|
Post by Tylppy on Aug 28, 2011 0:48:01 GMT 3
Suudelman kevyt painallus Ciernan mustien etuhiusten lomaan sai kultaiset, myrkyisät silmät taipumaan hetkeksi laskevien luomien varjoon. Saphiren hahmon laskeutuminen hetkeksi aavikkolaisen suojaksi tarjosi tytölle hetken tietoisuuden miehen tarjoamasta suojasta ja läheisyydestä. Verissään kohisevalle raivolle oli miehen läheisyys kun pala pientä puuduttavaa salvaa. Cierna kuitenkin sammutti halunsa koskettaa hellästi, mutta vaativasti puolisoaan lähelleen. Hetki, ja hän olisi halunnut unohtaa tuon koko tapahtumasarjan. Hukuttautua tuttuun tuoksuun ja jäädä kuuntelemaan Saphiren vakaan sydämen rummutusta. Yllättävä halunsa haltian syleilyyn ja läheisyyteen ei kuitenkaan saanut aavikkolaista unohtamaan ympäröivää maailmaa. Maailmaa, joka sai tytön miltein tukehtumaan raivoonsa.
Askeleet kuuliaisesti liskoa kohti kulkien Cierna vilkaisi Ahmattia. Eläin kumartui käskystä ratsastajien noustessa satulaan. Mitä ajatuksia eläin kätkikään mieleensä, ei aavikkolainen lähtenyt niitä tulkitsemaan noustessaan kuin ajatusten sanelema aave eläimen selkään. Suurien keuhkojen täyttyessä rahisten allaan aavikkolainen henkäisi syvään. Eteensä istuutuva mies ei nähnyt kuinka myrskyisten silmien katse hämmentyi sanojensa myötä. Kehoitus eläimelle oli aivan toisenlainen, mitä Cierna oli odottanut miehensä suusta kuulevan. Syvät uurteet, jotka olivat kiukkuisesti puhisevan aavikkolaisen kasvoille nousseet silenivät. Saphiren takaraivoa tarkastellen Cierna tunsi laavaisen sydämensä muljahtavan muutaman kerran iloisesti solmuun. Eläimen kuitenkin tehdessä kaikessa vastoin Safin määräyksiä, ei se nujertanut jo raivoissaan alistunutta ihmismieltä. Nähden haltianaisen katoavan kahiseviin puihin kaukana heidän edellään Cierna heltyi puolisonsa aikaisemmin tarjoamiin hellyyden osoituksiin. Puolisonsa selkää vasten painautuen Cierna kietaisi kätensä Saphiren kainalon alta, painaen lämpimän kämmenensä rintalastalle, jonka alta hän tunsi haltian sydämen. ”Mitä tahansa tapahtuukin Safi”, tumman korvan juuressa puhuen, Cierna katseli totisten kasvojen profiilia. Tietäen kuinka jokainen sanansa tarttui päätöksissään nujerretun haltian korviin. ”Rakastan sinua.” Sanansa sinetöiden aavikkolainen antoi pehmeän suudelman painautua kevyenä kuiskauksena vasten tummaa niskaa.
Enempää sanoja huuliltaan lausumatta Cierna hengitti hetken syvään haltian tuoksua. Hajua, jonka Cierna oli poiminut omakseen Saphiren hiuksista, iholta – sekä kankaasta, joka monen pesun jälkeenkin tuoksui haltiakylän pimeältä vankilalta.
Matka, joka taipui yllättävän nopeasti ei tarjonnut vilvoittavia tuulia, joihin Cierna olisi voinut lahjoittaa mielelleen painuneensa pahan. Mitä edemmäs he kulkivat, sitä selvämmäksi Ciernalle tuli se – että viimein Saphire kuulisi omistaan. Tiedot, jotka jo liian kauan olivat olleet tietämättömissä paljastuisivat hanakkaasti omiaan etsineelle rämäpäälle. Tyynien kasvojen takana elävä pelko ja hämmennys elivät Saphiressa niin, että Cierna toivoi voivansa antaa omista tuntemuksistaan voimaa puolisolleen kohdata kaikki se – mitä tämä saisikaan tietää. Ahmatin viimein seisahtuessa keinahtaen Cierna laski kätensä pois soturin ympäriltä laskeutuen kevyesti alas liskon kyydistä. Hän kulki haltianaisen, sekä Saphiren vanavedessä. Valon synnyttäminen pimeässä huonosti näkevän aavikkolaisen tähden sai Ciernan nostattamaan Saphiren läheisyydessä hetkeksi levähtäneet tuntemukset jälleen päivänvaloon.
Reitti, joka tuntui olevan yhtenäinen ilman poikkeavia polkuja sai aavikkolaisen ahdistuneemmaksi, mitä hän hetkeen oli ollut. Auringonpalvojan ajaminen ikuiseen yölliseen elämään oli jo riisto sinänsä, joka piti hierlikkalaisen elämännyörissään. Mutta asettuminen maanalle johtaville poluille oli kuin mukisematta julistettu tappouhkaus. Kaikesta huolimatta Cierna kuitenkin kulki nöyryytettynä sinne minne johdettiin. Joskaan näkemänsä ei aiheuttanut aavikkolaisessa sellaista kunnioituksen tulvaa, saati hämmennystä mitä Saphire tunsi. Cierna antoi katseensa vaeltaa onkalossa. Seinistä kattopilareihin kulkeva katsanto kohtasi tuolissaan istuvan haltian yhtäläisen hiljaisuuden vallassa. Tuntematta polviensa tutisevan, tai mielensä häikäistyvän vanhuksesta Cierna antoi katsantonsa kaventua.
Saphiren vajoaminen polvensa varaan kiinnitti toki aavikkolaisen huomion – samoin kuin hän vilkaisi naisen kunniaa tekevää olemusta. Arvokkuus, joka vanhuksesta huokui – ylettyi toki myös aavikkolaiseen asti, mutta potemalleen vihanpidolle uskollisena Cierna ei antanut voimalle arvoa.
Kaulansa verestävän haavan kuivahtaessa kiristäväksi arveksi Cierna katsahti vanhusta uudestaan. Mittaillen miestä päästä varpaisiin, palautuen vaivatta kohtaamaan miestä silmästä silmään. ”En aio kumartaa sinua,” omalla kielellään puuskahtaen aavikkolainen osoitti ensimmäisen mielipiteensä kaikesta muusta kuin yhteistyöhalusta.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 20, 2011 13:10:59 GMT 3
Saphire ehti jo uskoa olevansa valmis mihin tahansa. Nöyryyttävän kyydityksen päätteeksi hän oli astunut maan uumeniin rohkeampana ja varmempana kuin pitkiin aikoihin. Círan lempein sanoin ja hellin suudelmin osoittama ymmärrys oli sammuttanut soturin suuttumuksen. Hermonsa ihailtavasti hallitsevan hierlikkalaisen näyttämässä mallissa oli järkeä: Ei auttanut muu kuin alistua tilanteeseen ja asennoitua sen mukaan. Lauhtuneen nuorikon tarjoama tuki ja kannustus olivat auttaneet miestä nielemään tappionsa ja pitämään kiinni kunniansa rippeistä. Koko matkan ajan musta haltia oli imenyt itseensä rakkaansa läheisyyttä, lämpöä ja rohkeutta. Kaksikon kukaties viimeisiksi jääviä elon- ja yhdessäolon hetkiä vaaliessaan vakooja oli myös yrittänyt varautua tulevaan. Saphire pohti olisiko tiukan paikan tullen turvautunut paljaisiin nyrkkeihinsä vaiko johonkin niistä kolmesta onnettomasta loitsusta jotka hän osasi, sillä Ciernan raskaan miekan soturi oli todennut turhan työlääksi käsitellä. Kuun kansan kaartia ei kuitenkaan näkynyt väijyvän puissa tai lopullisessa määränpäässä; kokonaista komppaniaa olisi puun alle ollutkin mahdoton mahduttaa. Epäluulon kalvama Saphire olisi yhtä kaikki tahtonut käydä Ciernan edellä, mutta tunneli oli liian kapea rinnatusten kuljettavaksi. Niinpä mies tyytyi tulemaan tytön perässä, jotta pimeyden sokaisema päivänvalvoja olisi nähnyt druidin kantaman soihdun valossa eteensä. Soturi piti nuorikkoaan silti tiukasti kädestä kiskaistakseen tämän tarvittaessa turvaan. Lyhyen taipaleen aikana haltia oli aistinut avaran aavikon aurinkoon tottuneen rakkaansa piinan. Yönkulkijan muistiin johtui ahdas ja vaikeakulkuinen luola, johon hän oli neidon muinoin johdattanut vain muutaman arvokkaan vesitilkan tähden. Soturi oli riisunut tytön pahoin piestyn selän paljaaksi ja pessyt sen kostealla sammaleella yhtä tyynesti ja ilmeettömästi kuin omat saappaansa. Tuolloin raakalainen oli ollut Saphiren silmissä eläintäkin vähäisempi ja likaisempi – yhtäläisellä kylmäkiskoisuudella myös musta haltianainen oli Ciernaa katsonut. Saphire ei kuvitellut yhdenkään sïlf’Nuirn kykenevän ymmärtämään tai hyväksymään sydämensä valittua. Nuorukainen ihmetteli yhä itsekin miten kaiken sen kuivuneen veren, hiekan ja pahansisuisen luonteen alta oli paljastunut Círan kaltainen kaunis ja kallisarvoinen jalokivi – raaka ja hiomaton, kova ja taipumaton mutta toisaalta sileä ja uskollinen; tähtitaivaan kirkkaimmin sädehtivä timantti. Vieraan vanhan haltian tavatessaan Cierna näytti pian särmikkäät puolensa. Saphire sitä vastoin oli aivan ällikällä lyöty. Hän ei osannut odottaa moista kohtaamista juurakkoon muovatussa onkalossa; Mikään ei ollut valmistanut nuorta miestä tulevaan. Kunnioitus ikiaikaista kohtaan kumpusi suoraan selkäytimestä. Korkean iän merkit kertoivat soturille miten toimia; Vastapuolta tuntemattakin yönkulkija muisti käytöstapansa. Nuorikkonsa tuittupäisyys tuotti haltialle eittämättä häpeää, mutta hän pisti Círan koppavuuden tämän kokeman kurjan kohtelun piikkiin. Tytön tyly tokaisu sai vanhuksen huulet vetäytymään hymyyn. Huvittunut pilke syttyi tuokioksi terävään silmäkulmaan aivan kuin ihmislapsi olisi juuri murjaissut hyvän vitsin, jonka alkulähde jäi tosin epäselväksi. Iäkäs haltia ei vastannut naiselle hyvästi eikä pahasti. Cierna saikin jäädä hetkeksi tyystin huomiotta kun haukankatse käännettiin hitaasti kumarassa kyyristelevään nuorukaiseen: ’Nimesi ja arvosi, soturi?’ Kaikeksi yllätykseksi koruton kysymys ei kaikunut kammiossa vaan läsnäolijoiden mielissä, sillä vanhus ei ollut päästänyt pihahdustakaan. Iäkäs musta haltia puhui jumalan tavoin huuliaan liikuttamatta, ajatustensa muotoutuessa muiden pään sisällä. Mies ei tarvinnut sanoja saati vieraita kieliä tullakseen kuulluksi ja ymmärretyksi. Tähän taitoon harjaantui vain tarpeeksi vanhetessaan. Saphire oli kuullut mutta ei koskaan ennen todistanut moista kykyä, joka moninkertaisti palavan arvostuksensa herraa kohtaan. Soturi nousi seisomaan ojentaen selkänsä niin suoraksi että nikamiaan kivisti. Vanhan ja viisaan miehen korvien edessä hän uskaltautui esittelemään itsensä yleiskielellä: ”Alokas Saphire Xa’Nerilithquim, sire. Olen – tarkoitan olin – vakooja.” (”Hän ei ole mikään soturi vaan luopio!”), sihahti tuolin viereltä paikkansa ottanut haltianainen viileästi, mutta nipisti suunsa kiinni vanhuksen kohottaessa hänelle vaientavasti kättään. ’Jumalat ja ylhäiset yksin päättävät siitä, Sadra.’, muistutti ikiaikainen viileästi. Hän tarkasteli nuorta soturia pitkään alta kulmiensa kuin makustellen kuulemaansa nimeä. ’Saphire, Neriquimin ja Rilithin poika, myönnän etten tunne hyvin vanhempiasi. Kuun kansa on kasvanut monilukuiseksi.’ Saphire nyökkäsi vakavin ilmein mitään virkkomatta. Nuoren miehen sukupuussa ei ollut suuria sankareita, joten nimensä mitäänsanomattomuus ei tullut hänelle yllätyksenä. Vanhuksen valkea katsanto siirtyi takaisin aavikkolaiseen, tutkaillakseen tyttöä taas hyvän tovin päästä varpaisiin. ’Ja tämä ihminen sitten...?’ Saphiren sydän muljahti kylmän hien kihotessa niskaansa. Tätä kysymystä nuori mies oli odottanut ja jännittänyt. Hän selvitti kurkkuaan hakeakseen sanoihinsa varmuuden. Tyrmään tai hirteen, soturi ei aikoisi turhia kiellellä tai kierrellä! ”Tässä on Cierna, arvon herra. Hän on minun.” Saphire astahti lähemmäs puolisoaan ja laski kätensä neidon hartialle vahvistaakseen sanomansa. Musta druidi sihahti inhosta ja käänsi päänsä poispäin. Kammioon laskeutui painostava hiljaisuus vanhuksen mittaillessa kaksikkoa tutkimaton ilme juonteisilla kasvoillaan. Saphire pysyi vaiti, Sadra kyräili hiljaa itsekseen, eikä ihmiselläkään oletettu olevan mitään lisättävää. ’Saphire Xa’Nerilithquim, olet ensimmäinen yönkulkija vuosituhansiin, joka kutsuu päivänvalvojaa omakseen.’, lausahti vanhus viimein. ’Tietänet varmasti rikkoneesi kansasi korkeimpia lakeja, uhmanneesi jumalia ja uhkaavasi teollasi tärvellä satoja sukupolvia kestäneen jalostustyön?’ Nuorukainen tunsi verensä hyytyvän, jalkojensa muuttuvan veteliksi ja nyrkinkokoisen palan nousevan kurkkuunsa, mutta hän piti yhtä kaikki kasvonsa peruslukemilla, säilytti ryhtinsä ja tiukensi otettaan vaimonsa olkapäältä. ”Sire, jos olen tehnyt syntiä...”, aloitti soturi haudanvakavalla äänellä... ’Hyvin tehty, poikaseni, jo oli korkea aikakin!’, puuskahti vanhus siinä samassa ja nauroi niin käheästi että hohotuksen saattoi huomata vain väräjävästä rintakehästään. Saphire räpäytti pöllämystyneenä silmiään. Ajatus iski sellaisella pamauksella että pienimpiä lihaksiaan myöten pingoittunut mies olisi kuvaannollisesti voinut hajota palasiksi ja putoilla pieneksi kasaksi puolisonsa viereen. Sadra sulki silmänsä ja viskeli kiukkuisesti päätään. ”Sire...?”, Saphire sammalsi ja alkoi samantien kompuroida sanoissaan: ”Entä... eikö... eihän...?” Nuorukaisen kootessa ajatuksiaan vanha herra hymisi hiljaa: ’Eilen nurmi oli vielä vihreämpää ulkona nummilla, mutta aurinko kuivetti ruohon ja kulo vei sen mennessään. Kukat kuihtuivat ruskan haavoittamien lehtien alle, ne mädäntyivät verellä ja tulella haudattuun maahan. Syksy on saanut ja talvi tekee sille seuraa. Vanhat puut ovat muuttuneet uneliaiksi ja suurpiirteisiksi, mutta ne tietävät yhä kylmän ja armottoman merkityksen.’ Ikiaikainen väisti ilmiselvästi kysymyksiä laskettelemalla mielestään joukon joutavuuksia, joiden sepittelyssä haltiat olivat sangen taitavia. Mies puhui leppoisasti, mutta hänen katseensa pysyi alati pistävänä. Olisi osoittanut suurta tyhmyyttä pitää tätä haltiaa vain vanhana ja harmittomana ukkona. Yhtä yllättäen kuin oli lorunsa lopettanut hän käänsi päänsä taas hierlikkalaisen puoleen: ’Entäpä sinä, Cierna? Mitä mieltä olet liitostasi kirottuun olentoon?’
|
|
|
Post by Tylppy on Sept 27, 2011 22:57:13 GMT 3
Tyhjyys kumisi Ciernan ympärillä.
Hän oili ilmaa tuon maankuoren sisään kaivetussa luolastossa niin kauan kun hänelle ehdittiin kaivaa hääppöistäkään merkitystä tuossa esityksessä. Sanansa tuskin olivat ehtineet vaieta maankuoren poukamista kun jo vanhan miehen nauru teki aavikkolaisen sanat tyhjiksi. Oudon suostuvaisena ja nöyränä Cierna vaikeni vanhan miehen piittaamattomuuden edessä.
Huolehtiessaan ja pelätessään kohtaamista toisten haltioiden kanssa Cierna ei kumminkaan ollut päässyt aatteisaan siihen pisteeseen että nämä tiet kohtaisivat. Hän ei ollut koskaan ajatellut tuonne asti, sillä pitkään – aivan tuohon hetkeen saakka hän oli uskonut, että tuota hetkeä ei koskaan tulisi. Todellisuuden ja mahdollisuuksien olemassaolon Cierna oli kieltänyt suorilta käsin. Ja nyt, ollessaan tilanteessa,jota hän ei koskaan uskonut todistavansa – hän vain katosi. Hävisi yhdeksi varjoksi luolan seinille.
Ei ollut aavikkolaisen aika sanella tai puhua. Mikä sekin oli hyvin vieras ele aavikkolaiselta, jolla tunnetustikin oli jokaisesta asiasta melkolailla paljon sanottavaa.
Kämmenellään Cierna tunsi lämmitävänä muistona Saphiren heltymättömän puristuksen heidän kulkiessaan pimeässä onkalossa. Luottamus, jota Cierna oli päättänyt vaalia viimeisten tapahtumien aikana koko sydämellään tuntui vain kasvavan hetki hetkeltä. Sillä Saphire oli halunnut kieltää heidän liittonsa. Se mikä oli heidän, ei ollut kenenkään muun. Cierna muisti kuinka sydämensä haavoittui sinä hetkellä kun heidän yhteinen matkansa oli tullut pisteeseen, jolloin heidän välilleen syttyi verestävä tuho. Salailun ja kieltämisen puoleen vannonut Saphire sai Ciernan maailman järkkymään nyt kun mies tunnusti aavikkolaisen osakseen. Tumma ääni oli vakaa. Varma. Sellainen, mikä olisi saanut kuunkin uskomaan että sen tuli paistaa auringon rinnalla, eikä koskaan yksinään pimeydessä. Cierna tunsi sydämensä puristuvan kippuraan Saphiren lämpimän käsivarren painuvan vasten selkäänsä, ja kämmenen löytävän paikkansa olkapäältään. Hengityksensä katketessa kihelmöivästä hämmennyksestä, jännityksestä, sekä uudenlaisesta rakkauden tunteesta aviomiestään kohtaan Cierna nielaisi vaikeasti.
Kovaksi tallattua maata katsellen Cierna arkaili hetken, ennen kuin miehensä ilmaan valama tunnustus oli saava vastaiskunsa vanhukselta. Aavikkolainen, tai tuolla, maan pimeässä kuoressa vain ihminen – likainen koira, nostatti kultaisten silmiensä kajon vanhukseen. Salaisuuksien muodostamaan haltiaan, jonka katse oli yhtä valkea kuin Safin tai haltianaisen. Mutta olento oli vanha, vanhempi kuin mikään Ciernan koskaan tuntema. Haltiavanhus oli jotain selittämätöntä naiselle, joka jo hetken ehti katua koppavuuttaan miehen edessä.
Tuntematta itseään minkäänarvoiseksi tuon luolassa käytävän neuvottelun aikana Cierna odotti mestausta. Vanhuksen sanoja, jotka olisivat tehneet todeksi Ciernan hetki ajassa taaksepäin esille nostamat pelot. Olkapäällä lepäävän käden sormet liikkuivat vasten Ciernan yllensä pukemaa kangasta. Ote, joka muuttui varmemmaksi – rohkaisevammaksi sai Ciernan vapisemaan miehensä kosketuksen alla. Kaksikon saamatta koskaan kuulla mitään vielä heitä särkevää Cierna nosti katseensa Saphireen. Vakavat olivat miehen kasvot, ja ääni, joka vakavana oli valmis puolustamaan omaansa, rakkauttaan, liittoaan – olemassaoloaan aina viimeiseen hengenvetoon asti.
Vanhuksen yllättävä naurunhohotus, sekä asian vakavuuden päälaelleen kääntävä lausahdus sai Ciernan, siinä missä Saphiren ymmälleen. Joskaan ihmisnaisella ei ollut pienintäkään ymmärrystä mikä teki tilanteesta hauskan, tai mitä vanhus sanoillaan tarkoitti. Ymmällään ja mitään haltiavanhuksen jaarittelmasta rimpsusta ymmärtämättä Cierna näki parhaaksi asian ollakin tuolla tolallaan.
Kyselyt tuntuivat Saphiren kansan keskellä sellaisilta, ettei Ciernalla ollut asiaa, saati oikeutta haalia kysymyksiä huulilleen...
Ja kun viimein tuli hetki, jolloin ihmisen läsnäolo nähtiin asiaan kuuluvaksi – oli kysymys oudon kuuloinen naisen korvissa. Vanhuksen kysymys leijui hiljaisuuteen Ciernan tutkiskellessa vanhuksen jylhiä, ihopoimujen valloittamia kasvoja – katsahtaen lopulta valkoisiin silmiin. Iäkkään haltian silmät olivat tutkimattomat, sellaiset, joita aavikkolaisen ei tehnyt mieli kauan katsella, mutta hän katseli hetken. Miettien vain aavistuksen ajan millainen vastaus olisi oikea vanhan miehen korville. Mikä oli oikea vastaus? Puolustus kannanotolle, minkä iän koukuttama mies oli hänelle esittänyt? Ciernalle kävi hyvin selväksi, ettei hänellä ollut niin viisasta, yltäkylläistä vastausta antaa vanhukselle, kuin tämä häneltä saattoi odottaa. Tai odottiko vanhus nimen omaan ettei tyhmä ihmiskoira saattanut järkeillä hänen tasoistaan, arvovaltaista vastausta? Hetken hiljaisuutta vaalien Cierna oli valmis vastaamaan vanhukselle.
