Post by .:BlackPanther:. on Nov 7, 2007 17:31:21 GMT 3
Jossain Sudanin ja Tšadin rajalla, Darfurissa. 2.4.2004
Minä kirjoitan tämän kirjeen, sillä rakas toimittajamme ja runoilijamme, Thomas Jobin, makaa paskataudin kourissa sairasteltassa tiputuksessa. Rauha hänen suolilleen. En osaa kirjoittaa yhtä kauniisti, kuin Thomas, enkä yhtä runollisesti ja monimerkityksellisesti. Mutta minä olen ainoa, joka juuri nyt on sellaisessa kunnossa, että voi kirjoittaa. Muut makaavat joko Thomaksen tavoin sairaana, tai pilvessä teltan lattialla (niitä sairaita en päästänyt sisälle, vaan passitin Thomaksen luo sairastelttaan). Myönnettäköön, etten itsekään täysin selvänä ole, mutta tarpeeksi selvä kirjoittaakseni, ainakin jotain. Jos muuta tästä paskaloukosta ei löydy, niin kunnon aineita ainakin. Ne kutsuvat lehtiä zatiksi (en ole varma oikeinkirjoituksesta), siis näitä lehtiä, joita täällä pureskelemme. Ne maistuvat suhteellisen pahalle, mutta saavat kivut ja huolet pois. Melkein kaikki pureskelevat sitä. Muuten saa sanoa "ciao, ciao" rakkaalle järjelleen.
Taivas on täällä suurempi kuin muualla. Se tuntuu olevan jotenkin lähempänä, kaartuu edestä taakse valtaisana kattona, jonka alla sitä tuntee olonsa pieneksi ja paljaaksi. Yöt ovat mustempia kuin missään muualla, eivätkä edes lukemattomat tähdet valaise karua, eroosion kuivattamaa joenuomaa, jossa leirimme sijaitsee tuhansien pakolaisten ja punaisenristin sairaalatelttojen ympäröimänä. Leiriä vartioidaan yötä päivää. Rynnäkkökiväärein varustautuneet paikalliset vartijat, sekä YK:n rauhanturvaajat partioivat telttojen välissä äänettöminä varjoina ja tarkka-ampujat makaavat joen penkoilla valmiina suojelemaan humanitaarisen avun antajia ja meitä, hulluja toimittajia, jotka olemme tähän maailmankolkkaan omaa typeryyttämme ja seikkailunhaluamme nokkamme työntäneet.
Minä olen nyt saanut ne paljonpuhutut henkivartijani. He tulevat pareittain, vuoroissa. Nyt ulkona vartioivat Bob ja Jonathan. Sen verran olen heidän kanssaan ehtinyt jutella, että vahdeillani on nimet. He katsovat minua aina ilmeettömästi ja suhteellisen ärsyyntyneesti. En syytä heitä. Minuakin ottaisi päähän, jos olisin tositoimiensijaan päätynyt lapsenvahdiksi. Ja vieläpä teräväkielisen tyttöpahasen perään katsomaan, joka jo kerran on omaa typeryyttään ollut päästä hengestään. Ei, en kritisoi, enkä syytä. Kenen idea muuten oli pyytää minulle YK:n suojelusta? Olitko se sinä Phil, vanha retku? Vaiko Mr. Scott itse, joka sai päähänsä tämän mahtavan idean?
Eipä tuolla väliä, sillä nyt olen tässä, erikoisasemassa ja ihmiset katsovat minua nenänvarttaan pitkin, pitävät minua heikkona tyttönä, joka on tullut tänne vain seikkailunhalusta ja parantaakseen omaatuntoaan. Itse minä itseni vaaraan saatoin, totta kai. Mutta en ole typerä, enkä heikko! Minun ei tarvitse muiden tavoin vetää unilääkkeitä ennen nukkumaanmenoa, tai kääntää katsettani kuolemalta. Uskokaa, minä katson. Katson kuolemaa silmästä silmään joka helvetin päivä ja vielä olen saanut pitää järkeni. Ei, en ole heikko. Vaikka olenkin nuori, se ei tarkoita että olisin typerä. Ajattelematon joskus, toki, ja uhkarohkea, aina! Siksi sinä palkkasit minut. Teen asioita, joihin muilla ei ole pokkaa tai rohkeutta. Sanon mitä mieleeni juolahtaa ja saan tahtoni läpi. Se, jos mikä tekee minusta ainutlaatuisen ja parhaan alallani.
