vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Mar 17, 2013 2:33:39 GMT 3
Vanhan, pikemminkin ikiaikaisen, suuren aarnimetsän lieppeillä, mistä alkaa Berfordin Suuri laakso.
Kaikki jotka asuivat tai olivat käyneet Berfordin Suuressa laaksossa, tiesivät sen pohjoisessa sijaitsevasta silminkantamattomiin jatkuvasta aarnimetsästä. Juuri sen suuruus oli tehnyt siitä kuuluisan, mutta myös monet tutut tarut kirotuista metsistä, joihin tämäkin aarnimetsä kuului. Mergoriksi sitä kutsuttiin, ja huhuttiin ettei kukaan ollut koskaan käynyt siellä, tai ainakaan mennyt katsomaan, mitä sijaitsi loputtoman metsän toisella puolella. Ja ne ketkä menivät, eivät koskaan palanneet takaisin... Ehkä he kuolivat väsymykseen ja nälkään. Ehkä he menettivät järkensä eksyessään loputtomaan metsään. Tai ehkä jokin tai joku teki heille jotakin... Kuka tietää, sillä kukaan ei ole koskaan ottanut siitä selville. Berfordin laakson kuningaskunta, joka oli kuuluisa nopeista ja vahvoista hevosistaan sekä niillä ratsastavista taidoikkaista ritareistaan, sijaitsi tuosta metsästä kymmenen kilometrin päässä. Tuon kuningaskunnan kuningas, Marker Topohidin poika, oli aikoinaan saadessaan kruunun ollut kovinkin innokas selvittämään metsän salat ja lähettänyt sinne tutkimuspartion. Heidän mukaansa oli pakattu kuukausien ruuat ja muita tarvikkeita, mukanaan parhaimmat jäljittäjät ja tutkijat.
Mutta kukaan heistä ei palannut, eikä kuningas Marker ollut innokas lähettämään toista, parhaista miehistään koostuvaa tutkimus- tai etsintäpartiota. Mergorin metsä sai pitää salaisuutensa, sekä metsä muutenkin jätettiin rauhaa, vaikka joskus Berfordin asukkaat kävivät sen lieppeillä hakemassa polttopuita. He tietenkin varoivat vihastuttamasta metsää tai törmäämästä sen uumenissa asustaviin olentoihin kuten peikkoihin, satyyreihin ja muihin joita siellä oli nähty tai huhuttiin asustavan.
Se oli lämmin keskikesän päivä, kun jotakin ennen kuulumatonta tapahtui Mergorin metsässä. Normaalisti siellä ei koskaan nähty kenenkään ihmisen tai hyvinkin ihmistä muistuttavan olennon astelevan, mutta sinä päivänä todellakin Mergorin metsässä, kohti Berfordin Suur laaksoa kulkien, oli joku ratsastamassa. Suoraan pois Mergorin metsän uumenista.
Tuo henkilö ratsasti hevosella, joka oli puoliksi musta takapäästään ja puoliksi valkoinen etupäästään. Se oli kylmäverinen, omaten raskaan kehonmuodon ja suuret kaviot, sekä se oli kovin korkea jopa tavalliseksi hevoseksi. Orin kehon joka puolella oli monia erilaisia arpeja, jotkut jo aikoja sitten parantuneita ja häivettyneitä, toiset pitkiä, syviä ja laajoja ja toiset taas pieniä pintamaaruja. Arpiensa kanssa sekä tavalla jolla se varmoin, voimakkain askelin asteli määrätietoisena pois metsän uumenista, kertoivat orin olevan kuin kokenut soturi kuluneista sodista. Sillä ei ollut suitsia tai satulaa, mutta silti sen selässä nuokkuva henkilö pysyi pystyssä kädet orin pitkään, laineikkaaseen harjaan uppoutuneena.