Äänestään koppavuutensa kadottaneena Cierna puhui tyynesti. ”Mieheni ei ole millään tavoin kirottu. Ja mikäli hän on – siinä tapauksessa sydämeni on yhtälailla kirottu kulkemaan tässä maailmassa. Hänen rinnallaan.”
|
|
|
Post by R.C. on Oct 12, 2011 16:02:54 GMT 3
Kiduttavalta tuntuvan kotvasen maanalainen kammio muistutti Saphirea oikeussalista vanhan haltian lukiessa hänelle tuomarin lailla lakia. Esi-isän luettelemat edesottamukset olivat vastoin nuorukaisen tuntemien jumalten, kansan ja kotisaarensa korkeinta normistoa, joka oli sisällöltään selkeä ja ehdoton, totuudeltaan ehta ja horjumaton, pienintäkin pykäläänsä myöten pyhä ja kiistaton oikeus ja kohtuus sekä ihanne että velvollisuus. sïlf’Nuirn keskuudessa vaalittu säännöstö oli kova kuin kivi, järkähtämätön kuin peruskallio; Yönkulkija kuvittelikin törmäävänsä Lakiin kuin tielleen kohoavaan valtaisaan vuoreen. Olihan soturi sortunut pahimman sortin rikoksiin kuten maanpetokseen, vihollisen varjeluun, haureuden harjoittamiseen ja veriveljiensä murhaan. Elävä todiste haltian lankeemuksesta seisoi aivan syyttäjien silmien edessä: Ciernakin oli todistanut häntä vastaan. Eipä silti ettäkö nuorukaisen syntisyys olisi jäänyt kenellekään epäselväksi – myönsihän mies auliisti syyllisyytensä siinä määrin kuin uskalsi: Kaltaistensa tappamista Saphire ei tohtinut omaehtoisesti tunnustaa. Ilmi tulleet rikokset olivat silti vakavia, ja vaativat rangaistukseksi vähintään välitöntä teloitusta. Nuorukainen oli nähnyt Lakia pantavan toimeen silmänräpäyksessä: Rintamakarkureita ja valapattoja oli pistetty kylmäksi vähemmästäkin näytöstä. Sotatilan vallitessa kaartissa ei ollut aikaa pitkille istunnoille. Saphire oli yhtä kaikki aavistanut paremmin ollakseen valehtelematta vanhukselle tai pimittämättä tältä vaarallista totuutta; Soturi oli elätellyt pientä toivoa, että rehellisyytensä nimissä ainakin hierlikkalainen saisi pitää henkensä; Eiväthän haltiakansan lait Ciernaa koskeneet. Kohtalo joka omalle kontolleen koituisi ei herättänyt haltiassa järin suuria odotuksia. Mies ehti jo mielessään puntaroida, yrittäisikö hän vastustella väistämätöntä vai kuolisiko kunnialla ja sydämelleen uskollisena? Ellei druidi toimittaisi tuomitun mestausta, Saphire epäili joutuvansa syöksymään teräänsä rakkaansa edessä... Samassa mieliala kuitenkin kohosi Korkeinta Lakia kuvastaneen vuoren hajotessa vain muutaman ajatuksen voimasta vaaleanpunaisiksi pilvenhattaroiksi! Ennen kuin soturi oli ehtinyt sovittelussaan Ciernan armahtamiseen saakka oli ikiaikainen julistanut miehen syyttömäksi ja suonut tälle lähes täydellisen synninpäästön! Saphire oli pelännyt pahempaa kuin kuolemaa, mutta nyt herra antoikin ymmärtää kaiken olevan hyvin ja kapinallisen tehneen sitäkin paremmin! Soturi räpytteli ällistyneenä silmiään katsoessaan vuoroin vanhaa miestä ja tämän vierellä seisovaa soturitarta, joka kyräili hänelle kuin viralta pantu pyöveli ikään. Saphire ei tiennyt ketä uskoa tai mihin luottaa. Kylmään todellisuuteen tuudittautunut ja epätoivoon vaipunut nuorukainen tunsi heräävänsä uneen; Miehen teki mieli nipistää itseään. Saphiren hapuilevat yritykset koota tilanteesta järkevää kokonaisuutta luhistuivat yhtä helposti kuin kuivasta sannasta rakennettu hiekkalinna lapsen käsissä. Hän oli niin häkeltynyt ja poissa tolaltaan ettei joutanut pohtia ikiaikaisen sepittämissä säkeissä piilevää symboliikkaa, vaikka arvasikin näennäisen järjettömien virkkeiden taakse kätkeytyvän jonkin tarkoituksen. Toisinaan haltiat nauttivat kielikuvista ja toistensa arvuuttelusta, mutta nyt nuorelle miehelle riitti omassa sisimmässäkin selvitettävää. Tuskin Saphire oli ennättänyt toipua ensimmäisestä yllätyksestään vanhuksen tyrmätessä hänet jo toisella: Kirottu? Hänkö? Miten se oli muka mahdollista? Vastikäänhän vanha haltia oli kehunut tekosiaan ja suorastaan suitsuttanut siunausta kaksikon kielletylle suhteelle. Oliko kaikki vain huonoa pilaa vai yrittikö herra huijata heitä uskomaan suopeuteensa? Kukaties vanhuksella oli jokin vahingollinen motiivi myötämielisyyteensä? Saphire ei uskaltanut yhdeltä seisomalta luottaa ikiaikaisen huolettomaan asenteeseen. Miehen maailmankuvaa kannatteli vankka ja lainkuuliainen kivijalka, ja vanhuksen yritykset horjuttaa vanhoja oppejaan ja uskomuksiaan saivat nuoren haltian miltei hakemaan henkistä tukea häntä halveksuvalta maannaiselta. Saphire vaikeni nieleskellen vanhuksen siirtäessä puheenvuoron puolisolleen. Mies ehti jo pelätä nuorikkonsa vastausta, mutta kaikkien yllätykseksi ja hiillostavasta tunnelmasta huolimatta hierlikkalainen osoitti olevansa hyvin tilanteen tasalla. Oli totisesti vaikeaa tulkita mitä herra tuumasi naisesta: Halveksuiko ikiaikainen ihmistä druidin tavoin vai sotiko suhtautumisensa taas kaikkia kansansa näkemyksiä vastaan? Iäkkäät kasvot häälyivät tytön edessä kuin tyhjä taulu johon Ciernan odotettiin maalaavan mielipiteillään värejä. Tulisieluiselle oli tarjoutunut oivallinen tilaisuus kohentaa käsitystä itsestään, eikä hän jättänyt sitä käyttämättä. ’Viisaita, valikoituja sanoja ihmisnaiselta, joka näyttää puheitaan nuoremmalta.’, naurahti vanhus vaimeasti ajatuksineen. Nähtävästi hän oli sittenkin viitannut kintaalla nuoren naisen luomalle nurjalle ensivaikutelmalle. Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta vieno hymy, joka viivähti vaimonsa sanoista herkistyneen soturin huulilla. Saphire tukahdutti halunsa halata rakastettuaan, sillä ele tuntui näin arvokkaassa ja raivokkaassa seurassa turhan rohkealta. Ciernan voitettua toisen erän hän uskalsi kuitenkin avata taas suunsa: ”Arvostettu esi-isä, en ymmärrä tarkoitustanne. Vaikka valinnastani voi mitä ilmeisimmin olla montaa mieltä, en sentään uskoisi olevani kirottu...?”, lausui nuorukainen julki epäilyksensä. Silloin tällöin synkimpinä hetkinään moinen mahdollisuus oli kyllä käynyt kovanonnen soturin mielessä, mutta lähinnä äänettömän manailun muodossa. ’Oletpa hyvinkin – koko silf’Nuir on. Tiedän tämän hyvin koska olin muinoin yksi ensimmäisistä, ja nyt saatan olla viimeinen heistä...’, hymähti vanhus hiljaa. Surumielisyys sävähti niin syvänä ikiaikaisen sävyssä että vieraat saattoivat tuntea sen omassa sydänalassaan saakka. Iäkkään haltian noustessa hetkeksi seisomaan tuli hentorakenteisuutensa entistä selvemmin esille. Näytti siltä kuin vanhuksella olisi ollut vain välttämättömin määrä lihasta luiden ja nahkansa välissä; Voima oli rapissut raavaasta kehosta ja punoutunut viisaudeksi vanhan mielen kudelmaan. Herra oli kuitenkin pidempi kuin kumpikaan nuoremmista mustista haltioista ja kantoi olemustaan kuninkaan tavoin. ’Suon viimein esitellä itseni: Nimeni on Saiffryonthanês, lyhyemmin Saiffrês.’ Linnunluisen kätensä käväistessä rinnallaan hän viittoi viimeiset sanansa varmasti ihmisnaiselle, jonka kielen kimurantti nimensä saattaisi kietaista solmuun. Herra ei esitellyt erikseen alaistaan; eihän se kuulunut korkea-arvoisemman henkilön tehtäviin. Kaikki kolme mustaa haltiaa olivat muotoseikasta yksimielisiä. ’Onko tarina Yönsilmästä ja Päiväntähdestä teille tuttu?’, tiedusteli vanhus yhä ymmällään olevalta nuorukaiselta. ”Ilman muuta, kaikki yönkulkijat tuntevat sen... kuten Ciernakin.”, vastasi Saphire viipymättä ja vilkaisten siinä sivussa vaimoaan, jota nuorukainen oli jonain romanttisena aamunkoina viihdyttänyt omin sanoin kuvailemallaan kertomuksella, jonka päähenkilöt muistuttivat etäisesti kaksikkoa. ” Vaalea Päiväntähti ja tumma Yönsilmä olivat keskenään kuin kultainen Aurinko ja hämyisä Kuu; Uskolliset mutta onnettomat rakastavaiset jotka saattoivat tavata vain aamuin ja illoin, valon ja varjojen rajalla näkemättä selvästi toisiaan...”, hän tiivisti lyhyesti tragedian.* ”En tosin koskaan täysin ymmärtänyt tätä kansantarua..." ’Et siis ymmärtänyt syntyperääsi?', tarkensi iäkäs haltia ilottomasti naurahtaen. 'Totuus onkin haudattu historian tomuun, ja vihjeet piilotettu virttyviin seinävaatteisiin ja lasten satukirjoihin. Kielletty ja unohdettu, mutta kiistaton tosiasia: Yönsilmän ja Päiväntähden tragedia kuvaa kansamme menneisyyttä, vaikka tarinaa on myöhemmin vääristelty.’ Saiffrês vaikeni toviksi viittoen kammion oviaukon vierustalle rullattuja kaislamattoja, joita saattoi käyttää monin tavoin koleuden karkottamiseksi. ’Olkaa hyvä ja istukaa jos matka rasittaa jalkojanne, mutta pitäkää mielenne terävinä kun valaisen teille sïlf'Nuirn alkuperää. Sinäkin, Saliadra, kuuntele tarkasti ja ota opiksesi...’, kehotti ikiaikainen ja laskeutui takaisin kammion ainoalle istuimelle. Nuorison asetuttua aloilleen tahtomallaan tavalla vanhuksen ajatukset tavoittivat heidät aiempaa vahvempina niihin sekoittuessa nyt joukon ajan sumentamia muistoja. Tunteiden sävyttämät mielikuvat olivat eläväisempiä kuin lausutut sanat, sillä ne olivat todistajan sisimmästä kumpuavia konkreettisia kokemuksia, jotka vetivät kohteensa väistämättä lähemmäs tarinansa tapahtumia. Äkisti Saphire tajusi ikiaikaisella olevan sielujen siteen heihin kaikkiin! Vanhuksen tapa viestiä saattoikin tuntua hieman tunkeilevalta – jos hän pystyi pääsemään näin lähelle toisten tajuntaa, kuinka paljon hän saattoi ammentaa vieraidensa mielistä? Mutta yhteys oli yksipuolinen, eikä herra yrittänyt vaatia vastapuolelta tietoja; Ehkäpä hän ei olisi edes osannut. Paatoksellisin äänenpainoin herra vei herpaantumattoman yleisönsä keskelle muinaista näytelmää: ’Aikakirjojemme alussa jumalat loivat monet olevaiset omiksi kuvikseen ja mieleisikseen lapsiksi. Maailmankaikkeuden materiaalit sopivat tähän tarkoitukseen mikä mitenkin. Maan mullasta he nostivat jäntevät ihmiset, kivestä hakkasivat sitkeät kääpiöt ja raikkaasta ilmasta muovasivat keveäjalkaiset haltiat. Puritanistit, jotka uskovat yksipuolisesti puhtauteen ja likaisuuteen, saarnaavat yhä haltioiden sielun halajavan hyviin tekoihin siinä missä ihmisten moraali on monimuotoisempi ja taipuvainen myös paheisiin...’ Saiffrês piti huvittuneen tuhahduksen mittaisen tauon ennen kuin jatkoi: ’Jumalten silmissä taivaan ja maan ei olisi koskaan pitänyt koskettaa toisiaan – vielä vähemmän sekoittua keskenään. Siitä huolimatta jo varhain kaksi kansaa tunsivat viehtymystä toisiinsa, olivathan he monella tapaa myös samanlaisia. Luojat pistivät lajien vähittäisen sulautumisen huolestuneina merkille; Puolhaltioita ja -ihmisiä oli jo tuolloin alkanut syntymään. Jumalat pelkäsivät haltioiden ikiaikaisten sielujen hajoavan ja ihmiskehojen heikkenevän. Turhamaisina ja mustasukkaisina lapsistaan he halusivat estää luomistyönsä turmeltumisen ja vetosivat kansoihin kieltäen heitä ottamasta puolisoita toistensa joukosta. Valtaosa haltioista noudatti nöyrästi käskyä vetäytyä muinaisiin suurmetsiin, Arameraan ja Nemenaraan, johon he perustivat uudet kotinsa. Eteläiset serkkumme seurasivat ohjetta lopulta niinkin kirjaimellisesti, että he sulkivat valtakuntansa ulkopuolisilta vaaliakseen vertaan vierailta vaikutuksilta. Nemenaran haltioille on edelleen verrattoman vaikeaa hyväksyä tai suhtautua puoliverisiin, jotka he selittävät kerkeästi raiskausten aikaansaannoksiksi. Ihmisen ja haltian välinen suhde on heille tabu.’ Vanhus vaikeni hetkeksi vetämään henkeä. Paheksuvasta ilmeestään päätellen hän oli Nemenaran hintelistä, vaaleahipiäisistä haltioista samaa mieltä kuin Saphirekin. ’Tuhansia vuosia nuoremmassa Myrkmeressä sijaitsi kuitenkin valtakunta nimeltä Regolith, jonka ihmisistä ja haltioista koostuva yhteisö ei suostunut taipumaan luojiensa tahtoon. Jumalten antamasta määräyksestä piittaamatta he säilyttivät monisyiset suhteensa, joita eivät pitäneet sydäntensä syntinä vaan suvaitsevaisuutena ja rikkautenaan. Uhmasta suuttuneet jumalat päättivät rangaista kansaa usuttamalla kimppuunsa lauman vuorilla ja niiden onkaloissa eläviä ryöväreitä, örkkejä, peikkoja ja muita rujoja olentoja. Yhdistyessään vihollisen armeija oli niin valtava ettei Regolithin uskottu siltä selviävän; Tämä oli viimeinen varoitus haltioille lähteä ja jättää tuhoon tuomitut kumppaninsa. Hopeiset haltiat asettuivat kuitenkin ihmisten rintamaan vastustamaan jumalten mielivaltaa. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä he taistelivat yhdessä ja pitivät pintansa kunnes jumalat kyllästyivät veriseen näytelmään. Riemu olikin suunnaton Regolithissa väen huomatessa koitoksen kääntyvän viimein voitokseen uutterien puolustajiensa onnistuessa ajamaan hirviöt tiehensä.’ Saiffryonthanês hymyili juhlallisesti kuvatessaan kunnioittaen ja täysin siemauksin muistoa tuosta kirkkaasta ja erinomaisesta päivästä. Kuulijoidensa ei tosin sopinut olettaa tarinan olevan vielä päätöksessä, sillä kohta vanhus vakavoitui ajatustensa synkistyessä jälleen: ’Jumalat olivat kuitenkin vihassaan peräänantamattomia, ja he rangaisivat nyt vuorostaan Regolithin puolustukseen liittyneitä haltioita langettamalla ylleen hirvittävän kirouksen: Hohtava, maidonvalkea ihomme paloi kuin karrelle ja hienot hopeiset hiuksemme muuttuivat hiilenmustiksi. Värit haalistuivat taivaansinisistä silmistämme, jotka muun kehon tavoin aristuivat auringolle. Kapinan tähden tärveltyä ulkonäköään hävetäkseen mustat haltiat olivat kirotut kulkemaan yön pimeydessä...’ Ikiaikainen puisteli pahoillaan päätään, mutta pian hänen piirteensä kovenivat. 'Ensijärkytyksestä toivuttuaan kauneutensa kadottaneet haltiat karaisivat kuitenkin sielunsa ja nahkansa ja päättivät jatkaa elämäänsä kuten parhaiten taisivat. He sopeutuivat vähitellen uuteen olemukseensa ja nurinkuriseen päivärytmiinsä – ihmiset eivät: Ikävä kyllä he osoittautuivat haltioita pinnallisemmiksi. Luultavasti päivänvalvojia painoi myös pelko entistä pahemmista rangaistuksista. Aikansa kaksi kansaa eli sulassa sovussa keskenään, kulkien öin ja valvoen päivisin kumpikin omalla tavallaan. Jumalten jättämä häpeätahra herätti silti väistämättä ihmisissä epäilyksen liittolaisiaan kohtaan. Mieltäessään pimeyden pahuudeksi ja mustat haltiat hämäräperäisiksi he kääntyivät lopulta jopa omia ystäviään ja sukulaisiaan vastaan, karkottaen nämä vihamielisesti luotaan. Yhteiskunnan ulkopuolelle syrjityt yönkulkijat joutuivat etsimään itselleen uudet jumalat, liittolaiset ja turvapaikan, ja kuten mustat haltiat hyvin tietävät, löysimme nämä Sybaresista herramme Infuscon johdatuksella, jumalan, joka ei erottele seuraajiaan näiden ihonvärin tai ulkomuodon perusteella, sillä pimeydessä ne kaikki menettävät merkityksensä...'Mielikuva toisensa perään oli liukunut läsnäolijoiden sielujen silmien editse, kunnes vanhuksen muistojen luomat harhat haihtuivat muiden päästä jättäen jälkeensä epäuskoisen ilmapiirin. Nuorukaisen käsi oli kohonnut vaistomaisesti poskelleen hänen nähtyään hopeisen haltian ensimmäistä kertaa elämässään. Soturi oli tähän saakka tuntenut ylpeyttä kansansa muista poikkeavasta ulkomuodosta, mutta nyt mies ei osannut enää sanoa kuka tai mikä hän todellisuudessa olikaan? Saphiren hutera ja epätodellinen olo oli tarinan edetessä voimistunut. Nyt hänen oli viimeistään pakko istahtaa maahan, olipa sen katteena kaislamattoa tai ei. Nuorukaisen vatsaa kouristeli ja tokkurainen tajuntansa tuntui harhailevan kuin aivan toisessa ulottuvuudessa. Mielensä turtana mies katseli ja käänteli pikimustia käsiä sylissään. Druidi tuijotti kaksikkoa tuimin ilmein ja alahuultaan mutruttaen. ’Sadra epäilee minua vieläkin.', totesi Saiffrês vaisusti aistiessaan alaisensa hiljaisen vastustuksen. ”En suinkaan kyseenalaista viisauttanne, korkea herrani.”, korjasi soturitar kuulostamatta uskottavalta kenenkään korvissa. ”Entä... eikö sielujen sidettäkään sitten ole olemassa?”, löysi Saphire lopulta sopertavan äänensä. Vanhuksen tarinan valossa mustien haltioiden sisäsiittoisuus tuntui pelkältä sairaalta vitsiltä! ’Onpa hyvinkin.’, huokaisi Saiffrês syvään. ’En osaa varmasti sanoa kuuluiko sielunkumppanuus jumalten langettamaan kiroukseen, vai oliko se sïlf'Nuirn myöhempää keksintöä, mutta ainakin vahvistimme uskoa kohtalon valittuihin kokonaisella ilmiön ympärille kehitetyllä järjestelmällä. Kaipa se oli tarpeen – aikanaan. Parjattu kansa kaipasi kipeästi omaa identiteettiä. Halusimme uskoa olevamme uusi laji. Niinpä säädimme lait liitoillemme ja kirjoitimme ne aina tähtiin asti. Emme lopultakaan olleet paljon muita haltioita viisaampia...'Saliadra loi Ciernaan läpitunkevan katseen. Mahtoiko hupakko edes tietää mistä mustat haltiat puhuivat? Ihmislikan ja luopion välillä ei selvästikään ollut sidettä, tai vähintään se oli vajavainen. Sadra saattoi herransa luoman yhteyden kautta aistia kaltaisensa miehen huomattavasti tarkemmin kuin hierlikkalaisen. Ei jäänyt epäselväksi kuka neljästä sielusta seisoi orpona ja erillään. ’Voi ressukkaa...’, ajatteli Sadra pilkallisesti itsekseen. Haltiavanhuksen tarina ei ollut tehnyt druidiin toistamiseen vaikutusta. (( *En muista kuittasinko joskus parilla sanalla Saphiren kertoneen Ciernalle tuosta Päiväntähti/Yönsilmä-sadusta siinä missä perheestään ja elämästään, Sybaresista, lohikäärmeistä sun muusta, mutta mikäli haluat lukea tarinan kokonaisuudessaan, se löytyy oheisen vanhan peliketjun ensimmäisen vuoron alusta: www.myrkmeren.proboards.com/index.cgi?board=free&action=display&thread=118&page=1 ))
|
|
|
Post by Tylppy on Oct 23, 2011 16:38:24 GMT 3
Cierna ei ollut ymmärtänyt Saphiren selonteon mekityksiä kansastaan – tai ainakaan kaikkia siitä. Aavikkolaiselle oli ollut helpompaa antaa joidenkin asioiden vain häälyä hetken tietoisuudessaan, antaen kuulemansa valua myöhemmin unohduksiin. Käsityksensä miehensä kansasta oli kutakuinkin se, että heidän parissaan eli yhtä kova kurinalaisuus mitä hänenkin maailmassaan. Vanhempia, ja itseään viisaampia sopi kunnioittaa ja noudattaa näiden sanomisia, sillä iän, kokemuksen ja kasvaneen viisauden katsottiin asettuvan korkeammalle mitä nuorten huikentelevaisten härkäpäiden kommellukset. Ja tottahan tuokin oli, sekä hyvin yhdistävä tekijä haltijain ja ihmisen välissä. Suurempia, jyrkkäreunaisia pudotuksia kuitenkin syntyi kansojen välillä monista muista asioista. Haltioita katsellen hiljaisena, ja omissa mietteissään Cierna kykeni kaivelemaan muistinsa syövereistä kertomuksia, jotka nyt tuntuivat heräävän eloon Saphiren sanojen jo ollessa unohtuneina. Mustat olennot olivat ylpeitä, tarkkoja hierargiastaan, sekä paljon – hyvin paljon viisaampia mitä kai yksikään ihminen saattoi olla. Viisaus, joka muistutti Cienaa lähinnä satuhöpinöiden taikuudesta, sai aavikkolaisen tuntemaan olonsa tukalaksi omassa nahassaan.
