Post by Uni on Jan 20, 2007 5:22:35 GMT 3
Olento ei hengittänyt, miksi olisikaan - olihan se kuollut. Se, tai Hän, Javier ei ollut vielä puolen vuodenkaan jälkeen päättänyt, kumpaa nimitystä käyttäisi. Teoriassa, punahiuksinen, kalpeaihoinen naishenkilö oli kuollut. Tuolla ei ollut pulssia, tuon sydän ei lyönyt, tuo oli kooman kaltaisessa tilassa päivät ja herättyään tarvitsi ravintoa - verta. Mutta silti, hän käyttäytyi kuin ihminen: koki pelkoa, surua, iloa, kateutta, mustasukkaisuutta, myötätuntoa ja niin edelleen. Javier oli huomannut sen lyhyen, mutta tiiviin ystävyyden aikana josta olisi voinut tulla jotain muutakin, ellei Cassandra olisi ollut jo kuollut.
Tanssilattia oli likainen; siivoojat oli lähetetty kotiin etuajassa ja kenkien mukana kantautunut hiekka lasinsirujen ohessa jäi lojumaan lattioille. Se ei haitannut keskellä tanssilattiaa hiljaa keinuvaa paria, joka oli tiukasti kietonut kätensä toisensa ympärille. Taustalla soi hiljaa Alphavillen debyyttialbumin nimikkokappale: Forever Young. Muutamaa rauhallisesti lattiaa piirtävää spottivaloa ja laseria lukuun ottamatta sali oli pimennetty ja taustalla loistivat vain baaritiskien, -tuolien ja pöytien led-valoilla koristetut reunukset.
"Minä olisin ikuisesti nuori...", Cassandra totesi hiljaa. Javier ei vastannut tuohon mitään, tuo lähinnä näytti synkältä ja surulliselta. "Mutta kuka tahtoo elää ikuisesti?" Se oli hyvä kysymys, mihin heijastinremmihousuihin, New Rockeihin ja "Fuck Combichrist!"-toppiin pukeutunut mieshenkilö ei vieläkään sanonut mitään, tuo vain mietti, koittiko nainen piristää itseään.
Javier oli oikeastaan ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen Cassandran seurassa hiljaa. Nainen huomasi tuon ja painoi päänsä vasten Javierin olkapäätä. Tuota väsytti, kuten aina kun auringonnousu alkoi häämöttää. Nainen haukotteli, vaikkei hengittänytkään, refleksi?
"Mietitkö koskaan, mitä jos olisimme tavanneet... jossain toisaalla, toisenlaisissa olosuhteissa?", Javier sai sitten lopulta kysyttyä. Sitä tuo ei nähnyt, miten Cassandra hymyili, mutta sen mies tunsi kun ote niskan ympärillä kiristyi.
"Niin kuin millaisissa?"
"En tiedä, ehkä täällä... Olisit tullut ystävättäriesi kanssa tänne ja huomannut komean tyypin VIP-aitiossa ja kysynyt ''Kuka tuo komea mie-"
"Ja itsekehu haisee!", Cassandra keskeytti ja vaihteeksi hymyilevä pari jatkoi keinumista, vaikka musiikki olikin loppunut. Odotuksen tuoma kireys ei ollut silti haihtunut. Tämä olisi heidän viimeinen iltansa. "Mutta, ehkä parempi näin, et ollut se ''hyvännäköinen mulkku VIP-parvelta'', vaan se pelastava enkeli joka kantoi minut kotiin..."
Javier muisti sen sateisen yön, kun oli löytänyt salaperäisen Cassandran kujalta hourailemasta ja huutelemasta apua, kantanut tuon kotiin, omituisesta fiiliksestä huolimatta ja antanut yösijan, pikemminkin päiväsuojan. Tanssiminen loppui ja Javierin pitkäsorminen käsi tarttui Cassandraa leuasta, nostaakseen katseen ylöspäin itseensä, iho sormien alla tuntui kylmältä ja elottomalta, taas yksi muistutus siitä, että nainen ei ollut elävä vaikka niin käyttäytyikin. "Ehkä voimme pelastaa sinut vielä, ei sen tarvitse nyt loppua, mon ami. Minä autan sinua...", en vain tiedä miten, viimeistä lausetta noin 25-28 -vuotias mies ei sanonut ääneen. Verenpunaiset kyyneleet alkoivat vieriä Cassandran veistosmaisia kasvoja pitkin ja tuo haitasi päänsä uudelleen miehen rintakehää vasten, kuunnellakseen tuon houkuttelevia sydämenlyöntejä ja rauhallista hengitystä.
"Ei, et voi auttaa. Et ehkä huomaa, mutta alan muuttua pikku hiljaa, minusta on tulossa hirviö, niin kuin niistä muista jotka metsästävät yössä..."
Kyllä Javier oli sen huomannut, mutta tuo ei ollut menettänyt toivoaan.
