|
Post by Cirsicca on Nov 12, 2008 17:26:36 GMT 3
The Lord be with you.
"And also with you."
A reading from the Holy Gospel according to Luke:
"Glory to you, Lord!"
On the way to Jerusalem he was passing along between Sama'ria and Galilee. And as he entered a village, he was met by ten lepers, who stood at a distance and lifted up their voices..." Vuosia puhuneen seurakunnan paimenen sanat laskeutuivat pehmeinä henkäyksinä ylle harvan, mutta monivärisen lauman. Harmaa partaisen ja kumaraan painuneen miehen jäsenet liikkuivat hieman vavahdellen hänen luodessaan kuvaa Pyhän tekstin tapahtumista koko kehonsa hitaasti hiipuvalla liekillä keskeltä tummasävyisten alttarimaalausten ja vain vihitylle Jumalan palvelijalla sallitun alueen keskuksesta. Kuinka moni harvoist sieluista, jotka yön keskeisenä hetkenä olivat kokoontuneet kynttilöiden kirkkaina palavien liekkien synnyttämään hämärään satamaan, seurasivat tuttuja sanoja...? Ehkä he kaikki. Ehkä osa. Ehkä vain jokunen. Pienen ja jo aikaa sitten parhaat vuotensa nähneen kirkon perällä, missä lämmin valon hehku muuttui hitaasti himmeneväksi hämäräksi, seisovan naisen kapeat ja arven aavistuksellisesti vinoon vetämät huulet liikkuivat ääneti seuraten ulkoa jo vuosia sitten opittuja lauseita. And he said to him, "Rise and go your way; your faith has made you well." Suljetut silmät, vaaleassa harmaudessaan teräksen sävyiset, avautuivat viimein vaihtaen sielun tummat sävyt kynttilöiden hehkun lämpöön.
The Gospel of the Lord.
"Praise to you, Lord Jesus Christ!"
Kirkas ja heleä sointi muuttui osaksi liturgille vastaavien äänien monimuotoista kuoroa. Istuutuessaan kuulemaan päivän tekstien pohjalta luotua puhetta laiha olento antoi vaaleiden silmiensä kiertää hiljaa tyhjyyttään kaikuvassa tilassa. Muuttaessaan alueelle hän oli valinnut tämän nimenomaisen Herran talon juuri sen hyvin värikkäiän ja harvalukuisen jäsenkannan tähden. Ja tietysti...säännöllisten keskiyön messujen vuoksi. Koolle saapuneesta joukosta hän ei pistänyt millään tavalla silmään. Ei kun etuoikealla saattoi erottaa punkkarin parikymmensenttisen irokeesin ja etuvasemmalla vanhan pyöreän rouvan hieman nuokahtelevan hahmon. Vanhan miehen sanat, heikenneen muistin tähden jo seurakunnan monesti kuulemat saivat pienen hymyn taipumaan huulille ja sallivat mielen vaeltaa sisäisessä Pimeyden Laaksossa.
Let us stand to declear our profession of Faith.
Katosta alas katsovaan, jo hieman lohkeilleeseen ja elävän valon liikkeissä lähes elävältä näyttävään enkeliin unohtuneet silmät sulkeutuivat. Mielikuva jostain jo menneestä ja silti vasta tapahtuneesta, kohosi hitaasti muistin syövereistä. Viemäri. Kuolema. Kipu ja armahdus. Viimeinen lepo. Kasvot ja ääni. Menneisyys. Keho nousi seisomaan ilman mielen asiaan puuttumista. Huulet taipuivat sanojen ympärille, ääni liu'utti ne osaksi vaimeiden tunnustusten kaikua. Latinasta englantiin, sisällön muuttumatta. Elämästä kuolemaan, muuttumatta. Vai kenties sittenkin...muuttuneena? "We believe in one God, the Father, the Almighty, maker of heaven and earth, of all that is seen and unseen." Erehdyinkö? Vai en? Jos en...mikä on tarkoitus? Miten mahdollista? Vain ohikiitävä hetki, vai jotain enemmän? Miksi nyt? Kaiken jälkeen...Vanhat mielikuvat heläyttelivät kahleitaan. Äänet kohosivat, mutta eivät vielä kuuluneet suljettujen silmien takana mielen tehdessä parhaansa, että vaimea suhina peittyisi ääneen lausuttujen sanojen alle. Oli asioita, joita ei ollut tarpeen kuulla. "God from God, Light from Light, true God from true God, begotten, not made, one in Being with the Father. Through him all things were made..." Silmät avautuivat kohdaten arkkienkeli Mikaelin tummilla sävyillä maalatun olemuksen palavine miekkoineen, katseessaan Jumalan tuli. Miksi?
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 18, 2008 0:06:36 GMT 3
Kuulkaa Jumalan sanaa. Ja kuulijoita oli vähän. Korkea kirkko oli hämärä, kauniin tunnelman luomiseksi vähäisesti valaistu. Ehkä juuri siksi alttaritaulun molemmin puolin lepattavat kynttilät ja vaivihkaisesti asetellut lamput epäsuorine valoineen vetivätkin katseen valkoisiin liinoihin pöydällä ja korokkeella puhtaissa vaatteissa seisovaan puhujaan. Sanoja lausuttiin yhtä aikaa useammassa paikassa, samanlaisissa kirkoissa joissa ihmiset lämmittelivät yötä ja pimeän pelkoa suojassa kuin aikojen alusta. Hänkin olisi voinut aivan samoin olla tuolla. Toisessa päässä kirkon päälaivaa, lämpimän valon ja toivon keskuksessa, Herran jalkojen juurella.