Mielikuvat, muistot tuntuivat tanssahtelevan kultaisilla iiriksillä vieden naisen tuohon aikaan, ja paikkaan, jossa tarina Yönsilmästä ja Päivänsäteestä pirstaloitui paljon todellisemmaksi tarinaksi mitä Cierna oli kuvitellut sen koskaan olevan.
Suomatta vanhukselle sitä iloa, että hierlikkalainen olisi istuutunut Cierna jäi kuuntelemaan tarinaa niille aloilleen. Seisomaan vankasti jalkojensa varaan, kädet hienoisen itsepäisesti puuskassa rintansa päällä. Kultaisten iiristen tavoittaessa Saiffrêsin maalaileman maailmankuvan aavikkolainen ei voinut olla ihastelematta hopeisten haltioiden kauneutta, olentoja, jotka kulkivat kuin mustien haltioiden kaksoisolentoina: kauniina, ylpeinä, veistoksellisina, pitkinä ja jäntevinä varjokuvina. Ihmiset puolestaan, nuo kalpeat ja säikynoloiset olennot olivat hekin kauniita ruskeine hiuksineen ja vihreän sävyisine silmineen – joskaan Cierna oli tavannut vain kaksi ihmistä matkansa aikana. Oma kansansa tuntui leimaantuvan naisen mielessä hienoisen erilaiseksi mitä vanhuksen tarinan ihmiset, jotka olivat vain hetken hurjia taistelijoita puolustaessaan kotiaan. Kumppaneittensa ylle langettuessa tuo polttavan turmiollinen kirous Cierna pahastui näkemästään. Ihmiset, nuo, joiksi hänetkin tunnuttiin saumattomasti rinnastettavan olivat raukkoja kultaisten iiristen pinnalla. Pelkureita, ja pettureita. Raukkoja jokainen. Nähdessään kuinka ihmiset kääntyivät omia rakkaitaan vastaan – kuka miestään, kuka vaimoaan. Kuka jätätti tumman lapsensa vaimonsa käsivarsille käskien tätä katoamaan silmistään. Ystävät, sukulaiset, kaiken nuo ihmiset ajoivat tiehensä kuin yhteistä elämää ei olisi koskaan taivallettukaan. Tarina poltteli Ciernan mieltä hänen seuratessaan mielikuvien vaihtumista. Joskin naisen mieli halusi palata tarkastelemaan ihmisten luontoa. Hän olisi halunnut nähdä yhä uudestaan ne kuvat, joissa ihmiset taipuivat ennen näkemättömään julmuuteen. Eikö tarinan ihmiset tunteneet armoa? Huolta ja surua – rakkautta sen sijaan, että käännyttivät omansa pois?
Moswenia asuttama kansa oli sekin äkkipikaista kansaa, mutta kansa tunnettiin jo ennelta kovakiskoiseksi, julmaksi ja raakalaismaiseksi. Mutta silti tuo hänen kotikansansa kykeni käymään kauppaa muukalaisten kanssa – joskin he olivat ne, jotka kulkivat muukalaisten luo. Vieraat, jotka kylään aikoivat käännytettiin jo oitis kauemmas. Heidän maailmassaan ei ollut taruja mustista saati valkoisista ihmisistä. Oli vain tarut muukalaisista, aavikon auringon ulkopuolella elävistä olennoista, joiden sydän oli niin kieroksi taipunut ettei heitä pitänyt lähestyä. Aavikko rakensi heistä ihmisluontoa vahvempia, sisukkaampia ja jääräpäisempiä, mutta näkemäänsä hän ei kyennyt takomallakaan yhdistämään omiinsa. Olihan isänsäkin tästä hyvin täydellinen esimerkki luovuttaessaan tyttärensä tuntemattomalle, uskoen muukalaisen kantavan huolta nuorikostaan. Isänsä olisi voinut tehdä samanlaisen ratkaisun kun kuvajaisensa raukat, usuttaa jonkun vielä heidän peräänsä – varmistaakseen, etttä tytär olisi jäänyt hyökkäyksen jalkoihin. Niinkuin muutkin.
Hierlikkalaiset tuntuivat yllättäen paljon paremmalta kansalta mitä nämä valkoiset ihmiset. Vai oliko olemassa tarinoita, joita kylä jakoi vain vanhempien kesken, ilman, että Cierna saati muut nuoret niistä mitään tiesivät? Ajatuksen Cierna eväsi samantien. Sen sijaan tarinan kuihduttua vanhuksen huulille Cierna oli aikeissa tivata kurttuiselta vanhukselta miksi tämä heidän palvoma jumalansa - tämä Infusco syöksi aavikon kansoja tuhoon. Hänen kansansa, hänen kotikansansa ei ollut kuunaan kättänsä nostanut haltiakansoja vastaan. He olivat vain halunneet pysyä erossa kaikesta tuollaisesta pahan kylvämisestä. Hehän olivat vain eläneet omaa elämäänsä kameleita ja vuohia kasvattaen, luonnon voimia lukien, kiistelleet silloin tällöin naapurikylien kanssa miekoin tai sanallisin sadatuksin. Yhdessä naapuriensa kanssa he olivat silloin tällöin juhlineetkiin, railakkaasti ryypäten, tanssien, musisoiden ja nauraen. Aavikko oli heidän maailmansa, he eivät tunteneet mitään sen ulkopuolella – eivätkä tietentahtoen aavikolta pois pyrkineetkään. Ne jotka olivat aavikon kuuman kentän ylittäneet eivät olleet koskaan palanneet kertomaan millainen maailma oli. Sanottiin että ulkomaailma tarjosi niin paljon viettelyksiä, että heidän jäsenensä olivat valmiita hylkäämään heidän vaatimattoman elämäntapansa, perheensä, sukulaisensa – kaiken sen mihin he olivat ikinä uskoneetkaan. Ulkomaailmasta, sekä sitä elättävistä oli tullut vuosien aikana kartettava aihe – kielletty asia. Mikäli tämä Infusco oli niin armollinen jumala, ettei erotellut seuraajiaan ihonvärin saati ulkomuodon mukaan, niin miksi tämä kylvi sotaisaa tapaa tehdä itsensä tunnetuksi maailmalle, joka ei tunnustanut maailmankartan tarinoita. Mitä vapautettavaa tuolla jumalalla oli aavikonsydämestä, jossa yksikään musta haltia ei kyennyt elämään. Mustien haltioiden jumala alkoi vääntyä hyvin epätäydeksi, seuraajansa sokaisevaksi mätäpaiseeksi aavikkolaisen tulistuneella sydänalalla.
Tarina, jonka kenties oli tarkoitus kylvää myötätuntoa, sympatiaa ja ymmärrystä tuliluontoisen aavikkolaisen mieleen sai se lähinnä naisen kihisemään ihonsa alla. Muistoista nostatettu tarina oli saanut Ciernan muistelemaan omaa kansaansa, juuriaan, jotka olivat tuhoutuneet mustan hallitsijan kouran sisään kuin kuivavarpu. Kiivasta luontoaan turruttaen Cierna pakotti itsensä myös hetkeksi miettimään kaikkea näkemäänsä haltioiden silmin. Haltiat olivat kokeneet vääryyttä. Kirous, mikä oli valellut miehensä mustaksi hopean sijaan oli jumalien julmaa leikkiä. Jotain, millaista hänenkaltaisensa ihmisen tuskin oletettiin täysin ymmärtävän. Mutta mitä tuli ihmisten vihaan – Cierna ei voinut enää ihmetellä ollenkaan miehensä halua syöstä pieni ihmislapsi kuolemaan mikäli sellaisen kohtasi. Kuin sen pojan, jonka he olivat kohdanneet heidän liskonsa tuhotöiden jälkeen.
Kahden suuntaisin tuntein Cierna oli puristanut sormensa kiinni nuttunsa kankaaseen. Rystyset, joilta aurinko oli itsensä kauan sitten jo hyvästellyt, kalpenivat miltein valkoisiksi puristuksen voimasta. Saphiren istahtaessa lattialle, miltein jalkojensa juureen Cierna tokeni kuumeisten ajatustensa syövereistä. Hän katseli tovin nuutunutta haltiaa, joka katseli käsiään kuin nuo vasta ensimmäisen kerran nähden. Mustan soturinsa viereen kyykistyen Cierna laski kätensä Saphiren harteille, välittämättä siitä kuinka mustia ja synkeitä katseita hän saattoi teollaan herättää. Antaen kämmenensä silittää mustan kankaan verhoamaa selkää Cierna laski kätensä Saphiren käsivarrelle. Kenties elämässään ensimmäistä kertaa kunnolla hienovaraisuuden merkityksen ymmärtäen Cierna antoi omien tiuskaisujensa olla. Hehän eivät olleet enää hänen maailmassaan, eivät lähelläkään aavikoita. He kulkivat nyt maassa, mitä Saphire ymmärsi. Saphiren elämä, joka tuntui kokevan toistuvasti omituisia mullistuksia hänen omiaan etsien Ciernan oli kerrankin hyvin vaikea esittää omia jaarittelevia näkemyksiään esiin.
Saphiren ottaessa esiin sielujen siteen Cierna katseli kysyvänä pienen hetken miehensä kasvojen sivukuvaa. Ymmärtämättä miehen kielikuvaa sielujen siteestä aavikkolainen yllättyi entisestään vanhuksen vastatessa omituiseen kysymykseen. Sielujen side, kohtalon valitut, liittojen lait – sanat pyörivät aavikkolaisen mielessä kun rumpujen pauke, ilman minkäänlaista järkevää melodiaa synnyttämättä. Saphirelta koskaan moisia vertauksia, sanoja, sanapareja kuulematta Cierna tunsi polttavan katseen nahassaan. Sandraksi puhutellun haltian katse tuntui porautuvat kiinni hierlikkalaisen hipiään. Katse poltteli kuin kuumat kekäleet naisen tietoisuudessa. Aivan kuin haltia olisi lapioinut palavan nuotion kekäleitä Ciernan niskaan.
Cierna suoristautui soturinsa viereltä, katseensa herpaantumatta Sandran katseesta, joka kaikessa tappuraisuudessaan sai naisen tuntemaan itsensä uhatuksi. Ikiaikaiseksi kutsuttuun vanhukseen katsahtaen Cierna kävi kuumeisen taistelun itsensä hallitsimisen kanssa. Pitivät haltiat häntä sitten heikkona, säälittävänä, tai mistään tietämättömänä typeryksenä näki Cierna oikeudekseen vaatia vanhaa miestä jatkamaan tarinointiaan. ”Mitä sielujen side, tai liitolle asetetut lait tarkoittavat?” maankamara, jonka Cierna oli kuvitellut kantavan hänet kuin Saphirenkin kuluneesta kesästä ikuisuuteen tuntui paljon epävakaammalta naisen jalkojensa alla. Saphire ei koskaan ollut maininnut kansansa tavoista sen suuremmin kun kyseeseen tuli puolisonvalinta. Saphire oli vaalinut rakkauttaan Ciernaan sanoin ja teoin. Sammuttanut naisen epäilyt ja utelut heidän eroavaisuuksistaan rohkaisevilla sanoilla kertoessaan uskovansa sydämensä valittuun enemmän kuin kansansa hyväksyntään puolisonsa valinnassa. ”Mitä ne merkitsevät?” välittämättä Sandan huvittuneeksi taipuneista ilmeilyistä aavikkolainen varoi katsomasta vierellään istuvaan mieheen. Alas jalkoihinsa Cierna ei taipunut katsomaan, vaikka olisikin näin voinut kohdata Saphiren kasvot. Jokin asetti Ciernan varomaan jopa rakastamansa haltian olemassaoloa.
Saiffrês, tuo linnunluinen vanhus tuolissaan tuntui kantavan pirrallaan rehellisyyttä ja valheitta maalattuja totuudenkuvia. Jokin, varsin nurinkurinen tunne hiipi hierlikkalaisen mieleen. Saphire, hänen soturinsa, miehensä, jonka kanssa Cierna oli alkanut rakennuttamaan elämäänsä rehellisyyden ja luottamuksen juurakoista, tuntui jättäneen pimeentoon jotain hyvin, hyvin merkityksellistä ja tärkeää.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 9, 2011 18:26:59 GMT 3
Ihmislikan julkilausuma epätietoisuus kirvoitti tummahipiäiseltä naiselta vain vaivoin tukahdutetun tyrskähdyksen, ja vanhukselta tyrmistyneen vaitonaisuuden. Sivultaan yllättäen esitetyt kysymykset jähmettivät soturin toviksi vaimonsa vierelle, vaan jo kohta samainen tiedustelu sai haltianuorukaisen jäykästi nousemaan ja suoristautumaan täyteen pituuteensa. Ciernan ei totisesti tarvitsisi katsoa miestään alaviistoon, tunsipa tämä mielensä miten matalaksi tai olonsa kuinka alhaiseksi tahansa. Karmaisevan kotvasen nuori yönkulkija oli kokenut kadottaneensa tyystin todellisuudentajunsa, tuntemansa Lain tukipilarin, identiteettinsä sekä uskon kansaansa ja kasvatukseensa, mutta nyt hän pelkäsi menettävänsä vielä rakkaansakin. Cierna oli ollut viimeinen vakaa ja muuttumaton asia miehen kertaheitolla mullistuneessa maailmankuvassa; Tytön lempeää lohtua levittävä kosketus oli kellunut turvallisena oljenkortena haltian hyökyaaltojen huuhtomassa tietoisuudessa – puolisonsa läsnäolo oli auttanut pitämään Saphiren pinnalla, estäen häntä hukkumasta sisäiseen hämmennykseen ja epätoivoon. Nyt Ciernankin tuttu ja tukea suova olemus alkoi kuitenkin sumeissa silmissään uhkaavasti huojua, aivan kuin molemmat olisivat pelänneet vartomaansa vastausta. Henkilökohtaisesta heikotuksestaan ravisteltu nuorukainen keräsi kiireesti itsensä ja ojensi vapisevia sormiaan koskettaakseen kevyesti rakastettunsa kalpeaa käsivartta. ”Círa, älä...”, Saphire kuiskasi käheästi ja puisteli pienesti päätään kuin rukoillen nuorikkoaan antamaan asiassa periksi. Luovuttaminen ei toisaalta lukeutunut tytön luonteenomaisiin taipumuksiin, ja sanojen takaisinveto tuntui niin ikään jo myöhäiseltä... ’Vai sillä lailla...’, huokaisi haltiavanhus raskaasti, otsansa syviin juonteisiin uurtuneena. Saiffrês silmäili soimaten nuorta soturia. ’Sinun olisi pitänyt kertoa totuus ennen kuin otit tytön omaksesi, Saphire.’, nuhteli ikiaikainen kärsimättömään sävyyn. ”Minä...”, aloitti Saphire mutta ei saanutkaan vanhukselta suunvuoroa: ’Pysy vaiti... Koskapa et aiemmin tahtonut tavoitella sanoja asian ilmaisemiseen, voinee alaiseni valaista vaimollesi mitä tarkoitimme.’ Saiffrês paljasti piikikkäämmän puolensa; Sadra ei varmasti selittäisi ilmiötä mukavalla tavalla. Ikiaikainen nojautui taaksepäin, ummisti silmänsä ja vaikutti vaipuvan meditoivaan horteeseen. Kukaties edellinen ajatusmyrsky oli verottanut hänen voimiaan. ”Kernaasti, herrani.”, myöntyi druidi maireasti hymyillen ja kiskoitellen kuin villikissa siirtyessään edemmäs kuvitteellisella estradillaan. Saliadran katse kiinnittyi kärppänä Ciernaan. ”Kunnianarvoisa Saiffrês saattoi äsken sommitella somia säkeitä kansojemme yhteisestä menneisyydestä, mutta tätä nykyä me yönkulkijat sävellämme suhteemme ja solmimme liittomme aivan toisenlaisessa tahdissa: Kerran auringonkierrossa ja itse kunkin elämässä vietetyissä soidinmenoissa sielumme saavat vaeltaa Sybaresin palatsin korkeissa saleissa ja vetää puoleensa kohtalon valittunsa. Pyhä seremonia, jossa rakkauden serenadit soitetaan on nimeltään Mísên’quilah Lunía, Rakkauden Kuut. Sielujen side on mustille haltioille kaikki kaikessa. Vaikeina aikoina, kuten sotien tai vainojen syttyessä, soturit saattavat viettää vain yhden yön vihittyjensä kanssa, varmistaakseen jalon sukulinjamme jatkuvan – seuraavana iltana he saattavat maata jo kuolleina rintamalla. Sïlf’Nuirn naiset ovat kuitenkin vahvoja! He kantavat kunnialla niin surun kuin toivonkin, ja rakkaansa muistoa vaalien antavat uuden soturin tai soturittaren maailmaan.” Sadra piti puheessaan juhlallisen tauon. Samassa hän kavensi kuitenkin vaarallisesti silmiään. ”Te kaksi sen sijaan ette selvästikään ole läpikäyneet kunnollista kumppanuusriittiä, minkä myötä sekä tietonne että sydämenne ovat jääneet vajavaisiksi. Koskapa olemuksenne eivät ole toisiinsa yhteydessä, ette voi sulauttaa sielujanne ja jakaa henkeänne eteenpäin luodaksenne uutta elämää. Toisin sanoen ette voi koskaan saada yhteisiä jälkeläisiä. Muuan kansamme vanhan sananlaskun mukaan Lapseton pariskunta on kuin maholle maaperälle sammunut nuotio.” Kehtaamatta enää kohdata rakkaansa katsetta soturi oli kääntänyt kasvonsa poispäin. Saphire ihmetteli eikö surkeiden sattumusten sarjalle tulisi loppua? Olkoonkin että nuorukainen sai syyttää nyt itseään sekä pelkojensa salaamisesta että niiden huolimattomasta ja hätiköidystä paljastamisesta. Se hyvä ja otollinen hetki hamassa tulevaisuudessa, jona yönkulkija oli kuvitellut kertovansa puolisolleen suhteen kukaties suurimmasta varjopuolesta oli räjähtänyt Sadran sanojen myötä taivaan tuuliin. Toki Ciernalla olisi kohtuuden nimissä ollut oikeus tietää ennemmin kuin myöhemmin. Olihan soturikin epäillyt epäkohtaa etukäteen, ja pyrkinyt myös tiettyyn pisteeseen asti välttämään sen. Saphire oli kuitenkin pyörtänyt huteran päätöksensä vain hetken murto-osassa tahdonvoimansa taivuttua valittunsa kultaisille sielunpeileille. Valkean kajossa mitään mistään tietämätön tyttö oli kohottanut häneen viattoman, odottavan katseensa, eikä Saphire ollut sen pidemmälle ongelmiaan pohtinut – tai jos hän olikin pohtinut, olivat ajatuksensa haihtuneet kuin savuna ilmaan miehen kumarruttua suutelemaan tulevaa sielunkumppaniaan, sinetöiden molempien kohtalon. Hetken huumassaan nuori mies ei ollut välittänyt mistään mitään. Jälkeenpäin hän oli toki tajunnut ja katunut toiselle tekemäänsä vääryyttä. Ehkäpä Cierna olisi harkinnut kahdesti jos olisi hyvissä ajoin kuullut kaikista kielletyn suhteen puutteista. Musta haltia ei voinut perua tekemäänsä valintaa, mutta kenties ihminen olisi kyennyt kääntämään hänelle selkänsä? Pelkonsa ja itsekkyytensä sanelemana soturi päätti vaieta ja lakaista vaikean asian mielensä syrjälle ja peittää sen hellän käytöksensä alle, uskotellen nuorikolleen kaiken olevan kunnossa – Saphirehan tiesi sisimmässään Ciernan kuuluvan sydämeensä. Eikö se riittänyt hänelle? Kukaties useiden yritysten ja epäonnistumisten kautta kumpikin heistä olisi jonain yönä kyennyt hyväksymään kiusallisen tilanteen kaikessa hiljaisuudessa. Tietenkin nuorukainen oli toiminut väärin. Saphire ymmärsi sen nyt paremmin kuin koskaan. Sadran sanoista ei sääliä herunut. Saiffrêsin tarinoidessa hän oli jakanut hierlikkalaisen kanssa saman halveksunnan historian tomuun vaipuneita ihmisheimoja kohtaan. Druidi ei kuitenkaan tehnyt eroa menneiden ja nykyisten sukupolvien saati eri ilmansuunnissa elävien päivänvalvojien välillä; Eteläiseltä aavikolta kotoisin oleva likka oli silmissään yhtä ala-arvoinen kuin kuka tahansa pohjoisen torpankin asukas. Kaikki ihmiset olivat yhtä ja samaa kuraa mutalammikossa. Ja itseään parempiin sotkeutunut ihmislunttu ei ollut mitään muuta kuin iljettävä syöpäläinen! ”Käsitäthän, pikku hupakko, ettet voi tarjota Saphirelle muuta kuin viileän, hyödyttömän kehosi ja yhtä tyhjänpäiväisiä nautintoja. Mutta mikä vielä pahempaa, aiheutat tälle miehelle monin verroin vaivaa ja vaikeuksia tekemällä hänestä vähitellen heikon vätyksen!” Saliadran huomio ja puheensa kiintopiste siirtyivät salakavalasti soturiin: ”Sinuna irtautuisin hyvissä ajoin hankalasta ja häpeällisestä suhteestasi. On näet olemassa tiettyjä henkilöitä ja tahoja, joiden tarpeet menevät sielunkumppaninkin edelle, kuten suuret johtajat ja oma kansa... Kukaties sinusta voisi vielä tulla kaltaiseni sïrïliah, vapaasielu, muiden hyvinvoinnin eteen uhrautuva sydän.” Saphire seisoi suu tiukkana viivana ja puristi voimattomana nyrkkejään, suomatta druidille silmäystäkään. Soturi ei silti voinut kieltää etteikö häntä ollut häirinnyt kyvyttömyytensä aistia tarkemmin rakkaansa tunteita ja ajatuksia tai jakaa tälle omiaan – kokea ja kohdata maailma kahdestaan kuten vain sielunkumppanit saattoivat. ’Sadra, riittää.’, ajatteli Saiffrês värittömään sävyyn, saaden alaisensa vaikenemaan ja palaamaan välittömästi paikalleen. Vanhus ei selvästikään kaivannut kammioon enempää draamaa. Saphire seisoi vaiti ja hievahtamatta aloillaan. Härnäävän hetken hän oli luullut henkensä säästyneen, mutta mustan sisarensa tuhottua suhteensa tuntui tulevaisuus kuolemaakin kurjemmalta.
|
|
|
Post by Tylppy on Nov 20, 2011 0:04:51 GMT 3
Sanojen sanelema virta oli yksi niistä vesistä, joita patokaan ei voinut estää.
