Nov 27, 2006 14:56:38 GMT 3
(( Kaikessa kirotussa turhautumisessa kokoon kyhätty sooloilu. - - Voisi olla hiotumpikin mutta ei oikein enää kiinnostanut. Onnittelen sitä joka jaksaa lukea tämän kokonaan. Onko se sitten sen arvoista, enpä tiedä. =/ Kaikkein herkimpien henkilöiden kannattaa taasen jättää sikseen. ))
Keskitalven kolea päivä oli kulunut puoleen, ja laiska aurinko kivunnut matalan matkansa korkeimmalle kohdalle, lakipisteelleen, jolta laskeutuminen kävisi siltä iltaan mennessä vielä kahta ripeämmin. Tiheä sumu syleili uinuvaa aavesaarta sen kaikilta kahdeksalta ilmansuunnalta, verhoten Sybaresin korkeat salit usvaiseen huntuunsa, vaan suoraan kaupungin yläpuolella avartui taivas kuulaana ja harmaana. Kalvakka valo vei kiillon muurien mustalta marmorilta, haalistaen rakennusten seinät näyttämään kylmiltä ja elottomilta. Aamu oli imenyt elämän tavanomaisesti vilkkailta kaduilta ja himmentänyt asumusten kutsuvasti hohtavat ikkunat kuun kansan vetäydyttyä lepäämään, kunnes hämärä laskeutuisi heidät taas herättämään.
Vaan eivät kaikki kaupungissa sentään nukkuneet. Auringonkin aikaan valveilla parveilivat vartiovuorojaan hoitavat sotilaat, joista osan ohjaamina saapui suurista porteista parhaillaan sisään monenkirjavaa muukalaisjoukkoa. Valpas ilmapiiri oli vallinnut koko kuluneen aamun pitkää kulkuetta valvovien vartijoiden keskuudessa, vaan kenties teräväaistisin kaikista häälyi yksinäisenä ja ylhäisenä heidän yläpuolellaan eräällä korkeimmalla ja avarimmalla parvekkeella: Lohikäärmeruhtinaan solakka, tumma hahmo ja sitäkin tuntuvampi, järkähtämätön olemus jäi tuskin keneltäkään pihalla liikkuvalta huomaamatta. Hän oli kuin näytelmämestari naruineen nukketeatterinsa yllä. Kaikki toiminta saarella nivoutui hänen tahtoonsa, eikä yksikään kömmähdys esityksessä jäänyt ruhtinaalta tai tämän seuralaisilta huomaamatta.
Ensimmäinen ja tunnetumpi näistä kahdesta ansioituneesta, jotka saivat seisoa molemmin puolin valtiaansa sivuilla, vaan silti aavistuksen verran varjossaan, oli tietenkin koko hovin keskuudessa laajasti ihailtu, kadehdittu ja vihattu sotapäällikkö Rajaion. Musta lohikäärme nähtiin tyypilliseen tapaansa tummahipiäisenä haltiana herransa lähettyvillä. Toinen odottamattoman kunnian ansainnut oli taasen kreivi Pyrrhemeros, punainen lohikäärme ruhtinaan takavasemmalla, ja tuore menestystarina lordin läheisimpien hännystelijöidensä joukossa. Hänen nykyinen asemansa oli alunperin kuulunut punaiselle paronittarelle, lady Chrysanthesille, joka oli menettänyt etuoikeutensa epäonnistuttuaan erään etsintäkuulutetun velhon vangitsemisessa. Lohikäärmenaaras taisi tälläkin hetkellä kärvistellä vielä kohtaamisessa kovia kokeneita siipiään ja suomujaan sekä nieleskellä nöyryytettyä kunniaansa jossakin Argoisin tuliperäisten luolien uumenissa. Yllättävän arvonylennyksen kohdannut Pyrrhemeros puolestaan tiesi paremmin pitääkseen katkeruutta kihisevää sisartaan silmällä. Punaiset lohikäärmeet eivät suotta olleet ylpeydestään, kunnianhimostaan ja verisistä valtataisteluistaan tunnettuja, minkä myötä hänellä oli aihetta epäillä Chrysathesin punovan jo juoniaan entisen paikkansa palauttamiseksi. Niinpä Pyrrhemeros pysyi valppaana nauttiessaan samalla täysin siemauksin saamastaan kunniasta.
Ainoa paikallaolija, jota tällaiset poliittiset juonittelut eivät pahemmin vaivanneet, oli tietenkin koko valtapelin johdossa ja keskipisteenä häälyvä henkilö, alamaistensa jakamattomasta huomiosta nauttiva lordi Sýránícús. Hänen ei tarvinnut miellyttää tai kumarrella ketään, sillä kukaan ei ollut tässä maailmassa hänen yläpuolellaan. Ja yhtä kaikki vastoin rutiineitaan joutui valtias nyt seisoskelemaan kirpakassa talviaamussa, julkean valon häikäistessä silmiään ja katseensa kohdatessa auringon rumentaman kaupungin edessään.
Ruhtinas hymähti tyytymättömästi ja veti ylellistä turkisviittaansa tiukemmin harteilleen. Yhtäältä arkkidemoni oli vuosisatojen saatossa saanut tottua monin verroin lämpimämpään ilmastoon, ja toisaalta hän nautti enemmän pimeydestä hopeisine tähtitaivaineen ja niine tuhansine värikkäine lyhtyineen, jotka kuin jalokivien tavoin kimaltelivat öisin kuun kansan kaupungissa – Sybares pääsi syystäkin oikeuksiinsa vasta vuorokauden hämärimpään aikaan. Niinpä lohikäärmeruhtinas olisi suonut Auringon olevan kuuma mutta musta ja suovan lempeähehkuisen Kuun kuvastua sijastaan taivaankannella. Kylmä talvi sekään ei ollut hallitsijalle mieleen, ja hän suunnittelikin jo vakavasti mokoman kurjan ajanjakson karsimista koko maailman tunnetusta vuodenkierrosta. Jatkuvaa kesää ja pimeitä poutapäiviä, sekä ripaus sadetta kun se sattuisi häntä miellyttämään. Tokihan luomakunnan tuli toimia ylempänsä ehdoilla, toisin sanoen hänen kulloistenkin mielenoikkujensa mukaan.
Syy jonka vuoksi lordi Sýránícús oli ylipäätään tähän aikaan vuorokaudesta hereillä kiteytyi pitkälti tuohon pihalle kokoontuneeseen vieraaseen väkeen, jota hän silmäili edelleen tympeänä verrattomalta havaintopaikaltaan. Tuoreet värväytyjät kuten vangitkin oli tuotu Sybaresille sumun aikaan, jolloin turvallista vesireittiä halki saarta ympäröivien kohtalokkaiden karikoiden ei onnistuisi yksikään vakooja kartoittaa. Tietenkin heidän silmänsä olivat myös mustalla liinalla sidotut kuten vartijoillaankin, sillä erotuksella että mustat haltiat näkivät näin paremmin päivänvalossa kun taas valtaosa vieraista eivät.
Toinen seikka joka tuki hyvin organisoitua ajoitusta oli kaupungin rauha itsessään. Eihän muukalaisten tarvinnut ihailla Sybaresia sen kauneimmassa hehkussaan saati kansalaisten nähdä paikalle saapuvia vierasmaalaisia, ja käydä ehkä levottomiksi takiaan. Sillä vaikka tavallinen väki tiedostikin saarensa oikeutetun kärhämän muun maailman kanssa, pidettiin sotatila kiltisti kaukana heidän keskuudestaan. Naiset hoitelivat yhä huolettomasti askareitaan öisin ja vetivät verhot talojensa ikkunoihin päivisin, kuten suositus saneli. Lapsia varjeltiin visusti aikuisten asioilta, vaikka varmasti jokunen keskenkasvuisista oli hiipinyt luvatta sängystään verhojen varjoon katsomaan, kuinka kaupunkiin virtasi outoa joukkoa.