Henkilö taisi ehkä olla puolivalveilla, mitä voisi luulla siitä kuinka tämän pää nuokkui jokaisella hevosen ottamalla askeleella, sekä kuinka veltto tämän olemus olikaan. Oli suorastaan ihme, ettei tämä ollut pudonnut orin selästä. Yllään henkilön ympärille oli kietoutunut ruskean karhun taljasta tehty kaapu, minkä huppu oli vedetty henkilön kasvojen peitoksi että vain tämän alahuuli ja leuka saattoi erottaa varjoista. Vaatteinaan hänellä oli eläinten nahoista ja turkeista tehdyt housut, takki ja valkea, likainen sekä eräästä kohtaa punertava paita. Suuri, tummanpunainen läiskä paidassa sijaitsi juuri henkilön vasemman lonkan yläpuolella. Itseasiassa, juuri tuossa kohtaa törrötti musta, metallinen ja karkeasti taottu nuoli. Se oli osunut syvälle, vuodattaen hitaasti elämännestettä epäonnisesta olennosta.
Ori pysähtyi hetkeksi, hörähtäen kuin syvään huokaisten, katsahtaen ratsastajaansa nopeasti ennen kuin jatkoi jälleen. Sen kumppani oli vakavassa vaarassa, sen se tiesi. Mutta se ei yksinään kyennyt auttamaan kumppaniaan, joten se jatkoi taas matkaansa kohti metsän reunamaa. Se muisti hämärästi, kuin unesta, että edessä vielä kaukana puiden välistä häämöttävä suuri avonainen maasto, tarjoaisi apua hänen kumppanilleen. Jos hän vain jaksaisi... Kuinka kauan olivat hevonen ja ratsastaja olleet metsikössä? Miten ratsastaja oli saanut pahan näköisen nuolen itseensä? Tai miten he olivat sinne joutuneet? Vai tulivatko he itse Mergorista?
|
|
|
Post by fangy on Mar 18, 2013 18:21:40 GMT 3
Narinaa ja oksien pauketta. Tuo kävelijä ei jaksanut vaivautua tällä kertaa elämään hiljaa metsissä, kuten hän oli tehnyt vuosien ajan. Toisaalta, hän eleli erakkona, joten miksi hänen pitäisi välittää että miten hän kulutti aikansa metsissä? Jos joku tapaisi hänet, joku voisi luulla häntä metsien hengeksi, koska viiitta oli sammaleen vihreä ja tarkkasilmäisin voisi huomata että siitä todellakin kasvoi paikoin sammalta. Nahkasaappaat nitisivät, kuin viestinä että hänen pitäisi vaihtaa saappaat. Millä hän vaihtaisi kun ei ole rahaa? Eikä hänen ruskeat nahkahousut eikä nuttu kestä kehuja.
" Pahus, taasko sinä... ", hän puheli itselleen ja laittoi kätensä viittansa alle. Vaikka hän piteli laukkua viittansa alla, ei hän tarvinnut laukusta kalastustarvikkeita, yrttejä tai muutakaan. Hän laittoi jotakin tunikan alle. Pian hän valpastui, samassa huppupäinen mies kääntyi kuuntelemaan. Tarkkasilmäinen voisi huomata että sen lisäksi että vyöllä oli pitkävartinen sirppi, miehellä oli parta ja pulisongit, sekä siniruskeat silmät. Sekä omituinen eläimellinen liekki paloi silmissä.
" Joku tulee ", hän katseli ympärilleen ja kipitti puun taakse. Hänellä oli ollut tunne että näissä metsilllä oli muutakin kuin eläimiä. Oli joku outo voima. Hän huomasi ratsastajan ja hevosen. Siitä oli pitkä aika kun hän oli tavannut viimeksi hevosen, mutta ihmisiä oli joskus metsässä käynnyt, jos he uskalsivat tulla. Hän katseli tarkasti, ratsastaja oli loukkaantunut. Noh... se ei ole hänen murhe. Mies aikoi mennä pois mutta muisti: mitä jos tuolla ratsastajalla oli perhe?