Blessed are you, Lord, God of all creation. Through your goodness we have this bread to offer, which earth has given and human hands have made. It will become for us the bread of life.
"Blessed be God for ever."
Ylhäältä parvelta, muiden pimeään kadonneiden pyhien ja kirottujen keskeltä, entinen pappi katseli kuinka alttarilla kastettiin kädet maljaan liturgin aikana ja kirkas vesi puhdisti saarnamiehen ehtoollisen jakoa varten. Kämmenille putoilevat pisarat pystyi tuntemaan, vaikka mustaan pukeunut pitikin tiukasti kiinni kuluneesta kaiteesta. Leipä, joka tuo elämän. Hän ei enää kyennyt nauttimaan tästä rituaalista, mutta kuuli sitä silti, kunnioitti kirkkoa olemalla läsnä. Pyhä Mikael olisi voinut paheksua hänen läsnäoloaan jos olisi voinut liikahtaa ja astua ulos kullatuista kehyksistään. Katsoja kaikkien yläpuolella vahvisti mieltään enkelin sanatonta paheksuntaa vastaan ja perääntyi kaiteen ääreltä.
Blessed are you, Lord, God of all creation. Through your goodness we have this wine to offer, fruit of the vine and work of human hands. It will become our spiritual drink.
"Blessed be God for ever."
Rappukäytävässä kolahtelivat askeleet. Valoa sinne toivat ovien yläpuolella olevat paloturvallisuuden vaatimat pikkulamput vihreine suojineen, joiden luomassa kuvassa siististi pukeutunut mies harppoi nopeasti useampaa rappua kerrallaan alas ja kiiruhti eteenpäin. Lisää valaistusta kirkkosalista piirteitä saava, pitkäkasvoinen ja tumma henkilö livahti sisään kissamaisen pehmein askelin. Niin Kristus korkealla ristillään levitti kätensä tervetulleeksi toivottaen kuin seurakuntaansa kutsuva pappikin. Mikään ei ollut enää kuten ennen. Eikä mikään olisi kuten ennen. Hän tarvitsi siunausta tälle ja tuleville öille. Viinin ja leivän Jumala oli kieltänyt, muttei siunaustaan. Punkkari oli noussut myös ja hivuttautunut penkkirivistään keskikäytävän vierelle, vanhukset jatkoivat torkkumistaan, mutta papin kehoituksesta seisaallaan.
Pray, my brothers and sisters, that our sacrifice may be acceptable to God, the almighty Father.
Ja seurakunta vastasi, mukanaan yksi syvältä nouseva, yli muiden kantava ääni lisää.
"May the Lord accept the sacrifice at your hands, for the praise and glory of his name, for our good, and the good of all his Church."
Keskellä kirkkokäytävää, lähes kasvotusten rukoukseen päänsä taivuttanutta pappia seisoi Kirottu jumalan palvelija ryhdikkäänä ja vaikuttavana. Jouhimaiset pitkät hiukset laskeutuivat selkään kuin musteella piirrettynä ja kasvot kalpeina, kovina vakavuudesta. Kalpeat huulet liikkuivat, sanoen omaa rukoustaan ilman ääntä, eriävää siitä mitä pappi luki onnettomien sielujen laumalleen. Vain sinetti oli lausumatta.
|
|
|
Post by Cirsicca on Nov 18, 2008 0:20:07 GMT 3
Harvat yön uskolliset ravistautuivat ulos päällysvaatteistaan ja nousivat siirtyäkseen vastaanottamaan Pyhän Ehtoollisen. Eteenpäin astuivat punkkari irokeeseineen ja höpisevä mummo kukallisine huiveineen muutaman muun vanhuksen joko nukahtaneena tai jäseniään suojellen jäädessä nuokkumaan penkeilleen. Ja vanhusten seuraan jäi myös takaosan hentoinen hahmo, jonka harmaat silmät seurasivat ehtoolliselle siirtyviä lempeänä ja lämpimänä hehkuvalla katseellaan. Imien itseensä ihmisten olemusten läpi suodattuvaa Pyhyyden kokemusta, jonka parhaillaan tapahtuva keskeinen yksityiskohta oli häneltä kielletty jo eläessään. Eivätkä kuoleman vuodet olleet pyyhkineet pois totuttuja tapoja, vaikka mieli olikin avautunut uusille valoille ja totuuksille.
Valon ja varjon rajalinjalla istuva olento oli nuorehko vaaleahipiäinen nainen, joka kooltaan oli suorastaan hentoinen. Kaitoja kasvoja kehysti yksittäinen ranskalaiselta palmikolta irronnut viivasuora suortuva, joka sysimustuudessaan korosti vaaleaa, mutta sangen terveen sävyistä ihoa. Teräksenharmaat silmät pitkien mustien ripsien katveessa olivat suuret ja kirkkaat, intensiivisellä tavalla tarkkaavaiset. Huulet olivat kapeat ja niitä veti aavistuksellisesti vinoon arpi, joka sai alkunsa leualta, leikkasi suupielen ja poskipään yli ja päättyi murto-osien päähän silmästä. Mutta edes tuo arpi ei himmentänyt sitä kokonaisuutta, joka naisessa veti huomiota puoleensa.