Toki on myönnettävä, että tunnen oloni jonkin verran turvallisemmaksi. En vain haluaisi olla taakkana noille sotilaille, jotka jo valmiiksi joutuvat kestämään niin paljon. Täytyy tunnustaa, etten ole upseereita helpolla päästänyt, enkä liioin minua vahtivia sotilaitakaan (heidän arvonimistään en toistaiseksi tiedä). Tämä maa on opettanut minut teräväksi ja oudon järkeväksi. En meinaa tuntea itseäni peilistä, kun katson siihen. Kuvajaiseni kuuluu jollekin toiselle, ihmiselle, joka on painunut kasaan kaiken sen raakuuden ja mielettömyyden alla, jota on päässyt todistamaan. Minusta on tainnut tulla kyyninen.
Jossain nauraa hyeena, sen kiljuva räkätys saa kylmät väreet nousemaan pitkin selkäpiitäni. Se nauraa helpolle ruualle. Tuhansille ja taas tuhansille kuolleille lapsille ja naisille, jotka raiskattuina ja silvottuina koristavat akasioiden juuria tuhottujen kylien liepeillä. Tämä on hyeenojen ja korppikotkien juhla-aikaa. Ne pääsevät herkuttelemaan yön turvin auringon paahteessa pehmentyneellä ihmisenlihalla, jonka haju houkuttelee mitä kummallisimpia otuksia esiin piiloistaan ja kääntää vatsan nurin. Paikallisten taikausko ja pelko pahoihin henkiin leviää kulovalkeanomaisena paniikkina joka puolelle. Se on pahempi epidemia, kuin lukuisat muut kulkutaudit, jotka saastuneessa leirissämme leviää. Olemme loukussa tässä helvetinkuopassa, emmekä tiedä, koska pääsemme pois. Ainoat, joiden on uskaltauduttava ulos, ovat punaisenristin ja YK:n kriisityöntekijät. Joskus harvoin tiimimme pääse jaloittelemaan tämän saastan keskeltä kuoleman löyhkään, joka lepää kaiken päällä mustana vaippana. Kuolemaa ja taas kuolemaa. Itkua ja nälkää. Kaaosta. Sitä on Darfur tiivistettynä.
Me toimittajat, olemme poliittisesti liian tärkeitä, jotta pääsisimme katselemaan ympärillemme. Siitä tulisi kansainvälinen selkkaus, jos länsimainen toimittaja kuolisi täällä jumalan selän takana sissihyökkäykseen tai joutuisi kaapatuksi. Vitut, sanon minä! Paskaa ne täällä puhuvat ja paskaa te siellä puhutte! Miten kuvittelette projektimme etenevän, jos ainoa, mitä voi kuvata, on paskaoja, jossa lepäämme? Anteeksi kielenkäyttöni, mutta täällä poliittisesti korrekti sivistyneistön kieli pääsee unohtumaan. Samoin kuin käytöstavat ja se, että minä olen vain nainen. Nainen, joka on hypännyt ”isojen miesten kenkiin”, niin kuin eräs kriitikko taisi kirjoittaa. Terveiset hänelle täältä ”isojen miesten” keskeltä, jotka parkuvat itsensä uneen öisin niin, että minun oma mielenrauhani on järkkyä. Tosiaan terveiset ”isojen miesten” maailmasta, jossa katsotaan vierestä, kun lapsia silvotaan ja naisia raiskataan. Missä isät ja pojat viedään väkisin sotaan, tai pakotetaan tappamaan tyttärensä ja vaimonsa ”kunnian” takia. Iloiset terveiset sinne kaukaisiin länsimaihin. Terve Euroopan Unioni ja Yhdysvallat! Toivottavasti voitte paksusti, sillä juuri eilen sylissäni heitti henkensä kaksivuotias tyttö, joka menehtyi ripulin heikentämänä nestehukkaan. Nestehukkaan! Vaikka täällä on vettä ja ruokaa meille, ja työntekijöille, ei vettä ja apua riittänyt kaksivuotiaalle tytölle. Päivittäin tällä leirillä kuolee kymmeniä ihmisiä, heistä suurin osa on lapsia.