Hieman hammasta purren hän aloitti seuraamaan. Hän tunsi että ratsataja ei selviäisi pois tästä kirotusta metsästä ilman apua. Mutta uskaltaisiko hän.. hän kokosi voimansa. Kaikki nämä vuodet hän oli yksin vapaaehtoisesti mutta hän voisi saada jotakin hyvää aikaiseksi. Kuka tietää jos maine muuttuisi. " S-sinä siellä ", hän huikkasi varovasti ja kurkisti tovin päästä puun takaa. Hän aloitti hitaan lähestymisen, ei hän pelkää hevosta. Vaan sitä jos ratsastaja saisi jonkin raivokohtauksen, " T-tarvitset.... apua ", hän sanoi. Hänelle puhuminen oli vaikeaa, hän saattoi sanoa muutamia sanoja itselleen.
|
|
vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Mar 18, 2013 18:41:53 GMT 3
Ori pysähtyi kuullessaan ihmismäisen äänen puhuttelevan sen suuntaan. Sen nivelet naksuivat kun se keinui hetken paikallaan, kääntäen päänsä äänen suuntaan. Viitallinen hahmo siellä todella olikin, tai sen ainakin ori näki valkean, pitkän harjansa takaa tummilla silmillään. Ihminen. Apua hänen ratsastajalleen. Ori hörähti kuin helpottuneena alkaessaan hitaasti kääntyä paikallaan, vaitonainen ratsastaja selässään, kunnes se oli kasvotusten toista kohti. Se inahti päätään nyökytellen niin voimakkaasti, että harja heilahti hetkeksi sen kasvoilta paljastaen punaisen verivanan kulkevan sen otsaa pitkin alaspäin. Kyllä, hänen kumppaninsa tarvitsi apua. Voitko sinä sitä tarjota?
Mustavalkeaori astahti muutaman askeleen lähemmäksi henkilöä, ennen kuin se varovin liikein laskeutui etujalkojensa polvien varaan maahan takaruumis seuraten perässä. Hevonen asettui makaamaan, ja kuin se jokin lumous, mikä oli pitänyt tajuttoman ratsastajan paikallaan hevosen selässä, murtuen. Karhun taljaan kietoutunut henkilö alkoi uhkaavasti lipua makaavan hevosen selästä sivulle, kunnes tipahti kasvillisuuden sekaan tumahtaen. Henkilö ei päästänyt mitään ääntä, eikä liikahtanut. Hevonen hörähti uudelleen, kääntäen päätään loukkaantuneen ratsastajan puoleen, hamuten turvallaan tämän kaapua.
|
|
|
Post by fangy on Mar 19, 2013 18:55:42 GMT 3
Mies hieman värähti, hän ei voinnut sille mitään jos hän sai sellaisen joskus ihmisen lähellä. Mutta kun hän kohtasi hevosen katsee, heidän välille tuli yhteinen ymmärrys. Kuin tämä metsien asukki ymmärtäisi eläimiä jonkin verran. Hevonen kaipaisi lepoa ja hoitoa, mutta ihminen oli kiirellinen. Hetken päästä, kun ratsu oli asettunut makaamaan, mies aloitti varovaisen lähestymisen. Ei hevosen takia, vaan ihmisen, " Ratsastaja on loukkaantunut ja tuskin elossa ", hän kuiskasi astellen. Hänen piti kiihdyttää askeleita ja kyykistyi ratsastajan äärelle. " Nuoli syvällä, pois se ", hän mutisi ja katsoi ratsastajaa, hänen piti saada tulta, vettä ja sidetarpeita. Hänellä oli tarvikkeita siihen mutta hänen pitäisi saada ratsastaja sivuun. " Odota sinä, katson sinut kohta ", mies sanoi hevoselle, yrittäen tehdä hymyä ratsulle. Hän ei ole hymyillyt pitkään aikaan, mutta hän sai aikaiseksi hassun irvistyksen, paljastaen hieman tavallista pidemmät kulmahampaat.