Kyse ei ollut ulkonäöstä, sillä olento oli korkeintaan normaalin nätti. Ei kaunis, ei malli, ei mitään vastaavaa. Laiha kuin seiväs ja vaikka teinivuosistaan olikin ehtinyt saada edes hieman rasvaa naisvartalollisesti oikeisiin paikkoihin, ei sitä vieläkään ollut kunnon muodoiksi asti. Ei. Kyse oli olemuksesta. Kyse oli kokonaisuudesta, sillä harmaasilmäinen olento oli niitä elollisia (tai epäelollisia) yksilöitä, jotka lähes vastustamattomasti herättivät kanssaeläjissään tarpeen kaapata hänet syliinsä, ottaa omakseen, pitää hyvänä ja säilöä turvaan pahalta maailmalta. Se ei katsonut sukupuolta, ikää tai säätyä. Rebecca Traversin vain halusi suojaan kaikilta muilta. Ominaisuus, joka ei ollut ainoastaan hyväksi. Sillä sotia ei käyty kauneuden vuoksi, vaan omistushalun vuoksi. Troijan sodassa ei ollut kyse kauneuden ihannoimisesta, vaan siitä kuka tuon nimenomaisen kauneuden saisi hoivattavakseen ja suojeltavakseen. Hauraiden ja rakastettavien olentojen vuoksi verellä oli tapansa virrata…
Tarkkaavaiset silmät kiinnittyivät harvalukuisesta massasta erottuvaan hahmoon ja yhdistivät kokemuksensa kuuloaistin kanssa. Liikahdus, tuskin huomattava, penkillään ja hetkeksi teräksenharmaat silmät sulkeutuivat. Olkoon, olkoon…Uskon, uskon. Mutta miksi? Mitä te haluatte minun ymmärtävän ja miksi nyt? Silmät avautuivat jälleen ja katse jäi seuraamaan isä Andrejn eleitä ja vivahteita keskellä mielensisäistä hiljaisuutta sielun täyttyessä väreillä ja vivahteilla, jotka kumpusivat vuosien takaa. Olet lumoavampi kuin muistinkaan, Lupauksenrikkoja.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 18, 2008 1:12:32 GMT 3
Uneliaat amenet huokuivat selän takaa haamuina. Senkin äänen, tuon erilaisten äänten lammeksi kutistuneen meren huokauksen Isä Andrej muisti ja tunsi. Vaimea yksittäisistä huokauksista koostuva suuri äänne karmi niskassa. Qui tollis peccata mundi miserere nobis! Punkkarin painavat, Britannian värein maalatut kengät tömähtelivät ja pysähtyivät papin viereen. Silmänisku. He astuivat alttarin kaaren luokse ja kumartuivat sen edessä vain kolmestaan, yhdessä hitaan arvokkaasti liikkuvan rouvan kanssa ollakseen osa suurempaa kokonaisuutta, yhtä heidän yhteisen Herransa kanssa. Pyhitetty veri maljassa leikitteli kynttilöiden valon kanssa arvoituksellisesti sen kohotessa kumartuneiden olentojen ylle. Graal se ei ollut - eikä se antanut ikuista elämää tai pelastanut siltä yhtäkään pyhän kokoontumisen osallistujia.
Lamb of God, you take away the sins of the world: have mercy on us.
Yön ja hetken merkitys tiivistyi kirkkomaalausten alapuolella, kivikasvoisten enkelien ja pyhimysten varjoihin hukkuvien hahmojen alla. Ilma täyttyi puoliääneen supistuista pyhistä sanoista, ne olivat lähellä ja lohduttavia.
Lamb of God, you take away the sins of the world: have mercy on us.
Anna armoa niille jotka sen tarvitsevat. Hirviö alttarilla kieltäytyi lihasta, kieltäytyi Kristuksen verestä samoin, mutta pyysi siunausta veljeltä uskossa.
Lamb of God, you take away the sins of the world: grant us peace.
Rauhaa, armoa, empatiaa, kykyä toimia kun sen aika on, voimaa palvella. Pyhä Mikael erityisesti suojelisi häntä yössä loistavalla miekallaan. Pyhät siunasivat heitä, uskossaan vahvistettuja ja heidän kasvonsa kohosivat katsomaan Naulitun verisiä jalkoja papin kehoittaessa heitä nousemaan, palaamaan vahvistettuina maailman luokse. Papin sanat lähettivät yksinäiset sielut takaisin kuiskailevaan ihmisten lampeen, hitaasti heräävien vanhusten luokse.
Menkää Herran rauhassa, rakastaen ja palvellen.
