Post by Kalin D. on Oct 21, 2007 12:43:18 GMT 3
Just one kiss on my lips
Was all it took to seal the future
Just one look from your eyes
Was like a certain kind of torture
Was all it took to seal the future
Just one look from your eyes
Was like a certain kind of torture
Madonna - Forbidden Love
Kuten mä lupasin - ja sanani mä pidän - mä kerron reissusta, joka taitaa olla tähän asti mun Lintukodon etsintäretkistä järisyttävin kokemus, mitä mulla on koskaan ollu. Ne, jotka ei kestä kuulla sanoja kauneudesta, tuskasta ja kaipuusta - Skip it. Tää on raadollinen ja julma maailma, niin pirun raaka niille, jotka sortuu sielun heikkouteen.
Mä olen sortunut moniin houkutuksiin. Mä olen se syntinen saatana, joka rypee Hollywoodin kullankimaltavas loskas villisikana syöttöporsaiden joukos. Nää vuodet Jenkkilän kaksnaamasuuden ja kieroutuneen patrioottisuuden saastas on tehneet musta todellisen Amerikkalaisen Ihannenousukkaan; katujen köyhyydestä ja kurjuuden harmaasta massasta itsensä salamavalojen ja punaisten mattojen maailmaan puhtaalla röyhkeydellä nousseen sankarin.
Mä olen tehnyt sen, mitä moni haluaisi tehdä. Sen teki Al Pacino Scarfacessa. Sen on tehneet monet ennen mua. Mutta mun takana seisoo vielä tuhansien, jopa miljoonien nimetön massa, jotka vain haaveilee rohkeudesta ja julkeudesta, jota tähän jumalattomaan hommaan tarvitaan. Mutta mä sanon - se ei oo rohkeutta, se ei oo julkeutta. Se on pakkoa. Se on halua selviytyy maailmassa, jonka sä voit voittaa olemalla julkeempi ku kukaan muu sun ympärilläs. Muuten sut syödään ja sä et palaa lähtöruutuun. Sä kans pysyt siel.
Tänä yönä, tässä hiljases hotellis, mä en aio kirjottaa maailman raakuudesta sillä jokanen meistä on sen joutunut kokemaan nahoissaan. Jotku toruvina sormien noppauksina, jotku raippoina ja kahleina. Realismille ja maailman julmuudelle on aikansa, se ei vaan oo nyt, mutta mä haluan muistuttaa sen olemassaolon rautasesta harmaudesta ja todellisuudesta ennen kuin mä siirryn siihen mitä mä aion todella kertoa.
Mä tein jotain, mitä mun kaltanen skandaalin metsästäjän perkele ei sais koskaan tehdä.
Mä rakastuin.
Sä naurat, tuijotat sinivalkosen näyttös valos näitä kirjaimia täynnä epäluuloo ja ivaa. Miten kovaks keitetty toimittaja, tällainen paskiainen ja huoraaja ku mäkin olen aina ollut, voi noin vain rakastua. Antakaa anteeks mun karkeat sanat, kun ovet kyitä sikiävään Eedeniin aukee, sä syöt jokaisen omenan, joka sulle tarjotaan. Jos et, menetät tilaisuutes makeempaan hedelmään. Sä saat leiman, että oot nimenomaan toimittaja - et kirkkaisiin metalliväreihin ja shampanjan kupliin hukkuva tähti, joita sä metsästät. Ne karkaa ja sulkee suunsa jos tajuaa sun olevan pressikortilla surffaamas niiden aalloilla. Sä syöt, mitä tarjotaan, sama miltä se maistu. Vasta kun sulla on nimee ja statusta, sä voit valikoida. Huipulle ei oo muuta tietä.
Ja sitten mun maailmaan astuu nainen. Ei. Ei nainen vaan Nainen.