Ja mies otti ratsastajan, kantaen sitä varovasti erään puun vierelle. Hän oli hieman muita metsässä työskenteliä vahvempi, mutta varoivaisuus varmaan tappaisi tuon miehen. Hän asetteli toisen puuta vasten, samalla kun katsoi nuolta. Hänen pitäisi toimia nopeasti mutta hänen pitäisi ottaa toiselta hieman vaatteita pois. Joten varovasti hän alkoi ottamaan toiselta viittaa pois....
|
|
vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Mar 21, 2013 12:39:50 GMT 3
Hevonen örähti vastaukseksi heitä lähestyneelle vieraalle, jokin nyt muuttuneena orissa. Vielä vähä aika sitten sen olemus oli ollut täynnä voimakasta päättäväisyyttä ja ylpeyttä, pysyen pystyssä vaikka sen suuria kavioita ja jalkojen niveliä särki niiden naksuen jokaisella liikahduksella. Ja nyt, levätessään massa ratsastajan henki nyt toisen käsissä, orin koko olemus muuttui väsymästä kärsineeksi. Koko sen voimakkuus varisi pois tärisevien lihasten ja hikisen turkin myötä, suuren eläimen ottaen syviä henkäyksiä että kasvillisuus sen turvan alla värisi voimakkaasti. Hän oli tehnyt nyt osansa, hän voisi viimeinkin levätä...
Ruskea, takkuinen karhunviitta oli raskas kantaa, mikä takasi sen olevan lämmin sekä paksu nahka estäen nuolia helposti lävistämästä sitä. Se, mitä kaavun alta paljastui, oli kuitenkin vastakkainen käsitys siitä mitä raskaan kaavun kantajasta oli. Se oli nuori nainen. Iho vaaleantumma kuin paahtuneella kastanjalla. Mustat kullan ja ruskean väriset hiussuortuvat villisti sekaisin korkealla poninhännällä nahkanarun avulla. Suipot korvat kuten haltijoilla ja samankaltaiset sirot piirteet, vaikkakin tämän käsivarret olivat lihaksikkaat menettämättä kuitenkaan naisellista muotoaan. Petomaiset piirteet, kuten pitkät mustat kynnet tai hieman avonaisen suun sisältä paljastuvat raateluhampaat, kuitenkin osoittivat että tämä olento oli kaukana haltijasta. Ja ihmisestä. Tällä oli monia haaleita arpeja ympäri kehoaan ja kasvojaan. Ratsastaja ei juurikaan reagoinut ulkoisiin häiriöihin, näyttäen enemmänkin nukkuvan raskaasti. Mutta tämän otsa oli hiestä märkä ja kasvot kalpeat, johtuen varmaankin veren menetyksestä. Hänellä ei ollut kuitenkaan voimia mihinkään muuhun, kuin hyvin pinnalliseen hengittämiseen.
|
|
|
Post by fangy on Mar 21, 2013 19:51:00 GMT 3
Samalla kun mies sai varovasti taljaa pois, hän mietti. Mitä hän osasi päätellä, talja oli pitänyt ratsastajaa sen verran lämpimänä että hän ei pääsisi kalman kylmäksi. Joten lämpö yllä piti kehoa. Tätä mies muisti menneisyydestään. Hevonen laskeentui alas, mies vilkaisi nopeasti hevosta. Hevonen oli väsynyt mutta hän selviäisi. Toinen tarvitsisi vain lepoa ja ruokaa. Siinä kaikki " Entäs sinä matkaaja .. " Kunnes hän sai taljan pois ja aukaisi suunsa.
" Na-nainen? " Hän ei voinnut uskoa silmiään joten hän nuuhki varovasti ilmaa, samalla kun kosketti naista vatsaan. Kyllä, ratsastaja oli nainen eikä mies voinnut olla ihastelematta naisen kasvoja. Ne olivat sirot mutta samalla niin... yliluonnolliset. Eikä hän ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa olentoa. Ja nainen oli hädässä. " Parasta toimia ", hän laski laukun viitan alta maahan ja kokosi kuivaa heinää sekä oksia yhteen. Hän otti laukusta varovasti tulukset ja iski pieneen kasaan kipinöitä. Ei menisi kauan kun pieni iloinen liekki valaisi ympäristöä, luoden lämmintä.