Me elämme täällä, valtavan taivaan alla, jossa Jumalan läheisyys ei ole koskaan tuntunut yhtä konkreettiselta. Mutta silti, meidän muiden tavoin Hän vain katsoo sivusta. Tarkkailee tai kääntää selkänsä. T.I.A, jotain, minkä opin täällä - ”This is Africa!”, tosiaan, en voisi itse paremmin sanoa. Maanosa, jonka multa on muuttunut punaiseksi vuodatetun veren, ja liian monen uhratun ihmishengen takia. Maanosa, jonka historia saa Euroopan historian kalpenemaan vierellään ja Natsi-Saksan hirmuteot näyttämään lastenleikiltä omien väkivaltaisuuksiensa rinnalla. Niistä ei vain puhuta. Niillä ei ole väliä, sillä ne tapahtuvat täällä, Jumalan selän takana. ”This is Africa!”, maanosa, joka on unohdettu, jätetty oman onnensa nojaan. Tällä mantereella ”isot miehet” käyvät yhä toisen maailmansodan aikaista taisteluaan. Tämä on hyvä pelikenttä, sillä kukaan ei katso tai välitä.
Mutta minä sanon, että nyt katsoo. Nyt katsoo ainakin yksi. Ja se yksi katsoo toki vain pientä osaa, mutta katsoopa kuitenkin. Se yksi on katsonut ja nähnyt, vaikka ei siihen enää pysty. Ja sen, mitä tämä yksi on katsonut ja nähnyt, sen se yksi haluaa näyttää myös maailmalle. Se yksi olen minä, ”nainen, joka on hypännyt isojen miesten kenkiin”, nainen, joka melkein kuoli, nainen, joka ei pysty enää näkemään. Siksi, siksi minä pyydän, katsokaa ja nähkää! Tämä ei ole leikkiä, tämä on oikeaa elämää! Tämä on totista totta…
M.C
P.s. Pojat lähettävät terveisiä (ne ei ole täysin järjissään):
Sebastian: Voisiko sitä viinaa saada tänne roudattua, pää räjähtää?Niin ja korstuja, on kuulemma HIV:tä paljon liikenteessä!! (Pyydän anteeksi Seban puolesta, se on sekaisin, eikä huumorintajussa ole kehumista.)
Micho: Saippuaa, saippuaa, saippuaa!!! Ja pusu äitille...
Thomas: (On paskataudin kourissa, kuten jo aiemmin kirjoitin. Jos nyt kuitenkin sitä tupakkaa näin edesmenneen Joulun kunniaksi. Ei saatu teidän pakettia... kai lähetitte sen jo?)
Minä kirjoitan tämän kirjeen, sillä rakas toimittajamme ja runoilijamme, Thomas Jobin, makaa paskataudin kourissa sairasteltassa tiputuksessa. Rauha hänen suolilleen. En osaa kirjoittaa yhtä kauniisti, kuin Thomas, enkä yhtä runollisesti ja monimerkityksellisesti. Mutta minä olen ainoa, joka juuri nyt on sellaisessa kunnossa, että voi kirjoittaa. Muut makaavat joko Thomaksen tavoin sairaana, tai pilvessä teltan lattialla (niitä sairaita en päästänyt sisälle, vaan passitin Thomaksen luo sairastelttaan). Myönnettäköön, etten itsekään täysin selvänä ole, mutta tarpeeksi selvä kirjoittaakseni, ainakin jotain. Jos muuta tästä paskaloukosta ei löydy, niin kunnon aineita ainakin. Ne kutsuvat lehtiä zatiksi (en ole varma oikeinkirjoituksesta), siis näitä lehtiä, joita täällä pureskelemme. Ne maistuvat suhteellisen pahalle, mutta saavat kivut ja huolet pois. Melkein kaikki pureskelevat sitä. Muuten saa sanoa "ciao, ciao" rakkaalle järjelleen.
Taivas on täällä suurempi kuin muualla. Se tuntuu olevan jotenkin lähempänä, kaartuu edestä taakse valtaisana kattona, jonka alla sitä tuntee olonsa pieneksi ja paljaaksi. Yöt ovat mustempia kuin missään muualla, eivätkä edes lukemattomat tähdet valaise karua, eroosion kuivattamaa joenuomaa, jossa leirimme sijaitsee tuhansien pakolaisten ja punaisenristin sairaalatelttojen ympäröimänä. Leiriä vartioidaan yötä päivää. Rynnäkkökiväärein varustautuneet paikalliset vartijat, sekä YK:n rauhanturvaajat partioivat telttojen välissä äänettöminä varjoina ja tarkka-ampujat makaavat joen penkoilla valmiina suojelemaan humanitaarisen avun antajia ja meitä, hulluja toimittajia, jotka olemme tähän maailmankolkkaan omaa typeryyttämme ja seikkailunhaluamme nokkamme työntäneet.