Mä sanon ja vannon; Bucarest on ihmeellinen kaupunki. Eurooppa on ihmeellinen. Uuden Mantereen nuori historia kompastelee ja änkyttää ku teini ekoilla treffeillään, mutta kun sä astut Wanhan Mantereen kokeneelle ja nähneelle pinnalle, sun ei tarvitse huolehtia mistään. Ehkä se on se kiireettömyys, joka soljuu elämänrytmin alla, leimaa näiden ihmisten arkee. Unkari on kypsä ja historialtaan rikas maa. Sen ei tarvitse todistaa enää mitään, kuten USA:n, joka potee vieläkin närästystä identiteettikriisistään. Jokainen maa on kokenut sodan, nähnyt ne likaset kasvot ja irvistyksen, joka lupaa vain kuolemaa. Unkari on nähnyt ne ja päässyt yli traumoistaan. Ne ihmiset osaa elää vapaina, niitä ei kahlitse enää menneisyys, ei sodat, ei menestys, ne luottaa sen jääneen taa. Mutta ne muistaa. Historia elää, ne sanovat, nuo viisaat ihmiset kirjoissa.
Sä et löydä sellaisia ihmisiä Uudelta Mantereelta, et Suurelta Punaiselta, et Pohjoismaista. Sä löydät ne keskieuroopasta. Sieltä mä löysin mun christinen. Ruoskien sielun tuskaa Oopperan Kummituksen ikuisilla stereotypioilla, mutta millä muulla mä voin lausua julki sen tunteen, joka repi tän paatuneen ja surkastuneen sydämen verisenä hakkaamaan kylkiluiden rososta vankilaa? Siellä oli mun Christine Daaé ja mä istuin jähmettyneenä, julmuus rikkoutuneena jaloissa, kuin Kummitus oopperan parvella. Kuolkaa sokeriin ja tukehtukaa siirappiin, mut mä en ees uskaltanu hengittää kun Angela lauloi.
Ei, se ei ollut molemmin puolista romanttista rakkautta ensisilmäyksellä. Meidän katseet ei kohdannu lavan ja parven kynttilöiden koristamalla välillä lyöden leiskuavia rakkauden liekkejä ilmaan. Mä sain huomata olevani Raoul, tuttu vain nimen tasolla siinä missä niin moni muukin toimittaja, joka kukin ja suklain diivaa lähesty. Se oli viikkojen leikkiä, katseita viinilasien yli, seksikkäintä älykästä keskustelua mitä mä olen koskaan saanut kunnian käydä, hetki hetkeltä kasvavampaa intohimon piinaa. Se jumalainen sähkö - Helvetti sen voimaa! - otti kipinän ja virran vasta hiljalleen. Joka kerta mä olin askeleen lähempänä, joka kerta mun käsi sai hivuttautua lähemmäksi sametilla ja pitsillä verhottua kättä, joka kerta mä sain minuutin lisää aikaa taittaa sanan sulavaa säilää kaikkien taiteen, kliseisen, oveluuden ja viettelyn säännöillä.
Ja mä sain sen. Yhden ainoan, taiteellisen herkän suudelman. Sen suudelman vuoksi mä vietin yli kuukauden Bucarestissa. Se aika oli mulle taloudellisesti välitön kuukauden toimeentulon menetys. Vitut siitä. Ne nauraa vaihtokauppaa arvottomaks, kuinka monta villiä ranskalaista suudelmaa mä oisin saanu saman kuukauden aikana Miamis? Satoja. Yksikään niistä ei vois ikinä vastata sitä suudelmaa, jonka mä sain Angelalta. Jos jokin voi lyödä mieheltä jalat täydellisesti alta niin se löi.