Hän laski sirpin vyöltään maahan, samalla kun otti laukusta pienen veitsen. Se oli ajan kuluttama mutta hieman ruosteisesta olemuksesta ja tummasta puunkahvasta huolimatta se oli terävä. Mies piteli pienessä tulen liekissä tuon veitsen terää. Lisäksi hän otti laukusta vaalean nahan ja laski sen maahan. Sen päälle hän asetteli vesileilin, vanhoja siteitä, pari pientä yrttipussia sekä veitsen. Ja nyt tulee se ikävin vaihe... Varovasti hän raotti naisen vaatteita ja hän tutki nuolta. Nuoli ei ollut hänen tuntema, vaikka jotakin outoa siinä oli. Kuin toisesta maasta? Oli miten oli, se piti saada pois. Ja hieman hammasta purren hän alkoi hitaasti vetämään nuolta pois, toivoen että toinen ei heräisi siitä.
Hän miltein sai nuolen ulos.... siinä! Nuoli lensi sivuun ja hän valutti vettä haavaan, vesi oli yleensä paras lääke puhdistamiseen. Mies huomasi että haava oli syvä, kenties nainen ei selviäisi... ei! Hän ei saisi luovuttaa tässä ja nyt. Jos hän voisi pelastaa hänet, niin hän saisi seuraa edes hetkeksi. Hän otti yrttipussit esille, kuivatettua pajunkuorta sekä minttukasvien lehtiä hän ripotteli siteiden väliin ja taitteli sen pinkaksi. Hän kaatoi hieman vettä sidenyytin päälle ja asetteli sen haavan päälle. Pitkällä suikaleella hän sai varovasti toisen ympärille sidottua tuon omituisen sideyhdistelmän.
" Nyt aika vain... ratkaisee ", hän sanoi työn päätteeksi ja lisäsi keppejä pieneen nuotioon. Siitä hän lähti katsomaan hevosta, olikohan hevonen enää hengissä edes? Toivottavasti nainen paranee, hän ajatteli myös...
|
|
vahti
Member
"If I would have a dream of my own, evertyhing would be made of chocolate."
Posts: 54
|
Post by vahti on Mar 22, 2013 0:50:13 GMT 3
Hevosen pää nuokkui kun tämä oli ehtinyt väsymykseltään torkahtamaan, kun tämä vieras oli auttanut hänen ratsastaajansa. Ori oli todellakin ollut väsynyt, heräämättä ulkoisiin ärsykkeisiin vasta, kun auttaja oli aivan muutaman sentin päässä siitä. Mustavalkean orin pää nytkähti ylöspäin inahduksen myötä, tämän katsoen silmät hetken aikaa suurina kuka oli sen läheisyyteen astellut. Mutta huomatessaan sen auttajaksi, ori vain hörähti pehmeästi, nuuhkien vierasta ennen kuin laski taas päänsä väsyneenä. Sillä ei ollut mitään vakavia haavoja, ainoastaan otsassa pieni ruhje, jonka verenvuoto oli tyrehtynyt aikoja sittem. Ori oli vankkaa tekoa, niin kooltaan kuin sielultaan, mutta juuri sen vanhuus oli ongelma. Vanha sotakonkari ehkä oli vielä jästipäinen, kulkien emäntänsä mukana ja vieden tämän minne ikinä tämä tahtoikaan, mutta edes tahdonvoima ei voinut sille miten aika vähitellen nakersi orin elämänlankaa. Sen niveleet naksuivat yhä useammin pitkään liikkuessa, niitä särkien ja sen sydän rasittui helpommin kuin silloin ollessaan nuori. Ja silti, ori oli valmis kulkemaan loppuun emäntänsä kanssa heidän yhteisen tiensä, niin kauan kuin se jatkuisikin viimeiseen askeleen asti... Hevonen torkahti jälleen sulkien suuret mustat silmänsä, hitaasti hengitys hidastuen tasaiseksi ja syväksi.
