Röyhkeytensä vanki 1. [katkolla]

[Tylppy]

(Tosiaankin, hienoisesti yritin alkaa pelaamaan tällä tarinan alkulähdöllä - mutta päädyinkin jatkamaan tätä sepustusta helpommaksi vastaanottaa. Pahoittelen siis aiheuttamaani suureellista häiriötä...en vain osaa käyttää päätäni enkä näemmä mitään muutakaan teknolokiaan liittyvää. Eli alkuosa on uusinto alkuperäisestä "aloituksesta ja jatkan siitä sitten pidemmälle...ja yritän tavoitella mahdollista liittymistilaisuutta muille (mikäli kiinnostusta on))

"Tarinani ei ole kaunis.

Millainen olisi edes kaunis tarina? Sisältäisikö se rakkautta? Tunteenpalavan roiheen rinnassa silloin, kun rakkaudenhurmeen sokaisema lupasi puolimaailmaa ja kuun rakkaimmalleen - oliko sellainen kaunis, rakkautta sisältävä tarina? Jos oli, niin minun tarinassani on vain vähän tälläistä rakkautta, tunnetta joka ajaisi minut tuollaisiin hulluihin lupauksiin.

Entä sisälsikö tälläinen tarina mitä...kuvauksia kauneudesta? Mitä oli kauneus? Kaartelevia kuvauksia miten tuuli keinutti niittyleinikkejä, kuinka perhoset liitelivät kukasta kukkaan? Lasten naurua, onnellisten ja punaposkisten lasten sielujen viattomuuden tuomaa kauneutta. Oliko kauneutta nähdä miten naisen pehmeät huulet avautuivat huokailemaan rakastajan kuljettaessa sormiaan kevyesti silkkisellä iholla?
Oliko kuuleminen kauneutta? Lasten kikatus? Kauniin naisen vaimea voihkaus? Tarinassani on vähän tätäkin, liian vähän ollakseen riittävästi - ainakin siltä osin mitä naisista ja heidän vetovoimaisesta kauneudestaan puhutaan..." sulkakynä raapi jälkeensä puolinäkyviä kirjaimia. Keskittyneiden kasvojen lipuminen tyhjyyttään huutavaan mustepulloon sai vaimean huokauksen kumpuamaan syvältä kirjoittajan alavatsan suunnalta. Hän oli juuri päässyt mieleiseen kohtaan. Käänteeseen, mikä varmasti olisi saava lukijansa jatkamaan teoksensa lukemista loppuun saakka.

Kirjoituspöydän laatikko piti kolisevan äänen avautuessaan. Punertavapuisen laatikonpohjalla kierivät kilpaa erivärisiä nappeja, lankarullia, sekä eriparin omaavia korvarenkaita. Mitä hän oli tehnytkään saatuaan kirjoituspöydäkseen ompelijattaren tilkkupöydän, jonka laatikoista löytyi saksia, neuloja, kangastilkkuja, lisää nappeja ja lankarullia - eikä mitään esinettä, mikä muistuttaisi häntä itseään. Kirkkaan siniset silmät kääntyivät hamuilemaan ympärilleen, edelleen etsien.

Huoneen keskellä seisova pöytä oli ainoa valaistu paikka. Takka seisoi nurkassaan kauan sitten sammuneena. Ikkunoiden eteen vedetyt verhot olivat riippuneet paikoillaan iäisyyden. Tasainen tomukerros koristi paksua huopakangasta. Naisen hellyydellä ei ainakaan verhoja oltu ripustettu, sillä nurkista huopaa piti paikoillaan kolmisen tikaria - nekin jo pölynhurmokseen hukkuneina. Vuode oli sijaamaton. Tai...toispuoleisesti sijaamaton, sillä toinen puoli oli täydellisen koskematon. Aivan kuin nukkuja olisi tiennyt tarkkaan missä meni vuoteen keskiviiva. Nähkääs, toinen puoli vuoteesta todellakin oli koskematon. Siisti ja nuhteeton vuoteen puolikas oli suorastaan huutavan siisti toiseen puoliskoonsa nähden. Toinen puoli...nojaa...toisella puolella vuodetta tuskin oli enää pahnojakaan lakanan alla jäljellä. Ja lakana oli varmastikin joskus ollut valkoinen...