Sanat kaikuivat varjoihin katoavassa kirkossa ja kesken messun saapunut romanialainen, pikisilmäinen pappi käveli ensimmäisenä ulos vailla askelten ääntä, tuikea hymy kapeilla huulilla.
|
|
|
Post by Cirsicca on Nov 18, 2008 22:13:16 GMT 3
Penkistään Becky seurasi kuinka muistot liukuivat yhteen ja erkanivat. Kuinka menneisyys toisti itseään ja sai ympäristön tuntumaan jännitteiseltä...odottavalta. Miksi nyt? Kysymys, joka nosti päätään silloin kun keskittyminen salli mielen reunamien supinan kohota lähes ymmärrettäväksi. Niin...ja...miksi juuri sinä? Sattumaako? Oliko siihen uskottu enää vuosikymmeniin? Tuskin. Kaikella oli merkityksensä. Merkitykselläkin oli merkityksensä. Eikä mitään näin alkanutta voinut jättää sikseen...
Oven saranat narisivat vuosiaan ja hoitamattomuuden tuomaa jäykkyyttään. Yön kostea ja viileä ilma, jossa sadepisarat välähtelivät katulamppujen valokiiloissa, leuhahti henkäyksenä sisään oviaukosta. Narina jatkui papin jäljessä oven työntyessä hitaasti, mutta varmasti kiinni...tai lähes kiinni. Hansikoitu käsi seisautti sulkeutumisen ja katkaisi narinoiden kuoron sekunni murto-osaksi. Ajaksi, jonka aikana hentoinen hahmo saattoi pujahtaa jäljelle jääneestä aukosta ja sallia oven sulkeutumisen jatkua lähes tulkoon katkeamatta. Lähes, mutta ei täysin.
Vaaleat sielunpeilit seisahtuivat häivähdykseen Isä Andrejn hahmosta samalla kun ajatusmaalima raksutti vinhaa vauhtia rakentavimpaa lähestymistapaa etsien. Siinä missä mies oli vanhennut vain vuodella tai parilla (jos niilläkään), olivat kuluneet vuodet muovanneet ruipelosta teinistä (kieltämättä yhäkin ruipelon), mutta yhtäkaikki aikuisen naisen. Ehkä olisi lähestyttävä olettaen, että vuodet olisivat luoneet jonkin asteisen etulöyntiaseman määrittelemättömien tapahtumien ja merkitysten polulle. Polvimittaiset tasapohjaiset saapikkaat pehmensivät rivakoita askeleita ja kirkon oven alkaessa jälleen narista Becky antoi äänensä rikkoa hiljaisuutta ja yltää yli sateen ropinan. "Anteeksi, mutta odottaisitteko hetken?" Kirkas ääni sointui yhteen yössäkin kimaltelevien pisaroiden kanssa ja leikkasi juuri ja juuri riittävän kuuluvana läpi kosten muurin. Pienellä aukiolla, jonka ainoita kulkijoita oli loittoneva mies ja hillityn huudahduksen huuliltaan päästänyt oli tuskin mahdotonta olla arvaamatta kenelle lause oli esitetty.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 20, 2008 17:46:29 GMT 3
Yö humisi kaupungin sammumatonta, pimeällä vain vähän hitaammin sykkivää elämää. Maailma oli lepotilassa, mutta koskaan eivät suurkaupungit vaienneet kokonaan. Eläessäänkin hän oli ollut usein myöhään ylhäällä, katsellut maailmaa kun se hämärtyi ensin ja sitten muuttui välkehtiväksi valomereksi. Valaistu Madonnan kuva oven vierellä hymyili lempeästi ohikulkijoiden välinpitämättömyydelle, heijastellen samaa ilmettä talviyötä vastaan paremmin pukeutuvan papin kasvoilla. Kylmänkostea ilma ei tuntunut jo niin kauan lämmöttömänä olleessa ihossa, mutta jotain tapoja kuului noudattaa silkasta käytännöllisyydestä. Ensimmäinen Traditio vaati todellisen luonnon kätkemistä.
Miten helppoa se oli ollutkaan ja miten mielellään hänet oli suljettu ulkopuolelle. Hän itsekin. Ja silläkin oli ollut tarkoitus. Silloin hän oli ollut liian siisti ja... Häivähdys silmäkulmassa sai tummapukuisen nytkähtämään ja katsomaan taakseen. Hiilenmustat kulmat painuivat kysyvästi lähemmäksi toisiaan ja varjojen kulmikkaiksi leikkelemille kasvoille hakeutui vakava ilme. "Niin?" Kysymys lähes tönäisi kauemmaksi, tullen terävämpänä, valppaampana kuin mitä se Isä Andrej olisi lausunut jonka tyttö tunsi. Tämä mies oli kyynisempi, elämän ja vastoinkäymisten kovaksi piiskaama, eikä se asialleen omistautunut pienen yhteisön suojelija.
11-20 09:39:37 Father Andrej rolls 4 dice to Alertness 5,9,4,7
|
|
|
Post by Cirsicca on Nov 20, 2008 18:04:57 GMT 3
Pimeys…niin. Pimeys. Kaksiteräinen miekka. Rakastaja ja vihamies, samanaikaisesti. Mitä kaikkea yön varjoissa tapahtuikaan? Kuinka moni sielu pirstaloitui? Kuinka moni ruumis häpäistiin? Kuinka montaa valaa rikottiin…? Joka tunti, joka minuutti ja joka ainoa sekunti. Liian monia, aivan liian monia ja silti Becky oli rakastanut yötä jo lapsena. Sen syvimpiä hetkiä ja vakainta syleilyä. Ja nyt? Nykyhetki olikin aivan oma lukunsa, niin yön kuin uudelleen kohdatun miehenkin suhteen. Tunsi…Oli tuntenut. Viimeisin muisto vuosien takaa ei sekään maalautunut esille suojelijan muodossa. Aika kului, asiat ja…asetelmat muuttuivat. Fyysinen vanheneminen tai edes lihaan piirretty muisto menneestä eivät myöskään olleet ainoat asiat, jotka vastapuolella olivat muuttuneet.
