cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Dec 28, 2011 1:00:14 GMT 3
((Ihan vapaasti saa kuka vain tulla, tosin mieluusti vain yksi näin alkuun. Aloittelen taas pitkästä aikaa pelaamista, niin helpompi pelata kaksinpeliä. Itsellä olis pyrkimyksenä useimpina arkipäivinä olla valmiina vastaamaan jos tarve on (en tiedä että pystynkö pitämään vuorot näin pitkinä), tosin vastausrytmi todennäköisesti vakinaistuu vasta ensi vuoden puolel, kun tässä tällä viikolla on jonkun verran menoja uuteen vuoteen liittyen, ja vähän ens viikollakin. Hahmona Cain, ja hahmoselostus löytyy Hahmoselostukset-osiosta yllättäen. Tosin kaikki tärkeimmät seikat hahmosta kyllä paljastuu melko pian. Ja se on ehkä joissain osioissa puutteellinen, kuitenkin eka kerta kun pelaan hahmoa niin luonne yms. saattaa vielä muuttua ennen kuin se muodostuu kunnolliseksi.))
Pimeä oli laskeutunut Myrkosta ympäröivään metsään, ja vaikka lumesta sieltä täältä heijastuvat tähdet ja kuu valaisivatkin jonkin verran, pimeys oli melkoisen läpitunkeva. Tarkkasilmäinen tiellä kulkija saattoi kuitenkin huomata syvemmällä metsässä pienen valonpisteen joka juuri ja juuri hieman kirkasti näkymää. Tarkkailijan kuitenkin pitäisi olla melkoisen tarkkasilmäinen, sillä nuotion sytyttäjä oli yrittänyt parhaansa mukaan sytyttää tulen sellaiseen paikkaan, etteivät tiellä kulkijat sitä näkisi. Valo näkyi kuitenkin paremmin syvemmälle metsään, nuotion tekijä kun ei arvellut piilottelun olevan tarpeellista siihen suuntaan tällä kertaa.
Nuotio oli suojaisassa paikassa, kaatunut puu näköesteenä tielle päin (ja samalla myös tuulensuojana) pienen syvennyksen pohjalla. Vaikka paikka oli selvästi melkoisen improvisoitu, se näytti kohtuullisen mukavalta. Nuotion äärellä istuskeli tyytyväisen oloisena omalaatuinen hahmo. Laukkua istuimenaan käyttävä mies oli melko nuori, eikä mikään erityisen pitkä. Uhkaavalta tämä ei näyttänyt ensi silmäyksellä, joskin katsoja saattoi tuntea pienen kateuden vivahduksen huomatessaan kalliin näköiset punaharmaat vaatteet – jotka olivat vieläpä melko puhtaat huolimatta siitä että matkalainen selvästi vältteli teillä liikkumista. Miehen kasvoista saattoi löytyä tähän syy, molemmilla poskilla oli jonkin verran punaisia suomuja, ja tämän silmät olivat oudot keltaiset liskonsilmät. Muuta huomionarvoista kasvoissa ei oikein ollut, ehkä ne olivat hieman kapeat, ja korvat olivat oudot – suipohkot ja terävät, mutteivät haltiamaisella tavalla. Kaulallakin oli suomuja, mutta korkeakaulus peitti ne lähes täysin näkyvistä. Melko lyhyt, tyylitelty punainen tukka viimeisteli ulkonäön, muttei se varsinaisesti ollut mitään verrattuna suomuihin ja silmiin. Miehen nimi oli Josephus Cain, surkea maagi ja pelkuri, muun muassa.
Cainin mieliala oli harvinaisen positiivinen, hän tunsi olonsa jotenkuten mukavaksi, eikä kukaan yrittänyt tällä hetkellä tappaa tai vahingoittaa häntä. Hetkestä piti nauttia kaikin keinoin. Nuotio oli ollut helppo sytyttää kun tuliloitsuun sai keskityttyä kun kukaan ei ollut yrittämässä seivästää häntä, mikä olikin onni koska tulukset hän oli hukannut pari päivää sitten jouduttuaan pakenemaan palkkionmetsästäjiä jonkun kaupungin läpi. Nimeä hän ei ollut kaupungille kuullut, mutta ilmeisesti hän oli jossain vaiheessa päässyt pois kotimaastaan, ihmiset tuntuivat puhuvan erilaisella aksentilla täälläpäin verrattuna hänen kotimaahansa (saattoi välimatkaa olla parikin valtiota, Cain totesi mietittyään asiaa vähän tarkemmin, ihmisten puhetavat kun eivät välttämättä ihan naapurivaltioissa vielä välttämättä muutu kovin paljon). Tämä taas tarkoitti sitä, että harvemmat tiesivät hänen päästään luvatusta palkkiosta, mikä oli hieno juttu, ja yksi syistä että miksi Cain tunsi olonsa tyytyväiseksi juuri nyt. Ehkäpä se kirottu Hurttakin jättäisi hänet nyt rauhaan, kun hän ei enää ollut tälle tutulla alueella. Toive oli kaukaa haettu, mutta juuri nyt Cain yritti uskotella itselleen sen olevan realistinen. Nuotion lämpö sai Cainin yleensä paranoidin perusluonteen herpaantumaan, eikä hän tarkkaillut ympäristöään niin tarkoin kuin hän yleensä teki palkkionmetsästäjien ja muiden pelossa. Jos joku lähestyisi häntä tienpuolelta, hän ei todennäköisesti huomaisi sitä, varsinkin kun juuri nyt tuuli puhalsi tiellepäin.
|
|
|
Post by submarine on Dec 29, 2011 13:32:56 GMT 3
((Tjaa, tartutaanpa tähän sitten. Hahmosta ei ainakaan vielä löydy esittelyä, mutta olen pohtinut korjaavani asian.))
"Hitostako minä muka olisin voinut tietää että se ämmä oli varattu!?" kajahti möreä, hiljalleen tuota yhden miehen leiripaikkaa lähestyvä ääni yössä, varoittaen taatusti jokaista edes etäisesti kuulemiseen kykenevää jonkun olemassaolosta. Jonkun äänekkään ja ärsyyntyneen. "Sillä oli sormus", vastasi, melkeinpä vinkaisi, toinen paljon hillitympi ääni, tämä kuuluvissa lähinnä tarkkakorvaisille ja teräville. Siinä oli outo sointi, jota ihmiseltä harvemmin olisi olettanut. "Ttuako minun jotain rinkuloita pitäisi tuijottaa! Minullakin on, se mitään tarkoita! Juhlissa pidetään koruja!" Ensimmäinen ääni pisti vastaan selvästikin mielestään varsin aiheellisesti. "Ne olivat sen häät." "Ja mistä senkään tietää!? Eivät ne minua olleet sinne kutsuneet, luuletko että alan selvittää joka kissanristiäisiä joissa kuokin!?" "Ja se oli miehensä kainalossa. Siinä juhlapöydän päässä." "Joku limainen idiootti... Minä sellaisia ole ennenkään tuijotellut!" "Ja kun se ei tykännyt, pamautit sen pään pöytään", lyötiin jälleen uusi syytös pöytään. "Kunhan kopautin..." "Ja sen jälkeen tungit antamaan morsiolle suukon juhlavieraiden edessä." "Äh, ole hiljaa! Minä olin juonut viisi! Tajuatko, viisi viinipulloa! Hyvää kamaa, mikään ihme että pieni nousu päällä! En minä sille mitään voi että viini on mitä se on!" "Etkä juomisellesi, se on jo todistettu."