Huoneessa oli muutama kirjahylly, joista hyllyt olivat tyhjät ja tuskin ikänään niissä oli kirjoja säilytettykään. Toisen hyllyn toiseksi ylimmäisellä hyllyllä lepäsi puinen, isohko rasia joka osui hakeviin silmiin hyvin nopeasti. Paljasjaloin huoneen läpi tarpoen kirjoittaja ojentui kohti hyllyä ja rasiaa. Kädet lähes tärisivät miehen istuutuessa rasia kädessään kuin hetkenä minä hyvänsä häviävä lahja tai aarre. Iän tuomat rypyt silmäkulmien ympärillä olivat häviämäisillään olemattomiin katseen tieltä. Vapisevin elein mies istuutui vuoteelleen laskien rasian syliinsä. Kansi, pölyttynyt sekin kuin mikä tahansa huoneessa, irtosi paikaltaan kevyesti. Huokaus kumpusi ohuiden huulten lomasta. Rasiassa oli kaikki mikä oli hänen. Vaikeasti suortuvat sormet avasivat pellavaisen liinan, jonka sisältä paljastui joukko sulkakyniä, mustepulloja muutama, sinetinsormus, pala tervakynttilää, sekä kerälle keritty nippu vanhaa paperia. Mies kahmaisi aarrearkustaan mukaansa mustepullon, sekä kerän paperia.

Istuutuessaan takaisin narahtavaan tuoliinsa mies oli jälleen valmis kirjoittamaan, mutta käärö, jonka hän oli ottanut mukaansa sai kaiken itsestään irti antavan huomion. Sinertävä katse ei kyennyt kuin tuijottamaan kääröä. Avattavasta kääröstä luiskahti esiin punertava kiehkura hiuksia. Kiehkuran toiseen käteensä ottaessaan mies vilkaisi avautuneen käärön sisältöä. Musteella haparoivin ottein kirjoitettuja kirjaimia levisi pitkin paperia. Kirjaimista ei muodostunut sanoja, ei mitään järkevää. A-kirjainkin näytti toistuvan papereissa uudestaan ja uudestaan. Haparoiva hymy piirtyi kapeille huulille miehen katsellessa hetken sormiensa lomassa pyörivää hiuskiehkuraa, sekä noita haparoivin ottein kirjoitettuja kirjaimia.

Uusi, tyhjä paperi ilmestyi kirjoittajan eteen. Hiuskiehkuran ja käärön mies asetti eteensä. Silmien palo näitä kahta tyhjänpäiväistä asiaa kohtaan sai saman tunteenpalon kun taiteilija muusaansa katsellessaan.
"Nimeni on Darien Daome. Olen edesmenneen kuningas Jerkio Daomen poika, perimälinjassa viimeinen. Mitä minulla sitten on teille annettavanani? Tarina hyvät ihmiset. Tarina. Tarina riipivä hermoisesta nuorukaisesta. Lyhyeksi jääneestä kauneuden ajanjaksosta. Ajasta, jolloin röyhkeä nulikka sai kokea elämänsä seikkailun. Vierellään niinkin viehkeä ja kaunis kutojatyttö Lyonella..."

Ja tästä tarinani alkaa...