Papin seisahtuminen ja kääntyminen kohtaamiseen sai naisen seisahtumaan aloilleen, mutta vasta kun askelet olivat tuoneet hänet normaalille puhe-etäisyydelle. Eikä milliäkään värähdetty kauemmas vastauksen terän leikatessa läpi pehmeän kostean yöhämärän. Päinvastoin, harmaan villakangastakin hupun osittain suojaama pää kallistui taaksepäin, jotta katsekontakti oli saatavissa pituuserosta huolimatta. Teräksenharmaat silmät, joiden katse oli peilipintainen, että se kätki sisimmän ja tuntui lähes peilaavan katsojan oman sielun paluupostina takaisin. Aivan kuin miehen vastaus olisikin ollut mitä rakastettavin, avoin ja sydämellisin olento vastasi kiireettömästi ja helähdellen. Rauhallinen ja miellyttävä, suorastaan hauras ja haavoittuvainen ja silti… ”Halusin vain kiittää teitä.” Useammastakin kuin yhdestä asiasta…Tauko, jonka aikana hansikoidun oikean käden kämmen painettiin rintakehälle jo aikaa sitten vaienneen sydämen päälle. ”Siitä, että toimitte Isän äänenä Marcellinolle, kun kukaan toinen ei siihen kyennyt.” Silmien väri ja katse, äänen kirkas sointi, kädet jotka käsittelivät morfiinipulloa kuin vanhaa ystävää.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 20, 2008 18:30:41 GMT 3
Hetken aikaa sade sai ropista kivisiin rappuihin ja kirkon suuren porttiholvin katokseen ilman keskeytyksiä. Liikennettä pyyhki ohi harvakseltaan. Askelten äänet ja vaimea puheensorina kirkon sisäpuolelta patistivat huopatakkisen miehen vastaamaan. "Hän ja jokainen ihmiskunnan katseiden alla elävä ansaitsee, ja tarvitsee mitä tein." Tumman sävyiset sanat olivat kuten ennenkin, kuitenkin kuin vieraalle. "Olitte rohkea saapuessanne sellaiseen paikkaan. Ja teitä myös tarvittiin, ehkä enemmän kuin minua. Hän oli tehnyt kuolemaa jo päiviä." Pappi lausui korjaillessaan kaulahuiviaan takin kaulusten alle. Mille tielle oli kulkeuduttukaan, se oli jättänyt jälkiänsä. Sanansaattaja oli kasvattanut partaa ja antanut leukansa tupsun villiintyä, lyhyen poninhännän kasvaa korpin siiviksi pitkälle selkäänsä. Henkisen ja fyysisen maailman katastrofin jäljet kulkivat mukana, sen joka näyttäytyi niin erilaisena hänelle itselle kuin ulkopuolelle.
"Onko omatuntonne vaivannut sen jälkeen, tahdotteko rauhaa mielellenne?" Ihmiskorppi tarjosi painaen kämmenensä vastakkain kun raskaat ovet työnnettiin auki ja uninen, pienilukuinen seurakunta patisteltiin takaisin ulos pimeään ja sateeseen vaeltamaan kuka minnekin. Toiset kasvot olivat hieman ärtyneitä ja tähyilivät raskaiden pilvien kattamalle taivaalle, toiset tuskin edes hereillä, mutta New York ottaisi heidät kyllä vastaan kuin katkeroitunut äiti kurjat tuhlaajapoikansa.
11-20 10:29:21 Father Andrej rolls 7 dice to Credibility 8,6,6,9,9,8,4
|
|
|
Post by Cirsicca on Nov 20, 2008 19:01:17 GMT 3
Harmaiden silmien katse tuntui seuraavan niin huulien ja kasvojen liikkeitä, kuin kokonaisuuttakin hyvin intensiivisesti. Hetkeksi oli nainen lähes unohtua vain katsomaan. Vuosia oli kulunut, kyllä mutta toisin kuin omalla kohdallaan, korkeintaan muutama hassu vuosi. Uskomatonta! Ja äärimäisen mielenkiintoista, Isä, äärimmäisen. Ja sen lisäksi…Havahtuminen tapahtui kun mies alkoi jälleen puhua. Ei niinkään, että eläessäänkin jo lumoavan miehen karisma olisi lopulta herätyksen tehnyt. Ei. Herätyksen tekivät sanat ja paremminkin ne monet välähtelivät säikeet niiden takana. Vai sillä tavalla. Vai niin.