Nuo ylhäältä parvekkeelta käsin vain mitättömiä muurahaisia muistuttavat muukalaiset edustivat lukemattomia kansoja, rotuja ja ammattikuntia. Oli vieraita vuorilta, metsistä ja aavikoilta, ihmisiä, kääpiöitä ja kissamaisia neekoja, sotureita, aseseppiä ja näppäriä jousimiehiä, sekä useita muita. Kaikkia tulijoita yhdisti toive liittyä valloittavan kansan riveihin mitä moninaisimmista syistä, jotkut pelosta, toiset ahneudesta, muutama ehkä silkasta aatteestakin. Yksi niistä harvoista väestöryhmistä, jotka tästä joukosta loistivat poissaolollaan, olivat ritarit, eikä lordi Sýránícús olisi heitä silmissään sietänytkään. Hänen menestystarinassaan ei tarvittu ikivanhojen satujen sankareita, päinvastoin tulisi heidät teurastaa ensi tilassa ja häivyttää koko maailman historiasta. Valtias loisi jälkipolville luetut tarinat uudestaan, eikä näistä kertomuksista löytyisi lohikäärmeen voittanutta...
Lordi Sýránícús haukotteli jo hieman ikävystyneenä, mikä oli aina huono merkki. Hallitsijan kärsivällisyyttä kannatti harvemmin koetella, tiesi Pyrrhemeros joka tarkkaili herkeämättä herraansa päästyään kerrankin näin lähelle ihailemaansa henkilöä. Punainen lohikäärme oli vain aika ajoin pistänyt merkille pihalla etenevät tapahtumat, sillä hän tiesi jo entuudestaan mitä seuraavaksi olisi tulossa: Kohta nuo kaikki kansat komennettaisiin kurinalaiseen riviin ja järjestykseen lohikäärmeruhtinaan silmien eteen. Jokainen heistä osoittaisi kunnioitusta tavallaan, tai kuolisi kieltäytyessään - jälkimmäisestä pitäisivät kyllä huolen ne lukuisat mustat maagit, jotka seurasivat toimitusta syrjemmältä. Yksipuolisten tervehdysten jälkeen valikoisi ruhtinas kaikessa rauhassa halutun aineksen armeijaansa, ja kitkisi joukosta jokaisen, joka ehkä hautoi mielessään petollisia aivoituksia. Muukalaisia määrättäisiin avaamaan mielensä hänen luotaaville ajatuksilleen, vaikka helposti ruhtinas tarkastaisi näin tyhmät päät kyseistä toimenpidettä vastustaviltakin. Juuri jälkimmäisethän olivat yleensä luopioita, jotka pelkäsivät paljastuvansa.
Jokin tulevan tapahtuman valmistelussa tuntui kuitenkin menneen nyt vikaan, kun alapuolelta alkoi äkisti kantautua aseiden kilahduksia, vihaisia huutoja ja muita kamppailun ääniä. Pyrrhemeros huomasi Rajaionin ottaneen jo askeleen edemmäs, noudattaen hänkin kiireesti esimerkkiä ja luoden katseensa kaiteen yli alapuolella vallitsevaan sekasortoon: Kaksi kookasta pyrkyriä oli nähtävästi ryhtynyt lietsomaan kapinaa vieraiden keskuudessa. Suurin osa muusta joukosta otti tosin sukkelasti etäisyyttä hurjaan parivaljakkoon välttyäkseen tulemasta samaistetuksi öykkäreihin saati kovakouraisesti taltutetuksi näitä vastaan hyökänneiden mustien haltioiden toimesta. Niinpä nuo kaksi toverusta seisoivat hyvin pian omillaan ja selät vastakkain avartuneen kehän keskipisteessä, pidätellen ihmeellisine voimineen loitolla päälleen karkaavia sotilaita ja puoleensa loitsivia maageja.
”Olemme tulleet haastamaan hallitsijan emmekä alaisiaan!”, karjaisi solakampi miehistä mahtipontisesti, torjuttuaan juuri yhden puoleensa singotuista lamautusloitsuista. Toveriaan lyhyempänäkin hän oli tavallista ihmistä lähemmäs päätä pidempi, ja käytteli vaivatta sekä magiaa että miekkaa, sulauttaen nämä kaksi kaiken lisäksi entistäkin tehokkaammaksi yhdistelmäksi. Hänen pitkäteräinen aseensa hehkui vihaista purppuraa ja vartijoita kohti kohotettu kätensä loi tuhoisaa taikaa ilman sanojakin.
”Saatamme nykyisen nousukkaanne tuhoonsa vielä tänä samana päivänä! Astu siis esiin Sybaresin ruhtinas!”, haastoi toinenkin ihminen taholtaan, elehtien julkeasti kohti parveketta, jolla seisovien henkilöiden korkean aseman saattoi kyllä aavistaa, vaikkei ulkonäköään vielä erottaa.
”Mitä nuo apinat tuolla mölyävät?”, tokaisi lohikäärmeruhtinas ikävystyneenä. ”He ärsyttävät minua ja herättävät kohta koko kaupungin.”
”Suokaa anteeksi, valtiaani, hoidamme tämän häiriön mitä pikimmiten pois päiväjärjestyksestä.”, vakuutti sotapäällikkö tähän kiireesti, silmäillessään hänkin jo kärsimättömänä alaistensa toistuvia, epäonnisia yrityksiä ottaa tilanne haltuun. ”Nämä kaksi eivät vaikuta tavallisilta kuolevaisilta, muutoin heidät olisi varmasti jo vaiennettu...”, lisäsi Rajaion vaimeammin, varmistaen vain ettei ruhtinas saisi väärää kuvaa velhojen kyvyistä tai sotilaiden taidoista. Musta haltia silmäili inhoten ja oudoksuen kaikkia niitä rujoja piirteitä, joita kapinallisten ulkomuodossa oli havaittavissa: Ihmisten liha oli venynyt ja vääristynyt kuin jonkinlaisen väkivaltaisen, sisäisen paineen vaikutuksesta; heidän ihonsa oli sairaalloisesti sävyttynyt ja lihastaan työntyi esiin paukamia ja kovia luupiikkejä paikoista, joissa niitä harvemmin terveellä henkilöllä odotti näkevänsä. Myös ruhtinas oli pistänyt poikkeavuudet merkille, ja tuhahti halveksuen:
”Hmh, he ovat vain korvanneet vajavaisuuttaan väkevämmillä voimilla ja uskovat sen myötä olevansa voittamattomia. Tyypillisiä kuolevaisia, vaan ehkäpä heistä saadaan vielä varoittava esimerkki... ja huvia, tietenkin.”, totesi lordi Sýránícús tarkemmin harkittuaan, huultensa kaartuessa hitaasti julmaan hymyyn. Hän hypähti keveästi kaiteelle ja viittoi erästä jalosukuista fangornia luokseen, astuakseen tämän satulalle seisomaan vailla ensimmäistäkään tukea, jollaista tosin ei näin taitavan ratsun kyydissä edes tarvittu. Siivekäs peto lähti hitaasti ja majesteettisesti laskeutumaan kohti alhaalla avartuvaa pihaa.
Rajaion ja Pyrrhemeros hätkähtivät herransa yllättävää siirtoa ja etsivät hekin hieman vähäisemmät fangornit saapuvilleen, seuratakseen johtajaansa vaikka tämä ei varsinaisesti ollutkaan kutsunut heitä mukaansa. Jälkimmäinen seikka saikin kaksikon jättäytymään aavistuksen kauemmas tilanteesta. He välttivät visusti viemästä huomiota hallitsijalta itseltään.
Pian edeltä mennyt fangorn tavoittikin jo kivetystä kynnekkäiden jalkojensa alle ja painautui aivan matalaksi antaakseen ratsastajansa astua vaivatta maankamaralle. Siinä samassa käskivät vartijat vankien ja värväytyjien langeta maahan rähmälleen, laskeutuen hekin hetkeksi polviensa varaan – kukaan ei saanut seistä Sybaresin herraa ylempänä, kaikkein vähiten alinta kastia edustavat ulkomaalaiset. Pari poikkeusta kitkettäisiin hyvin pian tästä tiukasta säännöstä...