Sen Cierna koki nahoissaan tuntiessaan Saphiren kevyen, mutta niin kylmän tuntuisen käden koskettavan käsivarttaan. Sanat, nuo kaksi värisevää, Ciernan sydäntä riipaisevaa sanaa saivat kultasilmäisen naisen ymmärtämään omien sanojensa virran. Tuhon, jonka hän itse onnistui kylvämään. Sanat, vain muutama harkitsematon. Sen enempää ei tarvittu, kun Cierna jo näki soturinsa silmissä käyvän epätoivon. Tunteen, jota Cierna oli sanoillaan ehtinyt syvästi puukottamaan – tuhoten näin niin monet muut sanojen luomat siteet. Salaisuuksia tietämättä saati tuntematta aavikon veren poltteen kasvattama tyttö antoi yhden padon murtua itsensä, kuin rakkautensakin ylle.
Myöhäistä oli kuitenkin katua. Liian myöhä oli niellä kysymyksiä, jotka olisivat antaneet pedon sisimmässään nukkua horrostaan koskaan siitä heräämättä. Pelon aiheuttama, salamanlailla iskevä kipu kuristui kiinni Ciernan sieluun. Heistä parhaiten sen näki sulhasensa. Soturinsa. Ciernan ainoa liittolainen tuossa hänelle niin vieraassa maailmassa...
Linnunluisen, vanhan miehen tehdessä puolusteluista selvän Cierna antoi katseensa nousta mustan haltian ylimysmäiseen kuoreen. Vanhuksen suomatta pelastusta, saati turvaa keskuudessaan rypevälle ihmisnaiselle Cierna kohtasi Sadran katseen. Mustan samettimaisen ihon keskeltä kiiluvat valkoiset silmät olivat kuin yötaivaan kuu. Suuret, ja ammottavat. Täyteen inhoa, voitonriemua, ylpeyttä, kuin halveksuntaa katseensa ahtaneena haltianainen ei tuntunut enää näkevän muita kuin harkitsemattomuudellaan tietämättömyytensä paljastaneen aavikkolaisen. Kultaiset iirikset eivät kuitenkaan antaneet naiselle sen enempää armoa, kuin ruumiinsakaan käpertynyt pakoon Sadran kylvämän ahdistuksen alla. Cierna seisoi kivipatsaanlailla aloillaan.
Pelkonsa, joka ei kadonnut sisimmästään, johdatti Ciernan naisen sanojen myötä pimeyteen. Sisäiseen pimeyteen, joka veisteli kuolettavat haavansa tulenhohtoiseen sieluun.
-
Maailmansa tunsi kyllä salaisuudet. Kuiskutuksetkin.
Maailmansa Saphiren rinnalla ei kuitenkaan ollut omistanut niistä ensimmäistäkään. Ei mitään sellaista, minkä kertomatta jättäminen olisi saanut rakkaansa häpeämään. Tuntemaan itseään loukatuksi, nöyryytetyksi, saati riittämättömäksi. Ciernalla ei ollut sellaisia salaisuuksia sydämellään. Ja nyt tuli hän itse miehensä puolelta sellaisia saamaan. Sadran sanat olivat eittämättä totuuden sanoja. Totuuksia, joiden kertominen oli kuin irstas vitsi. Vitsi jonka haltianainen mielellään jakoi heidän kaikkien kesken. Nöyryyttäen, ja halveksien Sadra pieksi sanoillaan Ciernan nahan verille. Syvemmät, kauas kantoisemmat haavat veisteli kuitenkin mies hänen vierellään.
Hiljaisuuden voima repi sydänlihan ammottaville haavoille.
Saittrêsin vaiennuttaessa pelinappulansa Cierna seisoi vaiti, ja aloillaan. Sadra, tuo nopeasti liikkuva kärppä sai nahoissaan kokea polttavan aavikon tulen, joka ei vahingoittanut muulla tavoin kun tuntuvalla poltteellaan. Polttaen reikiä vaaleiden silmien valkoiseen vaippaan. Hengitys, mikä oli kuin lakannut olemasta naisen halventavien sanojen myötä, palautui raskaana kulkemaan vaiti olleissa keuhkoissa. Pirtansa, joka kenties oli Ciernan raivopäissään tuntunut tuliselta laavalta, oli käynyt nyt hyvin kylmäksi kauttaaltaan. Ilmiö, jollaista ei Ciernan kanssa matkaa tehnyt soturikaan osannut odottaa. Ainoa asia, mikä naisessa ylipäätään paloi tai leimusi, olivat hänen silmänsä, joiden kultainen pilke oli käynyt asteen pari tummemmaksi.
Saphirea kykenemättä katsomaan oli Cierna löytänyt ainoa palopisteensä haltianaisesta, joka sai vielä tovin, tai kaksikin nauttia estraadinsa tuottamista hedelmistä. Sadra, joka luki itsensä korkea arvoimmaksi, siinä missä vanhan harpun, kuin vierellään syvää hiljaisuuttaan nauttivan miehensäkin, tuntui olevan kaikki mitä aavikkolainen näki – saati käsitti. Ikuisen vihollisen hierlikkalaisesta itselleen haalien nainen kyllä onnistui aikeissaan. Aivan erinomaisesti onnistuikin, sillä ääni, mikä Ciernan huulilta puhui, ei kuulunut enää naiselle itselleen. Vaan viholliselle. Paholaiselle, joka jokaisen aavikon asukin sisällä nukkui – aina siihen asti, kuin joku typerä olento maanpäällä sen sai heräämään. ”Olet kenties typerin tapaamani haltia koskaan”, kireyttä tuntematta paikoillensa jäätynyt typeränä pidetty hupakko puheli – välittämättä laisinkaan miten ylimyksellinen vanhus, saati miehensä varjo hänen uhmaansa paneutuisivat. ”Sikiät juuriltasi sisäsiitttoisten lehmien kohdusta. Miehesi on sinun veljesi. Äitisi sisaresi. Isäsi äitisi veli. Lapsesi miehesi veli tai sisar. Jumalasi on kääntänyt sinut ja kaltaisesi sikiämään samasta verestä.”
”Jumalanne, joka ei erottele seuraajiaan näiden ihonvärin tai ulkomuodon perusteella...” tummien kulmakarvojen alla leimuavat silmät kapenivat vaarallisesti. ”Infusco, jumalanne tuskin ihmistä sen viisampana on tehnyt teistä sisäsiittoisen lauman sokeita seuraajiaan. Hänen johdatuksellaan tuhoatte ihmiskansoja, antamatta Jumalanne nimen alla kenellekään tilaisuutta astua seuraajakseen”, viisautta, saati ylemmyyttä sen kauemmin vanhuksessa, saati muissa tämän kansan edustajissa näkemättä Cierna päätti puhua sanottavansa vielä niin pitkälle kun hänen vain annettaisiin. ”Tuhoatte kansoja maassa missä ette voi edes elää. Minun maassani poltatte ja tuhoatte ihmisiä. Maassa, missä yksikään teistä ei heikkoudessaan selviäisi”, heimonsa jäsenten hurjat sotahuudot elävänä kaikuna korvissaan kuullen, kuin varjoina silmissään nousevan mustan, sakean verhon tuntien Cierna ei voinut kuin tuntea suurta ivaa haltianaista kohtaan. ”Häpeää tuntematta olen mieluummin maho miehelle, joka olisi voinut valita paremmin – elää toisenlaisen elämän, kuin kaltaisesi ajattelemaan kykenemätön typerys.”
(Suoattanee olla että hieman liikaa miettimällä mietitty loppu tuli)
|
|
|
Post by R.C. on Dec 24, 2011 6:21:54 GMT 3
Sadra vastasi ivan vinouttamin hymyin ja vahingonilon siristämin silmin Ciernan vihasta kipunoivaan katseeseen. Nainen nautti selvästi täysin siemauksin ihmislikassa synnyttämästään raivosta. Druidi ei tuntenut hierlikkalaisheimon hurjaa mainetta osatakseen pelätä tuon kaukaisen kansan edustajaa. Liekö haltia olisi kokenut tarvetta kavahtaa toisen tuikeaa tuijotusta vaikka olisi etukäteen tiennytkin tytön syntyperästä? Miksi hän olisi säästellyt hävyttömyydeltään viheliäistä vankia ja syytettyä, joka seisoi aseettomana ja voimattomana edessään? Sielunkumppanin irvikuvaa esittävä iljettävä ja häiritsevä hyönteinen oli liiskattava ennen kuin se ehtisi imemään verta – hänen kansansa, silf’Nuirn, jaloa verta, jota virtasi ihme kyllä myös Saphiren kaltaisen luopiosoturin suonissa. Saliadra oli todellinen rotunainen. Hän edusti näkemyksissään kaikkea sitä, mikä oli vuosisatojen saatossa karsinut verilinjastaan vieraat vaikutteet ja tehnyt perimästään puhtaan joskin yksipuolisen. Druidille jalostustyö oli yhä jumalten johdatusta – eikä hän ollut uskomuksissaan yksin. Sadra ei arvostanut aavikolta karannutta villiä vähääkään välittääkseen vihanpitonsa vaikutuksista tai seurauksista. Mikäli raakalainen rupeaisi riehumaan hän saisi vain syyn lopettaa tuon kuin vesikauhuisen hurtan... Ciernan ainoita todellisia avuja olivat enää asenne ja sanat, joihin tyttö turvautuikin kuin tiikeri teräviin kynsiinsä. Hierlikkalaisen kohottaessa leukaansa ja korottaessa ääntään druidin silmät välähtivät vaarallisesti... Nuorukainen oli häpeissään kohottanut kätensä peittääkseen puolisoltaan toisen kasvonpuoliskonsa. Druidin suorat ja siekailemattomat sanat olivat sivaltaneet Saphireakin. Soturia vaivasivat eritoten herjat oletetusta heikentymisestään. Hän tunnusti muuttuneensa monella tapaa Ciernan seurassa. Aavikon tytär oli herättänyt haltiassa aivan uudenlaisia ajatuksia, tunteita ja paheita, ennen muuta uhmaa ja kapinamielisyyttä; Yönkulkijan yksilöllisyys, itsekkyys ja oma tahto olivat voimistuneet, mutta siinä samalla hän oli kadottanut jotain yhtä olennaista, kuten kollektiivisen ja kaiken jakavan ja kattavan suhteen kaltaisiinsa. Tiiviin yhteiskunnan turvaverkon ulkopuolelle pudonneen hylkiön oli raskasta pysyä omilla jaloillaan, mutta Ciernan ansiosta Saphire oli pystynyt siihen. Kasvaneen pelkonsa ja epävarmuutensa nuorukaisen täytyi kuitenkin kohdata ja selättää itse, sillä ahdistustaan lievittävää sielujen sidettä kaksikon välillä ei ollut eikä tulisi koskaan muodostumaan. Sadra oli iskenyt vaietun ja vältellyn totuuden vasten parivaljakon kasvoja, ja nuo sanat vaikuttivat hyvin lopullisilta. Saphire ei voinut enää elää toivossa kuin valheessakaan. Ihmislikan tilitettyä samassa samalla mitalla takaisin Saliadra sai tarpeekseen ja astahti uhkaavasti eteenpäin: ”Ihmisnarttu! Kuinka julkeat...”, sihahti soturitar sormeillessaan jo tikarinsa kahvaa. Saiffrês heilautti hänelle hillitsevästi kättään, vaikka vanhuksenkin juonteisilla kasvoilla paistoi paheksunta. Ympäröivä hämärä tuntui yllättäen syvenevän ja luolan ummehtunut ilma tihenevän aivan kuin jonkun tai jonkin näkymättömän läsnäolo olisi voimistunut ja tehnyt itsensä tiettäväksi. Haltianaisen sytyttämä hopeinen soihtu alkoi lepattaa liekin lähes sammuessa tuulettomassa tilassa. Hetkittäin kammiossa olikin jo pilkkosen pimeää. Saphire oli hämmentynyt hetkeksi puolisonsa palopuheesta, mutta vain vilkaisu vanhukseen, haltianaiseen ja välkkyvään valaistukseen kiskaisi hänet hälyttävän tilanteen tasalle. Tuittupäisen tulivuoren purkautuessa oli sylkemäänsä tulta ja laavaa vaikea tukahduttaa, mutta nuorukaisen oli pakko yrittää. Hän arvasi raivosta roihahtaneen rakkaansa liekittävän hyvin heikkoa jäätä. Saiffrês suhtautui vieraaseen vielä viileästi, mutta ikiaikaisen jäyhä ulkokuori saattaisi pettää hetkellä millä hyvänsä – eikä hän ollut ainoa tuohtunut osapuoli. Jumalanpilkkaa ei kukaan yönkulkija sulattanut, ja kaikkein vähiten Infusco itse. Cierna oli ehkä epähuomiossa halventanut myös miestään, mutta Saphire piti sitä nyt sivuseikkana. Nuorukainen halusi herpaannuttaa puolisonsa huomion hetkeksi itseensä ja vältellä toisen huulilta lipsahtanutta rupikonnaa: ”Cierna...”, musta haltia lausui painokkaasti laskiessaan kämmenensä nuoren naisen olkapäälle ja kääntäen toisen päättäväisesti kanssaan kasvotusten. Saphire katsoi vaimoaan suoraan ja syvälle silmiin, viestien sielunpeiliensä välityksellä enemmän kuin sanoillaan. Tytön oli ymmärrettävä heidän olevan edelleen suuressa vaarassa. Saphire ei ollut turhan tyhmä kuvitellakseen kärhämän jäävän tähän, tai etteikö epärehellisyyttään puitaisi vielä jälkeenpäin, sikäli mikäli henkiin jäätäisiin. Toisaalta jos vanhus olisi tahtonut vahingoittaa kaksikkoa olisivat he melko varmasti olleet jo vainajia. Äskeinen näpäytys oli kuitenkin ollut ruma temppu Saiffrêsilta – Saphire ei vieläkään päässyt selvyyteen oliko vanhus heidän ystävänsä vai vihollisensa? Pyörtäessään puolisonsa ajatuksia nuorukainen pyrki myös vilpittömästi myöntämään virheensä: ”...Cierna, tämä ei ole syytäsi. Sinussa ei ole mitään vikaa. Minä olen kyvytön. Kirottu. Anna anteeksi etten kertonut asiasta jo aiemmin. Elin epäilyksessä ja pelkäsin. Pelkäsin tuottavani sinulle pettymyksen, jollaista et voisi koskaan tuottaa minulle.” Silmäluomiensa laskeutuessa pehmeästi musta haltia sulki tytön käden kämmentensä lomaan, painaakseen sen kevyesti rinnalleen kuin tahtoen ilmaista puhuvansa suoraan sydämestään. ”Círa, mizenqui... rakastan sinua enemmän kuin mitään tässä maailmassa. En pyytänyt sinua sielunkumppanikseni kantaaksesi minulle lapsia. Tahdoin sinut.”, nuorukaisen kiivaaksi kohonnut ääni tukahtui kainoksi toiveeksi: ”Emmekö voisi elää toisillemme? Se riittäisi minulle, Cierna... entä sinulle?” Haltianainen tuijotti suuttumuksesta tutisten kaksikkoa. Tämä oli väärin! Kaiken järjen mukaan soturin olisi pitänyt hylätä mokoma ihmislunttu ja kiittää häntä, Saliadraa, vielä myöhemmin. Sadrahan oli halunnut pelastaa kaltaisensa ja säästää miehen elämänsä suurimmalta erehdykseltä! Kuinka uskomatonta typeryyttä hän joutuikaan todistamaan! Herransa kireyden aistiessaan nainen ei tosin tohtinut enää sekaantua inhottavaan asetelmaan. Ilkeily ei tuntunut ikiaikaista pahemmin miellyttäneen. Saiffrês ei ollut valinnut sanoja Saliadran suuhun, vaikka olikin tarjonnut alaiselleen tilaisuuden hiillostaa vilpillistä soturia. Rangaistus oli tarkoitettu ennen muuta miehelle eikä tämän nuorikolle, vaikka druidi olikin kääntänyt kiusallisen tilanteen ihmislasta vastaan. Kukaties Saiffrêskaan ei ollut nähnyt tätä ennalta. Vanhus saattoi olla jopa pahoillaan aavikkolaiselle aiheutuneesta mielipahasta. Katumusta oli kuitenkin vaikea havaita ikiaikaisen kivettyneiltä kasvoilta. Saiffrês ymmärsi tytön kiukun, mutta vieras oli sittenkin mennyt liian pitkälle... Suomatta kaksikolle enempiä aikoja sovitteluun hän suuntasi soimauksensa ennen muuta Ciernalle. Ikiaikaisen ajatukset lävistivät kuin jääpiikki nuoren naisen mielessä käyvän myllerryksen: ’Solvaa Sadraa niin kuin sielusi sietää, sillä selvästikin hän kärttää ärtymystäsi. Älä kuitenkaan hätiköi johtopäätöksissäsi ja herjaa jumalaa joka johdatti kansani pelastukseen, ja johon minulla on yhä sangen läheinen suhde. Monista sisaruksistaan poiketen pimeyden ruhtinas on vielä valveilla ja voimissaan.’, vanhus varoitti vakavaan sävyyn, huoahti raskaasti ja jatkoi: ’Arvon Infuscolla ei ole kansasi kohtalon kanssa mitään tekemistä. Jumalat eivät ole sekaantuneet maailman menoon enää moniin vuosisatoihin. Lapset varttuivat ja vaativat itsenäisyyttään saaden sen. Luojat eivät kuitenkaan ole vielä hylänneet meitä kuolevaisia, vaikka toistuvasti tahdomme kääntää heille selkämme kuten keskenkasvuiset nuoret, niin kovin malttamattomina kokeilemaan siipiämme...’ Ikiaikainen piti parin hengenvedon pituisen tauon kunnes lisäsi: 'Kunnioitettu Infusco on mielipiteiltään ja tahdoltaan vailla muotoa ja erittelemättömiä tunteita. Jumalat tarjoavat meille voimiaan, mutta vasta kuolevaisten käsissä moraalin käsite saa merkityksensä ja teot voidaan oikeuttaa tai tuomita. Pahuuteen sortuvat vain seuraajat jotka jumaltensa voimia väärinkäyttävät... Jos siis tahdot syyttää jotakuta, syytä syrjäytettyä johtajaamme.’ Vanhuksen viimeisen virkkeen kuullessaan Saphiren silmät levisivät hämmästyksestä ja nuorukaisen koko olemus näytti jännittyvän. Jos viime hetkessä kaksikon välillä oli ollut herkkyyttä, se hiipui viimeistään soturin huomion takerruttua uuteen kiintopisteeseen, ikiaikaiseen, jota katseensa tavaili aivan kuin kaikki muut olisivat haihtuneet tyystin näkökentästään. Saiffrês ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. ”Mutta herrani, mitä me teemme näille kahdelle?”, kysähti Sadra jo kärsimättömänä, yhä veistään hivellen. Druidilla taisi olla oma vahva käsitys ongelman yksinkertaisimmasta ratkaisusta. Vanhus oli pitkään vaiti, kunnes vastasi hieman leukaansa hypistellen: ’Sanoisin että kohtalolla on tässäkin eriskummallisessa suhteessa ja kohtaamisessa sormensa pelissä.’, hymisi ikiaikainen hiljaa. ’Niinpä olisin taipuvainen antamaan tälle kaksikolle vielä tilaisuuden ja tekemään heille erään ehdotuksen...’ ”Mitä...?”, älähti Sadra silkasta ällistyksestä. ”Mutta herrani, harkitkaa vielä! Heihin ei voi luottaa!” ’Meidän on tyydyttävä siihen mitä jumalat antavat, ja tämä on jo niin harvinaislaatuinen tapaus ettei sitä voitane enää sattumaksi laskea...’, myhäili Saiffrês ovela katse kaventuneissa silmissään. Nahoissaan jo silminnähden natiseva musta druidi menetti viimein malttinsa astahtaen lähestulkoon herransa eteen, tosin jäykästi polvistuen ja puuttuen vain hillityn kipakasti puheeseen: (’Sire, olen palvellut teitä kauan ja uskollisesti ja kohdannut kanssanne monia koettelemuksia. Olette olleet minulle hyvä ja ymmärtäväinen herra, ja koska sieluni on sidottu teihin eikä tähtien valittuuni, rohkenen esittää jyrkästi eriävän mielipiteeni.’) Sadra vetäisi kerran henkeä ennen kuin antoi kielellään kyteneiden ajatustensa palaa: ”Herrani, haastelette aivan kuin näiden kahden liitto olisi hyväksyttävä. Niin saattoi olla menneinä aikoina, mutta mihin päivänvalvojat johdattavat meidät nyt? Tuhoon ja kuolemaan! Kukaties puhdistus tulikin tarpeeseen. Ihmisillä ei ole enää sijaa kulttuurissamme. Jumalat tahtoivat kieltää kansojen väliset liitot, ja heillä täytyi olla tähän syynsä... Sitä paitsi jos ihmiset kerran hylkäsivät meidät, miksi meidän pitäisi enää hyväksyä heidät? Ihmiset ovat sortaneet ja halveksuneet kansaamme vuosisatoja, ja nyt he haluavat etsiä ja teurastaa kaikki mustat haltiat!” ’Eikö heillä olisi oikeutta siihen? Yritimmehän mekin, sílf’Nuir, yönkulkijat, valloittaa väkivalloin heidän mantereensa...?’, muistutti Saiffrês hieman kulmaansa kohottaen. ”Sire, en ymmärrä...”, pisti Saphirekin samassa sanansa väliin, äänensä kalskahtaessa aavistuksen ontolta. Soturi oli joutanut jo tovin pohtia ja puntaroida kuulemaansa purkaakseen nyt tuntojaan: ”...syytättekö johtajaamme virheistä? Ihmiset ovat vallanneet elintilamme ja ajaneet mustat haltiat ahtaalle. He pimittävät meiltä maita jotka kuuluvat kaikille kansoille! Päivänvalvojat vainoavat ja halveksuvat meitä vain koska olemme pinnallisella mittapuullaan rumia tai ”pahoja”. Eikö oikeus ole silti lopulta sílf’Nuirn puolella? Kunnioitettu Valtiaamme yritti yhdistää kansat ja luoda rauhan yönkulkijoille. Lunastimme vain takaisin sen mitä meille kuului! Vaadimme vapautta sorrosta ja maata jolla elää kuten muutkin.” Sadran ja Saiffrêsin katseet kääntyivät terävinä Saphireen. Nainen ei vaikuttanut järin kiitolliselta taustaltaan kaikuvasta epäsuorasta tuesta. Päinvastoin hän näytti vain äärimmäisen valppaalta ja epäluuloiselta. Vanhus hymähti huvittuneena. ’Pidät tätä Valtiasta varmasti suurena ja jalona hyväntekijänä ja oikeana kansallissankarina...’, naurahti Saiffrês soturille ilottomasti. ”Ilman muuta...” Saphire ei käsittänyt sarkasmin syytä vanhuksen äänensävyssä. ”Valtiashan oli jumalattaren tuleva puoliso, ikiaikainen ja kuolematon, jumala siis itsekin...” ’Niinkö?’, vanhus hengähti teennäisen vaikuttuneena nojautuessaan tuolillaan eteenpäin. ’Mutta jumala on kuollut, ja naapurikansamme, ihmiset, janoavat kostoa.’, totesi ikiaikainen aavistuksen päätään kallistaen. ’Ja miksi luulet pakoilevani täällä metsän kätköissä?’ Saphire räpytteli silmiään ja levitti ymmällään käsiään. ”En tiedä... Mitä tapahtui? Valtias ei olisi varmasti sallinut tällaista...” ’Hänkö ei olisi sallinut?!’, Saiffrêsin tunneperäinen ääni tiukentui siinä määrin että Saphire katsoi viisaimmaksi vaieta. Vanhus nousi tuohtumuksesta tutisten tuoliltaan. ’Sattumoisin tämä samainen Valtias määräsi valtansa anastaessaan oikean kouransa murskauttaa koko mustien haltiain ikiaikaisen neuvoston. R’jaion, langennut musta lohikäärme, otti silf’Nuirn ulkomuodon ja surmasi kaikessa hiljaisuudessa korkean suvun, hankkiutuen yksi kerrallaan eroon kansamme vanhimmista – yhtä lukuun ottamatta; Saliadra auttoi minut viime hetkellä pakoon palatsista. Meitä ajettiin monta yötä ja päivää raivoisasti takaa. Nuolten ujeltaessa fangornimme haavoittui kuolettavasti; He olivat häikäilemättömiä! Kuin ihmeen kaupalla ja Sadran taitojen ansiosta onnistuimme silti pakenemaan, piiloutumaan ja sinnittelemään täällä talven yli.’ Rauhallinen vanhus oli ryöstäytynyt raivoisaksi ja katkeraksi ukonilmaksi, jota nuorukaisen epäuskoiset puhurit koettivat turhaan pidätellä. Soturin ja ikiaikaisen kiivas vuoropuhelu ei juuri jättänyt Ciernalle tai Sadralle sanansijaa. ”Mahdotonta! Miksi muka...?”, huudahti Saphire tyrmistyneenä vain hukuttaakseen äänensä vanhan miehen mielen myräköihin: ’Miksikö?! Koska hän ei ole yksi meistä, eikä jumalattaren puoliso! Lunatariatha antakoon moisen rienan anteeksi! Sybaresin väärä Valtias kietoi valheillaan ja vahvalla, voimakkaalla tahdollaan kansan pauloihinsa. Vanhimpien viisautta hän ei pystynyt järin helposti taivuttamaan, ja siksi saimme kuolemantuomion. Kuinka ironista kuinka nopeasti ja täydellisesti hän tuhosi aatteemme, hävitti hyvät ja pyyteettömät tarkoitusperämme ja teki tyhjäksi tavoitteemme ja saavutuksemme...’ Saiffrêsin sokeat silmät näyttivät liki salamoivan. ’Haastelemme totisesti samasta roistosta. En lausu nimeään ääneen, sillä hänet tuntevat ovat mieleltään haavoittuvaisimpia; Hän löytää ja nujertaa heidät helpoiten. Riittää että kutsumme häntä ’lordiksi’. Todellisuudessa hän on yksi kolmesta ensimmäisestä ja mahtavimmasta arkkidemonista, jotka nousivat muinoin Helvetican tulisesta nielusta. Hänessä ei ole pisaraakaan veljiemme tai sisartemme verta!’, jyrisi vanha haltia vimmoissaan, ja jatkoi vielä puhinaansa: ’Sota palveli vain Valtiaan tarkoitusperiä, ei Kuun kansan etua. Hän on tärvellyt kaiken rauhallisen rinnakkaiselon eteen tekemämme työn, kaikki aikaansaannoksemme...! Hän käänsi meidät niitä vastaan, joiden vuoksi joskus taistelimme! Jos toistamme ihmisten erheet emme lopulta ole paljon heitä parempia!’ Saphire ei löytänyt enää sanoja. Soturi oli pingoittunut kiireestä kantapäähän kuin saalistaan vaaniva puuma hetkeä ennen iskuaan. Veren pauhatessa korvissaan ja sydämensä hakatessa pakahduttavasti hänen päässään kajahteli jälleen mustasta marmoritornista kiirivä mahtipontinen ääni, joka tuntui kantautuvan maailman ääriin ja kaikuvan sieltä moninkertaisena takaisin: Sybaresin kansalaiset ja urheat soturini, on tullut aika julistaa ja sinetöidä sielujemme välinen side ollaksemme yhtä nyt ja ikuisesti, ajattomuudesta äärettömyyteen. Te olette kaikkivoipaisen olemukseni osasia, elän teissä siinä missä sielunne ja tietoisuutenne. Te olette kuolemattoman ruumiini pitkälle ulottuva raaja ja henkeni jatke. Te olette valiojoukkoni jossa vereni virtaa vahvana. Valtani on vakaumuksenne ja tahtoni pyhin tavoitteenne. Te olette myös vihani välikappale jos niin haluan. Muistakaa, soturini, että olen ainoa oikea herranne. Polvistutte vain minun edessäni. Palvelette minua niin kuin itseänne, vaalitte nimeäni kuin omaa henkeänne. Älkää kumarrelko huijareita tai ottako vääriä jumalia. Jokainen puoleeni henkäisty herja olkoon teille henkilökohtainen loukkaus; jokainen vastaani kohotettu miekka kuulukoon verivihollisenne; jokainen valtani kyseenalaistava ansaitkoon kuoleman katananne terältä. Tällöin te otatte raivoni muodon osoittaaksenne vastustajilleni rajattoman mahtini! Vihani täyttäköön sisimpänne ja sydämenne hakatkoon kuin sotarumpu, jotta kukaan ei säästyisi Valtiaan kostolta...! Tuo viekoitteleva ja painostava ääni oli kietoutunut soturin sielun ympärille ja käpertynyt syvälle sisimpäänsä salakavalasti kuin käärme. Nyt se haukkasi Saphiren sydämestä ja valutti myrkkynsä mieleensä. Haltian silmät hohtivat omituisesti, aivan kuin niissä olisi kytenyt kultainen kajo. Nuorukainen ei nähnyt, kuullut eikä kiinnittänyt Ciernaan enää mitään huomiota. ’Hän on herrani ja jumalani, kaikkivaltias ja oikeamielinen...’ Saiffryothanês saattoi olla harvinaisen vapaamielinen vanha haltia, mutta rajansa kaikella! Valtiastaan ei vanhuksella ollut mitään oikeutta solvata! Sybaresin herra oli henkilö jolle ei käännetty selkäänsä, saati sitten takkiaan! ”...nyt ymmärrän miksi piilottelette kuin rotat kolossa kaukana Sybaresin hovista.”, murisi Saphire hampaidensa välistä. Vanhus ja druidi olivat ilmiselviä luopioita itsekin, ja syyllistyneitä vielä raskauttavampiin rikoksiin kuin soturi konsanaan: Maanpetokseen! Vehkeilyyn! Mahdollisesti jopa vallankaappaukseen! ”...sillä te valehtelette... Valehtelette kaikesta, Valtiaan vihollinen!”, karjaisi soturi syöksyessään äkkiarvaamatta kohti ikiaikaista sokeana tavoitteenaan saada vanhus hengiltä tavalla millä tahansa. Saphire tunsi toimivansa puhtaan intuitionsa varassa. Tarkkaan ohjelmoidusti kuin kone konsanaan hän hyökkäsi kohti edessään istuvaa henkilöä kanavoidakseen tähän sisällään paisuneen raivon ja murhanhimon. Hänen olisi ilman muuta surmattava tämä ruokoton kapinallinen, kurja petturi ja vihollinen, koska vakaumus Valtiastaan kohtaan oli kaikki kaikessa! Sadra oli tarkkaillut Saphiren jokaista ilmettä ja elettä osatakseen reagoida miehen riehaantumiseen. Druidi ampaisi kuin jousenjänteeltä kimpoava nuoli kampittamaan soturin ja painamaan tuon omalla kehollaan kanveesiin. ’Sadra, älä tapa häntä.’, kielsi Saiffrês näennäisen tyynesti. ”Kirottua!”, kirahti nainen kiukusta ja kirvoitti veitsen kädestään alkaen terän sijasta sivallella kaatamaansa miestä avokämmenellään pitkin suippokorvia: ”Senkin aivopesty perkele! Kohota vielä kerrankin kätesi herraani vastaan ja leikkelen sen irti sormi kerrallaan!”
(( Piru vieköön ylipitkät vuorot ja pahoittelut tuhannesta ja yhdestä mahdollisesta typosta... <_<; Anteeksi että vastaamiseen meni kauemmin kuin tarkoitin. Kaikesta huolimatta oikein rauhallista ja rattoisaa joulua sinulle! Aattohan tässä jo jänskättää niin ettei uni tahtoisi tulla ollenkaan... ^^ ))
|
|
|
Post by Tylppy on Dec 29, 2011 19:47:22 GMT 3
Sameaksi pyörähtävä ilma ei antanut aavikon polttavalle mielelle aikaa nauttia luomistaan syvistä loukkauksista haltianaisen pirralla. Valkoisten silmien kavahtuessa sanojensa terää Cierna tiesi haavoittaneensa naisen sydänlihaa vain muutaman naarmun verran. Pelkillä sanoillaan aavikkolainen ei saattanut haavoittaa mustaa pirua niin kuin tuo olisi ansainnut. Kuolettavan haavan hiomiseen tarvittiin paljon muutakin kuin hulluuden partaalle ajatun mielen.
Säälittävän, pienen hopeisen valon tehdessä aukeasta tumman kuilun kaivon pohjalla nuorikko vaikeni. Naisen ei tarvinnut etsiä katseellaan kenenkään haltian kasvoja, sillä jumallallisen läsnäolon tunteminen oli jotain, mihin nainen ei tarvinnut kenenkään vahvistusta. Maata päänsä yläpuolella vilkaisten, silmissään tuo sammumaton raivo, Cierna ei antanut jumalan kuin kenenkään muunkaan tukahduttaa silmiensä tulta.
Saphiren hellä aikomuks saada vaimonsa kohtaamaan katseensa saavutti vesiperän, jolloin puoliksi väkisin Ciernan olkapäitä puristaen sai haltia vaimonsa liikahtamaan aloiltaan. Suvaitsevaisuutta tai anteeksiantoa kultaisten silmien myrkylliseltä pinnalta näkemättä Saphire saattoi jopa hetken luulla sanojensa kaikuvan tyhjille korville. ”Totta”, Saphiren valkeiden silmien alla sihahtaen Cierna katsoi miestään sydämensä lämpöä tuntematta - oli vain tuo sykähtelevä raivo, jonka suuruutta naisen oli miltein mahdotonta pitää aisoissa. ”Tämä ei ole minun syytäni – vain ja ainoastaan sinun. Sinä et näe minua tasa-arvoisena kanssasi vaan luikit karkuun kuin hiiri, jota seuraamalla saan kuulla mätähampaiselta rotalta kuinka paljon jaatkaan oikeasti kanssani.” Jäisten sanojensa murahdellessa vielä äänensä jälkeenkin kielellään Cierna tönäisi päättäväisesti olkapäitään pitelevät kädet kauaemmaksi itsestään. Saphiren kuitenkin toimiessa yhtä päättäväisenä aikeissaan. Cierna kirahti hampaidensa välistä miehensä vielä painaessa kätensä omaa, sykkivää sydäntänsä vasten. Vieno rakkauden tunnustus sai naisen kutakuinkin hetkeksi vaikenemaan, kuin hengähtämäänkin syvään – mutta vain hetken itseään Saphiren sanoilla tahtomattaan hoivaten. Kuitekin miehen onnetomuuteen johtava päätös vetää lapset mukaan tunnustuksiinsa, sai se Ciernan pian unohtamaan hellän hetken. ”Sinulla ei ole oikeutta puhua minulle rakkaudesta ja lapsista samaan aikaan! En ole koskaan sanonut edes haluavani niitä, vaikka lapset ovatkin yhteisen rakkauden hedelmiä”, puuskahtaen kätensä vapaaksi miehensä käden sylistä vetäen Cierna tunsi jo pelkän suuttumuksen hengästyttävän itseään. Lisäten vielä viimeisen kylmänkatkuisen sanansa Saphiren julkiseksi vetämään anteeksipyytelyvirteensä: ”Minä olen elänyt sinua varten – jo kauan ennen kuin minut valitsit tai tahdoit. En ole salannut sinulta mitään edes silloin kuin kavahdit minua kuin saastaista lehmää, ja nyt huomaan kuinka samanarvoisesti sinä olet toiminut.”
Vanhuksen kirvotessa puhumaan - keskeyttäen laavan liikkeen kuin seinään, jähmettyivät aavikon asukin sanat tämän kielelle. Tulen katkuisen katseensa Saiffrêsiin nostaen Cierna pidättyi hiljaisuuden kanssa samalle viivalle, mutta leukaansa nöyristellen nainen ei laskenut. Ei vaikka miehen sanat yllättivätkin naisen tämän alkaessa puhumaan jumalastaan aivan toiseenlaiseen sävyyn kuin hän oli odottanut. Jumallisen läheisyyden kaikessa mustan puhuvuudessa tuntien Cierna ei ollut aikeissa nuhdella kolmikon jumalaa sen enempää, sillä vanha mies kertoi hyvin pienessä ajassa hyvin paljon itselleen niin tuntemattomasta kansasta. Samoin kuin heidän jumalastaan. Ja jumalat, jos mitkä olivat yhtä vakaasti maahan yhteydessä kuin kansansa uskomukset. Näin ollen Cierna ei tunnustanut vanhusta valehtelijaksi, sillä sydämensä ei tuntenut kitkeryyttä miehen sanoissa, pikemminkin murtumaan kykenevää väsymystä.
Miestä vaitonaisena tarkkailen ja kielensä visusti vaiti pitäen Cierna astahti muutaman askeleen taaemmas miehestään. Kolmikkoa katsellen aavikkolainen tunsi vain Saiffrêsin ja hengellisyyden läsnäolon kantavan koko aukion mitan. Kattoa uudemman kerran pälyillen, kuin varjoja maasta muovatuilla seinillä nainen hengitti syvään. Tuntien ilman sakeuden ihollaan siinä missä ilman raskaan painon rinnallaan. Vasta kun Saphiren ääni kohosi tyrmistyksen täyteiseen huutoon Cierna laski katseensa kolmikkoon. Ajaen mielestään ruumiinsa ulkopuoliset tuntemukset. Vanhuksen sanat kuulleena ja valtiaan petoksen ymmärtäen Cierna katsahti paikallaan kiehuvaan mieheensä. Olemukseen, joka kihisi miltein kanssaan kisaavan raivon voimin. Saphiren vierelle kuin varkain aikoen Cierna ehti hätinä koskettamaan mustaa kättä kun mies tempaisi itseään raivoissaan liikkeelle. ”Saphire! Älä ole hullu!” miehensä perään huudahtaen Cierna tunsi kätensä pusertuvan vain ilmaa vasten. Mustan haltianaisen, kuin Saphiren nopeasta liikehdinnästä hämmentyen aavikkolainen jäi hetkeksi täysin sanattomaksi. Sadran näkeminen kuitenkin miehensä kimpussa sai kuitenkin hämmennyksen pirstaloitumaan odotettua nopeammin.Teräaseen, tuon hopeavalon lepattavassa loisteessa kirkkaasti vilkahtava veitsenterä sai aavikkolaiseen oman liikkeensä. Veitsen liukuessa lyhyen matkan tasaiseksi tallatulla maalla Cierna liikahti aloiltaan. Ketteränä itsekin aavikkolainen tarrasi veitsen kahvaan. ”Yksikin isku vielä, niin tapan sinut siihen paikkaan”, rautaisesti mustia hiuksia kämmenensä sisälle kieputtaen, ja kirkkaan terän valkoisissa silmissä vilahtaen Cierna kumartui murisemaan naisen suippoon korvaan.
Veitsen terän Sadran kaulan ihoa vasten painaen Cierna oli valinnut asemansa niin, että mikäli Saphirekaan yritti liikahtaa taistelijaparinsa alta, veitsi pääsisi näyttämään, miten helposti iho kuin iho väistyi terän tieltä. Sadran korvan juurta sanoillaan tavoittaen Cierna ei kyennyt kahlitsemaan kielensä myrkkyä: ”Et suinkaan olisi ensimmäinen musta haltia, joka vuotaisi toimestani kuiviin kuin teurastettu sika.” Selkänsä naisen takana suoristaen ja loukussa olevaa miestään vilkaisten Cierna ei tehnyt elettäkään nostatuttaakseen haltianaisen ylös miehensä päältä. ”Ja sekin on sinun vikasi, mikäli me kuolemme täällä”, miehelleen virkkoen Cierna katseli raskaasti hengittävää puolisoaan. ”Hänen sanoissaan ei ole valhetta Saphire”, vanhukseen viitaten Cierna antoi veitsen terän vielä hetken hyväillä tumman naisen sykkivää ihoa. Polttavan sydämensä takana piilevä väsymys sai aavikkolaisen hengähtämään syvään kuin tuohon kaikkeen mahtipontisuuteen uupuneena.