Kovaäänisen, kaikesta välittämättömän yksinpuhelun (ja sitä tukevan, huomattavasti hillitymmän kaksinpuhelun) jäljiltä metsään laskeutui taas hetkeksi hiljaisuus - mitä nyt muutama järkyttynyt metsäneläin pakeni minkä pääsi kammottavan möykän tieltä. Näitä kahta kulkijaa jo aikaa sitten laskeutunut pimeys ei tuntunut suuremmin haittaavan, sillä kumpikaan ei selvästikään kantanut soihtua tai mitään muutakaan valonlähdettä - ainakaan siitä päätellen, ettei metsän suunnalta lähestynyt leiriintynyttä minkäänlainen valonkajo, olkoonkin että sieltäpäin kaksikko selvästi oli tulossa. Kunhan nyt toinen, kaiketi kovaäänisempi kaksikosta, potkaisi jotakin metsään pesiytynyttä kiveä, joka pamahti lähintä puuta vasten varsin kunnioitettavalla voimalla. "Ja sitä paitsi... äh, ihan sama. Täällä on niin hiton kylmäkin", kovaäänisempi aloitti ja lopetti aivan yhtä turhautuneena, joskin loppuun sekoittui myös varsin tukeva tujaus nurinaa. "Tuossahan on tuli", tokaistiin varsin kuivakkana vastauksena. "Täh?" "Siinä edessäsi." Seurasi hetken verran hiljaisuutta, joka sopi tarkalleen siihen tunnelmaan, kun itseään kaikin puolin erinomaisena pitänyt sai tajuta, että oli oikeastaan jättänyt huomiotta tulen, jota kohti oli ollut löntystelemässä kaikin puolin säkkipimeässä yössä. Sellainen söi eittämättä miestä kuin miestä, ja lopulta sen kuittaukseksi löytyikin hyvin vaitelias, hapan: "Jaa." Sitä seurasi nopea: "Odota siinä äläkä liiku."
Vihdoin ja viimein, pitkänpuoleisten ja varmasti surkuhupaisien alkusoittojen jälkeen, löntysti pimeydestä valoon ilman minkäänlaista alkeellistakaan varovaisuutta joku nuotion ääressä nököttävän ihmeteltäväksikin. Se ei tosin tainnut olla kenenkään etujen mukaista, sillä kyseinen mies oli vähintäänkin hirvittävän näköinen - ja koska tämä oli myöskin valtava, ei se varmasti jäänyt näkemättä keneltäkään. Kyseessä tuskin oli ihminen, tai sitten ihmisyyden käsitteitä oli venytetty melkoisesti ja muutamaa sääntöä hieman rikottu tämän tapauksen kohdalla. Kyseessä oli noin nyt teoriassa valtava miehenköriläs, muutaman pään verran hyväksyttyä keskimittaa pidempi. Mutta valtavan, tuuhean hiusryppään alta, joka suuntaan villisti sojottavan ja täysin sekaisen, tiiraili naama, jotka olisi voinut kutsua vain ja ainoastaan petomaiseksi. Sekin oli vielä suunnilleen ihmisen irvikuva, mutta piirteet olivat karkeat ja villit, ja kokonaisuus toi mieleen lähinnä jonkin kissapedon, kukaties tiikerin tai leijonan - eikä siihen suuremmin auttanut sekään, että tämän suupielestä törröttivät melkeinpä torahampaita muistuttavat ylikasvaneet kulmahampaat. Kun mukaan laskettiin vielä sokea, kelmeä silmä, ja sen vastaparina toimiva pistävä ja pieni pedonsilmä, saatii lopputulokseksi tapaus johon tuskin olisi halunnut törmätä pimeällä kujalla - tai nyt vaikkapa nuotion ääressä. Kukaties mies ei tehnyt sitä tahallaan, mutta siitä huolimattakin tämä näytti suorastaan vaanivan saalista, kun nyt vain tuijotteli puiden lomasta. Valtava ilmestys, yksinkertaiseen paitaansa, nuhjuisiin housuihinsa ja jostain syystä mahtipontisesti myös selvästi aikansaeläneeseen viittaansa sonnustautunut, tuijotteli hetken mitään sanomatta leirintapaista ja sen ainoaa leiriytyjää kuin mitäkin tuuheiden kulmiensa alta. Sitten tämä tuhahti melkeinpä huvittuneen nyreästi, sylkäisi jonnekin sivulleen ja enemmänkin huojahti kuin varsinaisesti astui kunnolla esiin. "Tervehdys sun muita mukahienoja kohteliaisuuksia. Sinulla on nuotio, ja minä aion nyt istua sen ääressä. Tämä on homman nimi", valtava miehenköriläs ilmoitti varsin ykskantaan yhdentekevästi tulentekijälle. Tätä ei selvästikään kiinnostanut hiukkaakaan mitä mieltä itse kukin asiasta oli, ainoastaan se mitä tämä itse siitä ajatteli. Oikeastaan tämä tuntui melkein jopa toivovan, että toinen antaisi mitään syytä käydä hurjaksi, yhtikäs mitään. Toinenkin klimppi sylkäistiin öykkärimäisesti jonnekin sivulle, ennen kuin tapaus myöskin mahdollisista vastaväitteistä huolimatta toteutti uhkauksensa ja lämähti istumaan tulen ääreen. "Ja jotta en vaikuttaisi epäystävälliseltä, tai jotain, sinä saat istua juuri siinä missä oletkin", ilmoitettiin nähtävästi aivan oikeasti ainakin ilmestyksen itsensä mielestä avokätisesti. Ja kukaties se olikin, ainakin sellaiselle joka ei välittänyt mistään muusta kuin itsestään. Tämä pedonkaltainen miehenraakile ja -köriläs tuskin välitti.
Ja siinähän sitä sitten oltiinkin, kun tapaus alkoi muina miehinä raapia valtavia, karvaisia jalkojaan.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Dec 29, 2011 15:33:27 GMT 3
Cain ei välittömästi tajunnut metsästä päin tulevaa keskustelua, kun oli antanut huomionsa herpaantua hetkeksi. Maagin päänsisäinen kanssamatkustaja, vanhan lohikäärmeen henki, oli tosin tarkempi. ”Hei idiootti. Joku on tulossa,” ääni torui Cainia, joka välittömästi säpsähti. Hän oli jo hetkeksi unohtanut tilanteensa, mutta onneksi vanhan liskon henki oli paikalla muistuttamassa kuinka huono hänen tilanteensa oli, Cain ajatteli katkerana. Hetken Cain ajatteli että pakeneminen olisi fiksua juuri nyt, mutta harkitsi asiaa uudelleen tajuttuaan ettei henkilö joka piti tuota metakkaa yrittänyt hiippailla hänen kimppuunsa, joten todennäköisesti kyseessä ei olisi ainakaan välitön uhka. Toivottavasti. Vai oliko ääniä kaksi? Cain kuunteli hetken tarkemmin, ja tajusi tulijoita oli kaksi, tosin hän ei erottanut mitään siitä mitä toinen ääni puhui. Huomasipahan sen kuitenkin. Mitä lähemmäksi äänten lähde tuli, sitä huolestuneemmaksi Cain tosin tuli. Mikä otus tuolla puhuikin, se tuskin oli ihminen, ellei se jostain syystä huutanut kaiken mitä se sanoi (ja hieman Cainia ihmetytti toisen äänen omituiset piirteet, mutta totesi toisen äänen olevan harmittomampi). Mutta pakeneminen taisi alkaa olla liian myöhäistä, Cain ajatteli. Jos joku ei jahdannut sinua, niin usein pakeneminen syyttä vain aiheutti sen, että häntä alettiin jahtaamaan. Tosin, kun Cain alkoi erottaa pimeästä lähestyvän hahmon, hän melkein lähti pinkomaan karkuun. ”Voi ei…” Maagin pimeänäkö oli parempi kuin normaalilla ihmisellä, mutta istuminen valonlähteen äärellä oli tehokkaasti estänyt kovin pitkälle metsään näkemisen, ja hetken Cain toivoi olleensa ns. ’todellisessa’ olomuodossaan, mutta häivytti ajatuksen pikaisesti takaisin sinne mistä se oli tullutkin. Eihän hän täysin ihminen nytkään ollut, mutta sentään edes enimmäkseen. Ja se tosiseikka että isona liskona olisi perhanan paljon hankalampi paeta metsästä kuin ihmisenä, varsinkin kun tilaa tuskin olisi ollut tarpeeksi lähteä lentoon.