Tyytyväisyys tunnistamattomuuden muovaamasta etulyöntiasemasta korvautui jollakin, jota olisi voinut kutsua katkeran suloiseksi huvittuneisuudeksi. Hiljaa se jäi kytemään sielun perukoille pääsemättä ulos asti. Sinne se piiloutui mieheltä ja ympäröivältä maailmalta itsehillinnän teräksisessä otteessa. Sen sijaan mentaalinen käsi ojentui ja tarttui ohjaksiin. Kevyt nykäisy. Pienen pieni. Vakavin kasvoin, suurin peuramaisin silmin ja hiljaa puhuen. Raapaisevan viaton ja särkyvä, hauras. ”Voisitteko te todella antaa rauhan minun sielulleni?” Kykenisitkö siihen? Tekemään minulle sen, mitä ikinä sinä pidätkään käsiesi armahduksena näinä öinä? Näytä kyntesi Isä. Oletko kadottanut sielusi vuosiesi myötä vai kenties löytänyt sen? Onko se yhtä musta kuin vuosia sitten, yhtä petollinen ja…ennen kaikkea…välinpitämätön. Punainen usva liikahti sielun sopukoissa, mutta pysyi syvyyksissä. Haluaisin nähdä sinun särkevän minut nyt…tai yrittävän sitä. Mikä ikinä oletkaan tai mikä ikinä oletkaan ollut, olet tehnyt enemmän kuin osaat aavistakaan.
B rolls 8 dice to Perc + Subt 5,3,2,10,10, 9,8,1 + 7,4
B rolls 4 dice to Self-Control 2,10,6,5
B rolls 8 dice to Cha + Subt 6,5,3,5,10, 5,3,4 + 6
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 20, 2008 20:53:46 GMT 3
Madonnan kuva hymyili kaiken hyväksyvästi, välittämättä ajatusten myrkystä tai ohi maleksivien kulkijoiden kunnioituksen puutteesta. Eteerinen ystävällisyys ei kuulunut kuitenkaan hansikkaansa kättensä peitoksi asetelleen herran pereptuaariin. Mies vilkaisi kaupunkisaasteesta harmaana putoavaa sadetta ja nyökkäsi toivoa etsivälle kysymykselle. Nuoren naisen sanoja ei ollut syytä epäillä, sillä vakainkin henkilö saattoi pitää sisällään raskaita ajatuksia. Vielä sinisenharmaassa yössäkin, kosteuden ja ilmastointilaitteiden höyryn tuoksuessa kaikkialla, pystyi näkemään ja muistamaan miten tottuneesti neito oli käsitellyt työvälineitään, kavahtamatta ympäristöään. Ehkä tässä oli työnsä vapaa-ajalle vienyt ambulanssin ensihoitaja tai muu inhimilliseen kärsimyksen toistuvasti kohtaava henkilö. Vanha rouva taputteli papin käsivartta, valkoisen kauluksen ja mustat vaatteet alttarilla nähtyään. Takertuvaisia, kiitteleviä sanoja mutistiin, mutta tuskin kukaan muu kuin vanhus itse ymmärsi sanottua. Kiiluvasilmäinen romanialainen hymyili ystävällisesti, sillä tavalla jolla vakuutettiin että kaikki oli korkeimman kädessä ja astui rouvan ohitse.
"Neiti, mikäli aiomme keskustella sielullisista asioista, voisitte tulla kanssani jonnekin sisätiloihin. Emmehän halua vilustua?" Virka-asuinen viittasi jalkakäytävää lammikoineen. Lähellä varmasti oli yksi jos toinen paikka yhä auki, monikin missä Padre oli käynyt ennen. Katulyhdyt ja autioituneet kauppojen valot hallitsivat katuja, kumaraisia, melkein muodottomia ja kasvottomia ihmishahmoja meni ohi sadetta vastaan kärvistellen.
Rauhallista, tyyntä auraa ympärillään kantava herra ohjasti, jälleen kaulahuivilla kurkkuaan sateelta suojaten, heidät valoisammalle korttelille, ei kovin kauaksi jyhkeänä ja edellisestä vuosisadasta muistuttavana kohoavasta kirkosta. Tässä kaupungissa vanha asui kiiltävän ja uuden keskellä, kerroksen limikkäin ja päällekäin kuin fossiilit tai vuosirenkaat, jotka kertoivat kaikesta mitä suuri kaupunki oli kokenut ennen nykyhetkeä. Ja se eli, hengitti ja muuttui koko ajan. Langanlaihaa tyttöä saattaessa pystyi vaistoamaan ja kuulemaan kaikki kohtalot, suuremmat poikkeamat kuviosta. Jack's Burger. Valot hohtivat takuuvarmasti ruokaa luvaten sinisenä ja punaisena, kirjoittamattoman säännön vahvistamana. Missä olivat nuo värit, sai jotain lämmintä. Kostea ja pimeä jäi suurten lasien taakse, kello helähti astuttaessa täysin erilaiseen maailmaan.
|
|
|
Post by Cirsicca on Nov 20, 2008 21:03:34 GMT 3
Ei, emme toki. Emmehän me halua vilustua, vaikka epäilen, etten minä ole meistä ainoa, joka ei vilustua edes voi. Hiljaa, turhia puhumatta laiha olento seuraili johdattajan jäljessä antaen vallan mielensä moninaisille aatoksille. Paitsi niille muutamille, joilla ei ollut enää aikoihin ollut lupaa esittäytyä, ellei tietoisuus ensin asettautunut levolle. Niin, ne unet. Värähdys. Värähdys, joka todella saattoi ajaa vilunväristyksen asiaa, ehti livahtaa esille juuri ennen kuin ovi kutsuvaan lämpöön avautui.