Valtias riisui eleettömästi ylellisen viittansa ja jätti sen luokseen kiirehtineelle palvelijalle. Hänen sanattomasta kehoituksestaan herkesivät sotilaat ja maagitkin vastaiskuiltaan, ja jäivät seuraamaan tapahtumia sivusta, kun Sybaresin herra otti haasteen vastaan ja astui yksin tuota julkeasti käyttäytyvää kaksikkoa kohtaamaan. Hälyä aiheuttaneet miehet kuten muutkin pihalle kerääntyneet olivat yksissä tuumin kohdistaneet häneen kaiken huomionsa, jolloin jokainen silmäpari oli laajeten nauliintunut tuolle merkillepantavalle taholle. Valtias nautti ansaitsemistaan katseista. Ei hänen komeutensa ja arvovaltaisuutensa tuijotuksesta kuluisi. Hiljaisuus sekin oli rikkumaton, kunnes ruhtinas alentui viimein vastustajilleen puhumaan - ensimmäiset sanat kuuluivat ilman muuta hänelle, kuten varmasti viimeisetkin.
”Olette siis tulleet koettelemaan minua.”, lausahti lordi Sýránícús huvittuneen hunajaisella äänellä, niin makealla, että se melkein syövytti sävyllään. Hallitsijan silmät olivat kaventuneet pehmeästi ja hän hymyili pienesti, mutta vailla astettakaan lämpöä. Molemmat miehet olivat laskeneet hetkeksi aseitaan ja mittailivat puhuttelijaansa yhtäläisellä ihmetyksellä. Kenties he saivat ensi kertaa elämässään kohdata jonkun näin hienopiirteisen henkilön, jonka hurmaava olemus oli toisaalta lievässä ristiriidassa mahdollisesti muodostamaansa uhkaan nähden.
”Hah! Jos vastassamme on kaltaisesi kaunispoika, ei tässä luulisi menevän kauaa.”, hörähti kookkaampi kapinallisista haltiaylimystä arvioidessaan, mies itse kun oli varsinainen mörssäri ulkomuodoltaan. Hänen nahkansa oli kauttaaltaan harmaantunut ja paksu kuin norsulla niiltä kohdin missä piikikäs haarniska ei sitä suojannut. Vaikutti miltei siltä kuin mies olisi vähentänyt varustustaan vain tuodakseen kehossaan tapahtuneen muutoksen paremmin esiin. Hallitsija taasen näytti hänen silmissään vain tyypilliseltä hovin suojiin syntyneeltä hopealusikkalapselta, jonka viimeisin kiinnostus ja kosketus taisteluun oli ollut kultamaalilla silatun puumiekkansa heiluttelu polvenkorkuisena taaperona. Olihan yleisesti tunnettua, kuinka aatelispiireissä varttuneet kakarat hoitelivat kiistojaan: Rintamalla rähisi rahvas sillä välin kun näiden turhamaiset johtajat hörppivät viiniä teltoissaan, mikäli siis olivat jaksaneet lähteä koko sotaretkelle mukaan. Ruhtinaan osalta näin ei näyttänyt edes olevan asian laita.
”Mordoc ja Darein Idästä tulivat tervehtimään ja hyvästelemään teidät, ’ylhäisyys’.”, irvaili lyhyempi miehistä toverinsa sanojen saattelemana. Viimeistään tässä vaiheessa huomasi Pyrrhemeros tummanpuhuvan seuralaisensa vapisevan jo pidätellystä raivosta. Mustan haltian keho oli kauttaaltaan jännittynyt ja hänen sokea katseensa pureutui murhaavana kauempana ilvehtiviin ihmisiin. Rajaion vaikutti ottavan tilanteen harvinaisen henkilökohtaisesti, vaikka se ei mustaa lohikäärmettä itseään suoranaisesti koskettanutkaan. Jollei valtiaan tahto olisi ollut tiellään, olisi sotapäällikkö melko varmasti toiminut omia aikojaan ja syöksynyt herransa halventajat surmaamaan. Pyrrhemeros pisti tiedon visusti mieleensä vastaisuuden varalle - hän ei halunnut joutua vastahankaan synkän serkkunsakaan kanssa...
Sybaresin hallitsija hymähti ja veti huotrastaan pitkäteräisen miekkansa, joka ei suinkaan ollut pelkkänä koristeena vyötteellään. Ulkomuodoltaan se oli tosin yhtä hieno ja hiottu kuten omistajansakin - jos terä oli koskaan maistanut väkevämpää verta tai kolahtanut periksiantamattomaan panssariin, ei moisesta näkynyt merkkiäkään.
”Teidän ei tulisi erehtyä aliarvioimaan minua vaikka olenkin komea - rangaistuksena tulee aina rumaa jälkeä.”, totesi lordi Sýránícús ilmeettömästi. Hän ei provosoitunut vähästä kun vastassa oli pelkkiä moukkia. Sitä makeammalta maistuisi pieni kurinpalautuksensa, mitä kauemmin kaksikko uskoisi olevansa niskan päällä - korkealta tultiin yleensä kovaa ja kipeästi alas.
”Hmh, korea miekka, mutta näyttää kokemattomalta.”, murahti harmaahipiäinen Mordoc omaa, valtavaa asettaan kohottaen. Kovin moni muu mies olisi tuskin onnistunut moista kahdenkäden kauhistusta kannattelemaan, ja silti hän piteli sitä kevyesti yhdellä kädellä ilmassa. ”Minun nahkaani sillä ei tule olemaan vaikutusta. Olen läpäisemätön kuin kovin teräs konsanaan.”, lisäsi jättiläinen omahyväisesti virnistäen.
”Escalioth...?”, puhahti Darein samassa ääneen, saaden toverinsa rypistämään kulmiaan. ”Tiedän tämän terän nimeltä vaikka en tunne sitä sen paremmin.”, jatkoi hän toista ohimoaan hieraisten, kuin olisi kuunnellut vaimeita ääniä jostakin taustalta. Kukaties näkymättömät voimat puhuttelivat miestä ja varoittelivat häntä tilanteeseen kulloinkin liittyvistä vaaroista.
”’Ishkalith’?”, mumisi Pyrrhemeroskin tahollaan, lausuen sanan kuten lohikäärmeillä oli tapana. ”Tuossa nimessä on pahaenteinen kaiku.”, lisäsi kreivi matalasti ja katsahti kysyvästi mustaa haltiaa. Hän epäili serkkunsa tietävän aseesta enemmänkin, ja oli tässä aivan oikeassa.
”'Sielunsilpoja' (*Soulslayer )...”, selvitti Rajaion jo astetta tyynempään sävyyn. ”...sanotaan sen olevan yksi valtiaan kolmesta erilaisesta miekasta, kuten myös pisimmästä harjaspiikistään.”
”Kolmesta erilaisesta?!”, henkäisi Pyrrhemeros hämmästyneenä. Jo yhdenkin terän täydellistä hallitsemista pidettiin Sybaresissa suuressa arvossa siinä missä magia oli osa heidän jokaöistä elämäänsä. Kreivi kiinnitti katseensa entistäkin keskittyneemmin pihalla alkavaan taisteluun, kun ruhtinas puhui jälleen:
”Tulette kyllä tuntemaan Éscálíóthin... aina luissa ja ytimissänne asti.”, lausahti hän miellyttävästi ja kohotti aseensa viehkeästi valmiuteen, antaen ymmärtää sananvaihdon olevan nyt ohitse. ”Olkaa siis hyvä ja ottakaa selvää, mitä sisuksenne hänestä mahtavat pitää.”, lisäsi Sybaresin hallitsija yhä hermostuttavasti hymyillen, kuin auliina tekemään miehille palveluksen. Mordoc tuhahti uhmakkaasti ja silmäsi kerran toveriaan ennen kuin viittoi tätä perääntymään.
”Emmeköhän ota yhteen tasaväkisesti yksi kerrallaan. Jos siis toista enää tarvitaankaan.”, murahti kookas soturi matalasti ja astahti epäröimättä eteenpäin.
”Kuten hyvänsä haluatte. Tulkaa yksin taikka kaksin, päädytte silti samaan kasaan.”, naurahti ruhtinas ja jäi rauhallisesti vartomaan ensimmäistä hyökkäystä.