Cain ensin ajatteli että suomujen piilotus olisi fiksua, ja meinasi ruveta kaivamaan laukustaan hupullista viittaa, mutta jätti sen sikseen erottaessaan yksityiskohtia tulijasta. ”Tuo tuskin välittää suomuista kovin paljoa”, Cain mutisi pelokkaana. ”Todennäköisesti olet oikeassa. Hei, eikös niitä ääniä ollut kaksi…?”, henki muistutti Cainia, joka huomasikin tilanteen. Mutta miksi se toinen oli jäänyt kauemmaksi…? Kauaa Cain ei tätä onnistunut miettimään, kun valtava vieras tulla tupsahti nuotion ääreen puiden lomasta. Cain yritti hymyillä, mutta se oli aika selvästi hermostunut tekohymy. ”S-selvä”, Cain vastasi epävarmasti tulijan ’tervehdykseen’, ja yritti näyttää mahdollisimman vaarattomalta. Se ei tosin Cainille kovin vaikeaa ollut, jos nyt ei lasketa sitä että jotkut reagoivat suomuihin ja silmiin aika negatiivisesti. Tulija saattoi huomata pelkurin äänessä vieraankuuloisen aksentin, ja jos tulija oli erittäin tarkkasilmäinen, tämä saattoi huomata terävähköt hampaat Cainin avatessa suunsa vastatakseen. Mies myös jotenkin haisi ’väärältä’, tosin tuon huomaamiseen vaadittaisiin ihmisnenää tarkempi hajuaisti. Rikki oli yksi elementti hajussa mitä ei yleensä yhdistänyt ihmisiin.
”Aiotko antaa tuon noin vain istua tuohon? Kysy siltä siitä toisesta äänestä!”, henki vaati Cainilta, joka teeskenteli ettei kuullut mitään. Magialle herkät olennot saattaisivat kuulla hengen äänen juuri ja juuri, tosin tuskin saisivat siitä paljoa selvää elleivät jotenkin loitsulla avustaneet itseään. Tavalliset ihmiset ja vastaavat magiaan normaalisti suhtautuvat tuskin kuulisivat mitään, ehkä välillä kuulisivat kuulonsa rajamailla epäselvää puhetta, mutta tätä tuskin tapahtuisi ellei liskon henki oikeasti yrittäisi saada äänensä kuuluviin muillekin. Ja yleensä tälle riitti Cainin toruminen ja opastus. ”Tuota, i-iltaa, olen Cain”, maagi yritti avata keskustelua vieraan kanssa, ojensi kätensäkin hetkeksi, mutta katui sitä välittömästi vetäen kätensä takaisin ennen kuin toinen kerkesi reagoida, ja yritti toisenlaista avausta. ”Eikö t-teitä ollut kaksi? K-kuulin toisenkin äänen…” Cain kysyi, ja tunsi vanhan liskon hengen olevan tyytyväinen, jotain mikä sai Cainin hetkeksi ärtyneeksi. Ärtynyttä ilmettä ei tosin miehen kasvoilla käynyt kuin puoli sekuntia, jonka jälkeen pelokas ilme palasi aika nopeasti. Cain ei tosiaankaan halunnut ärsyttää uhkaavan näköistä vierastaan.
|
|
|
Post by submarine on Dec 30, 2011 0:50:13 GMT 3
((Hmmh, koskapa olen surkea sisällyttämään tekstiin mitään "Tiedät että se tietää että ehkä tiedän" -tyylistä, niin sanon kaiketi tässä suoraan, jos sellaisella on varsinaista väliä, että Cainin edessä istuskelee tällä hetkellä lohikäärme. Melkoisen keskinkertainen, sekarotuinen ja irtisanoutunut lohikäärme, mutta siitä huolimattakin lohikäärme. Tapaus itse tosin on juuri niin urpo ja lyhytkatseinen, että tuskin pistää kauheasti merkille aivan heti. Ja sivumennen, jollakin tasolla samaa maata on myös metsässä nököttävä. Suunnilleen.))
Vaun Harkynn, Vannyreth hyvin harvoille (ja yleensä yhden ainoan kohtalokkaan kerran), oli harvemmin erityisen sosiaalinen tapaus - ainakaan siis millään tavallisesti hyväksytyllä tavalla. Tämän nimenomainen hetki tosin ei lienyt niitä kaikkein pahimpia, mikä taisikin olla melkoisen hyvä leirintapaisen varsinaiselle pykääjälle. Tai näin siis ainakin miehenjätin mielestä, huonoina hetkinään tämä oli saanut välistä huomata tehneensä ikäviä asioita väärään aikaan väärästä paikasta itsensä löytäneille. Tarkoittipa se nyt sitten mitä tarkoittikaan. "Jaa, no siinäpähän olet ja änkytät", Vaun töksäytti takaisin varsin arastelevan oloiselle nuotioseuralleen, kun tämä melkeinpä nöyristelevän alentuvasti soi kertoa nimensä. Miehenköriläs kuulosti kuitenkin kaikkea muuta kuin äreältä, päinvastoin suorastaan myhäili, kun joku tällä tavoin selvästikin alistui yliherransa edessä kuten pitikin. "Ja minä olen Vaun Harkynn. Paras muistaa se", pamautettiin takaisin varsin kopeaan sävyyn, kuin sen olisi ollut määrä jopa tarkoittaa jotakin. Ohimennen tämä kaiveli jotakin torahampaidensa kolosta, sylkäisi taas, rykäisi ja jäi tuijottelemaan alakenoon (monessakin mielessä) nuotion ylitse toista, melkein kuin vasta tajuten, että tämä oli jopa olemassa ja henkilö. Ja oikeastaan, nyt kun miehenjätti asiaa pohdiskeli, tässä oli jotakin varsin outoa. Ei mitään varsinaista mutta jokin... jokin tässä nyt ei ollut aivan kohdallaan...
Cainiksi itsensä esitelleen tapauksen jatkokysymys herpaannutti Vaunin melkoisen nopeasti orastaneista pohdiskeluistaan. Sanojen siivittämänä tämä vilkaisi taakseen lähestulkoon happamasti, sinne minne oli jättänyt ikävästi mainitun aisaparinsa, tuhahti ja sylkäisi sitten puhtaan mielenosoituksellisesti nuotioon niin että sihahti. Kaikesta koppavuudestaan ja uhkaavuudestaan huolimatta tämä tapaus elkeili kuin keskenkasvuinen nulikka. "Joo, saatoit kuulla. Siellä on minun palvelijani, eikä se kuulu sinul..." miehenköriläs aloitti varsin äreästi, mutta joutui sitten ikäväkseen keskeyttämään, kun aikaisemminkin kuultu ääni aloitti lähestulkoon närkästyneenä ja varsin kitisevän vikisevänä jonkinlaisen vastalauseen. "Minä mikään palvelija! Veli! Sinun veli! Sinun oma veli!" ääni tilitti jostakin pimeydestä, valokehän ulkopuolelta. Se sai Vaunin mulkaisemaan uudestaan taakseen huomattavasti äreämpänä. "Minulla mitään veljeä ole, ja se et ainakaan ole sinä, juntti!" miehenköriläs ärjäisi sormi tanassa. "Nimi! Minulla on nimi! Se on-" alkoi vastalause, jonka kuitenkin keskeytti sellainen mylväisy että herkempien korvissa todennäköisesti soi - hieman kauempanakin. "JA SE ON TYPERÄ JA HUONO! KUONO KIINNI JA ISTUT SIELLÄ KUNNES LUPA TULEE!"