Nainen pysyi tajuttomana seuraavana aamunakin, ja näyttikin että tämä nukkuisi koko päivän ja ehkä seuraavankin, kunnes tämän silmät yhtäkkiä revähtivät auki tämän ollessa hetkessä kokonaan tajuissaan. Hän ei tunnistanut ympäristöään, ja hän melkein sähähti polttavalle kivulle alakehossaan mutta puri hammastaan. Valppaat, harmaat silmät kuin myrskynpilvet ennen varsinaista koitosta, tarkkailivat ympäristöään sekä etsien tiettyä henkilöä. "Wararrow!" tämä huudahti puoliski hätääntynenä ja puoliksi vihaisena, etsien ratsuaan näkökentästään varoen liikkumasta liikaa. Vaistot käskivät hänen pysyä paikallaan.
|
|
|
Post by fangy on Mar 22, 2013 16:21:37 GMT 3
Mies asettui polvilleen ja antoi ratsun nuuhkia itseään. Hän oli ollut tekemissä paljon eläimien kanssa joten yksi hevonenkaan ei ole ongelma. Varovainen silitteli hevosen otsalta riitti kertomaan monta asiaa miehelle. Ensiksi ori oli melko kunnossa, haava oli tyrehtynyt eikä se ollut vakava. Mutta se huolestutti miestä että vaikka ori oli kunnossa, se ei ollut enää nuori. Säälistä mies katsoi toista silmiin. Hän ei antanut sydämmessään montaa elinpäivää hevoselle, olisi ihme jos tämä ratsu jaksaisi ratsastaa edes viikkoakaan. Mutta koska hänellä oli periaate, kuten uskollisella ratsulla, mies päätti vähän helpottaa toisen oloa.
" Odota tässä ", mies nousi hitaasti, ottaen sirppinsä esiin. Hän asteli erään tuuhean heinikon luokse. Pian sirppi alkoi sivaltelemaan heiniä, se oli kävi luonnostaan. Kuin mies olisi tehnyt ennenkin sitä. Eikä mennyt kauan kun hän kantoi komean nipun tuoretta heinää orin eteen. Toisen ei tarvitsi liikkua paljoa, sekä heinistä hän saisi varmasti voimia.
***
Aamu. Mies oli hieman väsynyt, koska hän oli sekä etsinyt ruokaa että hoitanut kahta toipilasta. Hevonen oli hänen mielestään paremmassa kunnossa mitä eilen, mutta nainen oli ollut todella hiljaa, mutta silti tuo mystinen nainen oli kunnossa. Mies kohensi yön ajan palannutta pientä nuotiota paremmin. Haukotellen hän katseli yön tuotosta: jonkin verran juuria, sieniä, marjoja syötäväksi sekä iso käärme odotteli kypsymistä nuotion reunalla, kepillä lävistettynä.
Viittaa mies ei ole ottanut kertakaan pois, ei edes huppua hän ole laskenut. Hän kaipaisi pesua mutta hän ei ota sitä riskiä että hänet nähtäisiin ilman viittaa. Hieman väsyneesti hän nojasi puuta vasten ja sulki silmänsä... sitten huuto! Se sai miehen valpastumaan ja kierähtämään sivuun, vauhdilla hän hypähti puun taakse. Se oli toisella puolella pientä leiriä, joten hän olisi ainakin hetken turvassa. Hän kurkki hieman täristen puun takaa. " Ratsu ", hän sanoi ja osoitti sormella aukiolle, sinne missä hän näki ratsun viimeksi lepäilevän. Joskus ratsu liikahti pieniä matkoja miehen ollessa pois, ilmeisesti jouten olo ei sovi aina kaikille.
|
|