Kuvittele. Sä et ehkä pysty, mut yritä silti. Kuukausi katseita. Älä koske. Melkein joka yö tuon kuukauden aikana sä taistelet huomiosta ja luottamuksesta, taistelet, että saisit yhdenkään sanan täydellisiltä huulilta sulle - vain sulle. Sä olet yks kymmenestä toimittajasta ja me kaikki halutaan diivan viileän asiallinen huomio. Mä en puhu mistään egoistisesta pikkusielusesta lirkuttelijasta vaan Diivasta. Naisesta, joka tuntee oman arvonsa, tietää statuksensa ja kantaa sen siniverisellä maltilla. Ja sä olet se lehdistön mustalaisruhtinas, jonka kruunu on paperista taiteltu ja veri painomustetta. Sä et voi olla mitään muuta ku nöyrä sellaisen Naisen edessä. Kuvittele, että sä voitat tuon aidon kuninkaallisen hennon käden. Kuvittele, että tässä saastan ja materian maailmassa sä saat klassisen täydellisen kohtauksen, jonka tunnelmaa jokainen elokuvaohjaaja metsästää sielun kyltymättömällä raivolla.
Sä sait sen. Sä sait hitaan lempeän suudelman, joka iski sun kehos ilmiliekkeihin ja rätisemään sähköä. Sä sait suudelman, joka varasti sun sielus ja musteen tahriman sydämes. Suudelman; se lupas rakkautta, muttei antautunu vielä. Se anto luvan koskettaa - seuraavalla kerralla. Jebeni, tuolla jos millä sä lyöt vahvimmankin miehen sekopäiseks. Yhdellä huulien ja kielen varovaisella kosketuksella.
Da, mä rakastin, rakastan ja tulen aina rakastamaan sitä Naista. Halusin mä tai en.
Mun egoni vaatii nyt nostamaan pitkän sormen korkeelle ilmaan ja haistattamaan paskat kyynikoille, ellen mä ois ite päätyny samanlaiseks ilonpilaajaks. Sä avaat oven ja suudelman muisto muuttuu tuhkaks huulillas. Sut on petetty. Sä olet ollut jännittävä uus leikkikalu. Sä olet edelleen lehdistön mustalaisruhtinas ja sun musta veres ei oikeuta aatelisen käteen. Sun veres ja arvos ei riitä ees nostaan pudonnutta pitsihansikasta maasta Diivalle. Ja siinä sä olet; tuijotat mykkänä kun se Nainen, jolle sä luovutit sielus, suutelee toista. Sun roolis vaihtuu Raoulista petettyyn Oopperan Kummitukseen ja kohtaus vaihtuu.
Sä et jää siihen sen jälkeen ku saat ittes liikkeelle ja harpottua sydämes nokisten rippeiden yli. Sä keräät ittes hiljalleen, revit pääs selväks ammattiylpeyden jäisellä varmuudella ja tapat kaiken, mitä sun sisälläs vielä hehkuu vähäsintäkään liekkiä. Sä kuolet. Mutta omatpa ovat hautajaiseni. Mä lähin Bucarestist tuhkaa rinnuksil, sydänveri käsis.
Kyynikot, olkaa hyvä ja onnitelkaa itseänne. Kollegat, nyt teillä on entistä pahempi kilpailija sillä mikään - ei saatana mikään - voi enää polkee mua maahan. Mut on murskattu, mussa ei oo enää mitään mitä te voisitte rikkoo uudelleen, pahin on sirpaleina. Ammattitoimittajana mä tulen tappeleen ku nälkänen hyeena, mun heikkous, mun sydän, on jo syöty.
Amen ja Hallelujah. Panićia ei kaatanu sensuuri, ei starat, ei asianajajat ja syyttäjät, ei kollegat vaan hentonen sopraano. Olkaa te etuoikeutettuja ja siunattuja reikäisiltä sielujenne rievuilta, te voitte ehkä vielä joskus rakastaa, mutta se tunne on tapettu mun osaltani. Yrittää saa, mutta itsenne siinä satutatte.
Mutta nyt mä lopetan, aurinko nousee. Hollywood-toimittajana mä herään kun tähdet nousee samettiselle taivaalle. Yö on mun elämäni kehto ja hauta.
Mä tiän, että mä kadun tätä entryä puoltuntii sen jälkeen ku mä tän lähetän... Dovraga...
- Ljuba Panić -