Seurasi hetken painostavan nyreä hiljaisuus, ennen kuin Vaun äkkiä rusautti niskojaan jotta kuului, ja käänsi sitten taas katseensa nuotion toisella puolella istuvaan mieheen. Mitään ei sanottu, mutta katse viesti aivan tarpeeksi: ja uskallakin sinä vielä mainita tuo tuolla niin katsotaan kuka vinkuu ja miten kovaa. "Ja mikähän sinut on tänne ajanut? Ja onko sinulla juotavaa?" miehenköriläs äkkiä murahti ja näytti rentoutuvan aavistuksen verran nukkavierun viittansa alla, kun kukaan ei enää yrittänyt vikistä mitään pimeydestä. Tämä kiskoi pitkät, jäntevät sormensa valtavan harjamaisen tukkapehkonsa läpi muutamaan otteeseen, rykäisi, sylkäisi jälleen kerran ja maiskautti sitten huuliaan siihen malliin, että kurkunkostuke kelpaisi. Olihan niistä pulloista sentään jo... ainakin muutama tunti! Aurinkokin oli ollut vielä taivaalla silloin, ja sen jälkeen ei mistään ollut löytynyt kunnollista janonsammuttajaa. Pelkkää surkeaa vettä. Vettä! Mies ärähti ääneen ja heitti kätensä ilmaan puhtaasta turhautumisesta. "Ja sinä olet muuten hitonmoisen surkean näköinen esitys", lisättiin mietteliäästi, kuin Vaunia ei olisi kiinnostanut hiukkaakaan, pistikö toinen pahakseen tällaista latomista. Pitkälti koska ei kiinnostanutkaan.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Dec 31, 2011 0:57:38 GMT 3
((Cain ei tuommoisia tajua, syntyjään kun ei ole lohikäärme niin ei osaa edes tunnistaa mitään merkkejä toisissa. Ei se edes ole ennen tavannut toisia lohikäärmeitä, lukuunottamatta tietenkin sitä poikkeusta jonka takia tästä tuli lohikäärme. Niin ja en varmaan ennen tammikuun toista päivää kerkeä sitten vastailemaan, uusi vuosi kun vie aikaa (ja oli vähän tuurista kiinni että kerkesinkö edes kirjoittaa tämän). Hyvää uutta vuotta näin ennakkoon jo))
Cain ei oikein arvostanut tapaa millä toinen puhui, mutta päätti vakaasti ettei antaisi sen näkyä havaittavasti tuolle körmylle. Oli Cain tavannut pelottavampiakin ilmestyksiä, mutta toisaalta, se ei tarkoittanut etteikö tuo epäkohtelias ja äänekäs vieras ollut sangen vaarallisen oloinen. Eikä tämä yrittänyt parhaillaan tappaa tai vahingoittaa Cainia, asiantila jonka maagi halusi pitää voimassa niin pitkään kuin mahdollista, pysyvästi jos suinkin vain onnistuisi. Kun maagi huomasi vieraan tuijottavan, se hetken huoletti häntä, olisiko suomut, silmät ynnä muut outoudet sittenkin pitänyt piilottaa hupullisen viitan suojiin ennen kuin tuo Vaun Harkynniksi itsensä esitellyt ilmestyi nuotion piiriin. No, myöhäistä katua. Ja sitä paitsi, eipä tuo toinenkaan ihan normaalilta näyttänyt, vaikka Cain arveli että harvempi uskalsi huomauttaa siitä tuolle kuin mitä Cainille. Hetken maagi mietti että voisiko ilmestyksellä olla örkkiä tai jättiä sukujuurissa, mutta totesi ettei välttämättä halunnut tietää. Asiasta kysyminen olisi todennäköisesti typerää, ja saisi vieraan suuttumaan. Tuo kun ei muutenkaan vaikuttanut oikein kaikkein kärsivämmiseltä.
Vaunin alkaessa kiistellä veljensä kanssa (Cain vähän ihmetteli miten kaksi äänien perusteella ainakin kaksi täysin eri koko luokkaan kuuluvaa saattaisivat olla veljiä, mutta totesi itsekseen että siitä ei ehkä kannattaisi alkaa tivaamaan sen enempää), Cain raapi hermostuneena kasvoilla olevia suomujaan - uhkaavissa tilanteissa hän tunsi refleksinomaisesti halua muuttua, mikä sai maagin 'ei-inhimmilliset' piirteet syyhyämään -, miettien miten hän selviäisi tästä kohtaamisesta. Hän säpsähti petomaisen miehen karjuessa pimeässä olevalle, ja olikin valmiina katsomaan toista kun tämä taas kohdisti katseensa Cainiin. Cain vastasikin katseeseen, ja katsoi toista hetken suoraan silmiin - tai oikeastaan suoraan silmään, toinen silmä kun vieraalla oli kaikesta päätellen vahingoittunut. Maagin liskonsilmien katse oli joidenkin mielestä hermostuttava, ja Cain tajusi nopeasti ettei hän halunnut riskeerata toisen hermostuttamista liian pitkään tuijottamisella, ja parin sekunnin kuluttua käänsi katseensa nuotioon. Tosin vieras tuskin hermostuisi liian pitkästä katseesta mitä Cain oli päätellyt toisen luonteesta, mutta suuttuminen olisi sitten eri asia. Egoa toisella riitti aika selvästi, ja maaginretale ei halunnut että köriläs kokisi silmiin tuijotuksen haasteena. Miksi hän oli edes tuijottanut tuota suoraan silmiin, Cain mietti nyreisenä, ja melkein jätti huomaamatta toisen kysymykset juomisesta ja syistä miksi maagi olikaan täällä, pieni itsesäälin hetki kun vei hänen huomionsa hetkeksi. "Tuota, vettä taitaa löytyä vielä vähän, tuurilla saattaa olla pikkuinen viinileili jäljellä", Cain vastasi kyselyyn, ja jätti tietoisesti vastaamatta ensimmäiseen kysymykseen, toivoen että vastaus toiseen saisi Vaunin unohtamaan edes kysyneensä ensimmäistä. "Mitä sinä oikein teet? Et kai sinä vain aio toteuttaa tuon paskiaisen toiveita?" kuolleen lohikäärmeen henki tivasi maagilta tämän noustessaan laukkunsa päältä ja alkaessa kaivaa tätä, mutta Cain päätti vakaasti olla kuuntelematta henkeä. Vaikka otus tarkoitti hyvää, yleensä, niin se oli huomattavasti... aggressiivisempi kuin Cain mitä tuli ongelmanratkaisuihin. Eikä se tajunnut ihmisistä paljon mitään, mitäs oli viettänyt monta sataa vuotta luolassa ennen kuolemaansa. Ja olihan se ollut eläessään ilmeisen kömpelö, ainakin päätellen siitä kuinka Cain oli vahingossa onnistunut aiheuttamaan tuon menehtymisen. Maagi oli erottanut jotain körmyn ja tämän salaperäisen kumppanin puheista, ja päätteli että vieras oli juomamiehiä, ja toivoi että mahdollinen lupaus alkoholista kiinnittäisi tämän huomion. Suomunaama ei hirveästi halunnut levitellä syitä siihen miksi hän piti leiriä metsän pimeydessä keskellä yötä.
Pienen tutkimisen jälkeen Cain löysikin laukusta pienen viinileilin ja pullon johon hän oli pistänyt sulatettua lunta edellisessä leirissään. Hän kuuli vieraan loukkauksen, mutta päätti jättää reagoimatta siihen, teeskennellen olevansa keskittynyt laukun sisällön tutkimiseen. Hän ojensi pullon ja leilin leiriin tunkeutuneelle pian kommentin, ja toivoi ettei vieras huomauttaisi mitään Cainin oikeasta kädestä, joka oli lähes kauttaaltaan suomujen peitossa siltä osalta mikä hihasta näkyi, ja päättyi mustiin kynsiin jotka muistuttivat enemmän raatelukynsiä kuin ihmisen kynsiä. Vasen käsi oli kyllä aika normaali, pari suomua siinäkin näkyi mutta enimmäkseen se näytti tavalliselta. Taktisesti Cain piteli vesipulloa omituisemmassa oikeassa kädessään, arvellen ettei vieras ehkä välittäisi siitä, eikä täten huomaisi käden, tuota, liskomaisuutta. Tai sitä että se oli hieman isompi kuin vasen.