[Tylppy]

Ensimmäisen luvun ensimmäinen osa

Melcomenin jylhä ja ennalta arvaamaton vuoristo kohosi läpi raskaiden pilvimassojen kohti korkeutta, jonka matkaa kukaan ei koskaan ollut mitannut. Nekin ylimieliset ja rohkeat, jotka yrittivät kokivat kirjaimellisesti kylmän ja kolean lopun palatakseen kertomaan matkan määrää. Tai sitten vuorten maailma oli saanut jokaisen yltiöpäisen rohkean kulkijan jäämään niille teilleen. Kuka ties vaikka Melcomen jylhät vuoristomaisemat antoivat pelottomille valloittajilleen lahjoja, joiden takia kukaan ei enää koskaan palannut vuorten alamailla oleviin kaupunkeihin ja kyliin.

Eräässä näissä vuorista oli rakennettu kuitenkin ihmisasumusta. Ei tarvinnut mainita, että pientä mäennyppylää ei voinut edes mainita vuoreksi. Vaikkakin, kieltämättä linnakkeelta oli äärimmäisen loistavat näkymät vuorille, joiden huippuja tuskin koskaan onnistui näkemään.
Ja tässä kauniissa, ainiaan valkoisessa, lumisessa maisemassa kylpi muutamien kymmenien ihmisten lyhyt elämä. Ainainen kylmyys puri kiinni nahan ja lihasten alle, aina luuytimiin saakka, mutta silti erään Melcomenin jylhän vuoristorintaman pienimmistä vuorista oli asutettu. Kaupunki, jota kutsuttiin vuoriston nimestä vääntäen Melciksi oli pienilukuinen. Ihmisten määrä hipui juurikin neljänkymmenen kansalaisen paikkeilla, mutta silti näin pienessä yhteisössä asusti kuninkaan poika linnoineen. Ylvään ja ylimielisen kuninkaan, Jerico Daomen poika Darien.

Melcin pikkuinen kaupunki, jota raskaat ja massiiviset kivimuurit kehystivät lähinnä lumivyöryjen varalta kuin minkäänlaisten valloitusyritysten. Hullunkurisinta oli, ettei tämä rupukylä ollut edes kuningaskunta.

Mietitte varmaankin, miksi sitten oli näin että kuninkaan poika oli sijoitettu tälläiselle alueelle? Ja että mitä järkeä koko asiassa itsessään edes on? Pidetään se pikemminkin sellaisena syöttinä jatkoa ajatellen, nimittäin asiahan on nyt niin, etten itsekään oikein tiedä. Kenties tarina, jahka aloitan - avaa silmiänne ymmärtämään ja tietenkin myös omat silmiäni, sillä totuus saattanee piilotella sisälläni. Se saattaa olla, totuus siis, mieleni jossain toisessa sopukassa, sillä tavalla piilossa ja salaisuutena jopa itse itseltäni etten tiedä...vielä. Katsotaan...

Linna, tai sellaiseksi kutsuttu kivirakennelma oli kaupunkin syrjäisimmällä reunalla, lumivuorisen rinteen kyljessä kiinni kuin punkki koiran turkissa. Sitä ei helposti paikaltaan horjautettu. Linnassa oli kolmisen tornia, joista kaksi olivat lähekkäin ja yhdistyivät korkeuksissa toisiinsa kaarevan kivisillan kanssa. Korkein, ja pohjoisin torni oli tullut tutuksi kaikille Melcin asukkaille. Tornin huipulla ei ollut pystyä kattoa, vaan sen tilalla oli aina punertavana lepattava kokko. Tuli tornissa viestitti kuninkaallisen läsnäolon kaikelle kansalle, vaikkei monikaan ollut tavannut asukkia itseään. Eikä oikein kukaan olisi tiennyt linnassa edes asuvan ketään, ellei tuo nimenomainen liekki olisi jaksanut aina palaa - kai siihen joku renkipoika sentään aina oli uusia puupölkkyjä lykkäämässä. Ainakin kaiken järjen mukaan.