Mordoc alkoikin saada jo tarpeekseen tuon turhanpäiväisenä pitämänsä henkilön osoittamasta alentuvaisuudesta. Karjaisten vastaukseksi valtiaan kehoitukseen hän syöksyi komistusta kohden miekkansa uhkaavasti koholla. Vaikutti siltä kuin soturi olisi aikonut halkaista hallitsijan siististi kahtia, mikä ei aseensa koon puolesta olisi varmaankaan ollut aivan mahdotonta - jos hän siis olisi osunut lähellekään kohdettaan. Ruhtinaan terä oli sekin noussut ja kohdannut vastustajansa vähääkään värähtämättä. Kuului korviasärkevä kilahdus aseiden ottaessa yhteen. Tuntiessaan juuri iskeneensä kuin jykevään kivimuuriin kimmahti Mordoc ähkäisten taaksepäin ja piteli hetken vastaan palautuneesta voimasta tärisevää kättään. Valtias itse seisoi sen sijaan ilmeettömänä hänen edessään, aivan kuin mitään ei olisi äsken tapahtunutkaan. Hänen päänsä kallistui aavistuksen ja suupielessään nyki huvittuneisuus. ’Siinäkö kaikki?’, tiedusteli ruhtinas ääneti ilkkuen.
”Kirottu hovin mannekiini!”, ärähti Mordoc kimmastuneena ja vetäisi miekkansa uudelleen valmiuteen, heilauttaen sen hurjalla voimalla kohti vastustajaansa. Vaan vaikka jättiläinen kuinka huitoi ja hakkasi, oli Éscálíóth aina hänen esteenään. Ja kuinka vaivatonta moisen ison miehen pidätteleminen vaikutti ruhtinaalle olevankaan! Samassa lordi Sýránícús näytti katoavan soturin näkökentästä kokonaan, ilmaantuakseen seuraavassa hetkessä tämän taakse, josta käsin veti mieheltä yhdellä sivalluksella jalat alta. Mordoc ähkäisi raivosta kaatuessaan turvalleen maahan ja räpytellessään siinä vihan verenkarvaiseksi sumentamia silmiään. Missä vaiheessa ruhtinas oli ehtinyt hänet kiertää? Ja miten ihmeessä tämä saattoi kampata hänet hyvän matkaa miekkansa terää kauempaa?
Taakseen katsoessaan saattoi soturi yllätyksekseen havaita valtiaan aseen muuttaneen äkisti muotoaan: Nyt miekka taipui pitkänä ja käärmemäisenä piiskana hänen jalkojensa juuressa, tasaisin välimatkoin asettuneiden, lyhentyneiden teränkappaleiden välkehtiessä julmasti kuin tyhjästä venyneessä terässiimassa. (**Samankaltainen ase on tuttu Soul Edge/Calibur-pelisarjan Ivylta: www.onewingedangel.com/images/wallpaper/sc2_ivy.jpg ( suoralinkitys ) )
”Mitä ihmettä?! Onko tuo olevinaan ruoska vai miekka?”, puuskahti sivusta katsova Darein kaverinsa ajatukset ääneen.
”Kenties molempia?”, hymisi valtias mielihyvästä silmäillessään tyytyväisesti asettaan, ja paukauttaen sitä äkisti niin lujaa maankamaraa vasten että kaikki hätkähtivät. Hän ei hymyillyt enää. ”Ja varsin sovelias kapine kurittamaan kaltaisianne sikoja ja pitämään haisevat ruhonne loitolla.”, sihahti hän synkästi. ”Miksi yrität nousta jos sinut on luotu matelemaan maassa, likainen ihminen?”
”En ole enää pelkkä ihminen. Olen enemmän!”, murahti Mordoc kompuroidessaan pahantuulisesti pystyyn. ”Muuttele asettasi miten mielit, mutta ruumiseeni se ei pysty pureutumaan.”, uhitteli hän itsevarmaan sävyyn.
”Suuria luuloja elättelevät miehet murtuvat aina pienimpiin virheisiin.”, arveli ruhtinas pilkallisesti. ”Kymmenesosa miekastani riittää ajamaan sinut toisiin aatoksiin.”
”Sehän nähdään...”, ärisi kookas soturi käydessään taas itsepintaiseen hyökkäykseen. Pakostihan noin heiveröiseltä näyttävän miehen täytyisi jossain vaiheessa väsyä, ja silloin hän sivaltaisi tämän keskeltä kahtia! Vaan ihmeen vaivatta piti ruhtinas edelleen pintansa, vastaten iskuihin nyt terästetyn ruoskansa napakoilla sivalluksilla, minkä olisi uskonut olevan rasittavampaa kuin jämäkän ja yhtenäisen miekan käsitteleminen. Sopivassa kohtaa kesken soturin moukaroivien iskujen sarjaa onnistui hän kuitenkin hankkimaan jopa melkoisen välimatkan vastustajaansa, heilauttaen asettaan nyt aivan uudella tapaa. Jälleen kerran tarjosi Éscálíóth yllätyksen, kun sen lukuisat, viiltävät terät irtosivat siimastaan ja syöksähtivät pienten vasamien tavoin kohti maalitauluaan. Viime hetkellä ehti Mordoc tajuta nuo puoleensa syöksyvät kappaleet ja humauttaa aseensa niitä torjumaan. Vaimeiden kilahdusten säestäminä kimpoilivat mitättömiltä tuntuvat ruoskan osaset suunnastaan ja osuivat harmittomasti maahan - kaikki paitsi yksi, joka oli pureutunut melko syvälle miehen käsivarteen. Mordoc vilkaisi kärsimäänsä vähäistä vauriota ja rämähti nauramaan.
”Tällä tavoinko meinasit minut taltuttaa? Pieni nirhama eikä mitään muuta! Rikoit turhaan sievän miekkasi.”, ilkkui kookas soturi kovaan ääneen, saaden taustalla kannustaneen toverinsakin virnuilemaan. Tähän mennessä Darein oli ehtinyt jo hieman synkistyä ruhtinaan torjuessa kovin huolettomasti hänen toverinsa iskut. Vaan eipä valtias itsekään tuntunut sen suurempaa uhkaa tarjoavan – vähintään nyt, kun aseensa oli toimintakyvytön.
”Pienestä naarmustakin voi kasvaa vakava kuolio, jos sen jättää hoitamatta.”, totesi lordi Sýránícús merkillisesti hymyillen, vast'ikään tekemäänsä vahinkoa kauempaa tarkastellen. Mordocin nauru tyrehtyi äkisti ja hänen kasvonsa kalpenivat. Soturi käänsi uudemman kerran katseensa ihoonsa juurtuneeseen terään ja huomasi sen kadonneen! Jokin pieni ja kivulias tuntui kuitenkin kaivavan nyt tietään pitkin miehen olkavartta ja kohti hänen...sydäntään!
”Mitä pirua?!”, karjaisi Mordoc kauhuissaan ja raapi hädissään ihoaan, päästäkseen käsiksi tuohon elävänä loisena sisuksissaan liikkuvaan kappaleeseen. Harmaa nahka oli kuitenkin liian paksu pelkin kynsin lävistää. Miekka kirposi soturin otteesta ja hän lyyhistyi polvilleen toverinsa suureksi hämmästykseksi. Ruhtinaalle tuo odottamaton käytös ei sen sijaan tullut yllätyksenä. Hän tuntui yhä selittämättömästi ohjailevan useampaan osaan hajonnutta asettaan, kutsuessaan ohi lentäneet vasamat takaisin kämmenelleen.
”Pidätkö uudesta lemmikistäsi? Kas tässäpä sinulle lisää sulateltavaa...”, naurahti hän leikkisästi ja viskasi loputkin terät miestä kohden kuin pienet kivet tyveneen järveen. Jo valmiiksi kauhusta vääntelehtivään kehoon ne osuivat helposti ja upposivat syvälle lihaan, pureutuen ahnaasti vieläkin syvemmälle kehoon. Mies karjui entistä kuuluvammin ja raastoi hädissään lukuisia haavojaan, yrittäessään turhaan tavoittaa niistä sisään luikahtaneet pienet parasiitit. Kuin ahnaat madot nakersivat ne tietään läpi elimistön, kohdatakseen toisensa viimein vimmatusti kohoilevassa rintakehässä. Mordoc tyrskähti verta ohimennen silvotuista keuhkoistaan ja koetti korista kaveriaan auttamaan, vaikka tiesikin Dareinin olevan voimaton häntä pelastamaan.