Cain alkoi jo kehitellä päässään selitystä sille, mitä vastaisi jos ja kun toinen kysyisi omituisuuksista - hän ei hetkeäkään uskonut etteikö puheenaihe nousisi esiin ennemmin tai myöhemmin. Maaginen onnettomuus oli yleensä selitys mitä hän käytti, se kun oli lähes tulkoon totuus, vähän väritetty totuus joka jätti joitain faktoja pois, mutta totuus kuitenkin.
|
|
|
Post by submarine on Dec 31, 2011 12:25:30 GMT 3
Siitähän se riemu sitten vasta saikin revetä, kun Vaun tuli siihen tulokseen, että tämä tapaus tosiaan oli juuri niin paha surkimus ja pelkuri kuin miltä vaikuttikin. Pelkkä rääpäle, joka otti mukisematta kaiken mitä annettiin ja hoippui juuri sinne minne tönittiin. Tai näin saattoi ainakin olettaa nyt näillä leveysasteilla. Ei tämä ainakaan mitenkään pistänyt hanttiin kun kävi käsky etsiä juotavat, eikä edes mukissut vastaan edes noin nyt muodon vuoksi kun sai kuulla miten mitätön olikaan. Luonnollisesti se toki oli myös eittämättä fiksua, ja ainoa oikea tapa toimia kun hän, Vaun Harkynn, käski. Silloin mentiin ja säästettiin vikinät myöhemmäksi. "Vaan eipä kuule ole kaukaa! Lyöhän se nassakkasi pöytään niin näet kun tosiuros kostuttaa kurkkuaan!" miehenköriläs ärähti käskyntapaisen toisen toteamukseen viinistä ja vedestä. Tai siis enemmän siitä viinistä, vesi oli mautonta lirua eikä sitä voinut juoda ainakaan selvänä - ja kaikeksi onneksi humalassa oli oletusarvoisesti kostutettu kitusia jo aivan muulla. Tämä sylkäisi taas liekkeihin samalla, kun hiirulainen tonki tavaroitaan. "Ja otapa oppia, kun olet noin surkea näky! Tuskin löytyy karvanhitustakaan rinnasta - saati sitten muualta! Vaan usko pois, kun teet kuten minä, niin kohta sinäkään et ole enää yhtä suuri hengitysilman hukka! Minä olen nimittäin maailman kovin juomamies!" Vaun hymisi, röyhistellen oikein rintaansa (joka näin sivumennen oli harvinaisen karvainen siinä määrin, että se oli selvää paita päälläkin). Elkeissä oli suurta jalomielisyyttä, kuin milläkin armollisella ruhtinaalla joka soi surkeille alamaisilleen mahtavuutensa. Mitä ikinä moinen sanahirviö sitten tarkoittikaan. "Tiedätkö, kun minä synnyin äitini yritti tuputtaa minulle maitoa. Maitoa, tiedätkö! Soin moisen ämmän maistaa käteni selkää ja ryömin omin avuin viinikellariin!" Vaun jatkoi toisen tonkiessa juotavia esiin, tietämättä oikeastaan itsekään mitä hölisi. Toki oli ollut se eräs kerta kun hän oli pullahtanut jostakin esiin verisenä ja rääkyen, mutta se oli kuitenkin tapahtunut reilusti syntymän jälkeen - olkoonkin että muuten tapaus oli mennyt pitkälti kuten oli kuvailtu. Noh, hällä väliä.
Aikansa Cain tonki esiin pulloja ja leilejä, ja Vaun sai taas hetken verran aikaa ajatella, mikä oli harvinaisen ikävää ja epäkohteliasta - ensin miehenköriläälle ja sen jälkeen hyvin pian kaikille muille. Ja tälläkin kertaa öykkärin kulmat painuivat varsin pohdiskelevaan lysyyn tämän tuijotellessa miestä nuotion toisella puolella. Tässä oli jotakin outoa, ja jotenkin miehenjätistä tuntui ikävästi siltä, että sen olisi pitänyt olla jotenkin itsestäänselvää. Mutta hitot se hänen ongelmansa oli, se vajokki hoiti yleensä tällaisen päänraapimisen! Oli täysin naurettavaa olettaa että hän, Vaun Harkynn, olisi muka kiinnittänyt huomiota johonkin! "Sinä venkoilet. Älä venkoa", Vaun lopulta tyytyi ärähtämään miehelle varsin varoittamatta, kun tuli lopulta siihen tulokseen, että olipa kyseessä mikä tahansa, se todennäköisesti tehtiin tahallaan ja juuri hänen ärsyttämisekseen. Luuli kai olevansa ovelakin, tuolla tavalla härkki. Mutta vielä hän sen keksisi... paitsi että sitten vedettiin esiin viinakset. Miehenkörilään kuumeisen janoinen tuijotus naulautui välittömästi viinileiliin, hieman samaan tapaan kuin nälkäisellä sudella edessä heiluteltuun kokolihapihviin. Paha vain, että tämä pullo oli pieni kuin mikä ja ainoa laatuaan, mutta sitä suuremmalla syyllä se oli paras heittää heti kitusiin! Jäisi vielä huono muisto muuten! Ohimennen silmättiin vesipulloakin, ja hetken naamaansa väänneltyään Vaun nappasi senkin - tosin ei aivan yhtä ahnaasti kuin viinileilin.
"Tiedätkö, minulle väitettiin kerran että en voisi jouda viittätoista pulloa kirkasta! Tiedätkö!? Tai hitot sinä mistään tiedät, mutta niin ne väittivät!" puheliaaksi äitynyt Vaun ärähti miehelle, hieraisten karkean parran reunustamaa leukaansa kämmenselällään, ennen kuin varsin varoittamatta iski Cainin suopeliaasti suoman vesipullon halki päähänsä niin että pamahti. Siitä roiskui joka puolelle ja pian mies itsein oli vedellä valeltu, mutta nähtävästikään kapakkatappeluiden erikoinen ei varsinaisesti tätä haitannut. "Mutta minä olen kova! Hitto, minä join ne pullotkin! Join viinit ja sitten pullot!" tämä pullisteli, ja kävi sitten äkkiä vähän vaiteliaammaksi. "No juu, seurasihan siitä sitten jotain, mutta hitto minä join ne kaikki! Minä olen juomamiesten aatelia, ettäs tiedät!" jatkettiin, samalla kun Vaun enemmän tai vähemmän töki uutta juomaseuraansa sormella otsaan. "Minä juon tämän leilinkin!" mies julisti, ja sitten enemmän vai vähemmän haukkasi siitä palan. Viini roiskui pitkin miehen naamaa kun tämä repi nassakkaa kuin mikäkin eläin - ja sitten tosiaan loppujen lopuksi nielaisi. Selvästikään mitään ei voitu tehdä normaalisti tämän mahtailijan pienissä piireissä, ja viinileili parka tosiaan tuli seuranneeksi sisältöään varsin nopeasti - ja ilmeisesti ilman sen suurempia ongelmia. "Katso nyt, sinun kaltaisesi vetelät ette pysty tähän! Sen takia minulla on rintakarvat ja sinulla ei!" julistettiin riehumisen riemuhuipennukseksi. Ja nyt miehenköriläs näytti vielä hieman kauheammalta, sillä suupieliä pitkin valuva viini kävi oikein hyvin hieman vilkkaammalle mielikuvitukselle verestäkin - ja se näytti ikävä kyllä suorastaan normaalilta tässä naamassa.
