Post by kew on Mar 16, 2007 0:44:10 GMT 3
Ehkei olis pitänyt poltaa niin paljoa ennen työvuoroa, mutta seura oli ollut kerrassaan mahtavaa ja Raisalla oli joskus ongelmia käsittää omia rajojaan. Kuski kyttäsi tiiviisti taustapeiliä, epämääräinen vainoharhaisuus takaraivossa nalkuttaen. Vainoharhat. Ne tästä saatana puuttuikin. Jos se ei ole jotain outoa, se on kyttä. Kukaan ei voi olla noin välinpitämättömän näköinen ilman että teeskentelee välinpitämätöntä. Raisa ajoi tismalleen lakien mukaan, tuttua ajopeliään operoiden kuin rakastajaa konsanaan. Se liikahti pehmeästi liikennevaloissa pysähdyksiin, eikä nuori, rastatukkainen nainen siirtänyt kättään vaihteelta ja painanut kevyen hellästi kaasua ennen vihreää valoa. Jokaisesta liikahduksesta kuulsi läpi tietty tyynen hallittu varovaisuus, siitäkin huolimatta että naisen otsalla kihosi hieman hikeä.
Taksamittari raksutti, ja oli niin hemmetin hiljaista. Asiakas oli pyytänyt sulkemaan radion. Peilissä killuskelevat amuletit, ristit, valkosipulit, ja rukousnauhat eivät olleet sen enempää tai vähempää kuin vain jonkinlaista rekvisiittaa jota Raisa oli tottunut peilissään roikottamaan. Siinä oli tosin jotain hieman oudompaakin. Muutama isohko puinen naula, ja yksi hopeinen sellainen, paksussa nahkahihnassa. Takapenkillä hyvin hiljaa hengittävä ja tyynen viileä asiakas ei ollut moksiskaan oikein mistään, katsellessaan maisemia ja lepuuttaessaan kättä salkun päällä.
Mitä siellä oli? Raisan ruskeat silmät pälyilivät melkein mustien, olkapäille ryöppyävien kapeiden rastojen lomasta alati taustapeiliä.
Se on vaan ihminen. Onko väliä jos se on poliisi? Ei se mitään tiedä. Ei se tiedä mitään mistään. Ei poliiseilla ole salkkuja.
---
Vaikka olisikin miten tahansa väsynyt, ei koskaan oikeastaan voinut olla niin väsynyt ettei jaksaisi mennä treeneihin. Pehmeänlaiska raukeus painoi jäseniä ja silmäluomet tuntuivat raskailta kuumeisesti kiiltävien silmien päällä, mutta Raisa meni silti. Löysät housut, rastat niskaan kiinni, hihaton paita, ja musiikkia. Taistele kuin se olis vaan tanssia, ei oikeasti kamppailua ensinkään. Jossakin vaiheessa sitä lakkasi ajattelemasta sitä yksipuolisesti. Vastustaja oli tanssipartneri, tanssipartneri oli vihollinen, tanssi oli taistelu hallinnasta ja paremmuudesta ja toisaalta taas saumattoman yhteistyön merkki. Vihollista oli mahdoton erottaa liittolaisuudesta, iloa kateudesta onnistuneista potkuista tai kaadoista, joista selvisi kun antoi vain liikkeen jatkua virtana.
Sinä iltana ei olisi normaalia päivystystä klubeilla ja jatkuvaa tarkkailua, ei edes useimmiten masentavaa tarjontaa otsikoivien lehtien lukemista. Joskus sitä halusi vain sulkeutua pieneen huoneistoonsa ja teeskennellä että koko muu maailma oli hyvä ja armollinen ja osasi ihan itsekin jatkaa matkaansa huomista kohden.
Tosiasiassa se mihin koko maailma oli menossa vaikutti aina vain selvemmin Helvetiltä. Ihmishenki ei painanut paljoa rahan, veren, vihan, taikauskojen ja valheiden lihamyllyssä. Ei ollut koskaan painanut.
[Hahmoesittely. Raisa de Brita, Redeemer.]
Taksamittari raksutti, ja oli niin hemmetin hiljaista. Asiakas oli pyytänyt sulkemaan radion. Peilissä killuskelevat amuletit, ristit, valkosipulit, ja rukousnauhat eivät olleet sen enempää tai vähempää kuin vain jonkinlaista rekvisiittaa jota Raisa oli tottunut peilissään roikottamaan. Siinä oli tosin jotain hieman oudompaakin. Muutama isohko puinen naula, ja yksi hopeinen sellainen, paksussa nahkahihnassa. Takapenkillä hyvin hiljaa hengittävä ja tyynen viileä asiakas ei ollut moksiskaan oikein mistään, katsellessaan maisemia ja lepuuttaessaan kättä salkun päällä.
Mitä siellä oli? Raisan ruskeat silmät pälyilivät melkein mustien, olkapäille ryöppyävien kapeiden rastojen lomasta alati taustapeiliä.
Se on vaan ihminen. Onko väliä jos se on poliisi? Ei se mitään tiedä. Ei se tiedä mitään mistään. Ei poliiseilla ole salkkuja.
---
Vaikka olisikin miten tahansa väsynyt, ei koskaan oikeastaan voinut olla niin väsynyt ettei jaksaisi mennä treeneihin. Pehmeänlaiska raukeus painoi jäseniä ja silmäluomet tuntuivat raskailta kuumeisesti kiiltävien silmien päällä, mutta Raisa meni silti. Löysät housut, rastat niskaan kiinni, hihaton paita, ja musiikkia. Taistele kuin se olis vaan tanssia, ei oikeasti kamppailua ensinkään. Jossakin vaiheessa sitä lakkasi ajattelemasta sitä yksipuolisesti. Vastustaja oli tanssipartneri, tanssipartneri oli vihollinen, tanssi oli taistelu hallinnasta ja paremmuudesta ja toisaalta taas saumattoman yhteistyön merkki. Vihollista oli mahdoton erottaa liittolaisuudesta, iloa kateudesta onnistuneista potkuista tai kaadoista, joista selvisi kun antoi vain liikkeen jatkua virtana.
Sinä iltana ei olisi normaalia päivystystä klubeilla ja jatkuvaa tarkkailua, ei edes useimmiten masentavaa tarjontaa otsikoivien lehtien lukemista. Joskus sitä halusi vain sulkeutua pieneen huoneistoonsa ja teeskennellä että koko muu maailma oli hyvä ja armollinen ja osasi ihan itsekin jatkaa matkaansa huomista kohden.
Tosiasiassa se mihin koko maailma oli menossa vaikutti aina vain selvemmin Helvetiltä. Ihmishenki ei painanut paljoa rahan, veren, vihan, taikauskojen ja valheiden lihamyllyssä. Ei ollut koskaan painanut.
[Hahmoesittely. Raisa de Brita, Redeemer.]