>>>
Keskitalven kolea päivä oli kulunut puoleen, ja laiska aurinko kivunnut matalan matkansa korkeimmalle kohdalle, lakipisteelleen, jolta laskeutuminen kävisi siltä iltaan mennessä vielä kahta ripeämmin. Tiheä sumu syleili uinuvaa aavesaarta sen kaikilta kahdeksalta ilmansuunnalta, verhoten Sybaresin korkeat salit usvaiseen huntuunsa, vaan suoraan kaupungin yläpuolella avartui taivas kuulaana ja harmaana. Kalvakka valo vei kiillon muurien mustalta marmorilta, haalistaen rakennusten seinät näyttämään kylmiltä ja elottomilta. Aamu oli imenyt elämän tavanomaisesti vilkkailta kaduilta ja himmentänyt asumusten kutsuvasti hohtavat ikkunat kuun kansan vetäydyttyä lepäämään, kunnes hämärä laskeutuisi heidät taas herättämään.
Vaan eivät kaikki kaupungissa sentään nukkuneet. Auringonkin aikaan valveilla parveilivat vartiovuorojaan hoitavat sotilaat, joista osan ohjaamina saapui suurista porteista parhaillaan sisään monenkirjavaa muukalaisjoukkoa. Valpas ilmapiiri oli vallinnut koko kuluneen aamun pitkää kulkuetta valvovien vartijoiden keskuudessa, vaan kenties teräväaistisin kaikista häälyi yksinäisenä ja ylhäisenä heidän yläpuolellaan eräällä korkeimmalla ja avarimmalla parvekkeella: Lohikäärmeruhtinaan solakka, tumma hahmo ja sitäkin tuntuvampi, järkähtämätön olemus jäi tuskin keneltäkään pihalla liikkuvalta huomaamatta. Hän oli kuin näytelmämestari naruineen nukketeatterinsa yllä. Kaikki toiminta saarella nivoutui hänen tahtoonsa, eikä yksikään kömmähdys esityksessä jäänyt ruhtinaalta tai tämän seuralaisilta huomaamatta.
Ensimmäinen ja tunnetumpi näistä kahdesta ansioituneesta, jotka saivat seisoa molemmin puolin valtiaansa sivuilla, vaan silti aavistuksen verran varjossaan, oli tietenkin koko hovin keskuudessa laajasti ihailtu, kadehdittu ja vihattu sotapäällikkö Rajaion. Musta lohikäärme nähtiin tyypilliseen tapaansa tummahipiäisenä haltiana herransa lähettyvillä. Toinen odottamattoman kunnian ansainnut oli taasen kreivi Pyrrhemeros, punainen lohikäärme ruhtinaan takavasemmalla, ja tuore menestystarina lordin läheisimpien hännystelijöidensä joukossa. Hänen nykyinen asemansa oli alunperin kuulunut punaiselle paronittarelle, lady Chrysanthesille, joka oli menettänyt etuoikeutensa epäonnistuttuaan erään etsintäkuulutetun velhon vangitsemisessa. Lohikäärmenaaras taisi tälläkin hetkellä kärvistellä vielä kohtaamisessa kovia kokeneita siipiään ja suomujaan sekä nieleskellä nöyryytettyä kunniaansa jossakin Argoisin tuliperäisten luolien uumenissa. Yllättävän arvonylennyksen kohdannut Pyrrhemeros puolestaan tiesi paremmin pitääkseen katkeruutta kihisevää sisartaan silmällä. Punaiset lohikäärmeet eivät suotta olleet ylpeydestään, kunnianhimostaan ja verisistä valtataisteluistaan tunnettuja, minkä myötä hänellä oli aihetta epäillä Chrysathesin punovan jo juoniaan entisen paikkansa palauttamiseksi. Niinpä Pyrrhemeros pysyi valppaana nauttiessaan samalla täysin siemauksin saamastaan kunniasta.
Ainoa paikallaolija, jota tällaiset poliittiset juonittelut eivät pahemmin vaivanneet, oli tietenkin koko valtapelin johdossa ja keskipisteenä häälyvä henkilö, alamaistensa jakamattomasta huomiosta nauttiva lordi Sýránícús. Hänen ei tarvinnut miellyttää tai kumarrella ketään, sillä kukaan ei ollut tässä maailmassa hänen yläpuolellaan. Ja yhtä kaikki vastoin rutiineitaan joutui valtias nyt seisoskelemaan kirpakassa talviaamussa, julkean valon häikäistessä silmiään ja katseensa kohdatessa auringon rumentaman kaupungin edessään.
Ruhtinas hymähti tyytymättömästi ja veti ylellistä turkisviittaansa tiukemmin harteilleen. Yhtäältä arkkidemoni oli vuosisatojen saatossa saanut tottua monin verroin lämpimämpään ilmastoon, ja toisaalta hän nautti enemmän pimeydestä hopeisine tähtitaivaineen ja niine tuhansine värikkäine lyhtyineen, jotka kuin jalokivien tavoin kimaltelivat öisin kuun kansan kaupungissa – Sybares pääsi syystäkin oikeuksiinsa vasta vuorokauden hämärimpään aikaan. Niinpä lohikäärmeruhtinas olisi suonut Auringon olevan kuuma mutta musta ja suovan lempeähehkuisen Kuun kuvastua sijastaan taivaankannella. Kylmä talvi sekään ei ollut hallitsijalle mieleen, ja hän suunnittelikin jo vakavasti mokoman kurjan ajanjakson karsimista koko maailman tunnetusta vuodenkierrosta. Jatkuvaa kesää ja pimeitä poutapäiviä, sekä ripaus sadetta kun se sattuisi häntä miellyttämään. Tokihan luomakunnan tuli toimia ylempänsä ehdoilla, toisin sanoen hänen kulloistenkin mielenoikkujensa mukaan.
Syy jonka vuoksi lordi Sýránícús oli ylipäätään tähän aikaan vuorokaudesta hereillä kiteytyi pitkälti tuohon pihalle kokoontuneeseen vieraaseen väkeen, jota hän silmäili edelleen tympeänä verrattomalta havaintopaikaltaan. Tuoreet värväytyjät kuten vangitkin oli tuotu Sybaresille sumun aikaan, jolloin turvallista vesireittiä halki saarta ympäröivien kohtalokkaiden karikoiden ei onnistuisi yksikään vakooja kartoittaa. Tietenkin heidän silmänsä olivat myös mustalla liinalla sidotut kuten vartijoillaankin, sillä erotuksella että mustat haltiat näkivät näin paremmin päivänvalossa kun taas valtaosa vieraista eivät.
Toinen seikka joka tuki hyvin organisoitua ajoitusta oli kaupungin rauha itsessään. Eihän muukalaisten tarvinnut ihailla Sybaresia sen kauneimmassa hehkussaan saati kansalaisten nähdä paikalle saapuvia vierasmaalaisia, ja käydä ehkä levottomiksi takiaan. Sillä vaikka tavallinen väki tiedostikin saarensa oikeutetun kärhämän muun maailman kanssa, pidettiin sotatila kiltisti kaukana heidän keskuudestaan. Naiset hoitelivat yhä huolettomasti askareitaan öisin ja vetivät verhot talojensa ikkunoihin päivisin, kuten suositus saneli. Lapsia varjeltiin visusti aikuisten asioilta, vaikka varmasti jokunen keskenkasvuisista oli hiipinyt luvatta sängystään verhojen varjoon katsomaan, kuinka kaupunkiin virtasi outoa joukkoa.