Metsän puolelta kajahteli jotakin, joka saattoi hyvinkin olla pään puuta vasten hakkaamisen jalo ääni.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Jan 2, 2012 19:43:39 GMT 3
Toisen uhittelut ja kerskailut alkoivat pikkuhiljaa ärsyttää Cainia, vaikka hän ei tietenkään antanut tämän näkyä. Edes Cainin alituisen moittijan, vanhan lohikäärmeen haamun, tapoihin ei kuulunut olla noin kerskaileva, vaikka tuo usein yrittikin yllyttää Cainia väkivaltaisempiin ratkaisuihin, usein kertoen pienen anekdootin jostakin kauan sitten tapahtuneesta kohtaamisesta jossa otus oli elossa ollessaan tehnyt tuhoja suojellessaan amulettia. Maagia ei tuollainen kerskailu oikein kiinnostanut, ja Cainin pelko antoi pikkuhiljaa tilaa ärtyneisyydelle ja ylimielisyydelle Vaunia kohtaan. Päällepäin tämä ei tietenkään näkynyt, mitä nyt velho näytti vähemmän ja vähemmän pelokkaalta.
”Näkisitpä vaan miksi minulla ei ole rintakarvoja...” velho mutisi puoliääneen toisen puhellessa rintakarvoista niin kuin niillä olisi mitään väliä. Mitään muuta reaktiota Cain ei antanut näkyä tai kuulua ennen pullojen ja leilin ojennusta – ja mutinasta selvää saamiseen olis tarvinnut melkoisen tarkat korvat, kommentti kun ei varsinaisesti ollut tarkoitettu yleiseen levitykseen. Vaikka Cain alkoikin olla kypsä körmyn kommenteihin, hän ei ollut typerä – köriläs oli edelleen vaarallisen näköinen ja oloinen. Ja jokin toisessa sai Cainin niskakarvat pystyyn – tai oikeastaan, olisi saanut mikäli niillä kohdin ei olisi ollut suomuja, pitäen niskakarvojen määrän melko vähissä – eikä hän oikeastaan halunnut selvittää miksi.
Cain keskittyi hetkeksi ajatuksiinsa ojennettuaan pullot, hieman huokaisten kun toinen rikkoi pullon päähänsä. ”Idioottinen barbaari”, vanhan liskon henki kommentoi tuhahtaen Cainille. Maagi päätti olla kommentoimatta, vaikka jakoikin edesmenneen edeltäjänsä mielipiteen. Kun toinen rupesi tökkimään Cain irvisti puhtaan refleksin voimasta, paljastaen terävät hampaansa hetkeksi. Irve oli tahaton melko eläimellinen reaktio, jotain mitä olisi voinut olettaa petoeläimeltä joka varoittaa uhkaajaa, ja Cain toivoi että Vaun oli liian keskittynyt uhitteluunsa ettei tämä tajuaisi sitä sen kummemmin. Maagi ei rehellisesti sanottuna uskonut että köriläs ei huomannut sekunnin pari esillä olleita hampaita, mutta hän toivoi ettei toinen huomannut sitä. Tai että toinen jätti asian täysin kommentoimatta niin kuin tuo oli tähän mennessä tehnyt jokaisesta omituisesta yksityiskohdasta mitä Cainissa oli, asia joka hämmensi velhoa jonkin verran. Eihän tuo nyt ollut voinut olla täysin huomaamatta näitä juttuja...? Tai saattoihan se olla mahdollista, Cain mietti, toinen kun tuntui olevan päästään sekaisin.
Viinileilin teurastus ei tehnyt Cainiin vaikutusta – olisi hän kai itsekin voinut tehdä noin, jos olisi ollut täysi idiootti tai täysin sekaisin, hampaat ainakin olisivat työstä suoriutuneet. Ja taas toinen alkoi hölisemään rintakarvoista, mikä sitä niin kiehtoi niissä? Metsästä kuuluva ääni ilmeisesti ilmaisi ettei Vaunin selväjärkisempi kumppani välttämättä myöskään arvostanut körilään sekoilua – velho olisi ehkä halunnut puhua tämän kanssa, mutta epäili että tuo olisi esittänyt useampia epämiellyttäviä kysymyksiä kuin Vaun, jonka Cain oli jo melko lailla ristinyt idiootiksi mielessään. Cain huokaisi hieman, ja otti laukustaan pienen kangaskäärön, ja avasi sen, paljastaen tumman leivän. Tätä hän ei aikonut tarjota toiselle, vaan sen sijaan hän vain alkoi järsimään sitä. Leipä oli melko kovaa ja kuivaa, mutta hän oli oppinut pitämään tuollaisista kovemmista ruuista. Jostakin syystä kovan ruoan järsiminen tuntui hänestä nykyään miellyttävältä, eikä hän halunnut tarkemmin miettiä syitä siihen. Palanut liha oli myös toinen joka oli alkanut maistua hyvälle sen kirotun päivän jälkeen, ja Cain kyllä osasi arvata syyn siihen, vaikka yrittikin vältellä asian ajattelemista – yleensä kun hän ajatteli sitä enemmän hän halusi ruveta oksentamaan jossakin vaiheessa, jota seurasi yleinen lohikäärmeiden haukkuminen, jota seurasi ojentava luento kuolleelta liskolta. Kasvikset eivät oikein enää maistuneet, eivätkä hedelmät, Cainin harmiksi. Omenat olivat ennen olleet suurta herkkua, nykyään häntä alkoi suorastaan oksettamaan jos hän yritti syödä niitä.
Cain otti myös laukustaan pienen kattilantapaisen, pisti siihen jonkun verran lunta, ja pisti sen nuotion viereen, ilmiselvästi aikoen vähän sulattaa lunta juotavaksi. Tämän jälkeen hän vain järsi leipäänsä pari minuuttia hiljaisena, välillä raapien poskilla olevia suomuja puolihuolimattomasti, ellei toinen jotenkin päättänyt keskeyttää nuoren velhon ateriaa.
((edit: huomasin pikku sanavirheen (oli tarkoitus kirjoittaa edeltäjä, mutta aivot menivät solmuun ja kirjoitin seuraaja yhdessä kohtaa tekstiä)))
|
|
|
Post by submarine on Jan 3, 2012 0:53:52 GMT 3
"Mitä mukiset!? Tai hitot, sama se, eihän minua kiinnosta", Vaun tuhahti hetken perästä, kun pisti ohimennen merkille miehenrääpäleen mukisevan jotakin nuotion toisella puolella. Aivan ensiksi mieleen tuli tietenkin se mahdollisuus, että mokoma lilliputti kävi rääpimään päätään, mutta toisaalta tämä oli kuitenkin pieni ja tyhmännäköinen ja muutenkin hölmö, eikä varmastikaan olisi uskaltanut. Nytkin vain kyhjötti kauhusta kankeana eikä edes pistänyt hanttiin vaikka kuinka auottiin. Ja se olikin juuri passeli syy myös jatkaa: kun tämä ei kerran pistänyt hanttiin niin ansaitsi kyllä kaiken sen mitä saikin. Ja koska miehenköriläs oli isompi, vahvempi ja eittämättä myös fiksumpi (tai tarpeen vaatiessa halukas ja kykenevä tasaamaan eroja hengenlahjoissa valtavin nyrkein), ei tällaisesta typeryksestä tietenkään ollut mitään huolta. Olipa miten oli, viinikin oli loppunut aivan liian nopeasti ja nyt oli vain suupielien lipominen jäljellä. Ja uho. "Oikeastaan, minä voisin huitaista sinut huithituraan siitä jos en olisi näin jalo luonne! Nih, tiedätkö!? Mietipä sitä, rääpäle!" Vaun ärähti, ehkä jopa aavistuksen riidanhaluisena, olkoonkin että kuulosti yhtä eittämättä siltä, että piti itseään varsin jalona kun salli muiden olla yhä olemassa ja jatkaa hyvinvointiaan. "Ja lumi, kuka hiton paskiainen tämänkin keksi!?" miehenjätti jatkoi yllättäen täysin aiheen vierestä, kuin olisi juuri vasta tajunnut senkään, että luntakin oli ympärillä, tuota valkoista ja varsin kylmää tavaa, jossa tämä tällä hetkellä tarpoi paljain jaloin. Ohimennen mies kahmaisi kourallisen kinosta, tunki sen suuhunsa ja sylkäisi sitten. Kylmäähän se oli, sekin paskiainen. "Minä voisin kyllä vetää turpaan sitä joka tämänkin teki, tiedätkö? Tai sinä mitään mistään tiedä mutta... tiedätkö!?"