Yhdessä noista huoneista, aivan suurten ja massiivisten pariovien yläpuolella oli kuninkaan pojan tilat. Nuorukainen, joka linnassa asui - asui milloin missäkin päin suurta kotiaan. Tuona vuonna hän oli valinnut lähimmät tilat kaupunkia kohden. Linna kyllä sijaitsi muutaman satametriä korkeammalla mitä kylän ensimmäiset vinokattoiset rakennelmat. Suurten väri-ikkunoiden takaa ei kyennyt erottamaan ihmisiä kuin pieninä tikku-ukkoina, mutta silti nuorukainen erotti asukkaat. Joskaan hän ei tuntenut näistä yhtäkään. Ei ensimmäistäkään kyläläistä.

Darien katseli, niinkuin monena muunakin aamuna alas kylään. Värilliset ikkunalasit avanneena hän veti kylmää vuoristo ilmaa keuhkoihinsa. Oli kylmä aamu niin kuin aina. Ilma, joka melkein omasi jäähileitä, kipristeli keuhkoissa. Aurinko, joka vaivalloisesti kiskoi itseään yli Melcomenin vuorten häikäisi tuttavallisesti kastanjan ruskeita silmiä. Auringoin nousu oli vuorten kaunein hetki ikinä, ja hän jos kuka oli aitiopaikalla sitä seuraamassa. Tumman ruskeat, lähes mustan ruskeaan taipuvat hiukset kutittelivat arven rumuuttamia kasvoja. Muutama etuhius kutitteli vaaleaa arpea, joka halkoi puolikkaan miehen kasvoista. Vasemmasta osasta otsalohkoa alkava arpi juomutteli läpi tumman ja terävämuotoisen kulmakarvan. Arpi juoksutti itseään alas pitkin korkeaa poskipäätä ja muovautui kaarevaks ongenkoukuksi, joka pyöräytti kokonaisen poskipalan irti. Paikatut kasvot heijastelivat tyyneyttä. 28 vuotias mies oli elänyt 18 vuotta elämästään tuota samaista maisemaa ihastellen. Hän ei muistellut aikaisempaa elämäänsä, eikä odottanut tulevaltakaan sen enempää. Auringon tuoman tervehdyksen jälkeen tumman puhuva katse laski alas kylään. Melcin asukkaat olivat myös heränneet toivottamaan uutta, kiireistä aamua alkavaksi. Silmiä siristäessään Darien saattoi jopa kuvitella näkevänsä miten raskas kavioiset, isot tallihevoset liikkuivat laiskasti tikku-ukon perässä. Tuuli tuivertaen toi myös mukanaan koiran haukahduksia. Isojen, nelijalkaisten työeläinten ympärillä haukahteleva, kimakka ääninen hurtta sai läksytyksen ja vaikeni. Muutama muukin mustan puhuva varjohahmo liikkui alhaalla, mutta miehen silmissä kaikki oli niin kuin ennenkin. Oli rauhallista ja tyyntä. Huokaisten mies laski katseensa kotimaisemastaan huomaamatta yhtä yksittäistä hahmoa, joka vakain askelin oli päättänyt kavuta ylös linnan oville.

Käsitys ulkomaailmasta oli Darienille se, mitä ikkuna antoi näyttää. Hän oli elänyt linnassa 18 vuotta eikä hän sinä aikana ollut ottanut askeltakaan ulkomaailmaan. Miksi olisikaan? Hänen ei ollut todellakaan tarvinnut. Hänellä oli kaikki tuolla. Kotonaan linnassa.