Kätensä mustien hiusten lomasta vapaaksi päästäen, samoin kun terän Sadran kaulalta vapauttaen Cierna tunnusteli ilmaa, jota kaksikon kiihkeä taisto värisytti. Veitsen itsellään pitäen Cierna asteli vanhusta lähemmäksi. Jättäen vain muutaman askelmitan itsensä ja Saiffrêsin väliin Cierna saattoi miltein laskea kasvojen syvien uurteiden määrän. ”En pidä ehdotuksista, mutta tiedän että sanasi ovat vailla valeen varjoja – joten, voisin ainakin kuulla ehdotuksesi Saiffrês.” Varjoja silmäkulmissaan tarkastellen Cierna palasi vanhuksen paljon nähneisiin silmiin: ”Jumalasi on oikea, vaikka onneton tunnistamaan luontoja kelle jakaa voimiaan”, veitsen, tuppiedellä miehelle ojentaen Cierna tuskin vilkaisi mustaa parivaljakkoa, joista kumpainenkaan ei tuolla jumalanseisomalla hetkellä tuottanut naisessa tunteen häivääkään.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 1, 2012 22:03:14 GMT 3
Raivon sokaisema soturi ei osannut varautua vastarintaan ennen kuin tunsi druidin lataaman tällin tärähtävän täysillä rintakehäänsä, horjuttaen tasapainonsa, kellistäen kehonsa ja keikauttaen katseensa kammion kattoon. Maahan selälleen mätkähtänyt mies koetti vielä vimmoissaan sätkien ja muristen tavoitella ja karistaa painolastia päältään, kunnes vastustajan väkevä läimäys ravisutti leukaperiään ja katkaisi kieleltään kirvonneen kirouksen. Saliadra ei suotta pihistellyt voimissaan, joten jo ensimmäinen kunnon mäjäys sai nuorukaisen näkemään tähtiä. Mojovaa mottausta seurasi pian miehen molempia kasvonpuoliskoja moukaroivien iskujen sarja, jonka kumina sai jopa kallossaan kaikuneen mustan tornin äänen vaimenemaan. Järjen päähän takominen taukosi vasta Sadran tajutessa ihmislikan hyödyntäneen tilaisuutta hyökätäkseen suojattomaan selustaansa. Naisten osat näyttivät yllättäen vaihtuneen. ”Kirottu pikku vemakko! Sinä et tajua mistään mitään! Pösilö puolisosi on pelkkä häväistys Kuun kansalle!”, sähähti Sadra vihaisesti irvistäen, mutta myöntäen raakalaisen olevan kirjaimellisesti niskan päällä. Terä leuan alla hän ei tehnyt elettäkään uhmatakseen annettuja käskyjä. Druidi oli tosin onnekseen ehtinyt hutkia allaan makaavan miehen miltei tainnoksiin, joten tuokaan ei vastaan vikuroimalla voinut vaarantaa terveyttään. Saiffrês oli tyytyväinen. Hän oli säästänyt rämäpäisen soturin hengen siinä missä ihminen oli armahtanut alaisensa; Käypä vaihtokauppa, minkä lisäksi vanhuksen ja aavikkolaisen välillä tuntui vallitsevan jonkinlainen yhteisymmärryskin. Eipä ikiaikainen olisi etukäteen arvannut neuvottelevansa maanmiehensä sijasta tuon nuoren ja tuittupäisen päivänvalvojan kanssa. Silti Saiffrês ei selvästikään pelännyt laskea hierlikkalaista lähelleen. Vanhus hymyili levollisesti aivan kuin mitään ei olisi äsken tapahtunutkaan, mutta otti silti tovin maistellakseen tilannetta. Jumalakin tuntui leppyneen ja soihtu valaisi taas vakaalla liekillä. Saiffrês otti tikarin ja ojensi sen takaisin Sadralle, joka oli pian vapauduttuaan hivuttautunut herransa vierelle, nyreänä ihmisnaiselle kyräillen ja kihisten: ”Sanoinhan ettei heihin voi luotta...” ’Pistä puukkosi tuppeen ja suusi suppuun, Sadra, ja tuo minulle kupponen teetä. Tarjoile vieraallenikin jos hänelle maistuu. Kuivin suin keskusteleminen ei kuulu hyviin tapoihin.’, kehotti ikiaikainen pistävän leppoisaan sävyyn edessään seisovaa naista mittaillen, suomatta henkivartijalleen vielä silmäystäkään. Sihteerikön roolin saanut Sadra hillitsi ihailtavan hyvin itsensä lampsiessaan sivupöydälle lasketun teepannun luo ja kaataessaan siitä kiukusta tärisevin käsin höyryävää, hyväntuoksuista juomaa kuppeihin, joita sattuneesta syystä oli vain kaksi. Kitkerästä ilmeestään päätellen soturitar koetti kai pelkällä katseellaan myrkyttää toisen tarjoilemistaan juomista, jotka oli jollain ilveellä onnistunut läikyttämättä noutamaan. Tovin kestäneestä turpasaunasta tointunut nuorukainen kömpi tällä välin pahoin piestyä päätään pidellen jaloilleen. Sadran nuijittua soturista turhat luulot pois oli mies talttunut tajutakseen ettei voisi tappaa valapattoa tässä ja nyt. Ei vielä täällä, mutta kukaties tilaisuus tarjoutuisi ennemmin tai myöhemmin... Synkin ilmein Saphire pyyhkäisi nenästään noruvaa verta ja liikutteli tunnustelevasti leukaperiään tarkistaakseen kaiken olevan vielä paikallaan. Hän vilkaisi haltianaista pahansuovasti, johon druidi vastasi mulkaisemalla miestä murhaavasti: ”Pidä sinäkin paha silmäsi kurissa tai saat pian kättä pidemmästä!”, Sadra kivahti vihaisesti. ’Rauhoittukaa, lapset.’, hymisi ikiaikainen hiljaa. Saiffrês siemaisi omasta kupistaan ja makusteli kotvasen kamomillan miellyttävää aromia, kunnes ajatteli taas verkkaisesti: ’Kuten saatatte arvata, talvi on Myrkmeren mantereella ankara, ettekä todennäköisesti tule sitä omin avuin taittamaan. Päivät lyhenevät, yöt kylmenevät ja pakkanen paukkuu ympäri vuorokauden. Tarvitsette yhteisön ympärillenne ellette aio loisia ullakoilla tai tonkia toisten tunkioita. Väellä tulee olemaan vaikeaa ja vain vähän varastettavaa. Kaiken lisäksi päätänne havittelevat niin ihmiset kuin mustat haltiatkin.’, tiivisti vanhus taiten kaksikon tilanteen alustaessaan verkkaisesti ajatuksenaihettaan. ’...tiedän kuitenkin paikan jossa voisitte selviytyä...’, hän lisäsi merkitsevästi ja päätti puheensa pidempään taukoon. Saphire oli ristinyt kätensä rinnalleen ja jäänyt jurona etäämmälle tuijottamaan kolmikkoa. Miksi tyttö oli lyöttäytynyt näiden kurjien huijareiden seuraan?! Cierna vaikutti silmissään harhaanjohdetulta. Vaimo vakuutti vanhuksen vilpittömyyttä mutta Saphire ei ollut asiasta lainkaan varma. Kuinka ihminen olisi voinut ymmärtää yönkulkijain oikeusjärjestelmän tai valtasuhteiden päälle? Saiffrêshan oli ilmiselvä vehkeilijä, vallankaappari ja karkotettu rikollinen tai kukaties kuolemaantuomittu karkuri. Miten mies olisi voinut vaientaa tuon valehtelevan valapaton ja oikaista nuorikkonsa näkemyksen? Soturin syyttävästä pälyilystä välittämättä vanhus jatkoi virkkomistaan: ’Historiankirjat kertovat Regolithin hävinneen tyystin maailman kartalta, mutta todellisuudessa kaupunki perustettiin myöhemmin uudelleen, ja se toimii tätä nykyä monenkirjavien puoliveristen turvapaikkana. Kaupungin sijainti on luonnollisesti salattu, mutta tiedän sen piilottelevan vain muutaman yömatkan päässä täältä.’, suostui Saiffrês kavaltamaan, ja jatkoi vielä samaan hengenvetoon: ’Miksi siis paljastaisin paikan teille? Koska toivon pientä palvelusta. Kaupungin väkiluku ja varustelu on vuosisatojen saatossa kasvanut huomattaviin mittasuhteisiin, sillä asukkaat pelkäävät yhä joitakin jumalista ja odottavat ulkopuolisten jonakin päivänä löytävän heidät. Miten muu maailma mahtaisikaan suhtautua joukkoon hylkiöitä?’ Saiffrês hymähti tietäväisesti. ’Kaikkinaisessa voimassaan ja viisaudessaan Regolith olisi Sybaresille houkutteleva liittolainen, sillä kansani tarvitsee nyt kaiken mahdollisen tuen välttyäkseen tulevalta verilöylyltä.’ Vanha haltia huoahti raskaasti hypistellessään mietteliäänä höyryävää kuppiaan. ’Regolithilaisten keskuudessa elää lukuisia pakolaisia, puolhaltioita ja heidän jälkeläisiään. Kukaties he ymmärtäisivät ja ottaisivat myötätunnolleen kansamme ahdingon ja olisivat halukkaita auttamaan silf’Nuirta suurimmalla hätämme hetkellä. Olimme Sadran kanssa matkalla kuulostelemaan yhteisön tuntoja kun aikani ja voimani hupenivat. Muutoinkin epäilen etten olisi välttämättä paras tai pätevin suurlähettiläs tehtävään...’ Tässä vaiheessa Saiffrês kohotti katseensa aavikkolaiseen. ’Tuleva sota ei varsinaisesti ole omasi, auringon suojatti, mutta osanottosi voisi auttaa sinua suojelemaan ainakin miestäsi mikäli et häntä hölmöilyistään huolimatta päätä hylätä.’, vanhus totesi antaen kuppinsa druidille ja ristien kätensä rennosti syliinsä. ’Jos lähestytte Regolithia silf’Nuirn edun nimissä ja onnistutte puhumaan yhteisön puolellemme, lupaan sovitella Saphirelle armahduksen. Tieto kulkee tarvittaessa kulovalkean tavoin Kuun kansan keskuudessa. Kukaan silf’Nuirn keskuudessa ei tulisi teitä kahta enää vainoamaan...’ Saiffrês vilkaisi kauempana kiehuvaa nuorukaistakin. ’Sitä paitsi voimme olla Valtiaasta montaa mieltä, mutta huoli omasta kansastamme on meille yhteinen.’ ”Kieltäydymme!”, kivahti soturi hetkeäkään empimättä. Saphire ei aikonut sietää tätä ilveilyä enää hetkeäkään pidempään saati kohdata nuorikkonsa kylmää olkapäätä tai kuunnella tämän komentelua. Mies ymmärsi jos pettynyt ja vihainen puolisonsa tahtoi pistää hänet lujille, mutta vihollisten kanssa veljeily oli tähän aivan väärä tapa. Välirikko vaikutti väistämättömältä ellei hän kykenisi vakuuttamaan vaimoaan oikeasta ja väärästä ja tekemään tälle eroa totuuden ja valheen välillä. Tässä kolkossa loukossa ja viheliäisessä seurassa se ei tuntunut mahdolliselta. Niinpä nuori mies kääntyi kannoillaan marssiakseen muitta mutkitta ulos kammiosta. Saphire toimi harvemmin näin harkitsemattomasti, mutta nyt soturi käyttäytyi kuin riivattu... ”Kuka antoi sinulle luvan poistua?!”, tiuskaisi Sadra turhaan tarpeekseen saaneen nuorukaisen perään. ’Anna hänen mennä.’, totesi Saiffrês tyynesti ja siirsi huomionsa taas hierlikkalaiseen. ’En toki näe syytä miksi tahtoisit auttaa mustia haltioita, etenkin jos heimosi on joutunut kärsimään lordin mielivallasta.’, myönsi ikiaikainen hiljaa, ’Mikäli kuitenkin tahtoisitte tavoittaa Regolithin vain asettuaksenne kätkettyyn kaupunkiin asumaan, ei mikään estä teitä hylkäämästä tarjoustani ja jatkamasta elämäänne hylkiöiden keskuudessa. En katso tarpeelliseksi kavaltaa teitä kenellekään, ja täten tulevaisuutenne olisi turvattu.’ Vanhus vaikeni toviksi vaikka antoi ymmärtää ettei ollut vielä lopettanut: ’Loppujen lopuksi kyse oli kuitenkin ratsustanne. Tarvitsen fangornin tavoittaakseni liittolaisemme salaisessa kohtaamispaikassa. En voi kulkea enää pitkiä matkoja jalan kaltaistenne nuorten tavoin...’ Pahoittelevin hymyin Saiffrês siirsi huomionsa druidiin, jolla ei kaikesta päätellen ollut pienintäkään aikomusta luovuttaa lentävää liskoa kaksikolle. Saattoihan olla ettei Ahmattikaan suostuisi ystäviään enää kyyditsemään mikäli opportunistiselle otukselle tarjoutui mahdollisuus loikata Kuun kansan merkkimiehen palvelukseen. ’Sadra, anna hänelle kartta ja palauta soturin katana.’, kehotti ikiaikainen kättään heilauttaen. Druidin tehdessä ärtymyksestä jäykkänä työtä käskettyä vanhus ehti selvittää rullalle käärityn näennäisen tyhjän pergamentin tarkoitusta: ’Ikävä kyllä päivänvalvoja ei pysty lukemaan tätä karttaa, joten joudut ehkä taivuttelemaan Saphiren yhteistyöhön...’ Saiffrês loi totisen katseen huoneen hämärälle uloskäynnille. ’...sinun kannattaisi ehkä seurata miestäsi ennen kuin hän keksii jotain vielä typerämpää.’, ikiaikainen uumoili puistellen pienesti päätään. Lopuksi vanhan haltian vakavuus suli kuitenkin suorastaan isällisen lämpimään hymyyn: ’Olit mielenkiintoinen tuttavuus, Cierna, ja toivon tapaavamme uudelleen. Tehkää parhaanne ja pitäkää huolta toisistanne.’, vanhus toivotti. Cierna saattoi toki olla Saiffryonthanêsille yhtä mitätön ilmiö kuin hiekanmuru aavikon tuulessa, ja koko kohtaaminen haihtua mielestään kuin savukiehkura savannille – tai sitten ei. Ellei vieraalla ollut enempää sanottavaa hän kehotti henkivartijaansa näyttämään toiselle tien pimeyden halki: ’Sadra, saata hänet ulos.’ Druidi nyökkäsi kuin nujertuneena ja tarttui soihtuunsa johdattaakseen ihmisen pimeää tunnelia pitkin iltahämärään...
(( Toivon etten hoppuillut ja ottanut taas liikaa vapauksia tapahtumien suhteen. ;-_- Jos joku kohta ei sovi konseptiisi, jätä se kaikin mokomin huomiotta, tai vaihtoehtoisesti voin muokata tai lyhentää vuoroani... ))
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 2, 2012 22:27:10 GMT 3
Oli kyseessä sitten ajatus kaktuksenpiikin upottaminen vielä piirun verran syvemmälle Sadran lihaan, tai vain yleisen – myös hänen maassaan toimivan neuvottelueleen hyväksyntä, sillä Cierna nyökkäsi myöntyvästi juontitarjoukselle. Varoen kuitenkin vilkaisemasta tarjoilijaksi alkavaa naista turhan pitkään, ettei huulilleen vahingossakaan noussut tuo herisyttävän halveksiva hymähdys haltian kääntyessä hakemaan määräyksensä mukaisesti juotavia. Kasvojaan Cierna ei kuitenkaan kyennyt enää hallitsemaan haltianaisen tarjoillessa teetä hänen edessään.
Lyhyen hetken kultasilmä sai kohdattavakseen raivosta kihisevät maidon valkoiset silmämunat. Hymy, joka oli vain ja ainoastaan kiltille koiralle suotu, tuntui saavan tarjottimen hieman tärisemään Ciernan poimiessa teemukin. Katseensa, kuin vajavaisen mielenkiintonsa haltianaisen toimista vanhukseen kääntäen, jäi nainen kuuntelemaan jokaista sanaa, jonka mies näki tarpeeksi lausua.
Kuuman teen hienoksi hiomatonta makua maistellen Cierna joi muutaman, satunnaisen suullisen tarjotusta juomasta Saiffrêsin puheen lomassa. Neuvotteluasemassaan, josta tyttö yllättäen tiesikin yllättävän paljon, tuntui sopivan naisen nahalle paremmin kuin yllään kantamansa haltiatekoiset vaateparret. Joko vihoissaan, tai sopimuksen käsittelyn kirjoittamattomia sääntöjä noudattaen, Cierna ei vilkuillut silmäkulmistaan miestään – joka tuntui sentään omistavan vielä kaikki raajansa. Mielenterveydestä Cierna ei kuitenkaan mennyt takuuseen...Ei varsinkaan silloin, kun Saphiren terävä, päätöksessään peruuntumaton sana leikkasi ilmaa. Reippaiden, itsepäisyyden runtelemien askelien kuljettaessa soturin rivakasti kohti pimeää käytävää Cierna laski hetkeksi katseensa maantomuun. Tiedostaen hyvin pian, miten helposti miehensä saattoi hänet kaikessa suuttuneisuudessaankin jättää jälkeensä – joskin, Ciernan oli myönnettävä itselleen, että hän olisi varmaan nähnyt saman ratkaisun itsekin ainoana oikeana vaihtoehtona.
Saphiren ehdittyä jo raivopäissään kenties tunnelin toiseen päähän asti, Cierna avasi suunsa käydäkseen vielä muutaman yksityiskohdan läpi Saiffrêsin tarjouksesta. Tietäen, ettei tuittupäinen miehensä ollut mailla halmeillakaan Cierna vannotti Saphiren vapautumisen kaikista syytteistä olemaan ehdoton. Miehen vapautuminen, jokseenkin suhteellisen monesta syytteestä tuntui ajatuksena mahdottomalta, mutta vanhuksen nyökätessä ihmisnaisen epäilykset turhiksi – Cierna uskoi tämän sanaan. Mainitsematta mahdollista omaa kohtaloaan armahduksen jälkeen Cierna ei miettinyt, eikä hän nähnyt tarpeelliseksi varmistaa myös omaa turvallisuuttaan. Sillä sellaisen pyytäminen tuntui liian tökeröltä. Joskin, Cierna ei saattanut olla ollenkaan varma omasta selviytymisestään.
Kartan kuin miehensä katanan tieltä Cierna antoi vaihdossa puoliksi juodun teen haltianaiselle. Punniten hetken kaupankohteeksi joutunutta liskoa, ja saamansa tiedon määrään Cierna katsoi vanhuksen lempeitä kasvoja, kyeten vaatimaan näin vielä hieman lisää mieheltä. Hyvin ymmärtäen, että vaihtokaupassa Cierna ei itse saavuttaisi juurikaan kovin suurta voittoa, vaan hän voittaisi turvapaikan miehelleen, samoin kuin anteeksiannon kaikkiin rikkeisiinsä. Saphire tuskin kuitenkaan näkisi asiaa samallatavalla kuin vaimonsa, mutta nainen itse oli hyvin tietoinen mahdollisuudestaan – jälleen kerran, ajaa miehensä asiaa enemmän kuin omaansa. ”Käyt kauppaa tiedoilla, jotka jo paljastit ilman että edes suostuin ehtoisi Saiffrês”, tyynesti lausahtaen, mutta yhtä hyvin tietoisena siitä että oudon keskustelukaksikon välille oli syntynyt kummallinen yhteisymmärrys kuin näkemyskin asioiden kulusta. ”Kenties jos olisin parempi vaimo, kaltaisenne, kieltäytyisin vaihdosta yhtä hanakkaasti kuin miehenikin.” Saamisiaan käsissään pidellen Cierna kuitenkin hymähti surumielisesti, antaen katseensa kuitenkin pysyä kiinni kaikessa kovapäisyydessään. ”Mutta tarjouksesi on antelias, siihen nähden, että kyseessä on kuitenkin vain kaksi tästä maailmasta irrallista hylkiöä. Joista en rehellisesti usko olevan sinulle juuri minkäänlaista hyötyä – mutta voit uskoa sanaani, että yritän parhaanni. Ja näin ollen, voin puhua vain omasta puolestani. En hänen.”
Vanhuksen mainitessa ojentamansa kartan turhuuden naiselle samalla, kun Cierna kierritti pergamenttia auki :”Ovela temppu”, tyhjää paperia vilkuillen ja yllättymättä hymähtäen Cierna vilkaisi vanhusta, jonka silmissä saattoi hyvin kuvitella leikkivän ilkeämielinen huulenheitto, kuin pienimuotoinen pahoittelu ihmisen kyvyttömyyttä kohtaan. Cierna ei suinkaan saattanut mainita, että näkyvänäkään kartasta ei olisi hänelle sen enempää hyötyä ylipäänsä ollut.
”Jos onnistun toiveessasi, olisi vastaanvanlainen ystävällisyys suotavaa -mikäli voit vielä osoittaa minulle suunnan mihin lähteä”, antaen paperikäärön toisen pään ponnahtaa irti sormistaan paperi rullaantui löyhälle kierteelle. ” Voinet arvata, että mieheni on yhtälailla tyhmä ja jääräpäinen kuin minäkin, emmekä me suinkaan saata käydä ensitilassa seuraamaan kartan polkua.” Yhteisymmärryksen sanelamattomissa sävyissä Cierna hyvästeli vanhuksen, lähtien siten seuraamaan opaskoiraansa pimeään käytävään – ilman Saphiren vakaata turvaa tai suojelusta, mikäli villi verihurtta olisi kääntynyt pimeydessä Ciernaa vastaan.
---
Levollisesti puiden katveeseen maan alta saapuen Cierna siristeli tovin silmiään. Täydellisessä pimeydessä vietetty tovi, sai aavikkolaisen tuntemaan olonsa yllättäen tavallista ikävämmäksi. Antamatta kuitenkaan Sadralle iloa nähdä kalman kalpeiksi valahtaneita kasvojaan Cierna kulki Ahmatin luokse.
Liskon mulkoilevia silmiä vilkaisten Cierna oli ensimmäistä kertaa yksin valtavan eläimen läheisyydessä – omasta tahdostaan. Liskon kyljelle kulkien Cierna ujutti miehensä katanan, kuin karttakäärönkin lanteillaan lepäävän vyön väliin. Hiljaisena haltianaisen kylmän kiskoisen katseen alla Cierna riisui nahkaremmit jotka sitoivat kaksikon matkatavarat kiinni eläimen selässä oleviin riimuihin.
Täyteen ahdattujen nyyttien mätkähtäessä raskaasti maahan Cierna toimi kaikessa rauhassa, kuin kaikessa kiireettömyydessään eläintä jokaisella teollaan hyvästellen. Lopuksi, saatuaan riisuttua eläimen kantamuksista kaiken tarvittavan aavikkolainen kulki pedon eteen. Vetäen suitsista eläimen pään kasvojensa tasolle. Kenties nähden tilanteen yhtä hullunkuriseksi ja yhteisen epäluulon nimissä, Cierna tarkasteli liskon tiirailevia silmiä. Olematta niihin sen enempää ihastunut kuin aikaisemminkaan. Vaitonaisena Cierna kuitenkin hymähti eläimelle, laskien kämmenensä sen leveälle otsalle. Aavikon kielen hyvin pitkästä aikaa huuliltaan kirvoittaen Cierna saneli kevyen rosoisen sanaparin eläimelle [”Löydä minut kun olet suorittanut tehtäväsi Saiffrêsin alaisuudessa, tai kun olet tylsistynyt olemaan pahainen ratsu.”] lämpimän kämmenen otuksen otsalta nostaen Cierna antoi etusormensa pehmeän painalluksen piirtää suomujen peittämälle nahalle koukeroisen riimun. [”Lupaan, että päästän sinut vapaaksi, vanha ystävä”] kämmenensä eläimen turvalta nostaen saattoi nainen jopa kuin vahingossa idioottia paksukaista myös turvalta silittää.
Käsissään roikkuvat suitset haltianaiselle ojentaen Cierna mietti tovin hyvästien sanoja myös naiselle, mutta todeten, ettei Sadralle asettamansa uhkaus kuolisi koskaan naisen huulilta. Haltianainen vielä kuolisi Ciernan käsissä, jos tilaisuus vain suotaisiin, eikä mikään saattaisi saada asiaa muuntumaan paremmaksi.
Vasta liskon näennäisen omistajan vaihtuessa Cierna veti värisevästi ilmaa keuhkoihinsa, kiinnostuen vasta sitten oliko Saphire nähnyt tarpeelliseksi ottaa ja jättää vaimonsa omiensa pariin. Jos mies luopioiksi ja valehtelijoiki näkemiään haltioita omikseen enää laskisi.