Nuo ylhäältä parvekkeelta käsin vain mitättömiä muurahaisia muistuttavat muukalaiset edustivat lukemattomia kansoja, rotuja ja ammattikuntia. Oli vieraita vuorilta, metsistä ja aavikoilta, ihmisiä, kääpiöitä ja kissamaisia neekoja, sotureita, aseseppiä ja näppäriä jousimiehiä, sekä useita muita. Kaikkia tulijoita yhdisti toive liittyä valloittavan kansan riveihin mitä moninaisimmista syistä, jotkut pelosta, toiset ahneudesta, muutama ehkä silkasta aatteestakin. Yksi niistä harvoista väestöryhmistä, jotka tästä joukosta loistivat poissaolollaan, olivat ritarit, eikä lordi Sýránícús olisi heitä silmissään sietänytkään. Hänen menestystarinassaan ei tarvittu ikivanhojen satujen sankareita, päinvastoin tulisi heidät teurastaa ensi tilassa ja häivyttää koko maailman historiasta. Valtias loisi jälkipolville luetut tarinat uudestaan, eikä näistä kertomuksista löytyisi lohikäärmeen voittanutta...
Lordi Sýránícús haukotteli jo hieman ikävystyneenä, mikä oli aina huono merkki. Hallitsijan kärsivällisyyttä kannatti harvemmin koetella, tiesi Pyrrhemeros joka tarkkaili herkeämättä herraansa päästyään kerrankin näin lähelle ihailemaansa henkilöä. Punainen lohikäärme oli vain aika ajoin pistänyt merkille pihalla etenevät tapahtumat, sillä hän tiesi jo entuudestaan mitä seuraavaksi olisi tulossa: Kohta nuo kaikki kansat komennettaisiin kurinalaiseen riviin ja järjestykseen lohikäärmeruhtinaan silmien eteen. Jokainen heistä osoittaisi kunnioitusta tavallaan, tai kuolisi kieltäytyessään - jälkimmäisestä pitäisivät kyllä huolen ne lukuisat mustat maagit, jotka seurasivat toimitusta syrjemmältä. Yksipuolisten tervehdysten jälkeen valikoisi ruhtinas kaikessa rauhassa halutun aineksen armeijaansa, ja kitkisi joukosta jokaisen, joka ehkä hautoi mielessään petollisia aivoituksia. Muukalaisia määrättäisiin avaamaan mielensä hänen luotaaville ajatuksilleen, vaikka helposti ruhtinas tarkastaisi näin tyhmät päät kyseistä toimenpidettä vastustaviltakin. Juuri jälkimmäisethän olivat yleensä luopioita, jotka pelkäsivät paljastuvansa.
Jokin tulevan tapahtuman valmistelussa tuntui kuitenkin menneen nyt vikaan, kun alapuolelta alkoi äkisti kantautua aseiden kilahduksia, vihaisia huutoja ja muita kamppailun ääniä. Pyrrhemeros huomasi Rajaionin ottaneen jo askeleen edemmäs, noudattaen hänkin kiireesti esimerkkiä ja luoden katseensa kaiteen yli alapuolella vallitsevaan sekasortoon: Kaksi kookasta pyrkyriä oli nähtävästi ryhtynyt lietsomaan kapinaa vieraiden keskuudessa. Suurin osa muusta joukosta otti tosin sukkelasti etäisyyttä hurjaan parivaljakkoon välttyäkseen tulemasta samaistetuksi öykkäreihin saati kovakouraisesti taltutetuksi näitä vastaan hyökänneiden mustien haltioiden toimesta. Niinpä nuo kaksi toverusta seisoivat hyvin pian omillaan ja selät vastakkain avartuneen kehän keskipisteessä, pidätellen ihmeellisine voimineen loitolla päälleen karkaavia sotilaita ja puoleensa loitsivia maageja.
”Olemme tulleet haastamaan hallitsijan emmekä alaisiaan!”, karjaisi solakampi miehistä mahtipontisesti, torjuttuaan juuri yhden puoleensa singotuista lamautusloitsuista. Toveriaan lyhyempänäkin hän oli tavallista ihmistä lähemmäs päätä pidempi, ja käytteli vaivatta sekä magiaa että miekkaa, sulauttaen nämä kaksi kaiken lisäksi entistäkin tehokkaammaksi yhdistelmäksi. Hänen pitkäteräinen aseensa hehkui vihaista purppuraa ja vartijoita kohti kohotettu kätensä loi tuhoisaa taikaa ilman sanojakin.
”Saatamme nykyisen nousukkaanne tuhoonsa vielä tänä samana päivänä! Astu siis esiin Sybaresin ruhtinas!”, haastoi toinenkin ihminen taholtaan, elehtien julkeasti kohti parveketta, jolla seisovien henkilöiden korkean aseman saattoi kyllä aavistaa, vaikkei ulkonäköään vielä erottaa.
”Mitä nuo apinat tuolla mölyävät?”, tokaisi lohikäärmeruhtinas ikävystyneenä. ”He ärsyttävät minua ja herättävät kohta koko kaupungin.”
”Suokaa anteeksi, valtiaani, hoidamme tämän häiriön mitä pikimmiten pois päiväjärjestyksestä.”, vakuutti sotapäällikkö tähän kiireesti, silmäillessään hänkin jo kärsimättömänä alaistensa toistuvia, epäonnisia yrityksiä ottaa tilanne haltuun. ”Nämä kaksi eivät vaikuta tavallisilta kuolevaisilta, muutoin heidät olisi varmasti jo vaiennettu...”, lisäsi Rajaion vaimeammin, varmistaen vain ettei ruhtinas saisi väärää kuvaa velhojen kyvyistä tai sotilaiden taidoista. Musta haltia silmäili inhoten ja oudoksuen kaikkia niitä rujoja piirteitä, joita kapinallisten ulkomuodossa oli havaittavissa: Ihmisten liha oli venynyt ja vääristynyt kuin jonkinlaisen väkivaltaisen, sisäisen paineen vaikutuksesta; heidän ihonsa oli sairaalloisesti sävyttynyt ja lihastaan työntyi esiin paukamia ja kovia luupiikkejä paikoista, joissa niitä harvemmin terveellä henkilöllä odotti näkevänsä. Myös ruhtinas oli pistänyt poikkeavuudet merkille, ja tuhahti halveksuen:
”Hmh, he ovat vain korvanneet vajavaisuuttaan väkevämmillä voimilla ja uskovat sen myötä olevansa voittamattomia. Tyypillisiä kuolevaisia, vaan ehkäpä heistä saadaan vielä varoittava esimerkki... ja huvia, tietenkin.”, totesi lordi Sýránícús tarkemmin harkittuaan, huultensa kaartuessa hitaasti julmaan hymyyn. Hän hypähti keveästi kaiteelle ja viittoi erästä jalosukuista fangornia luokseen, astuakseen tämän satulalle seisomaan vailla ensimmäistäkään tukea, jollaista tosin ei näin taitavan ratsun kyydissä edes tarvittu. Siivekäs peto lähti hitaasti ja majesteettisesti laskeutumaan kohti alhaalla avartuvaa pihaa.
Rajaion ja Pyrrhemeros hätkähtivät herransa yllättävää siirtoa ja etsivät hekin hieman vähäisemmät fangornit saapuvilleen, seuratakseen johtajaansa vaikka tämä ei varsinaisesti ollutkaan kutsunut heitä mukaansa. Jälkimmäinen seikka saikin kaksikon jättäytymään aavistuksen kauemmas tilanteesta. He välttivät visusti viemästä huomiota hallitsijalta itseltään.
Pian edeltä mennyt fangorn tavoittikin jo kivetystä kynnekkäiden jalkojensa alle ja painautui aivan matalaksi antaakseen ratsastajansa astua vaivatta maankamaralle. Siinä samassa käskivät vartijat vankien ja värväytyjien langeta maahan rähmälleen, laskeutuen hekin hetkeksi polviensa varaan – kukaan ei saanut seistä Sybaresin herraa ylempänä, kaikkein vähiten alinta kastia edustavat ulkomaalaiset. Pari poikkeusta kitkettäisiin hyvin pian tästä tiukasta säännöstä...