Minä olen nyt saanut ne paljonpuhutut henkivartijani. He tulevat pareittain, vuoroissa. Nyt ulkona vartioivat Bob ja Jonathan. Sen verran olen heidän kanssaan ehtinyt jutella, että vahdeillani on nimet. He katsovat minua aina ilmeettömästi ja suhteellisen ärsyyntyneesti. En syytä heitä. Minuakin ottaisi päähän, jos olisin tositoimiensijaan päätynyt lapsenvahdiksi. Ja vieläpä teräväkielisen tyttöpahasen perään katsomaan, joka jo kerran on omaa typeryyttään ollut päästä hengestään. Ei, en kritisoi, enkä syytä. Kenen idea muuten oli pyytää minulle YK:n suojelusta? Olitko se sinä Phil, vanha retku? Vaiko Mr. Scott itse, joka sai päähänsä tämän mahtavan idean?
Eipä tuolla väliä, sillä nyt olen tässä, erikoisasemassa ja ihmiset katsovat minua nenänvarttaan pitkin, pitävät minua heikkona tyttönä, joka on tullut tänne vain seikkailunhalusta ja parantaakseen omaatuntoaan. Itse minä itseni vaaraan saatoin, totta kai. Mutta en ole typerä, enkä heikko! Minun ei tarvitse muiden tavoin vetää unilääkkeitä ennen nukkumaanmenoa, tai kääntää katsettani kuolemalta. Uskokaa, minä katson. Katson kuolemaa silmästä silmään joka helvetin päivä ja vielä olen saanut pitää järkeni. Ei, en ole heikko. Vaikka olenkin nuori, se ei tarkoita että olisin typerä. Ajattelematon joskus, toki, ja uhkarohkea, aina! Siksi sinä palkkasit minut. Teen asioita, joihin muilla ei ole pokkaa tai rohkeutta. Sanon mitä mieleeni juolahtaa ja saan tahtoni läpi. Se, jos mikä tekee minusta ainutlaatuisen ja parhaan alallani.
Toki on myönnettävä, että tunnen oloni jonkin verran turvallisemmaksi. En vain haluaisi olla taakkana noille sotilaille, jotka jo valmiiksi joutuvat kestämään niin paljon. Täytyy tunnustaa, etten ole upseereita helpolla päästänyt, enkä liioin minua vahtivia sotilaitakaan (heidän arvonimistään en toistaiseksi tiedä). Tämä maa on opettanut minut teräväksi ja oudon järkeväksi. En meinaa tuntea itseäni peilistä, kun katson siihen. Kuvajaiseni kuuluu jollekin toiselle, ihmiselle, joka on painunut kasaan kaiken sen raakuuden ja mielettömyyden alla, jota on päässyt todistamaan. Minusta on tainnut tulla kyyninen.
Jossain nauraa hyeena, sen kiljuva räkätys saa kylmät väreet nousemaan pitkin selkäpiitäni. Se nauraa helpolle ruualle. Tuhansille ja taas tuhansille kuolleille lapsille ja naisille, jotka raiskattuina ja silvottuina koristavat akasioiden juuria tuhottujen kylien liepeillä. Tämä on hyeenojen ja korppikotkien juhla-aikaa. Ne pääsevät herkuttelemaan yön turvin auringon paahteessa pehmentyneellä ihmisenlihalla, jonka haju houkuttelee mitä kummallisimpia otuksia esiin piiloistaan ja kääntää vatsan nurin. Paikallisten taikausko ja pelko pahoihin henkiin leviää kulovalkeanomaisena paniikkina joka puolelle. Se on pahempi epidemia, kuin lukuisat muut kulkutaudit, jotka saastuneessa leirissämme leviää. Olemme loukussa tässä helvetinkuopassa, emmekä tiedä, koska pääsemme pois. Ainoat, joiden on uskaltauduttava ulos, ovat punaisenristin ja YK:n kriisityöntekijät. Joskus harvoin tiimimme pääse jaloittelemaan tämän saastan keskeltä kuoleman löyhkään, joka lepää kaiken päällä mustana vaippana. Kuolemaa ja taas kuolemaa. Itkua ja nälkää. Kaaosta. Sitä on Darfur tiivistettynä.