Nähtävästi metsän suunnalla alettiin turhautua, sillä oletetun pään hakkaaminen oletettuun puuhun lakkasi äkkiä, ja jälleen kerran sama kimakka, oudosti painotettu ääni suolti muutaman asianmukaisen sanan. Se kuulosti hieman samalta kuin henkivartija, joka joutui omaksi kauhukseen vahtimaan ties mitä itsetuhoista ja typerää idioottia - olkoonkin että puhuja oli kaikesta päätellen miehenkörilästä pienempi. "Sinä olet edelleen umpitunnelissa ja tyhmä! Minä tulen sinne!" ilmoitettiin, ja tämä sai vaihteeksi korstonkin jopa kiinnostumaan taas maailmanmenosta uhmansa ja uhonsa keskellä. Sormi nousi jälleen varoittavasti. "Sinä tule mihinkään! Sinä olet pieni ja minä olen iso ja sinä olet sitä paitsi minun orjani! Eli siellä pysyt koska minä sanon!" Vaun ärähti sormi tanassa. "Ja sitä paitsi se siinä ei ole ihminen vaan..." alkoi nurina, jonka vaiensi taas uusi ärähdys. "HILJAA TYHMÄ! Minä kuuntelen sinun ongelmiasi myöhemmin! Istu siellä hiljaa ja kivasti niin kuin tämä urpo tässä!" korsto julisti, ja paiskasi sitten kourallisen lunta pimeyteen. Se tuskin osui tai teki ainakaan kipeää, mutta närkästynyt hiljaisuus laskeutui kyllä jälleen. Nyt podettiin suurta alemmuutta ja nyreyttä. Vaun sen sijaan käänsi katseensa takaisin mieheen edessään.
"Tiedätkö, minusta tuntuu että sinussa surkimuksessa on jotain outoa. Venkoiletko sinä!?" miehenköriläs ärähti äkkiä hetken hiljaisen tuijottelun jälkeen. Sormi nousi taas uhkaavasti, ja petomaisille, rujoille kasvoille kohosi uhkaava irvistys. "Minä en pidä venkoilusta, ja jos antaisin tuon yhden puhua, joutuisin ehkä jo vetämään sinua turpaan koska saisin kuulla että olet jotain ikävää. Mutta sitten se olisi oikeassa, eli toivopa hiton hartaasti etten tajua mitään!" julistettiin varsin järjettömästi, kun Vaunkin lopulta alkoi tajuta, ettei kaikki ollut aivan juuri niin kuin olisi pitänyt. Ikävä kyllä se, mistä tässä nyt oli kyse, jäi edelleen hieman hämärän peittoon. Kukaties se johtui siitä että loppujen lopuksi miestä kuitenkin, jos nyt ihan totta puhuttiin, kiinnostivat näiden tavallisten surkimusten asiat varsin vähän. Ei se kuitenkaan mitään tarkoittanut. "Jaa, ja tuo on minun. Leiritullia, siitä etten heitä ulos", Vaun äkkiä jatkoi, ja muitta mutkitta kurotti varsin pitkällä ja kookkaalla kourallaan kohti miehen vielä syömää leipää. "Ei tässä nälkä ole, mutta näin se homma vaan etenee. Kyllähän sinä tajuat, karvaton ruipelo", tämä vielä tuhahti, välittämättä hiukkaakaan miehen itsensä mielipiteestä.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Jan 3, 2012 12:06:33 GMT 3
((Pistin muuten sanavalinnan korjausta edelliseen vuoroon)) "Saakelin idiootti", Cain mutisi hiljaa Vaunin huutaessa pimeässä oleskelevalle. Velhoa aikoi oikeastaan hieman hämmentää, jostakin syystä ärtymys oli muuttunut päälimmäiseksi tunteeksi, ja se alkoi olla pikkuhiljaa hankala peittää. Yleensä Cain onnistui vain nielemään tuommoiset tunteet, mutta jokin köriläässä sai Cainin tuntemaan ylemmyydentunnetta - eikä ainoastaan siitä syystä että Cain piti itseään fiksumpana kuin petomaista miestä. Maagi arveli että jokin hänen alitajunnassaan oli tunnistanut jonkinlaisen piirteen joka syystä tai toisesta pisti hänet halveksumaan körilästä, mutta Cainilla ei ollut harvainta aavistusta mistä voisi olla kyse. Tuskin mitään hyvää tosin, Cain ajatteli, koska todennäköisesti se puoli joka piirteen oli tunnistanut ja aiheutti ylenkatsomisen oli maagin ei-inhimmillinen puoli. "Hienoa, se toinen taitaa tietää..." Cain mutisi kuullessaan viimeisen pimeästä kuuluneen huudon ennen kuin huutava idiootti sai tuon hiljenemään. Tosin, miten tuo toinen tiesi...? Toki, kyllähän ne omituisuudet olivat näkyviä, mutta ei niistä yleensä heti arvattu mistä ne johtuivat. Tätä Cain mietti hetken mutustellessaan, ja jätti vastaamatta uusimpiin uhitteluihin, vaikka noteerasikin että ilmeisesti JOTAIN outoa sentään oli huomattu. Ärtymys körilästä kohtaan oli kohta vaarassa purkautua, eikä velho oikein tiennyt miten voisi estää sen - eikä oikeastaan syvällä sisimmässään halunnutkaan. Olisi mukavaa vaihtelua olla huutaja eikä huudettava, vaikka syynä olisikin sitten jokin outo alitajuinen syy. Nyt Cainia alkoi myös kiinnostaa pimeässä oleskelija toden teolla, ja Cain oli aikeissa kutsua toisen vain tulemaan nuotiolle, hitot köriläästä, mutta ei ehtinyt ennen kuin Vaun esitti vaatimuksensa leivän suhteen. "Ei." oli Cainin selkeä, ja yksinkertainen vastaus ryökäleen vaatimukseen, jonka jälkeen hän nousi seisomaan, tuijottaen toista selvästi ärtyneenä. Jokin oli naksahtanut Cainin sisällä, eikä hän enää aikonut vain istua hiljaa. Vähän taka-ajatuksena oli myös se, että yhtäkkinen täydellinen näkyvän suhtautumisen muuttuminen saattaisi aiheuttaa toisessa tarpeeksi hämmennystä, että Vaun saattaisi jopa tukkia turpansa hetkeksi. Joskus Cain oli onnistunut saamaan kerskareita ja körmyjä hiljaisiksi tekemällä juuri niin, mutta rehellisesti sanottuna häntä ei nyt kiinnostanut toimisiko temppu vai ei, edelleen hieman hämmentäen. Enimmäkseen kyseessä oli kuitenkin se, että Cainia suututti. "Olen tavannut monenlaisia tyyppejä, mutta jotenkin sinä onnistut olemaan yksi ärsyttävimmistä. Uhittelet ja kerskailet niin kuin mikäkin perusjuoppo minkä voisi löytää melko lailla tasan tarkkaan mistä tahansa kapakasta tai tavernasta. Olet myös puolisokea kaikesta päätellen, etkä ainoastaan silmäpuolisuutesi johdosta, jos vasta nyt tajusit minussa olevan jotain outoa, vai etkö muka perhana huomannut näitä?!" Cain aloitti puhuen hiljaa mutta selkeästi, mutta äänenvoimakkuus kohosi pikkuhiljaa melko lailla karjunnaksi lopussa, jolloin Cain osoitteli kasvoilla näkyviä suomuja ja keltaisia liskonsilmiä. Lämpötila maagin välittömässä läheisyydessä oli noussut, ja lumi tämän lähellä oli