Oven sulkeutuessa vaimeasti tömähtäen hansikkaiden peittämät kädet kohosivat hupulle ja vetivät sen alas. Kirkkaissa valoissa hiusten kutsuminen korpinmustiksi osoittautui vähättelyksi. Sysimustat ja kiiltävät hiukset oli sidottu ranskalaiselle palmikolle, jonka kärki valui vasemmalle olkapäälle. Rosoinen arpi, joka leikkasi suupielen poikki, oli jo vaalennut kertoen vamman syntyneen jo aiemmin, vuosia sitten todennäköisesti. Kapeat kaartuvat kulmat olivat yhtä mustat kuin hiuksensa ja samaa saattokulkua noudattivat myös pitkät meikkaamattomat ripset, jotka vaaleita silmiä kehystivät. Yhä ääneti kokonaisuudessaan kaita olento seurasi miestä siihen asti, kunnes tuli aika istuutua pöydän ääreen. Tilaamiseen olennolla ei näyttänyt olevan haluja. Ei ainakaan ensisijaisia.
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 20, 2008 21:15:23 GMT 3
He olisivat voineet olla serkukset, niin lähellä toisiaan iältä he olivat ja aivan yhtä tummia. Eräällä tavalla, ehkä näin olikin. Yökahvilan loisteputkien kirkas valo repi melkein viimeisetkin varjot silmiään siristelevän miehen yltä. Silmiä varjostavaa tummuutta nekään eivät vieneet, paljolti koska pappi kulki pää painuksissa ja silmäillen maailmaa kulmiensa alta kuin etsisi jotain. Keskimmäinen ikkunapaikoista, se ainoa tummapintaisista pöydistä, missä ei ollut jonkun toisen kuppeja tai ruokailun jälkiä viitattiin heille sopivaksi. Aikeena oli keskustella, saada valoa tämän nuoren, lähes poikamaisen naisen sieluun ja kuinka vahvana se oli säilynyt armontekojen raadollisuudesta huolimatta. Morphiinilla rauhan antaminen oli humaanimpaa, kuin tukahduttaminen huoneen tyhjennettyä tai valmiin haavan sisälle uudestaan pistäminen. Keskellä Coca-Cola mainosjulisteita ja turkoosista tekonahasta tehtyjä loosheja, oltiin kaukana siitä lähes pyhästä, usein verisestä toimituksesta jolla kunnioitettiin Jumalaa kuoleman takaa.
Tasaisia pintoja, kiiltävää vahattua lattiaa, munkkirinkilöitä lasin takana ja kahvin tuoksua. Luolamainen, kynttilöin valaistu kammio oli täysin toinen maailma. Sitä kuvaa vasten peilattiin lintumaista tyttöä, jota vastapäätä pöytään oli istuutunut. Pappi pyysi kaksi kuppia kahvia heidän mukaansa liimautuneelta tarjoilijalta, joka varmasti olisi kehoittanut poistumaan mikäli he eivät aikoneet olla asiakkaita. Pappi käytti pitkän aikaa vain tytön katsomiseen, pää taivutettuna alemmaksi niin että parta rahisi tueksi nostettujen kämmenten rystysiä vasten. "Kiitän avustanne, siitä mitä teitte Marcellinolle. Sellainen vaatii erityistä vakautta, mutta on raskas taakkana." Keskustelun avaus ei ollut parhaasta mahdollisesta päästä, sillä tätä nuorta naista oli vaikea lukea. Eikä vähäänkään sen vuoksi, ettei pappi tiennyt mitään yllättäen avukseen ilmestyneestä linnunpojasta. Syvän ruskea katse mittaili naista, kulmat rypistyivät hieman, kuin jokin häiritsisi uskonmiestä.
11-20 12:50:26 Father Andrej rolls 5 dice to Wits+Emp 3,2,3,2,2
|
|
|
Post by Cirsicca on Nov 20, 2008 21:17:22 GMT 3
Ja papin katseen alla näytti tyttö (tai nainenko tuo jo iältään alkoi olla?) sydäntä riipaisevan hauraalta. Siinä kirkkaiden valojen keskellä Rebecca tarrautui karismansa luontaiseen sävyyn, vetäen sen todellisuuden peitoksi ja valheen tueksi kuin puolisonsa menettänyt vetäisi harson kyyneltensä peitoksi. Mutta katse, joka vältteli ensihetken intensiivisyyttä, pysytteli yhäkin tiiviisti vastapuolessa ja erityisesti olemuksessa tapahtuvissa vaivihkaisissa muutoksissa. Etsien…Niin, mitä hän tarkalleen ottaen oletti näkevänsä? Kenties ei mitään tai sitten mitä tahansa.
Miehen aloitus sai kuitenkin mustat kulmat kurtistumaan. Valanmurtaja, olet ruosteessa. Muistaakseni kykenit puhumaan kenet tahansa mihin…niin todellakin, Aivan Mihin Tahansa. Hetkeksi harhaantunut katse palasi kuin napsahtaen hakemaan papin varjoihin kätkeytyviä silmiä. Astu vikaan kanssani ja saa sormillesi. ”Vaikka teen kaikkeni. Hoen jopa Ave Mariaa koko sielustani ja sydämestäni jokaisen sellaisena hetkenä, en kykene estämään ajatuksia siitä, kuinka suuri helpotus Marcellinon kaltaisten elämän uhrien poistuminen tästä maailmasta on…”
B rolls 7 dice to Perc + Emp 8,6,7,8,3, 6,1
|
|
Shibito
Member
Sero detrectat onus qui subijt.