Ympärilleen pälyillen, puristavasta tunteesta ilmateissään välittämättä Cierna tavoitti murjottavan miehensä. Otuksen, joka kärvisteli piestyn poikaparanlailla puun juurelle asettuneena. Vaitonaisena aavikkolainen asteli maata synkästi tuijottavan puolisonsa luokse poimien lanteiltaan Saphiren elämälle niin olennaisen esineen. Palautetun katanan tuppi edellä miehensä näkökenttään laskien Cierna seisoi vaiti soturinsa edessä.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 18, 2012 2:13:34 GMT 3
Soturitar nyökkäsi nöyrää ymmärrystä herralleen, mutta loi päivänvalvojaan myrkyllisen silmäyksen tarttuessaan soihtuun ja lähtiessään johdattamaan toista kohti onkalon suuaukkoa. Nainen oli matkannut ikiaikaisen kanssa jo niin kauan ja kavalien käänteiden kautta, ettei erehtynyt epäilemään häpäisyään henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Saliadra tunsi Saiffrêsin tarpeeksi hyvin tietääkseen tämän jokaisessa siirrossa piilevän joutavaa pokkurointia painavammat syyt, joiden rinnalla hän itse oli pelkkä pelinappula; tarvittaessa kumoon kaadettava tai uhrattava – tällaisen osan soturitar oli omaehtoisesti omaksunutkin. Sadraa ei siis suoranaisesti sapettanut nolatuksi tulemisensa, sillä hän käsitti suuremman tarkoituksen vanhuksen tylyjen sanavalintojen takana. Sitä vastoin haltianainen ei olisi halunnut tuon tarkoituksen liittyvän millään tavoin likaiseen ihmislikkaan ja luopiosoturiin, joiden arvoa ja herransa aivoituksia druidin oli mahdoton hahmottaa. Sadran päästä varpaanpäihin paistava paheksunta saattoi paljastaa Ciernalle vanhuksen puheissa olleen perää ja pergamentille painetun todellista, arkaluontoista tietoa, vaikka väitettä ei nãn'Deín silmin voinut todistaa. Druidi oli luonut pitkän ja paljonpuhuvan pettyneen katsahduksen Saiffrêsin luovuttamaan karttaan, joka oli aito ja heidän ainoansa. Miksi viisaudessaan ylivertainen ikiaikainen ei joutanut edes jymäyttämään viheliäistä vierastaan? Aavikon villi olisi tuskin vilppiä aavistanut, vaikka vanhus olisi lykännyt tälle palan tavallista paperia ja sepittänyt tarinan olemattomasta hylkiöyhteisöstä sopuisassa vaihdossa fangorniin. Haltianainen ei tosin voinut kieltää etteikö vaihtokauppa olisi ollut reilunpuoleinen: Vailla nopeaa ratsua heidän olisi yhtä hankala matkustaa siinä kuin kaksikonkin tavoittaa kartoitta turvallista talvehtimispaikkaa. Neuvottelun osapuolet vain olivat Sadran silmissä olleet kaikkea muuta kuin yhdenvertaiset... Yhtä kaikki kaunainen musta haltia saatteli Ciernan siivosti ulkoilmaan, tukahdutti soihtunsa ja viittoi sanaakaan virkkomatta suunnan, johon vieraiden oli määrä lähteä. Kasvojensa kavaltamasta katkeruudesta päätellen druidi ei enää uhmannut herraansa usuttaakseen halveksumansa pariskunnan harhateille. Ihmislikan haaliessa vielä matkatavaroitaan liskon kupeilta Sadra tyytyi tuikeana tarkkailemaan tilannetta jättiläispetäjän varjosta. Hän katseli kalseasti aavikkolaisen touhuja ja kuulosteli Ahmatin urahteluja aivan kuin otus olisi muka yrittänyt ilmaista likalle haikeuttaan, ja ihan kuin ihminen olisi ymmärtänyt mitään liskon päälle. Ciernan luovuttaessa lopulta ohjakset ja vilkaistessa druidia vielä viimeisen kerran ei mustilta ja kopeilta kasvoilta voinut lukea minkäänlaista vihjettä, joka olisi ilmaissut tarvetta sen hartaampiin hyvästeihin – haltianainen ei tulisi toista ikinä hyväksymään. ’Mene jo, ihmislunttu, äläkä tuota pettymystä herralleni, jolle olet paljosta velkaa. Mikäli se minusta olisi riippunut, makaisit jo raatona karikkeessa siinä missä kelvoton miehesikin, puolsitpa mielipuolisuuttaan tai et…’ Sadra ei kuitenkaan puhunut ääneen, eikä edes toisen mieleen, mitä ei olisi osannutkaan. Hän ei ylipäänsä suonut raakalaisen ymmärtää odottavansa tältä ihmeitä – siinä missä soturiltakaan. Salattujen ajatustensa siivittämänä Sadran katse kääntyi vaistomaisesti kauemmas puun katveeseen karanneeseen kadotettuun sieluun, jollaisia hän oli tavannut aiemminkin. Soturitar hymähti ja puisteli surkutellen päätään, kadehtimatta Ciernan kohtaloa. Ihminen ei ollut tämän yön voittaja. Raakalainen kuvitteli ehkä kamppailunsa olevan ohitse, vaikka tahtojen taistelu taisi olla vasta alkamassa…
Tajuttuaan ettei paholainen tavoitellut vain henkeään, vaan tahtoi ostaa myös sielunsa, oli soturi päättänyt lampsia ulos sudenkuopasta ja näyttää täten nuorikolleen esimerkkiä. Sisäisen sekasorron vallassa Saphire oli marssinut maanpinnalle toivoen Ciernan seuraavan heti perässään, vain tajutakseen pian kuutamon alle päästyään askeltensa kaiun kuolevan jäljissään. Yksin jäätyään nuori mies yritti tihutöikseen hätistellä fangornin tiehensä. Aikansa hän koetti taivutella Ahmattia tahtoonsa, tyrkkien ja sättien liskoa ottamaan siivet alleen ja tavoittamaan kaksikon myöhemmin loitommalla rotankolosta. Saphire halusi varmistaa, ettei elikko vahingossakaan päätyisi vanhuksen kanssa yhteistyöhön tai palvelisi millään tavalla tämän tarkoitusperiä. Haltia kivahteli pedolle käskyjä tönien tämän kylkiä ja kiskoen ohjaksista, mutta fangorn väisteli vain haluttomasti urahdellen katsettaan, kääntäen päätään poispäin ja kieltäytyen itsepintaisesti tottelemasta häntä. (”Painu hiiteen, kerpeleen epeli! Ala mennä jo! Täällä ei ole ketään kyydittäväksi!”) Komentojensa kaikuessa kuin kuuroille korville soturi kimpaantui uhkailemaan: (”Alistin sinut aavikolla palvelukseeni ja voin tehdä sen koska tahansa uudelleen!”) Ahmatti ärähti ja väläytti nuorukaiselle julmaa purukalustoaan. Pannu höyryten ja kiehuen nuori mies päästi hampaittensa välistä terävän pihahduksen, malttaen vain häthätää halunsa käydä käsiksi itseään huomattavasti kookkaampaan otukseen. (”Mokoma kirottu, lihava laiskamato! Toivottavasti putoat taivaalta tai ahmit itsesi hengiltä!”), hän sähähti kääntyessään kannoillaan ja hylätessään koko kurjan otuksen. Eteensä eksyvät oksat ja kivenmurikat tieltään potkien Saphire paineli kauemmas kaikesta. Hyvästi kaartissa teroitetut opit tyyneyden hyveistä ja sisäisestä rauhasta! Tervemenoa meditaatioharjoitukset, kurinalaisuus ja keskittyminen olennaiseen! Jos soturi oli viimeiseen vuoteen tuntenut harmoniaa, oli se hajonnut kuin pilvenhattara tuulenpuuskaan. Kaikki olivat nuorukaista vastaan! Viholliset sekoittivat päätään vääristämällä Korkeinta Lakia ja vanhoja lastensatuja, vähättelemällä häntä ja valehtelemalla Valtiaastaan! Kehtasivat väittää soturia heikoksi! Tuputtivat katteettomia lupauksiaan ja usuttivat heitä kunniattomiin tekoihin kiskaistakseen kaksikon ankkurin tavoin pimeälle ja liejuiselle pohjalle! Ja Cierna vielä uskoi tähän potaskaan, niellen kaiken kuin kala syötin kaveeratakseen kriminaalien kanssa – oliko tyttö menettänyt järkensä?
Aikansa ympäri talsittuaan ja raivottuaan Saphire oli lysähtänyt puunjuurelle jurottamaan, mistä Cierna hänet tovia tai toista myöhemmin tavoitti. Kädet puuskassa, polvet koukistaneena ja katseensa maahan juurtuneena hän hillitsi tovin tuohtumustaan tytön seisahdettua eteensä asettaan tyrkyttämään. Katana tuntui kiinnostavan miestä yhtä vähän kuin elämä itse. Lopulta silti teränsä huotraan tarttuen hän nosti tympeän katseensa naiseen ja puuskahti: ”Erehdyt jos kuvittelet minun suostuvan sen kurjan maanpetturin marionetiksi...” Saphire oli pistänyt merkille Ciernan vyötteellä lepäävän pergamentin, mutta ei pienimmälläkään eleellä ilmaissut aikovansa tulkita sitä. Vastaväitteitä hänellä vaikutti sen sijaan yllin kyllin riittävän jahka leukaperänsä heltisivät kunnolla vauhtiin: ”En yllättyisi vaikka mokoma valapatto olisi vehkeillyt Valtiaan surman ja tarvitsisi ratsuamme rientääkseen anastamaan Sybaresin valtaistuimen! Ja mikä pahinta, me autoimme häntä siinä! Tajuatko mistä luovuimme ja mihin olemme ryhtymässä? Poukkoilemme jalan metsissä olemattoman kolonisaation perässä kunnes törmäämme viholliseen tai menehdymme omia aikojamme! Tai entä jos tapahtuu ihme ja yhytämmekin tämän mystisen hylkiökatraan? Saiffrês on lakaissut meidät kuin roskat kasaan ja tuikkaa tuleen jahka muilta murhatöiltään ehtii!”, maalaili nuorukainen hurjia salaliittoteorioitaan ja nurjia tulevaisuudennäkymiä kuin tiukasti kutinsa pitäviä totuuksia ikään.
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 30, 2012 20:09:29 GMT 3
( Tämän kautta lukemaan ) Hiljaisena Cierna katseli kuinka soturinsa uhosi edessään istuen. Mihin oli kadonnut Saphiressaan elänyt harkintakyky, mietiskely ja harkitut aatteet? Maassa istuva mies sylki suustaan tappuraa, joka kiertyi kuin myrkylliset okaat aavikkolaisen ranteisiin. Kahliten kantajansa paikoilleen, sivelläkseen myrkkynsä kuin halvaannuttavan voiteen vastaanottojansa iholle. Merkityksiä katseelleen antamatta Cierna antoi Saphiren puuskuttaa paikallaan ilman, että nuori nainen olisi tehnyt elettäkään pyytääkseen mies kanssaan yhteistyöhön. Kovin nopeasti oli Saphiren elämä täyttynyt omalla elämällään, johon mies ei antanut Ciernalle paikkaa muuna kuin osasyyllisenä kaikelle kokemalleen. Omat virheensä kuin ilmaan heitetyksi tuhkaksi laskien Saphire oli kuin ainoat asiat, jotka tätä enää koskettivat olivat vain hän ja hänen musta maailmansa. ”Voinko kuvitella sinusta mitään Saphire?” pitkästä aikaa miehen koko nimeä käyttäen Cierna viimein näki asiakseen avata oman sanaisen arkkunsa narisevan kannen. Kultaisten silmien kiilto oli tummaa, miltein reunoiltaan kullassaan ruskeaksi muuttuvaa tomua. Äänensä, joka oli erinomaisen kyvykäs leimahtamaan liekkeihin oli kuin ihoa vasten viillettyä terästä. Saadessaan hetkeksi uhoavan miehen vaikenemaan Cierna tunsi raskaan kiven hiertävän keuhkojaan. Seurassaan päiviä leikitelleet vieraat tunteet tuntuivat kasaantuvan aavikkolaisen sisällä. Siellä, missä polttava aavikon aurinko oli kerran polttanut, haihtui ja katosi salakavalasti. Jättäen jälkeensä palan heikkoutta, joka teki tilaa ihmismäisyydelle - sen sairauksille, hauraudelle ja voimattomuudelle. Raivokkaasti tuon korventavan tunteen kaueammas mielestään sysäten Cierna astahti kauemmas miehen luota. Aikoessaan matkansa kaksikon repuille Cierna kuitenkin pysähtyi antaen katseensa osua maassa viruvaan soturiin. ”Sinä olet uskomaton Saphire”, puheensa aloittaen Ciernan teki mieli saada äänensä kantamaan mukanaan ivaa, mutta siinä onnistuminen jäi vain pettyneen mielen harhaiseksi haaveeksi. Sen sijaan Cierna tunsi kuplivan suuttumuksen tekevän itseään jälleen tykönsä. ”Sinä ja sinun kansasi kuvittelette olevanne niin paljon muita parempia. Ylempänä valkoisia sukulaisianne, siinä missä kaikkia muitakin. Olet niin sokea muulle elämälle Saphire! Sokea sille mitä ympärilläsi tapatuu – nytkin, kun olet satuttanut minua pahemmin kuin yksikään olento maailmassa voi, niin sinä näät oikeaksi surkutella valtiaasi kadotusta!” kiukku, joka ei ollut vain hierlikkalaisen uhmaa, oli nyt täynnä haavoittuneen eläimen kärsimystä. ”Et tunnista uskomustesi takaa valheita, tai todellisuutta. Et näe oikeutta silloin kun se seisoo silmiesi edessä. Näät valheen siellä, missä sitä ei ole. Oliko herrasi koskaan niin hyvä, että kiihkomielisyytesi sisälle olisi kasvattu järkeä? Hm?” antamatta suinkaan Saphirelle suunvuoroa Cierna käännähti reppujen suuntaan poimien omansa mukaansa. ”Uskomuksesi tekee kaikista muista ympärilläsi pieniä ja typeriä haihattelijoita” ääni, joka vahvasti oli puhunut tulivuoren syvän laavan laineilla alkoi ontumaan Ciernan kielellä. Pistelevän tunteen kasvaessa Cierna tunsi kuinka kipu iski läpi ilmaa hakevien keuhkojen. Suuttuneen puuskahduksen haudatessa allensa kivun vääristämät tunteen. Vyötäisiltään rullalle käännetyn pergamentin Cierna repi vyöltään heittäen sen Saphiren jalkojen juureen. ”Tee sille mitä haluat Saphire.” ”Perääni saat lähteä sitten kun olet hetken aikaa miettinyt pienessä päässäsi mahtuuko todelliseen maailmaasi enemmän kuin sinä ja sinun rakastama Valtiaasi, jonka rinnalle me kaikki muut olemme vain itikoita ja hiekanjyviä.” Aikomatta peräänsä vilkaistakaan Cierna manasi ääneen muutaman tarkkaan harkitun solvauksen ennen kuin lähti tarpomaan haltianaisen osoittamalle suunnalle. Haltioita tuolla hetkellä syvälle polttavan auringonalle manaten kömpelö nainen onnistui tarpomaan vain muutaman tovin eteenpäin kun rintansa alla kiemurteleva peto löi tiensä läpi vahvan mielen. Polvillensa tippuen Cierna puristi kädellä pakottavaa rintaansa. Pistelevä tunne juoksi pitkin naisen kehoa, leimuten ja musertaen aavikon villiruusun tahdon ja voiman viimeisempiä rippeitä. Hengityksen raapiessa tietään läpi yhteen painuneiden keuhkojen Cierna vajosi pimeyteen, jossa vastassa olivat vain risuiset pensaikot. Kultaisen kajon kadotessa täydellisesti tumman ruskean tomun alle Cierna ehätti kuiskaamaan ajatuksissaan vain puolisonsa nimen, jonka niin vihoissaan oli aikaisemmin lausunut. Tuntemattoman puuskan saadessa pimeyden laskeutumaan täydelliseksi maailmaksi ympärilleen Cierna vajosi unenomaiseen tilaan.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 16, 2012 3:00:34 GMT 3
Kireänä yönkulkija istua könötti uneliaan puuvanhuksen kaarnaista nahkaa vasten kuunnellen puolisonsa hädin tuskin hillittyä sättimistä. Nuori mies ei joutanut pyrkiä pystyyn, kun ei keksinyt mihin suuntaan olisi noustuaan lähtenyt. Tarkasti ottaen Saphire ei olisi halunnut luikkia piestyn rakin lailla lainkaan karkuun; Hän tahtoi taivutella vaimonsa kannalleen ja kenties kehitellä keinon hankkia ratsun takaisin. Vihollisen kartta oli vihoviimeisenä varteenotettava vaihtoehto, vaikka miehellä ei määränpään suhteen ollut tähän hätään parempiakaan ideoita. Pitkälle kaksikko ei ainakaan pötkisi, se oli varmaa. Valtaosasta arvokkaista varusteistakin olisi luovuttava, jos he joutuisivat jatkamaan matkaa jalan. Ratkaisu vaikutti kestämättömältä, mutta vielä sietämättömältä tuntui valapattojen aikeiden avustaminen! Kirotut Saiffrês ja Sadra... Noiden roistojen irvokkaat naamat hiillostivat miestä vielä tuoreesta muististaan, sihisten ja sylkien myrkkyä päälleen käärmeiden tavoin: ’Saphire, sinä olet kirottu!’ ’Enkä ole! Synnyin yöhön, ihoni sysimustana, silmäni vailla väriä. Tällaiseksi jumalani minut loi!’ ’Saphire, sinä olet valehtelija!’ ’Väärin! Väistin vain tilapäisesti totuutta olosuhteiden pakosta. Aioin kyllä kertoa...’ ’Saphire, sinä olet HEIKKO!’ ’Niinhän te luulette! Te haluatte tehdä minusta heikon. Yritätte hämmentää mieleni, murtaa uskoni ja syöttää minulle valheita. Vaimonikin käänsitte minua vastaan! Julkeatte herjata Valtiastani! Herrani ei ikiyönä hyväksyisi tällaista häväistystä; Minäkään en sulata tätä!’ Saphire oli totisesti kuin toinen henkilö, Ciernalle vieras musta haltia: Ikään kuin ikiaikaisen kuvailema itsekäs ja säälimätön Valtias – ja arkkidemoni – peräänkuuluttamassa kunniaansa ja perustelemassa näkemyksiään mielivaltaisilla selityksillä; Tuomitsemassa vastustajiaan hatarin tekosyin teloitettaviksi. Ironista kyllä nuorukainen itse ei edes tiedostanut minuudessaan tapahtunutta muutosta. Lupauksensa uskoa ja uhrautua Valtiaansa edestä oli alati uinunut sisimmässään. Soturi oli valansa velvoittama vannottuaan puolustavansa lakia ja valtaistuinta viimeiseen veripisaraansa saakka. Tietenkään mies ei voinut tarkasti tietää, millaisia pirullisia voimia tai vaikuttimia Saiffrêsin toiminnan taustalla piili, mutta liekö tällä oli niin väliäkään? Hän tunsi yhtä kaikki velvollisuutensa suojella niin kansaansa kuin vaimoaankin suurelta vaaralta. Miksei Cierna voinut ymmärtää tätä? Hiljainen raivo kasvoi riivatun soturin sisimmässä rakkaansa katkerien sanojen kipinöidessä korvistaan sisään ja kuumentaessa valmiiksi kekäleiden tavoin hehkuvia hermojaan. Mustan haltian huulet vetäytyivät vihaiseen irvistykseen kielellään kytiessä jo vastaväitteen tytön jokaiseen kipakkaan tiuskaisuun. Ciernan pitäessä puheenvuoron itsepintaisesti ja viisaasti itsellään jäi moni hätiköity mielipide ilmaisematta ja huonosti harkittu palopuhe pitämättä, tilanteen välttyessä näin äitymästä miehen kannalta entistäkin ikävämmäksi. ’Tottakai katsomme olevamme parempia kuin kaikki muut kansat yhteensä! Miten muutoin olisimme selvinneet kun sukulaisemme, ihmiskunta ja muutkin nân'Deít tekivät kaikkensa tuhotakseen itsetuntomme? Päivänvalvojat ovat aina pitäneet meitä yönkulkijoita alempiarvoisena saastana, jonka voi hylkiä ja hätyyttää maailman ääriin – eikö meillä ollut syytä todistaa vähintään itsellemme olevamme muiden yläpuolella? Vai kuvittelitteko meidän painavan päämme ja piileskelevän kiltisti pimeydessä, pysytellen ikuisesti pakopaikassamme Sybaresissa?!’ Silf’Nuirn pelastuminen oli perustunut heikkouden karsimiseen: Jotta sorretut olisivat voineet menestyä, tuli heidän olla vainoajiaan vahvempia, vaivihkaisempia, nopeampia, ovelampia ja sitkeämpiä. Siinä missä ihmiset joutuivat tyytymään yhteen silmä-, korva- ja käsipariin, oli mustilla haltioilla parhaassa tapauksessa käytössään näitä kaikkia kaksi. Sielunkumppaneiden vahvistaessa siteensä ja yhdistäessä voimansa he toimivat synkronoidusti ja tarkoituksenmukaisesti kuin toisiinsa lomitetut hammasrattaat konsanaan. Kyky sulauttaa mielensä täydellisesti toiseen oli ainutlaatuinen ominaisuus jopa haltiakansojen keskuudessa – olihan se pakosta syntynyt, tarpeen sanelema taito. Sadra oli avannut Saphiren silmät ja saanut miehen ymmärtämään, miten paljosta luvaton pariskunta jäi suhteessaan paitsi. Druidi oli raapaissut vain jäävuoren huippua loukatessaan ihmisnaista ilkeimmällä uskomallaan paljastuksella. Soturia hän oli herjannut toisella tavalla: Heikoksi haukkuminen oli yksi pahimmista kunnianloukkauksista Kuun kansan keskuudessa. ’Heikkous on häpeäksi ja koituu aina kuolemaksi.’, kuten kokelaille kaartissa teroitettiin. Heikoksi kutsuminen vastasi kuoleman ennustamista mustalle haltialle, ja Sadra oli käytännössä väittänyt Saphiren saavan Ciernan seurassa surmansa. Epävarmassa elämäntilanteessa täysin absurdikin uhkaus oli tuntunut iskulta vasten kasvoja. Normatiiviseen olemassaoloon tottuneen yönkulkijan oli vaikea yliviivata huonoja vaihtoehtoja. Tiukkoihin sääntöihin ja hierarkiaan sidottu, turvallinen ja toisinaan tasapaksukin arki saarella ja kaartissa oli muuttunut liki kertaheitolla täysin ennakoimattomaan elämään ja maanpakoon maailmassa, joka ei tarjonnut miehelle ainuttakaan turvapaikkaa; jossa jokainen vastaantulija oli vihollinen ja joka ikinen yö ja päivä täynnä vaaroja. Vakooja olisi kyllä kyennyt kestämään tämän kaiken yksin, kuin myös kuolemaan omissa oloissaan sen sijaan, että olisi jo sinetöityä kohtaloaan uhmaten lyöttäytynyt ihmislikan seuraan ja saanut tästä vastoin kaikkia odotuksiaan sielunkumppanin – tai ainakin puolikkaan. Mitä Cierna oli tästä kaikesta kostunut? Soturi alkoi jälleen epäilemään, oliko hänen ollut oikein pyytää päivänvalvojaa puolisokseen vain aiheuttaakseen tälle näin suuria vaikeuksia? Korkeasta kansallisesta egostaan huolimatta Saphire oli perin juurin epätäydellinen eläessään epätäydellisessä suhteessa tässä epätäydellisessä maailmassa! Eivät edes pienet viat tai puutteet olisi miestä häirinneet, ellei kaikki olisi tuntunut olevan niin hukassa ja pielessä kuin mahdollista! Tällaistako elämää hän oli tahtonut Ciernalle tarjota? Ja jos musta haltia paini näin raskaiden kysymysten kanssa, miten lie nurjalta nuorikostaan mahtoi tuntua? Saphire ei tiennyt tästä juuri mitään! Hän ei totuuden nimissä tiennyt, koska kaksikon sydänten kautta ei kulkenut sielujen sidettä, ja koska tunteensa välittyivät vain pinnalla, eivät syvemmällä. Pimeyteen heitettyjen ja hämärään vähitellen sopeutuneiden mustien haltioiden kyky tulkita tunteita ilmeistä, eleistä ja teoista oli keskimäärin heikompi kuin muilla olennoilla. Kukaties se teki heistä tarvittaessa tehokkaita tappajia; Ja juuri tähän täydellisten sotureiden koulutus tähtäsikin. Pimeydessä ei tarvinnut tiedostaa kyyneleitä tai kauhistuneita ilmeitä. Kuka tahansa saattoi satuttaa itsensä ilmaistakseen kipunsa suuttumuksella, tai rakastaa kiihkeästi kätkien tunteensa kylmäkiskoiseen kuoreen. Yönkulkijat eivät enää hevillä hätkähtäneet ulkoisista aistiärsykkeistä, jotka saattoivat yhtä hyvin olla pelkkää hämäystä. Sen sijaan silf’Nuir saattoi aistia sukulaisensa ja sielunkumppaninsa konkreettisesti sisimmässään. He tunsivat toistensa tuskan ja kauhun, pelon ja epävarmuuden, ollen yhtä syvemmillä tajunnan tasoilla. He jakoivat myös oman raivonsa, rakkautensa, rohkeutensa ja toivonsa, ollen aina ja kaikkialla toistensa tukena. Läheisillä mustilla haltioilla ei lopultakaan kulunut kovin paljon aikaa keskinäisten kiistojensa ratkaisuun. Eivätkö he aivan tunnustetusti olleet edistyksellisempi laji muiden rinnalla? Cierna oli Saphiren silmissä vähintään hyvin erilainen, enigmaattinen. Ihmislikan olemus ja käytös syytivät solkenaan avoimia tunteita, vinhasti vaihtuvia ilmeitä ja eleitä. Tunteet helottivat tytön kasvoilla ja kilpailivat monisointuisina sävyinä äänessään; Toisinaan ne välittyivät vain kevyestä kosketuksestaan tai ohikiitävästä katseestaan. Kaiken lisäksi Ciernan tunteet olivat usein yhtä riitasointuiset kuin soittonsakin. Tyttö saattoi tuntea jotain vain antaakseen miehen ymmärtää vallan muuta. Musta haltia olisi monet kerrat voinut istua koko yön läpeensä vain katselemassa ja ihmettelemässä nuorikkonsa eloisaa kehonkieltä, voimatta edes unelmoida erittelevänsä tai tulkitsevansa tätä kaikkea. Millaisen myrskyn ja myllerryksen täytyi käydä tytön sisällä, jos näin paljon hyökyaalloista pääsi pintaan! Silti Saphiren jäyhä ja kärsivällinen olemus oli ajan saatossa rauhoittanut Ciernaa, kuten tytönkin seura oli opettanut miehelle uusia tapoja ilmaista itseään. Musta haltia oli alkanut ymmärtää eristyneen kansansa kadottaneen ehkä jotain olennaista. Saphire halveksui ihmiskuntaa samalla kun hän tunnusti kuitenkin Ciernan tasaveroiseksi kumppanikseen. Kuka muu musta haltia olisi sulattanut moista ristiriitaa? Nuorukainen oli taannoin kammiossa yrittänyt pitää kiinni kunniansa ja panetellun suhteensa rippeistä, esittäen ettei hän välittänyt vähästä ja vakuuttaen vaimolleen rakkautensa lujuutta. Cierna oli suutuspäissään kääntänyt miehelle selkänsä, aivan kuten soturikin oli kauan sitten aavikolla kääntänyt Valtiaalleen selkänsä unohtaessaan valansa ja varjellessaan omaa henkeään sen sijaan, että olisi käynyt kuolemanraivolla viimeiseen taisteluun. Alitajuisesti Saphire ajatteli ja toimi kuitenkin vielä pitkälti kuten kuka tahansa musta haltia, olihan hän syntyjään Sybaresista ja viime kädessä kotisaarensa kulttuurin kasvatti. Ellei mies tehnyt kunniaa Valtiaalleen ja kansalleen, kuinka vaimonsakaan olisi voinut häntä arvostaa? Syvällä sisimmässään Saphire oli kuitenkin yksin. Yksin ja eksyksissä. Mies ei tiennyt mihin olisi mennyt, eikä liioin mitä tulevaisuus toisi tullessaan; Musta haltia ei ollut enää varma mikä hän todella oli ja mistä oli tullut, tai mikä oli oikein ja väärin? Tällaisella hetkellä Valtiaan auktoriteetti puhutteli Saphirea, tarjoten hänelle tuen ja tarpeen toimia. Ja tarkoitusta soturi kipeästi tarvitsikin. Niinpä puolisonsa täysin käsittämättömän mustasukkaisuuden puuskan päätteeksi hän karkasi jaloilleen kivahtaakseen tiehensä painelevan tytönhupakon perään: ”Vaikuttaa siltä että Valtiaani on ainoa jonka puolesta voin enää puhua! Väität minua järjettömäksi kun oma käytöksesi on kaistapäistä!" Nuorukainen puisteli päätään ja levitteli käsiään. "Rakas vaimoni on kääntänyt minulle selkänsä, kutsuen minua valehtelijaksi, vehkeillen vihollisteni kanssa ja pitäen miestään heikkona! Kadutko jo että avioiduit kaltaiseni katalan, kirotun ja kyvyttömän olennon kanssa?! Kadutko Cierna?!” Saphire naurahti ilottomasti kääntyessään etääntyvästä tytöstä poispäin. Raivon uuvuttamana nuorukainen painoi otsansa petäjän uurteista pintaa vasten ja huokaisi raskaasti. ”Tietenkin kadut... mitä muuta olen sinulle tuottanut paitsi harmia?” Saphire pysyi aikansa aloillaan, silmänsä suljettuina, yksin ja hylättynä. Cierna oli luovuttanut hänen suhteensa. Mies ei siltä seisomalta aikonut seurata vaimoaan. Hän halusi antaa toisen mennä menojaan ja etsiä itselleen onnellisemman elämän. Heikko soturi houkuttelisi vain kuolemaa puoleensa. Musta haltia kykenisi kenties vetäytymään, mutta ei kieltämään tosiasioita: Cierna tulisi aina olemaan hänen sielunkumppaninsa. Saphire tunsi sen miltei joka solullaan ja hermollaan, rekisteröidessään äkillisen täräyksen tajuntansa menettävän tytön tuiskahtaessa pusikkoon. Mies hätkähti räväyttäen silmänsä auki. Jalkojensa liikkuessa jo ennen ajatustensa juoksua nuorukainen oli rakkaansa tykönä tuossa tuokiossa. ”Cierna!”, huudahti Saphire kumartuessaan hervottoman puolisonsa ylle. Kirotut Saiffrês ja Sadra, jotka olivat juottaneet toiselle ties mitä myrkkyä! Kurjat konnat saisivat karvaasti katua, mikäli olivat menneet murhaamaan hänen vaimonsa! Lohduton soturi polvistui ja kietoi tytön syleilyynsä vain huomatakseen helpotuksekseen tämän hengittävän hennosti kuin unessa. Oliko Cierna ollut näin uupunut? Mahdotonta. Toisen yllättävä tuupertuminen tuntui luonnottomalta, joten mies epäili asiaan liittyvän muutakin. Ehkä Cierna oli sairas? Nuori mies yritti pitkän hetken herätellä rakastaan, mutta turhaan. Lopulta hän luovutti ja vilkaisi neuvottomana ympärilleen. Eivät he tähänkään voineet jäädä. Vaikka tyttö tarvitsi selvästi suojapaikan, Saphirella ei ollut pienintäkään halua palata vihollisen pakeille – päinvastoin mahdollisimman kauas mokomista epäluotettavista luopioista! Hän laski rakkaansa toviksi sammalille rientääkseen hakemaan kaikessa kiireessä unohtuneen omaisuutensa. Saphire kaappasi kapsäkin juoksuaskeltensa lomassa olalleen, mutta hetken harkittuaan hän peruutti pari harppausta napatakseen maassa lojuvan pergamentinkin haltuunsa. Mokoma paperinpala oli vaihdettu kokonaiseen fangorniin! Joutamatta kaivelemaan omaa karttaansa repustaan hän rullasi käärön auki kohottaakseen sen skeptisenä kuunvaloon. Hopeiset kuvioinnit hohtivat Yönsilmän siroamissa säteissä mustan haltian näkyville. Kartta se oli, ja kaiken kukkuraksi kallisarvoinen maaginen artefakti, joka ilmaisi omistajansa kulloisenkin olinpaikan. Saphire hymähti hiljaa itsekseen. Surkuhupaisaa kyllä lähin kaupunki näillä main näytti olevan – Regolith. Nuorukaisen palatessa tytön luo tämä ei ollut vieläkään vironnut. Yönkulkija tyhjensi molempien reppujen sisällön eritelläkseen tavaroista tärkeimmät ja henkilökohtaisimmat omaan kapsäkkiinsä, johon hän survoi lopuksi Ciernan repunkin. Painavat ja tilaa vievät padat, kattilat ynnä muut ylellisyydet maahan jättäen hän heilautti repun selkäänsä ja nosti tytön syliinsä. Saiffrês oli horissut korkeintaan muutaman yömatkan pituisesta etäisyydestä, mutta oli eri asia taittoiko matkaa päivänvalvojan vai yönkulkijan jaloin – saati sitten fangornin siivin! Yö oli yhtä kaikki täydessä terässään ja pimeyden herra Infusco voimiensa tunnossa. Saphire lausui sanat syöksähtääkseen varjopoluille.
* * *
Nuorukainen pysähtyi vasta aamun sarastaessa ja loitsun rauetessa. Hän asetteli nuorikkonsa kuivalle ja pehmeälle mättäälle ja peitteli tytön parhaansa mukaan pitääkseen tämän lämpimänä. Nuotion kasattuaan hän käpertyi tiedottoman vaimonsa vierelle, vetäen mustan matkaviittansa suojakseen lehvästöjen lomasta siivilöityviltä polttavilta säteiltä.
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 24, 2012 19:54:59 GMT 3
Tuuli haravoitsi kevyesti läpi harmaan valkoisten hiusharsojen läpi. Tasainen kilinä muodostui huokaukseksi naisen kululle. Korut ranteissaan ja nilkoissaan helähtelivät kevyesti harmahtavan olennon kulkiessa läpi metsän rehevien oksistojen. Sandaalien nyörien lomassa pilkottavat ryppyiset varpaat eivät tunteneet allansa ikävästi raapivien oksien okaita, kivenmurikoita, saati käpyjen rusahtelua. Iho, joka eli tumman ruskeana kaakaona vanhan naisen pirralla oli kuin kuuman kesäauringon paahduttamana. Värikkäät kankaat ympärilleen kietoneena vanhus hymyili aavemaista hymyä astellessaan läpi maassa lepäävää kaksikkoa. Aika, joka oli seisahtunut todellisuudesta sillä hetkellä, kun musta haltia oli silmänsä sulkenut ja vaipunut uneen oli Madame Qa nähnyt aikansa tulleen.
Kauan kaksikon elämää seurannut vanhus oli uni. Kuvajainen menneisyydestä. Olento, jollaista Saphire ei kuunaan ollut tavannut – tai kuullut olevan olemassakaan, saati sitten unikävelijäksi joutunut nainen tämän vierelläkään.
Henkiolento hymyili pehmeästi antaen lukuisten ryppyjen vääntyä kasvoiltaan, elävöittäen näin kirkkaan kultaisten silmiensä hohdetta. ”Saphire Xa'Nerilithquim”, ontto, mutta kermaisen houkuttelevasti kumiseva ääni puhutteli nukkuvaa miestä, joka ei suinkaan saattanut herätä maallisessa ruumiissaan, mutta unessaan soturi saattoi herätä kohtaamaan edessään seisovan vanhan naisen, joka ojensi nuorelle miehelle kutsuvasti kätensä - vetääkseen tämän ylös uinuvasta ruumiistaan. ”Xa'Nerilithquim – Neriquimin ja Rilithin poika...” tyytyväinen hymähdys suli naisen huulilta tämän katsoessa edessään seisovaa miestä. Haltiaa, joka oli enemmän kuin päänmitan verran vanhaa naista pidempi. ”Näytätpä komealta tänään”, ääneen hyristen vanhus antoi katseensa kulkea miehen päästä tämän vasta kiilottettuihin saappaan kärkiin asti.
Saphire sai huomata olevansa täydellisessä sotilasasussaan, aseineen, kuin varusteineenkin – aivan kuin sinä päivänä kun haltia ensimmäisen kerran saappaillaan ylitti aavikon ja metsämaan rajan. ”Et tarvitse sitä”, sanansa miehen vyötäisillä lepäävällä katanalle puhuen nainen hyrisi mielihyvästä, vilkaisten arvoituksellisesti Saphirea, ennen kuin vanha nainen (ilmetty hierlikkalainen) käänsi soturille selkänsä. ”Olen maannut tuhkana jo useamman vuosikymmenen – katanasi häpeäisi joutuessaan survotuksi unikuvaan”, olkansa yli vilkaisten tuo hersyvän oloinen uniolento, kummitus, tai henki – miksi Saphire vanhusta halusikaan kutsua, puheli viittoen sitten nuoren miehen mukaansa. ”Hän pärjää kyllä...” Ciernan suuntaan kädellään vienosti osoittaen vanhus jatkoi astelemistaan odottelematta sen kummemin miestä mukaansa. ”Olet unessa Saphire Xa'Nerilithquim, ruumiisi jää pitämään huolta vaimostasi.”
Kaikissa tulen, laavan ja purppunan punan hohtoisissa kankaissa kulkeva nainen alkoi kulkiessaan hyräillä utuisen kuuloista laulua, joka sai tuulen kaatamaan kymmenittäin puita heidän ympäriltään. Pyörteinen tuuli toi mukanaan kultaista sadetta, hiekanjyviä, jotka peittivät pian Saphiren taaksejättämän itsensä kuin Ciernan. Hiekka, joka kietoi itsensä Saphiren nilkkojen ympärille esti pian soturia jatkamasta matkaansa. Laulun sekaan omistautuvasti takertuva nauru sai naisen jälleen tarjoamaan kättään mustalle olennolle. ”Tule hetkeksi mukaani – näytän sinulle jotain.” Tumman kämmenen painuessa vasten vanhan naisen ryppyistä kämmentä, peitti pyörtävä hiekkamyrsky kaksikon alleen. Pimeyteen, jota kesti vain muutaman sydämenlyönnin verran. Pimeydessä, tuon lyhyen hetken ajan Saphire näki naisen tummalla iholla hohtavan nyt lukuisia tatuointeja. Samanlaisia, jotka nuorikkonsa ihoa peittivät. Erona oli vain, että vanhus tuntui olevan näitä täynnä. Kuvioinnit kulkivat läpi naisen kasvojen, suljetuille silmäluomille asti, ja jokaisella sanalla, jota laulunsa sisälsi, kirkastui kukin kuvioiti kerrallaan naisen iholla. Vanhuksen äkkiä irrottaessa kätensä soturin kädestä Saphire tunsi putoavansa kovaa mätkähtäen aavikkokentän hiekalle.
***
Hiekka, jonka olisi saattanut kuvitella olevan polttavan kuumaa siinä missä taivaankannella helottava aurinko, tuntui kuitenkin viileältä. Mikäli mielikuvituksen tuotoksia saattoi alkuunkaan todenmukaisina tai aitoina, tuntuivat hiekanjyvät totiselta todelta. Aurinko, joka viileän hiekan tavoin paistoi täydeltä terältään mustaa ihoa polttamatta oli kuin kuumehoureinen lumekuva. Silmänkantamattomiin dyynien rinteitä, hiekkavuoria – kauas keskelle aavikkoa joutuneena Saphire saattoi kuulla selkänsä takaa ääniä. Avautuva maisema tarjoili Saphirelle kenties ennen kuulumattoman kokemuksen raakalaisina tunnettujen hierlikkalaisten parissa. Ilman täytti arjen sulostuttamaa rupattelu, kamelien tahditon mylvintä. Lannevaatteisten lasten riemun kiljahdukset. Ilman täytti tuoksuillaan mausteinen ruoka, joka kaikissa vahvoissa mausteissaan tuntui kuristavan kylään saapuneen vieraan nielua. Kylä, joka pikemminkin muodostui alkeiskaupungista, jonka tukipilareina toimivat suuret – perheyhteisöjäkin sisäänsä kätkevät jurtat. Vanha naisen astahtaessa soturin vierelle tämä puheli maisemalle, eikä niinkään soturille itselleen. ”Kauhua puistattava näky, eikö vain?” korujen soinnukas helähtäminen onnistui kaiketi vain vahingon sanelemana saamaan soturin siirtämään katsettaan toiselle sivustalleen, jolloin hyvin etäisesti tuttu näky piirtyi maidon valkeille verkkokalvoille. Jurtan oven virkaa toimineen kamelin nahan tehdessä tilaa suippokärkisten tossujen tieltä, Ciernan sukulaisolento asteli lasten täyttämällä aukealle.
Nainen oli Cierna, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta silti hahmo oli täysin erilainen kuin vierellään vuoteensa jakanut ihmisolento. Leirissä kulkeva nainen hohti- kuulsi kaikkien muiden kyläläisten tavoin taipumatonta elämänvoimaa. Unessa nainen näytti jäntevältä, voimakkaalta kissaeläimeltä, joka kirjavanvärisissä kankaissa paljasti palan lihasten varjostamaa vatsaa. Kultaesineet käsivarsissaan helisten hierlikkalaisnainen kyyristyi jäntevänä ympärilleen pelmahtaneiden lasten puoleen. Naisen silmät, kultaiset iirikset loistivat kilpaa huulilta raikuvan naurun kanssa. Cierna oli ainoa aikuista muistuttava olento lasten keskellä, joka tuntui huomioivan jollain tapaa jokaisen mustien hiusten peittoman päälaen. Levottomina, niskaan vain pienen joutavan lenkin varassa laskevat hiukset olivat paljon pidemmät mitä vaimonsa. Nämä kurittomat, mustat kiehkurat laskivat pitkälle alas naisen lantion kaarta. Tämä myös liikehti paljon eläväisemmin, kevyemmin kuin mukanansa kulkema nainen, joka oli osoittautunut metsikköjen kömpelöimmäksi tähdeksi. ”Siinä on syy, mikseivät he ikinä poistu aavikolta”, vanha nainen lausahti katsellen kylän arjen tohinaa. Antaen toki katseensa Saphiren tavoin liukua lasten keskellä onnellisen näköiseen naiseen, joka myös jollain tapaa oli olevinaan paljon nuoremman – eheämmän näköinen, mitä tuntemansa nainen vierellään.
Kylän muodostuessa utuiseksi tahraksi kaksikon edessä Saphire näki silmiensä edessä maassa istuvan naisen. Olennon, joka puuskutti vasten keitaalle hyljetyn rakennelman seinää. Hyvin läheltä kyeten Ciernan hahmoa tarkastelemaan soturi, kuin vanhus itsekin näkivät kuinka tummissa sormissa pyörähti tähtisafiiri kaikessa kauneudessaan. ”Uskon, ettet tiedä hänestä paljoakaan – saati keitä he ovat joskus olleet”, päätään hieman kallistaen Madame hymähti surumielisesti katsoessaan nuoren naisen kamppailua itsensä kanssa. Tumman kiharaisen päälaen lyödessä vasten kiviseinää, oli syntynyt nuoressa hierlikkalaisessa elämänsä mullistavin päätös. Ciernan suljettuja luomia hetken tarkastellen vanhus huokaisi syvään nuorikon sulloessa kiven takaisin pussiinsa, ja nousten nopeasti – enää mitään harkitsematta paikaltaan. ”Siinä missä sinä olet kuu – hän on aurinko”, oman surullisen kuvajaisensa maasta makaamasta löytäessään Saphire saattoi vain hetken aikaa turtana katsella kuinka kevyesti kahden käden miekka liikkui nuoren naisen käsissä.
Aavikonsoturista tuskin oli ripettäkään jäljellä heidän todellisessa maailmassaan.
”Mutta toisin kuin sinä tai sinun kansasi, heidän olemassaolonsa on jo kauan sitten kuollut maailmankartalta”, kuin koulutettu soturitar liikkui aavikonvilliruusu kuumaksi kääntyvällä hiekalla. Pitkän rimpsun hiuksiaan väistöliikkeensä mukana maahan menettäen alkoi myös tuo taistelutantereen töminä haihtua. Tuoden vielä pienen palan kaksikon alkaneesta vaelluksesta nuoren miehen silmien eteen.
Kaksikon vaellus Ahmatin matkassa, pitkät vaellukset märässä maassa kohti hylättyä kylää – kaiken sen aikana hupeni nuoren naisen pinnalta kuin pisara kerrallaan aavikon kuulaus. ”Kauan sitten he unohtivat merkityksensä, olemassa olonsa auringon lapsina – oliko se sitten jumaliemme kirous tai turvaksemme tehty ratkaisu. Kauan ennen hänen, tai hänen vanhempiensa, tai isovanhempiensa aikaa he olivat yksi kukoistavimmista kansoista. Heitä jopa verrattiin haltioiden kaltaisiksi kauan esi-isiensä aikana. Maailman kuitenkin muuttuessa raadollisemmaksi ja suvaitsemattomammaksi erilaisuutta kohtaan, he hakivat turvaa auringonalta. He unohtuivat maailmalta, lopulta jopa itseltään...” Huolestuneena, kasvonsa kalvenneina nääntyvää soturia katselevaa Ciernaa katsellen vanhus asteli tämän kivellä istuvan nuoren naisen vierelle. Tyttö värähti paikallaan kuin tuntiessaan vieraan läsnäolon tuolla hetkellä. ”Mitään ei ollut kuitenkaan tehtävissä, ei ole ollut vuosisatoihin. Jäljellä on vain hiekanjyviä siitä kukoistuksessa mitä he joskus olivat.”
”He ovat menettäneet voimansa, kirjoitetun kielensä, näkemisen ja tietämisen lahjansa. Jäljellä on vain unohdetun kielen merkit heidän ihollaan, riimut – joita he eivät osaa lausua. Pitkä ikä, joka yltää heidän vuotensa satoihin. Voimakkuus ja lujatahtoisuus”, nuoren naisen viereltä soturia vilkaisten vanhus huokaisi. Katsoen vakavin silmin soturia, jonka aivoituksista nainen ei mennyt esittämään minkäänlaisia arvailuja. ”He eivät -ikinä- poistu aavikolta”, vanha nainen painotti haikeana. ”Sillä poistuessaan, poistuu aavikko heistä.”
Maassa nukkuvaa naista vilkaisten Madame katsoi hyvin ihmisenkaltaista, iholtaan kalpeaa, voimatonta olentoa maassa nukkuvan Saphiren vierellä. ”Älä ole huolissasi Xa'Nerilithquim. Ei ole olemassa mitään mitä voisit tehdä hänen hyväkseen nyt. Hän valitsi sinut, siinä missä sinä valitsit hänet. Ette voineet tietää, että sillä kaikella on hintansa. Hänestä tulee ihminen. Aurinko hänen sisällään sammuu aikanaan pimeydessä.”
|
|