Valtias riisui eleettömästi ylellisen viittansa ja jätti sen luokseen kiirehtineelle palvelijalle. Hänen sanattomasta kehoituksestaan herkesivät sotilaat ja maagitkin vastaiskuiltaan, ja jäivät seuraamaan tapahtumia sivusta, kun Sybaresin herra otti haasteen vastaan ja astui yksin tuota julkeasti käyttäytyvää kaksikkoa kohtaamaan. Hälyä aiheuttaneet miehet kuten muutkin pihalle kerääntyneet olivat yksissä tuumin kohdistaneet häneen kaiken huomionsa, jolloin jokainen silmäpari oli laajeten nauliintunut tuolle merkillepantavalle taholle. Valtias nautti ansaitsemistaan katseista. Ei hänen komeutensa ja arvovaltaisuutensa tuijotuksesta kuluisi. Hiljaisuus sekin oli rikkumaton, kunnes ruhtinas alentui viimein vastustajilleen puhumaan - ensimmäiset sanat kuuluivat ilman muuta hänelle, kuten varmasti viimeisetkin.
”Olette siis tulleet koettelemaan minua.”, lausahti lordi Sýránícús huvittuneen hunajaisella äänellä, niin makealla, että se melkein syövytti sävyllään. Hallitsijan silmät olivat kaventuneet pehmeästi ja hän hymyili pienesti, mutta vailla astettakaan lämpöä. Molemmat miehet olivat laskeneet hetkeksi aseitaan ja mittailivat puhuttelijaansa yhtäläisellä ihmetyksellä. Kenties he saivat ensi kertaa elämässään kohdata jonkun näin hienopiirteisen henkilön, jonka hurmaava olemus oli toisaalta lievässä ristiriidassa mahdollisesti muodostamaansa uhkaan nähden.
”Hah! Jos vastassamme on kaltaisesi kaunispoika, ei tässä luulisi menevän kauaa.”, hörähti kookkaampi kapinallisista haltiaylimystä arvioidessaan, mies itse kun oli varsinainen mörssäri ulkomuodoltaan. Hänen nahkansa oli kauttaaltaan harmaantunut ja paksu kuin norsulla niiltä kohdin missä piikikäs haarniska ei sitä suojannut. Vaikutti miltei siltä kuin mies olisi vähentänyt varustustaan vain tuodakseen kehossaan tapahtuneen muutoksen paremmin esiin. Hallitsija taasen näytti hänen silmissään vain tyypilliseltä hovin suojiin syntyneeltä hopealusikkalapselta, jonka viimeisin kiinnostus ja kosketus taisteluun oli ollut kultamaalilla silatun puumiekkansa heiluttelu polvenkorkuisena taaperona. Olihan yleisesti tunnettua, kuinka aatelispiireissä varttuneet kakarat hoitelivat kiistojaan: Rintamalla rähisi rahvas sillä välin kun näiden turhamaiset johtajat hörppivät viiniä teltoissaan, mikäli siis olivat jaksaneet lähteä koko sotaretkelle mukaan. Ruhtinaan osalta näin ei näyttänyt edes olevan asian laita.
”Mordoc ja Darein Idästä tulivat tervehtimään ja hyvästelemään teidät, ’ylhäisyys’.”, irvaili lyhyempi miehistä toverinsa sanojen saattelemana. Viimeistään tässä vaiheessa huomasi Pyrrhemeros tummanpuhuvan seuralaisensa vapisevan jo pidätellystä raivosta. Mustan haltian keho oli kauttaaltaan jännittynyt ja hänen sokea katseensa pureutui murhaavana kauempana ilvehtiviin ihmisiin. Rajaion vaikutti ottavan tilanteen harvinaisen henkilökohtaisesti, vaikka se ei mustaa lohikäärmettä itseään suoranaisesti koskettanutkaan. Jollei valtiaan tahto olisi ollut tiellään, olisi sotapäällikkö melko varmasti toiminut omia aikojaan ja syöksynyt herransa halventajat surmaamaan. Pyrrhemeros pisti tiedon visusti mieleensä vastaisuuden varalle - hän ei halunnut joutua vastahankaan synkän serkkunsakaan kanssa...
Sybaresin hallitsija hymähti ja veti huotrastaan pitkäteräisen miekkansa, joka ei suinkaan ollut pelkkänä koristeena vyötteellään. Ulkomuodoltaan se oli tosin yhtä hieno ja hiottu kuten omistajansakin - jos terä oli koskaan maistanut väkevämpää verta tai kolahtanut periksiantamattomaan panssariin, ei moisesta näkynyt merkkiäkään.
”Teidän ei tulisi erehtyä aliarvioimaan minua vaikka olenkin komea - rangaistuksena tulee aina rumaa jälkeä.”, totesi lordi Sýránícús ilmeettömästi. Hän ei provosoitunut vähästä kun vastassa oli pelkkiä moukkia. Sitä makeammalta maistuisi pieni kurinpalautuksensa, mitä kauemmin kaksikko uskoisi olevansa niskan päällä - korkealta tultiin yleensä kovaa ja kipeästi alas.
”Hmh, korea miekka, mutta näyttää kokemattomalta.”, murahti harmaahipiäinen Mordoc omaa, valtavaa asettaan kohottaen. Kovin moni muu mies olisi tuskin onnistunut moista kahdenkäden kauhistusta kannattelemaan, ja silti hän piteli sitä kevyesti yhdellä kädellä ilmassa. ”Minun nahkaani sillä ei tule olemaan vaikutusta. Olen läpäisemätön kuin kovin teräs konsanaan.”, lisäsi jättiläinen omahyväisesti virnistäen.
”Escalioth...?”, puhahti Darein samassa ääneen, saaden toverinsa rypistämään kulmiaan. ”Tiedän tämän terän nimeltä vaikka en tunne sitä sen paremmin.”, jatkoi hän toista ohimoaan hieraisten, kuin olisi kuunnellut vaimeita ääniä jostakin taustalta. Kukaties näkymättömät voimat puhuttelivat miestä ja varoittelivat häntä tilanteeseen kulloinkin liittyvistä vaaroista.
”’Ishkalith’?”, mumisi Pyrrhemeroskin tahollaan, lausuen sanan kuten lohikäärmeillä oli tapana. ”Tuossa nimessä on pahaenteinen kaiku.”, lisäsi kreivi matalasti ja katsahti kysyvästi mustaa haltiaa. Hän epäili serkkunsa tietävän aseesta enemmänkin, ja oli tässä aivan oikeassa.
”'Sielunsilpoja' (*Soulslayer )...”, selvitti Rajaion jo astetta tyynempään sävyyn. ”...sanotaan sen olevan yksi valtiaan kolmesta erilaisesta miekasta, kuten myös pisimmästä harjaspiikistään.”
”Kolmesta erilaisesta?!”, henkäisi Pyrrhemeros hämmästyneenä. Jo yhdenkin terän täydellistä hallitsemista pidettiin Sybaresissa suuressa arvossa siinä missä magia oli osa heidän jokaöistä elämäänsä. Kreivi kiinnitti katseensa entistäkin keskittyneemmin pihalla alkavaan taisteluun, kun ruhtinas puhui jälleen:
”Tulette kyllä tuntemaan Éscálíóthin... aina luissa ja ytimissänne asti.”, lausahti hän miellyttävästi ja kohotti aseensa viehkeästi valmiuteen, antaen ymmärtää sananvaihdon olevan nyt ohitse. ”Olkaa siis hyvä ja ottakaa selvää, mitä sisuksenne hänestä mahtavat pitää.”, lisäsi Sybaresin hallitsija yhä hermostuttavasti hymyillen, kuin auliina tekemään miehille palveluksen. Mordoc tuhahti uhmakkaasti ja silmäsi kerran toveriaan ennen kuin viittoi tätä perääntymään.
”Emmeköhän ota yhteen tasaväkisesti yksi kerrallaan. Jos siis toista enää tarvitaankaan.”, murahti kookas soturi matalasti ja astahti epäröimättä eteenpäin.
”Kuten hyvänsä haluatte. Tulkaa yksin taikka kaksin, päädytte silti samaan kasaan.”, naurahti ruhtinas ja jäi rauhallisesti vartomaan ensimmäistä hyökkäystä.