Me toimittajat, olemme poliittisesti liian tärkeitä, jotta pääsisimme katselemaan ympärillemme. Siitä tulisi kansainvälinen selkkaus, jos länsimainen toimittaja kuolisi täällä jumalan selän takana sissihyökkäykseen tai joutuisi kaapatuksi. Vitut, sanon minä! Paskaa ne täällä puhuvat ja paskaa te siellä puhutte! Miten kuvittelette projektimme etenevän, jos ainoa, mitä voi kuvata, on paskaoja, jossa lepäämme? Anteeksi kielenkäyttöni, mutta täällä poliittisesti korrekti sivistyneistön kieli pääsee unohtumaan. Samoin kuin käytöstavat ja se, että minä olen vain nainen. Nainen, joka on hypännyt ”isojen miesten kenkiin”, niin kuin eräs kriitikko taisi kirjoittaa. Terveiset hänelle täältä ”isojen miesten” keskeltä, jotka parkuvat itsensä uneen öisin niin, että minun oma mielenrauhani on järkkyä. Tosiaan terveiset ”isojen miesten” maailmasta, jossa katsotaan vierestä, kun lapsia silvotaan ja naisia raiskataan. Missä isät ja pojat viedään väkisin sotaan, tai pakotetaan tappamaan tyttärensä ja vaimonsa ”kunnian” takia. Iloiset terveiset sinne kaukaisiin länsimaihin. Terve Euroopan Unioni ja Yhdysvallat! Toivottavasti voitte paksusti, sillä juuri eilen sylissäni heitti henkensä kaksivuotias tyttö, joka menehtyi ripulin heikentämänä nestehukkaan. Nestehukkaan! Vaikka täällä on vettä ja ruokaa meille, ja työntekijöille, ei vettä ja apua riittänyt kaksivuotiaalle tytölle. Päivittäin tällä leirillä kuolee kymmeniä ihmisiä, heistä suurin osa on lapsia.
Me elämme täällä, valtavan taivaan alla, jossa Jumalan läheisyys ei ole koskaan tuntunut yhtä konkreettiselta. Mutta silti, meidän muiden tavoin Hän vain katsoo sivusta. Tarkkailee tai kääntää selkänsä. T.I.A, jotain, minkä opin täällä - ”This is Africa!”, tosiaan, en voisi itse paremmin sanoa. Maanosa, jonka multa on muuttunut punaiseksi vuodatetun veren, ja liian monen uhratun ihmishengen takia. Maanosa, jonka historia saa Euroopan historian kalpenemaan vierellään ja Natsi-Saksan hirmuteot näyttämään lastenleikiltä omien väkivaltaisuuksiensa rinnalla. Niistä ei vain puhuta. Niillä ei ole väliä, sillä ne tapahtuvat täällä, Jumalan selän takana. ”This is Africa!”, maanosa, joka on unohdettu, jätetty oman onnensa nojaan. Tällä mantereella ”isot miehet” käyvät yhä toisen maailmansodan aikaista taisteluaan. Tämä on hyvä pelikenttä, sillä kukaan ei katso tai välitä.
Mutta minä sanon, että nyt katsoo. Nyt katsoo ainakin yksi. Ja se yksi katsoo toki vain pientä osaa, mutta katsoopa kuitenkin. Se yksi on katsonut ja nähnyt, vaikka ei siihen enää pysty. Ja sen, mitä tämä yksi on katsonut ja nähnyt, sen se yksi haluaa näyttää myös maailmalle. Se yksi olen minä, ”nainen, joka on hypännyt isojen miesten kenkiin”, nainen, joka melkein kuoli, nainen, joka ei pysty enää näkemään. Siksi, siksi minä pyydän, katsokaa ja nähkää! Tämä ei ole leikkiä, tämä on oikeaa elämää! Tämä on totista totta…
M.C
P.s. Pojat lähettävät terveisiä (ne ei ole täysin järjissään):
Sebastian: Voisiko sitä viinaa saada tänne roudattua, pää räjähtää?
Micho: Saippuaa, saippuaa, saippuaa!!! Ja pusu äitille...
Thomas: (On paskataudin kourissa, kuten jo aiemmin kirjoitin. Jos nyt kuitenkin sitä tupakkaa näin edesmenneen Joulun kunniaksi. Ei saatu teidän pakettia... kai lähetitte sen jo?)