"Minusta olisi voinut tulla rouva Morte...", Cassandra koitti piristää tunnelmaa kummallekin lämpimällä ajatuksella, mutta epäonnistui tuossa. Ajatus sai Javierin vain hetkellisesti hymyilemään, mutta sitten tuon silmät kostumaan. Pinnalle pyrkivän surun kuuli myös hieman värisevästä äänestä, vaikka mies koittikin sen peittää: "Tiesitkö ,että Morte tarkoittaa ranskankielellä kuollutta? Se olisi aika osuvaa..."
Neonsinisiin polvisukkiin ja miltei säädyttömän ylös kumartuessa nousevaan PVC-mekkoon pukeutunut punatukkainen koitti vähän hymyillä. He koittivat hymyillä viimeiseen asti. Mutta Cassandra vaikutti entistä uupuneemmalta, ei aikaakaan, kun päivänvalo tulvisi katonrajassa olevista ikkunoista ja veisi langenneen enkelin mukanaan.
"Ei Morte ole oikea sukunimesi."
"Eikä Cassandra sinun."
"Mistä arvasit?"
"Minulla oli vain sellainen olo... Mikä on oikea nimesi?"
"En kerro, ei sinun tarvitse sitä tietää sitä..."
Keskustelun aikana kaksikko oli vaipunut lattialle istumaan, Cassandra makasi puoliksi Javierin sylissä ja oli pyyhkäissyt verikyyneleensä poskilta. Tuo näytti siltä, että vaipuisi kohta tavalliseen horrokseensa. Vaan tällä kertaa Cassandra ei enää heräisi, Javier olikin jo miettinyt, mitä tekisi illalla, kun punatukka ei ilmestyisikään klubille ja alkaisi näykkiä hänen kaulaansa nälkäisenä. Pienistä asioista, mitkä olivat olleet aluksi vain ystävyyttä, oli tullut kiintymystä ja sitä myöten rakkautta. Vaikka tuo koittikin välttää R-sanan käyttämistä ja kieltää moisen olemassaolon.
"Jumala vihaa meitä kaikkia.", nainen sanoi ja vilkaisi ylöspäin Javierin siniharmaita silmiä ja tuon kysyvää ilmettä, Cassandra hymyili vähän ja jatkoi: "Etkö ole Slayeria kuullut?"
"Uskotko että Jumala on olemassa?"
"No jos on, niin Hän vihaa meitä. Aurinko nousee kohta ja sitten minä kuolen, joudunko helvettiin?"
Javier ei vastannut mitään, mitä tuohon olisi voinut edes? Ei hän voinut tietää, vaikka moni ihmeellinen asia olikin osoittautunut todelliseksi, eikä vain taruksi. Cassandran tyyneys piti miehenkin kasassa.
He suutelivat.
He odottivat.
Se ei ollut nopeaa, tuskatonta tai hiljaista.
| Ensimmäinen ja viimeinen rakkaustarina minkä tulen kirjottamaan. :E~ |
Tanssilattia oli likainen; siivoojat oli lähetetty kotiin etuajassa ja kenkien mukana kantautunut hiekka lasinsirujen ohessa jäi lojumaan lattioille. Se ei haitannut keskellä tanssilattiaa hiljaa keinuvaa paria, joka oli tiukasti kietonut kätensä toisensa ympärille. Taustalla soi hiljaa Alphavillen debyyttialbumin nimikkokappale: Forever Young. Muutamaa rauhallisesti lattiaa piirtävää spottivaloa ja laseria lukuun ottamatta sali oli pimennetty ja taustalla loistivat vain baaritiskien, -tuolien ja pöytien led-valoilla koristetut reunukset.
"Minä olisin ikuisesti nuori...", Cassandra totesi hiljaa. Javier ei vastannut tuohon mitään, tuo lähinnä näytti synkältä ja surulliselta. "Mutta kuka tahtoo elää ikuisesti?" Se oli hyvä kysymys, mihin heijastinremmihousuihin, New Rockeihin ja "Fuck Combichrist!"-toppiin pukeutunut mieshenkilö ei vieläkään sanonut mitään, tuo vain mietti, koittiko nainen piristää itseään.
Javier oli oikeastaan ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen Cassandran seurassa hiljaa. Nainen huomasi tuon ja painoi päänsä vasten Javierin olkapäätä. Tuota väsytti, kuten aina kun auringonnousu alkoi häämöttää. Nainen haukotteli, vaikkei hengittänytkään, refleksi?
"Mietitkö koskaan, mitä jos olisimme tavanneet... jossain toisaalla, toisenlaisissa olosuhteissa?", Javier sai sitten lopulta kysyttyä. Sitä tuo ei nähnyt, miten Cassandra hymyili, mutta sen mies tunsi kun ote niskan ympärillä kiristyi.
"Niin kuin millaisissa?"