Mordoc alkoikin saada jo tarpeekseen tuon turhanpäiväisenä pitämänsä henkilön osoittamasta alentuvaisuudesta. Karjaisten vastaukseksi valtiaan kehoitukseen hän syöksyi komistusta kohden miekkansa uhkaavasti koholla. Vaikutti siltä kuin soturi olisi aikonut halkaista hallitsijan siististi kahtia, mikä ei aseensa koon puolesta olisi varmaankaan ollut aivan mahdotonta - jos hän siis olisi osunut lähellekään kohdettaan. Ruhtinaan terä oli sekin noussut ja kohdannut vastustajansa vähääkään värähtämättä. Kuului korviasärkevä kilahdus aseiden ottaessa yhteen. Tuntiessaan juuri iskeneensä kuin jykevään kivimuuriin kimmahti Mordoc ähkäisten taaksepäin ja piteli hetken vastaan palautuneesta voimasta tärisevää kättään. Valtias itse seisoi sen sijaan ilmeettömänä hänen edessään, aivan kuin mitään ei olisi äsken tapahtunutkaan. Hänen päänsä kallistui aavistuksen ja suupielessään nyki huvittuneisuus. ’Siinäkö kaikki?’, tiedusteli ruhtinas ääneti ilkkuen.
”Kirottu hovin mannekiini!”, ärähti Mordoc kimmastuneena ja vetäisi miekkansa uudelleen valmiuteen, heilauttaen sen hurjalla voimalla kohti vastustajaansa. Vaan vaikka jättiläinen kuinka huitoi ja hakkasi, oli Éscálíóth aina hänen esteenään. Ja kuinka vaivatonta moisen ison miehen pidätteleminen vaikutti ruhtinaalle olevankaan! Samassa lordi Sýránícús näytti katoavan soturin näkökentästä kokonaan, ilmaantuakseen seuraavassa hetkessä tämän taakse, josta käsin veti mieheltä yhdellä sivalluksella jalat alta. Mordoc ähkäisi raivosta kaatuessaan turvalleen maahan ja räpytellessään siinä vihan verenkarvaiseksi sumentamia silmiään. Missä vaiheessa ruhtinas oli ehtinyt hänet kiertää? Ja miten ihmeessä tämä saattoi kampata hänet hyvän matkaa miekkansa terää kauempaa?
Taakseen katsoessaan saattoi soturi yllätyksekseen havaita valtiaan aseen muuttaneen äkisti muotoaan: Nyt miekka taipui pitkänä ja käärmemäisenä piiskana hänen jalkojensa juuressa, tasaisin välimatkoin asettuneiden, lyhentyneiden teränkappaleiden välkehtiessä julmasti kuin tyhjästä venyneessä terässiimassa. (**Samankaltainen ase on tuttu Soul Edge/Calibur-pelisarjan Ivylta: www.onewingedangel.com/images/wallpaper/sc2_ivy.jpg ( suoralinkitys ) )
”Mitä ihmettä?! Onko tuo olevinaan ruoska vai miekka?”, puuskahti sivusta katsova Darein kaverinsa ajatukset ääneen.
”Kenties molempia?”, hymisi valtias mielihyvästä silmäillessään tyytyväisesti asettaan, ja paukauttaen sitä äkisti niin lujaa maankamaraa vasten että kaikki hätkähtivät. Hän ei hymyillyt enää. ”Ja varsin sovelias kapine kurittamaan kaltaisianne sikoja ja pitämään haisevat ruhonne loitolla.”, sihahti hän synkästi. ”Miksi yrität nousta jos sinut on luotu matelemaan maassa, likainen ihminen?”
”En ole enää pelkkä ihminen. Olen enemmän!”, murahti Mordoc kompuroidessaan pahantuulisesti pystyyn. ”Muuttele asettasi miten mielit, mutta ruumiseeni se ei pysty pureutumaan.”, uhitteli hän itsevarmaan sävyyn.
”Suuria luuloja elättelevät miehet murtuvat aina pienimpiin virheisiin.”, arveli ruhtinas pilkallisesti. ”Kymmenesosa miekastani riittää ajamaan sinut toisiin aatoksiin.”
”Sehän nähdään...”, ärisi kookas soturi käydessään taas itsepintaiseen hyökkäykseen. Pakostihan noin heiveröiseltä näyttävän miehen täytyisi jossain vaiheessa väsyä, ja silloin hän sivaltaisi tämän keskeltä kahtia! Vaan ihmeen vaivatta piti ruhtinas edelleen pintansa, vastaten iskuihin nyt terästetyn ruoskansa napakoilla sivalluksilla, minkä olisi uskonut olevan rasittavampaa kuin jämäkän ja yhtenäisen miekan käsitteleminen. Sopivassa kohtaa kesken soturin moukaroivien iskujen sarjaa onnistui hän kuitenkin hankkimaan jopa melkoisen välimatkan vastustajaansa, heilauttaen asettaan nyt aivan uudella tapaa. Jälleen kerran tarjosi Éscálíóth yllätyksen, kun sen lukuisat, viiltävät terät irtosivat siimastaan ja syöksähtivät pienten vasamien tavoin kohti maalitauluaan. Viime hetkellä ehti Mordoc tajuta nuo puoleensa syöksyvät kappaleet ja humauttaa aseensa niitä torjumaan. Vaimeiden kilahdusten säestäminä kimpoilivat mitättömiltä tuntuvat ruoskan osaset suunnastaan ja osuivat harmittomasti maahan - kaikki paitsi yksi, joka oli pureutunut melko syvälle miehen käsivarteen. Mordoc vilkaisi kärsimäänsä vähäistä vauriota ja rämähti nauramaan.
”Tällä tavoinko meinasit minut taltuttaa? Pieni nirhama eikä mitään muuta! Rikoit turhaan sievän miekkasi.”, ilkkui kookas soturi kovaan ääneen, saaden taustalla kannustaneen toverinsakin virnuilemaan. Tähän mennessä Darein oli ehtinyt jo hieman synkistyä ruhtinaan torjuessa kovin huolettomasti hänen toverinsa iskut. Vaan eipä valtias itsekään tuntunut sen suurempaa uhkaa tarjoavan – vähintään nyt, kun aseensa oli toimintakyvytön.
”Pienestä naarmustakin voi kasvaa vakava kuolio, jos sen jättää hoitamatta.”, totesi lordi Sýránícús merkillisesti hymyillen, vast'ikään tekemäänsä vahinkoa kauempaa tarkastellen. Mordocin nauru tyrehtyi äkisti ja hänen kasvonsa kalpenivat. Soturi käänsi uudemman kerran katseensa ihoonsa juurtuneeseen terään ja huomasi sen kadonneen! Jokin pieni ja kivulias tuntui kuitenkin kaivavan nyt tietään pitkin miehen olkavartta ja kohti hänen...sydäntään!
”Mitä pirua?!”, karjaisi Mordoc kauhuissaan ja raapi hädissään ihoaan, päästäkseen käsiksi tuohon elävänä loisena sisuksissaan liikkuvaan kappaleeseen. Harmaa nahka oli kuitenkin liian paksu pelkin kynsin lävistää. Miekka kirposi soturin otteesta ja hän lyyhistyi polvilleen toverinsa suureksi hämmästykseksi. Ruhtinaalle tuo odottamaton käytös ei sen sijaan tullut yllätyksenä. Hän tuntui yhä selittämättömästi ohjailevan useampaan osaan hajonnutta asettaan, kutsuessaan ohi lentäneet vasamat takaisin kämmenelleen.
”Pidätkö uudesta lemmikistäsi? Kas tässäpä sinulle lisää sulateltavaa...”, naurahti hän leikkisästi ja viskasi loputkin terät miestä kohden kuin pienet kivet tyveneen järveen. Jo valmiiksi kauhusta vääntelehtivään kehoon ne osuivat helposti ja upposivat syvälle lihaan, pureutuen ahnaasti vieläkin syvemmälle kehoon. Mies karjui entistä kuuluvammin ja raastoi hädissään lukuisia haavojaan, yrittäessään turhaan tavoittaa niistä sisään luikahtaneet pienet parasiitit. Kuin ahnaat madot nakersivat ne tietään läpi elimistön, kohdatakseen toisensa viimein vimmatusti kohoilevassa rintakehässä. Mordoc tyrskähti verta ohimennen silvotuista keuhkoistaan ja koetti korista kaveriaan auttamaan, vaikka tiesikin Dareinin olevan voimaton häntä pelastamaan.
>>>