Post by Kalin D. on Feb 23, 2008 21:28:36 GMT 3
Se oli aivan Hayley Plainsin keskuksessa, samankaltaisten vaaleiden kerrostalojen viidakossa. Identtisten opiskelija-asuntojen kenkälaatikkokasassa vailla omaa identiteettiä tai nimeä ovessa. Postilaatikon yläpuolelle oli kirjoitettu tussilla kaksi riviä tekstiä, molemmat eri käsialoilla.
Muutamat tunnistivat käsialat ja kirjoittajat, sen enempää nimeä ei kaivattu merkitsemään satunnaista asukasta. Grafitein töhrittyjen seinien loputtomilla käytävillä ja saastaisissa portaikoissa se hukkui satoihin muihin oviin ja niiden kirjoituksiin, julisteisiin, rivouksiin, likaan, sormenjälkiin, käsiin, avaimen kilahduksiin, kuviin, ihmisiin, muistoihin, tietoon. Malkaavin tarvitsi kävellä yksi käytävä läpi seinää koskettaen ja humaltua kolmiulotteisten aistiärsykkeiden tulvista. Niitä oli kaikkialla. Talo eli ja kummitteli tyhjänäkin. Ilmankin kosketusta. Ääniä oli kulki joka puolelta, putkistosta, pattereista, kylpyhuoneen viemäristä, seinistä, ikkunoista ja ne kaikki puhuivat, itkivät, nauroivat, huusivat, voihkivat, mutisivat ja kirkuivat ihtiriekkoina vuorokauden ympäri.
Viisitoista neliöä. Lattiasta vyötärön korkeudelle mustaa jätesäkkiä ja ilmastointiteippiä. Tiiviisti peitetty ikkuna ja vähäisesti huonekaluja. Vanha koruton sänky ei ollut vieläkään saanut lakanoita suojakseen, peitto valui lattialle väsyneenä ja unohdettuna. Matka-tv kohisi vailla kuvaa. Ei lamppuja. Keittokomeron hana tippasi laiskan päättäväiseen tahtiin. Sillä oli kaikki maailman aika ja tiskeillä ei ollut koskaan kiirettä. Ei etenkään nyt. Postiluukku oli oksentanut kapoisen eteisen täyteen mainossaastaa ja ilmaisjakelua maailmasta, jossa kaikella oli hintalappu. Kaikilla lehdenjakajilla oli samanlainen kiireinen turtunut rutiini, tylsämielisyys ja ajatuksetta työssä vellova mieli. Ei heitä kiinnostanut, kunhan tekivät kuin robotit ja menivät. Punainen oli kallein painoväri ja sen haalistuessa veri antoi uuden sävyn menetetyn tilalle. Jätesäkit eivät enää kahisseet jalkojen alla. Lehdet olivat liimautuneet niihin. Seinillä kulki kirjoitusta, loputonta kirjoitusta, häiriintyneitä kuvia kuin lapsen piirtämiä. Ne juoksivat yli punk-bändien julisteiden, valuivat kirjoituspöydän kylkiä pitkin alas. Ne kiipesivät keittiön ovenpieliä muuttaen sisältöään kesken lauseen. Ne itkivät, herjasivat, kiittivät, kirosivat, pelkäsivät ja vihasivat. Ne puhuivat totuuksia tuhansilla suilla ja yhdellä, joka ei puhunut.
Ja maaliaan hilseilevän patterin alla istui tuhottu lapsuus rikkirevittynä luonnonvalkeana nallekarhuna. Sen käpälät olivat kuivunutta verta ja nappisilmät revityt. [/size]
Mainoksia, kiitos!
Ne palavat hyvin.
Ne palavat hyvin.
Muutamat tunnistivat käsialat ja kirjoittajat, sen enempää nimeä ei kaivattu merkitsemään satunnaista asukasta. Grafitein töhrittyjen seinien loputtomilla käytävillä ja saastaisissa portaikoissa se hukkui satoihin muihin oviin ja niiden kirjoituksiin, julisteisiin, rivouksiin, likaan, sormenjälkiin, käsiin, avaimen kilahduksiin, kuviin, ihmisiin, muistoihin, tietoon. Malkaavin tarvitsi kävellä yksi käytävä läpi seinää koskettaen ja humaltua kolmiulotteisten aistiärsykkeiden tulvista. Niitä oli kaikkialla. Talo eli ja kummitteli tyhjänäkin. Ilmankin kosketusta. Ääniä oli kulki joka puolelta, putkistosta, pattereista, kylpyhuoneen viemäristä, seinistä, ikkunoista ja ne kaikki puhuivat, itkivät, nauroivat, huusivat, voihkivat, mutisivat ja kirkuivat ihtiriekkoina vuorokauden ympäri.
Viisitoista neliöä. Lattiasta vyötärön korkeudelle mustaa jätesäkkiä ja ilmastointiteippiä. Tiiviisti peitetty ikkuna ja vähäisesti huonekaluja. Vanha koruton sänky ei ollut vieläkään saanut lakanoita suojakseen, peitto valui lattialle väsyneenä ja unohdettuna. Matka-tv kohisi vailla kuvaa. Ei lamppuja. Keittokomeron hana tippasi laiskan päättäväiseen tahtiin. Sillä oli kaikki maailman aika ja tiskeillä ei ollut koskaan kiirettä. Ei etenkään nyt. Postiluukku oli oksentanut kapoisen eteisen täyteen mainossaastaa ja ilmaisjakelua maailmasta, jossa kaikella oli hintalappu. Kaikilla lehdenjakajilla oli samanlainen kiireinen turtunut rutiini, tylsämielisyys ja ajatuksetta työssä vellova mieli. Ei heitä kiinnostanut, kunhan tekivät kuin robotit ja menivät. Punainen oli kallein painoväri ja sen haalistuessa veri antoi uuden sävyn menetetyn tilalle. Jätesäkit eivät enää kahisseet jalkojen alla. Lehdet olivat liimautuneet niihin. Seinillä kulki kirjoitusta, loputonta kirjoitusta, häiriintyneitä kuvia kuin lapsen piirtämiä. Ne juoksivat yli punk-bändien julisteiden, valuivat kirjoituspöydän kylkiä pitkin alas. Ne kiipesivät keittiön ovenpieliä muuttaen sisältöään kesken lauseen. Ne itkivät, herjasivat, kiittivät, kirosivat, pelkäsivät ja vihasivat. Ne puhuivat totuuksia tuhansilla suilla ja yhdellä, joka ei puhunut.
Ja maaliaan hilseilevän patterin alla istui tuhottu lapsuus rikkirevittynä luonnonvalkeana nallekarhuna. Sen käpälät olivat kuivunutta verta ja nappisilmät revityt. [/size]