Posts: 171
|
Post by Shibito on Nov 20, 2008 21:39:01 GMT 3
Pappi laski katseensa hetkeksi, kuin silkasta myötätunnosta tuota ajatusta kohtaan. Mies puhuessaan pyyhkäisi mustia hiuksia korvalliselleen, pois ajelemattomilta ja kulmikkailta kasvoiltaan, vastaten vasta kun kaksi punaista kahvimukia tuonut tarjoilija oli harpponut takaisin tiskin taakse. Sisäkengät nirskahtelivat lattialla askeleten mukana ja vaikenivat vasta kun nuori nainen istuutui kassakoneen taakse ja palasi lukemaansa kirjan pariin. Ihmiskorppi, se jota tyttö kutsui Valanrikkojaksi odotti kohteliaasti, otti hansikkaansa ja lämmitteli kämmeniään kuppia vasten. "Onko teillä elämässänne lähellä ketään, jolle voitte uskoutua ja keventää taakkaanne? Syyllisyyttä teidän ei ole tarpeen kantaa kivenä sisällänne, sillä Hän tietää..." Ääni vaimeni pois, jonkin hiipiessä alitajunnasta ylös. Sitä ei ajanut pois täydellisen tavallinen ja tuttu ympäristö, ei ulos lukittu pimeys kutsunut, vaan jotain sanoissa heijasti peilin kappaleista esiin uusia kuvia.
Tumma mies sulki ja avasi silmänsä hitaasti, olemus hetkeksi vahamaiseksi muuttuen. Verettömät huulet liikahtaessaan rikkoivat kuvan, mutta sävy oli synkkä ja varjoisilta mailta kumpuava. "Ol sonf vors g, gohó Iad Balt, lanish calz vonpho." Tuntematon, mutta tuttu ääni lausui. Kieli ei ollut mitään ihmisten puhumaa, mutta sanat nostattivat viekkaan, Tarotin pirun hymystä muistuttavan ilmeen miehen kasvoille. Mustia hiuksia valahti molemmilta puolin papin nojautuessa hieman eteenpäin, vaientaen sanojaan. "Herra tekee meistä työkalujaan ja hän on Oikeamielinen, koetteleva. Se astia joka ei ole tarpeeksi vahva, särkyy, ellei sitä lasketa uudelleen savenvalajan käsiin muovattavaksi. Hän käyttää meitä kuten tarvitsee. Kurottaa ylitsemme ja lähettää enkelinsä ohjaamaan läpi yön." Hieman pitkäkyntinen sormi kohotettiin, sillä osoitettiin neitoa oudosti leimuavan tumman katseen viivana. "Samael." Nimi suhahdettiin, rakastavan hymyn kanssa.
1-20 13:22:27 Father Andrej rolls 2 dice to S-C 3,5
|
|
|
Post by Cirsicca on Nov 20, 2008 22:01:18 GMT 3
Hiljaisuuden sillan takaa seurattiin kuinka sanojen kätketyt vihjaukset osuivat ja upposivat. Se kuinka syvälle ne upposivat ja mitä ne toivat mukanaan kohotessaan takaisin ylös, oli jotain mihin linnunpoikanen ei ollut varautunut. Ei sitten alkuunkaan. Pari kieltämättä hyvin valikoitua viittausta ja mielikuvaa…mutta että tämä oli seuraus? Jotain vialla. Ehdottomasti. Väistämättä. Jotain vialla. Jokin ei ollut oikein. Vähemmän oikein kuin kaikki se mikä miehessä muutenkin oli jo lähtökohtaisesti väärin. Täydellinen muutos tuli nurkan takaa ja oli vähällä saada naisen tasapainosta. Ja tavallaan saikin, mutta tuskin niin kuin olisi voinut kuvitella..
Hetken harmaat silmät vain tuijottivat, suun ollessa unohtuneena raolleen kesken aiotun lausahduksen. Sitten se napsahti kiinni. Kortit vaihtuivat ja laihan olennon asento muuttui. Jos sinä kuvittelet, että saat minut kavahtamaan puhumalla kielillä ja käyttämällä tuota nimeä…Hansikkaan kätkemä käsi ojentui ja yhtä varoittamatta kuin mies oli puhunut kielillä, nainen tarttui itseään osoittavaan sormeen ja veti yllättävällä voimalla tuodakseen itseään vain hieman kookkaamman papin lähemmäs. Katseen sävy silmissä oli…kaikkea muuta kuin neutraali. Se olisi monella tapaa horjuttanut naista itseäänkin, jos olisi peiliin katsonut, sillä sen sävyissä oli myös roimasti jotain vuosikausia alitajuntaan lukittua. ”Millainen pappi lausuu tuon nimen kuin rakastaja?” Pehmeä ääni, kirkas sointi keskellä matalia viiltäviä sävyjä. Niin lähellä, että olennon viileän hengityksen saattoi lähes tuntea.
|
|