"En tiedä, ehkä täällä... Olisit tullut ystävättäriesi kanssa tänne ja huomannut komean tyypin VIP-aitiossa ja kysynyt ''Kuka tuo komea mie-"
"Ja itsekehu haisee!", Cassandra keskeytti ja vaihteeksi hymyilevä pari jatkoi keinumista, vaikka musiikki olikin loppunut. Odotuksen tuoma kireys ei ollut silti haihtunut. Tämä olisi heidän viimeinen iltansa. "Mutta, ehkä parempi näin, et ollut se ''hyvännäköinen mulkku VIP-parvelta'', vaan se pelastava enkeli joka kantoi minut kotiin..."
Javier muisti sen sateisen yön, kun oli löytänyt salaperäisen Cassandran kujalta hourailemasta ja huutelemasta apua, kantanut tuon kotiin, omituisesta fiiliksestä huolimatta ja antanut yösijan, pikemminkin päiväsuojan. Tanssiminen loppui ja Javierin pitkäsorminen käsi tarttui Cassandraa leuasta, nostaakseen katseen ylöspäin itseensä, iho sormien alla tuntui kylmältä ja elottomalta, taas yksi muistutus siitä, että nainen ei ollut elävä vaikka niin käyttäytyikin. "Ehkä voimme pelastaa sinut vielä, ei sen tarvitse nyt loppua, mon ami. Minä autan sinua...", en vain tiedä miten, viimeistä lausetta noin 25-28 -vuotias mies ei sanonut ääneen. Verenpunaiset kyyneleet alkoivat vieriä Cassandran veistosmaisia kasvoja pitkin ja tuo haitasi päänsä uudelleen miehen rintakehää vasten, kuunnellakseen tuon houkuttelevia sydämenlyöntejä ja rauhallista hengitystä.
"Ei, et voi auttaa. Et ehkä huomaa, mutta alan muuttua pikku hiljaa, minusta on tulossa hirviö, niin kuin niistä muista jotka metsästävät yössä..."
Kyllä Javier oli sen huomannut, mutta tuo ei ollut menettänyt toivoaan.
"Minusta olisi voinut tulla rouva Morte...", Cassandra koitti piristää tunnelmaa kummallekin lämpimällä ajatuksella, mutta epäonnistui tuossa. Ajatus sai Javierin vain hetkellisesti hymyilemään, mutta sitten tuon silmät kostumaan. Pinnalle pyrkivän surun kuuli myös hieman värisevästä äänestä, vaikka mies koittikin sen peittää: "Tiesitkö ,että Morte tarkoittaa ranskankielellä kuollutta? Se olisi aika osuvaa..."
Neonsinisiin polvisukkiin ja miltei säädyttömän ylös kumartuessa nousevaan PVC-mekkoon pukeutunut punatukkainen koitti vähän hymyillä. He koittivat hymyillä viimeiseen asti. Mutta Cassandra vaikutti entistä uupuneemmalta, ei aikaakaan, kun päivänvalo tulvisi katonrajassa olevista ikkunoista ja veisi langenneen enkelin mukanaan.
"Ei Morte ole oikea sukunimesi."
"Eikä Cassandra sinun."
"Mistä arvasit?"
"Minulla oli vain sellainen olo... Mikä on oikea nimesi?"
"En kerro, ei sinun tarvitse sitä tietää sitä..."
Keskustelun aikana kaksikko oli vaipunut lattialle istumaan, Cassandra makasi puoliksi Javierin sylissä ja oli pyyhkäissyt verikyyneleensä poskilta. Tuo näytti siltä, että vaipuisi kohta tavalliseen horrokseensa. Vaan tällä kertaa Cassandra ei enää heräisi, Javier olikin jo miettinyt, mitä tekisi illalla, kun punatukka ei ilmestyisikään klubille ja alkaisi näykkiä hänen kaulaansa nälkäisenä. Pienistä asioista, mitkä olivat olleet aluksi vain ystävyyttä, oli tullut kiintymystä ja sitä myöten rakkautta. Vaikka tuo koittikin välttää R-sanan käyttämistä ja kieltää moisen olemassaolon.
"Jumala vihaa meitä kaikkia.", nainen sanoi ja vilkaisi ylöspäin Javierin siniharmaita silmiä ja tuon kysyvää ilmettä, Cassandra hymyili vähän ja jatkoi: "Etkö ole Slayeria kuullut?"
"Uskotko että Jumala on olemassa?"
"No jos on, niin Hän vihaa meitä. Aurinko nousee kohta ja sitten minä kuolen, joudunko helvettiin?"
Javier ei vastannut mitään, mitä tuohon olisi voinut edes? Ei hän voinut tietää, vaikka moni ihmeellinen asia olikin osoittautunut todelliseksi, eikä vain taruksi. Cassandran tyyneys piti miehenkin kasassa.
He suutelivat.
He odottivat.
Se ei ollut nopeaa, tuskatonta tai hiljaista.
| Ensimmäinen ja viimeinen rakkaustarina minkä tulen kirjottamaan. :E~ |