Pitkän huiskea mies kulki paksussa aamutakissaan, villasukissa ja paksuakin paksumissa yövaatteissaan pöydän ääreen, jota tuskin kukaan oli siivonnut kuukausiin. Mies rojahti ähkäisten tuoliinsa kääntäen selkänsä ulkona avautuvalle aamulle. Silmien korkeudelle ja ylemmäs nousevat kirjapinot notkuivat elämää. Seikkailuja, tarinoita, viisautta, opetuksia ja järkeä - se oli hänen maailmansa ja hän -ainakin omasta mielestään- oli hulppean hyvä luomaan omia maailmoja ja maailmojen sankareita ja sankarittaria. Sulkakynien kirjo oli lähes vertailukelpoinen kirjamäärään nähden. Pöydällä notkui erilintujen pyrstö- ja siipisulista kelpuutettuja kyniä. Valikoiden yhden Darien katsoi viimeöisiä merkintöjään. Silmäkulmien rypistyessä sulkakynän pää kastui mustepurkin tummaan sisältöön. Kynän kärki raapi paperia musteen yliviivatessa joitain kohtia yöllisestä aikaansaannoksestaan. Ajatuksensa eivät nähtävästikään olleet olleet selvimmät mahdolliset, mutta onneksi hänellä oli vain aikaa korjata virheitään. Sillä mitä muuta hänellä oli kuin aikaa panostaa ja hioa viimeisen päälle kirjoitustaitojaan. Keskinkertaisuus oli sama asia kuin osaamattomuus, ja kirjoittaminen – siinä hän aikoi olla jotain muuta kuin keskinkertaista.

[Tylppy]

Jos vain nuori kirjailija, ja aatelisveren tunnon suonissaan tunteva olisi tuntenut tarvetta seurata ikkunan ulkopuolista elämää yhtään tarkemmin, hän olisi nähnyt jotain hälyyttävää. Nimittäin, tarmokkaat askeleet kahlasivat yöllä sataneen lumen seassa aina vain lähemmäs. Punaisen myssyn sisuksista laski kaksi leiskuvan pitkää ja paksua palmikkoa. Selkä julmasti eteenpäin kaartuneena kulkija, nuori nainen kantoi pajusta punottua reppua. Piukasti täyteen tungettu reppu painoi kulkijan selkään niin, että kylmästä ja reippaasti tarmokkaasta kulkemisesta jo pelkästään suuret hikikarpalot helmeilivät naisen vaaleilla kasvoilla.

Nuori kulkija oli aloittanut matkansa monia kuukausia sitten. Kylästä kylään kulkeva vaatturi oli saanut tarpeekseen ihmisten oikullisuudesta. Kenelläkään ei tuntunut olevan varaa maksaa hänen kättensä töistä. Uudet ja siistit myssyt ja nutut kyllä kelpasivat niin herroille kuin rouvillekin, mutta annaskun tuli maksun aika. Tällöin ei keneltäkään löytynyt killinkiäkään antaa palveluksistaan.
Ja tällöin, monen ikävän ja harmittavan kokemuksen jälkeen oli vaatturikin nähnyt itselleen toisen tavan tulla toimeen. Lyonella vihasi epärehellisyyttä. Hän oli vihannut sitä niin kauan kuin muisti, mutta elämänsä oli lähes kääntynyt epätoivoon. Nälän tunne ainaisena ystävänään ja elämä taivasalla olivat ajaneet vaatturin epätoivoon ja aina tuonne rehellisyyden toiselle puolelle kulkevaan elämään.

Nyt aina, kun hän pääsi sisälle porvariston asumuksiin hän odotti oikeaa hetkeä. Palvelijan tai piian poistuessa hakemaan isäntäänsä – tai emäntäänsä paikalle oli Lyonella toiminut. Pienikin arvokas esine, kynttilänjalka, hopeinen haarukka ja veitsi pari, maljakko, tai peräti rahapussukka olivat kadonneet sen sileän tien kankaiden sisään. Saatuaan hyppysiinsä edes jotain anastamisen arvoista oli nainen ottanut jalat allensa. Juossut ja nopeasti ulos asunnosta ja vielä- jos mahdollista ulos kylän rajojen sisältä. Ja nyt hän havitteli jälleen saalista, sillä hänen mielensä oli jälleen vallannut sietämätön nälkä, eikä kylmyyskään hellittänyt, halvan yöpaikan irtoamisesta puhumattakaan.

Melcomenin jäälinnakaupunki ei omistanut montakaan varakkaan oloista puljua tai kauppiasta, tai asukkia --- mutta odotas kun hänen ruskeat kauriinsilmänsä olivat osuneet linnaan. Linnaan, mistä ainakin löytyi hopeaesine, ellei jopa kultaisiakin muutama. ”Enää muutama sata metriä...muutama...”. Tuskainen ähkäisy sai Lyonellan seisahtumaan hetkeksi ja oikomaan kipeytynyttä selkäänsä. Punaista myssyä päässään paremmin asettaen, ja lämmin hengityksensä kylmässä pakkasilmassa huuruten vaatturi vilkaisi alas kylään. Turha hänen oli enää levähtää, sillä matka kylään kuin linnaankin alkoi näyttää matkaltaan samalta. Paikallansa hypähtäen vaatturi hyppyytti raskaan kantamuksensa paremmin selkäänsä ennen kuin lähti tarpomaan viimeisiä, raskaita askeleitaan kohti entisestään jyrkkenevää mäkeä pitkin ylös.

Saavutettuaan suuren ja massiivisen, lähes mustan väriset puuoviparin Lyonella riisui viimein olkapäitään ja hartioitaan vasten ikävästi painavan reppunsa. Tummat silmät tarkastelivat jykeviä ovia aikansa, kunnes kylmästä punehtunut käsi viimein puristui nyrkkiin ja takoi muutamasti ovia – vastausta minuttienkaan päästä saamatta. Kankea kirous purkautui pisamakasvoisen matkalaisen suusta. Suurien silmien tumman pilkkeen omaavat silmät etsivät ratkaisua ongelmaansa. Korkealla ovien yläpuolella oli avoin, värilasit omaava ikkuna. Vaaleille huulille levisi tyytyväinen hymy. Lyonella keräsi paljaisiin käsiinsä lunta, pyöritti siitä pallon ja heitti.

”Oaah! Mitä helvettiä!?”
Lumipallo osui kivuliaasti mätkähtäen kirjoituspöytänsä ääreen istuutuneen linnanherran niskaan. Refleksien nopeassa tempoisuudessa nuori herra paukahti seisomaan mustepullon levitessä mustaksi kermaksi pitkin kirjoituspöydän pintaa. Lumipallon hajotessa pikkuisiksi hiutalekasoiksi ympäriinsä kirjoituspöydän papereita. Kiroukset, jotka pitkänmatkan kantoinen matala ääni kuuluivat myös alhaalla linnan ovien kupeessa seisovan naisen korviin. Huvittunut hymy piirtyi vaalean naisen kasvoille hetkeä ennen kuin sormet asettuivat huulien väliin. Lyonella veti ilmaa keuhkoihinsa ja vislasi kirkkaasti.

Ensimmäisen luvun loppu osa

"Kirjoitan satua..." iäkkäät silmät vilkailivat muutamaa arkkia, joissa vakaa kädenjälkensä seilaili hieman vinoon. "Satua kaikki tyyni..." Kirjailija nosti mustetahraisen kätensä hieraistakseen kasvojaan. Raskas huokaus purkautui vanhuksen huulten lomasta.

[Tylppy]

Huoneen hämärässä nouseva katse haroi epäluuloisena nurkissa. Mielentekemät tempaukset olivat ahdistaneet kirjailijan aikaisemminkin pimeään loukkuunsa, mutta tällä kertaa hän oli tehnyt sen jossain muualla kuin kotonaan. Itseasiassa, hänhän oli hyvin kaukana kotikontujensa yöllisestä pimeydestä. Mutta oliko nyt edes yö? Kenties päivä vai aamunsarastus? Iltahämärä? Kirjailija tuijotti hetken empiväisenä huovan peittämää ikkunaa joka oli huoneessa ainoa. "Mitä oli aika nyt? Mitä se kävi? Mikä vuodenaika? Koska hän oli viimeksi esittänyt itselleen näitä kysymyksiä?

Leukapielensä tummanruskeaa partakiehkuraa sipaisten mies jäi tuijottamaan huovanpeittämää ikkunaa. Terävä koputus löi huoneen oveen saaden kirjailijan sydämen lyömään muutaman kerran tahdistaan karanneena. "KUKA? Kuka se oli? Murhaaja? Palkkionmetsästäjä?! mitään kättä pidempää löytämättä mies nousi ketterästi ylös paikaltaan, vaikka liikunnan puutteesta jäykistynyt selkä valittikin kipeästi.
"Aamiaisenne herra"...kuului koputuksen jälkeen naisen, tytön pehmeä ääni oven toiselta puolen.

Sydänalaansa pidellen kirjailija huokaisi helpotuksesta. Työntekemättömyydestä pehmeä käsi hieraisi otsalle kohonneet, säikähdyksen hikipisarat tiehensä. Hän ei suinkaan syöksynyt avaamaan huoneensa ovea, vaan hän odotti kunnes kuuli heikohkolla kuulollaan tytön kulkevan rappuja alas. Neljäs rappu ylhäältä narahti aina raskaasti, vaikka rapulle ei kokopainoaan laskisikaan. Narahdus kuului oven, tai pikemminkin käytävän puolelta jolloin varovaisesti kirjailija nosti suuren lukon paikaltaan ja kurkisti ulos.

Käytävä oli tyhjä niinkuin aina, mutta koskaan ei voinut myöskään olla liian varovainen. Eihän? Leviänään roikkuvat tumman ruskeat hiukset valuivat rasvaisina ja likaisina ilmassa, hartioilla, sekä kirjailijan selkäpuolella. Säikyt, elämänvalon ja kirkkauden täyttämät tummat silmät kävivät suureellisen vilkauksen kera läpi koko käytävän tienoon. Ei ketään missään. Ei ristinsielua. Helpotuksen tuulahdus mielessä kutitellen uskalsi mies laskea katseensa vasta alas. Tarjotin notkui koko tilaltaan täynnä keramisia kippoja ja kulhoja. Yhdellä lautasella oli kolme siivua tummaa leipää, sekä keltainen nokare voita. Toisessa, hieman suuremmassa ja syvemmässä kulhossa oli suuri annos harmaanruskeaa puuroa, jossa siinäkin sen keskellä iso kasa keltaista voita. Kaksi pientä tuoppia täytti tarjottimen ylälaitaa, oli tuopillinen maitoa, vasta lypsettyä - sen näki kellertävistä kuplista maitolasin yllä. Ja toinen tuopillinen sisälsi väkevää simaa. Ei koskaan viiniä, vaikka salaa kirjailija oli toivonutkin saavansa vaikka pullollisenkin viiniä itselleen - mutta ei niin ei. Kirkkaan punainen omena kuormitti vielä tarjotinta herättäen miehen vuodenaika kysymyksen jälleen esiin. Taisi olla syksy..kenties lopuillaan?

Kirjailija nosti tarjottimen käsiinsä ja vei tarjottimen sisälle huoneeseensa. Ruokaa tärkeämmäksi mies kuitenkin näki oven sulkemisen, eikä hän koskenutkaan lautasten aarteisiin ennen kuin oli saanut oven hakasen visusti kiinni. Varmuudekseen tumma katse kulki vielä läpi huoneen tyhjissä nurkissa. Hienoa, kukaan ei ollut tunkeutunut huoneeseensa tuona aikana. Majatalossa näet saattoi kulkea yhtä jos toistakin epäluuloja herättävää tallaajaa.

[Tylppy]

(Mahdollisuuksien mukaan tähän peliin kaivataan vastarustailijaa. Yksinpeliksi tätä kyllä aikoinani uumoilin ja varmaankin jatkankin sellaisena, mikäli kiinnostus on nollassa tämän...farssin suuntaan. Ja tietenkin olisin oikein kiitollinen, jos saisin viestiä kiinnostuksen osalta niin voisin hieman aukaista kirjailijani vainoharhaisuutta. )