alkanut sulaa. "Olet sinä yksi perhanan sankari. Ja onnittelut muuten sinne pimeään, sinulla on silmät päässäsi ja ilmeisesti jotain muutakin jos tajusit tarkemmin mitä olen." "Tuota Cain -" vanhan lohikäärmeen henki yritti rauhoitella Cainia, siinä onnistumatta kun eipä Cain edes kuunnellut, keskeytti vain. "Tule sinäkin perhana tänne nuotion ääreen, loppujen lopuksi tämä on minun leirini, ja te olette vieraita täällä, eikä tämä idiootti barbaari ole täällä mikään herra!" Cain lopultakin lopetti, irvistellen vihaisesti Vaunille. Cain ei ollut antanut pienintäkään hetkeä vastaväitteille, vaan oli huutanut lähes keskeytyksettä. Jotenkin Cain onnistui näyttämään raivostuneelta pedolta, vaikka varsinaisesti mitään uutta ei naamaan ollut ilmestynyt, suomut ja silmät olivat muuttumattomat, ja olivathan hampaatkin olleet esillä jo aiemminkin. "On hienoa että löysit selkärankasi, mutta olikohan tuo nyt niin-" "Turpa kiinni pään sisällä!" Cain huusi tyhjälle ilmalle, läimäisten itseään pään sivulle. "Ulos sieltä! Nyt!" Hetken näytti siltä että Cain oli vain mennyt hulluksi, mutta pian velhon olkapäiden yläpuolelle alkoi muodostua lievästi hohtava, epämääräinen läpikuultava hahmo, suurinpiirtein suuren kissan tai pienen koiran kokoinen hahmo. Ilmestys oli enimmäkseen epäämääräinen, mutta muusta massasta erosi epämääräinen liskomainen sarvekas pää, ja ulokkeet jotka olisivat voineet olla siivenkaltaiset. Silmien kohdalla oli pieni vihreä hohde, erona muuten pikemminkin valkoiseen tai sinertävään hohteeseen. "Hienoa Cain, hienoa" henki puhui väsyneesti, tällä kertaa niin että muutkin kuulivat - hengen ääni oli, no erilainen. Ääni ei tuntunut tulevan sieltä mistä sen olisi pitänyt tulla, eivätkä painotukset sun muut sellaiset olleet ihmismäisiä. Se oli myös melkoisen vanhan kuuloinen ääni. "Kadotin ruokahaluni", Cain mutisi ärtyneenä, ja nakkasi puoliksi syödyn leivän maahan körilään eteen. Ele ei rauhanele ollut, eikä oikeastaan loukkaukseksikaan tarkoitettu, maagi vain oli turhautunut. Pahin raivokohtaus oli mennyt ohi ja ilman lämpötila Cainin ympärillä palasi pikkuhiljaa normaaliksi, vaikkakin Cain olisi selvästi valmis riitelemään jos siihen annettaisiin aihetta, pelosta ei enää näkynyt merkkiäkään. Teeskentely ei enää maagia kiinnostanut, varsinkin kun toinen kahdesta vieraasta oli jotenkin ilmeisesti tajunnut mikä Cain oikeasti oli. Samapa tuo oli pistää loputkin salaisuudet ilmoille siinä vaiheessa, minkä takia Cain olikin häätänyt hengen kallostaan ainakin väliaikaisesti - mukana se pysyisi silti, henki kun oli käytännössä Cainiin sidottu maagisin keinoin. (( tein nopsasti paintissa mallin että minkä näköinen haamu on suurin piirtein, kun vähän hankala selittää sitä)) ((Edit: HAAMUVUORO))
|
|
|
Post by submarine on Jan 3, 2012 13:47:42 GMT 3
Ja sitten melko yllättäen pieni rääpäle repesikin melkoisen kunnioitettavalla tavalla. Tai sinä Vaun piti tätä ensimmäiset viitisen silmänräpäystä, minkä jälkeen tilalle astui nopeasti enemmänkin huvitus. Tämä pieni peukalolla tapettava, tässä ja nyt, ihan oikeasti? Surkimuksessahan oli jopa sisua! Pirullinen, tyytyväinen virne käväisi miehenkörilään kasvoilla, ennen kuin sen korvasi äkkiä jopa pienoinen yllätys, kun vihdoin ja viimein joku soi jopa näyttää suoraan, että mikä tässä hyypiössä tarkalleen ottaen oli ollut vikana. Eihän tuollaisia hiton pieniä nyt edes erottanut kunnolla! Vaan se antoi tietenkin hieman lisää ajateltavaa. Tämä tapaus oli sitten jotain ihan muuta, ja jopa Vaunin paksussa päässä alkoi pikkuhiljaa liikkua ikäviä aavistuksia. Jonkinlainen epävarma varmistus tuli, kun yhtäkkiä rähjäämään alkaneen miehentapaisen patistaminen oksensi todellisuuteen jonkinlaisen ilmestyksen, jota kai nyt haamuksikin olisi voinut väittää. Ei ehkä vakuuttavin esitys maailmassa, mutta olihan sellainen kuitenkin nyt aavistuksen huolestuttavaa - tai ainakin se aiheutti ikävän turhaa päänvaivaa. Jokin kummajainen tämä tapaus oli, ja vaikka Vaun hyvin harvoin mitään pelkäsikään, oli tämä ainakin varsin nyreä näkemään, mitä tästä tulisi. Reekele, eihän tässä oltu vielä päästy edes viinaksien makuun niin että rähinöintikään olisi maistunut yhtään miltään... "Aina se on tätä. Aina joku päätään rääpivä pikkuperkele..." Vaun mutisi ohimennen, muttei tehnyt oikeastaan vielä elettäkään edes noustakseen.
"Katsohan, pikkurääpäleellä on apuvoimia! Ja suomuja! Ja sisua kuin vihaisella hiirellä!" Vaun huudahti, enemmänkin yleisesti kuin mihinkään varsinaiseen suuntaan, kun tapaus oli nähtävästi saanut päätökseensä omasta mielestään kaiketi kovinkin vakuuttavan kiukunpuuskan. Ja kukaties se olikin, ja kukaties korsto olisi voinut jopa vaivautua olemaan ainakin yllättynyt tai jotakin sellaista, jos ei olisi jos varsin hyvin osannut arvata mikä tämä tapaus tarkalleen ottaen oli. Lohikäärme. Reekeleen lohikäärme. "Katsos kun se on sellainen juttu, että teitpä leirisi tai et, sillä ei ole väliä koska kohta minä pistän sinut vartaaseen!" Vaun tuhahti, ja poimi sitten paiskatun leivänkäntyn kouraansa. Se ei tarjonnut oikeastaan minkäänlaista vastarintaa, kun tämän koura rusautti sen kerralla kasaksi pieniä murusia. Ja sitten, hieman samaan tapaan kuin ärsyyntynyt petoeläin, miehenjätti kohosi jaloilleen - ja hieman kohoamista siinä olikin. "Sinulla on jotain puhuvaa usvaa ja muutama ruma suomu, hienoa! Siinäpä rahkeet, pikkupaska! Siinä ne rahkeet sitten ovatkin! Vaan kun minusta tuntuu, että sinulla on myös hiukkasen hiton heikot luut ja minulla aavistuksen parempi valmius rikkoa niistä jokainen!" Vaun ärisi. Ja niin hölmö kuin mies varmasti olikin, hohkasi tämä tällä hetkellä puhdasta murhaa ja raivoa - ja paljon kykyä toteuttaa jokainen uhkauksensa. Olkoonkin, että hölmösti liehuva, kaiken kaikkiaan yleisestikin melko hölmö viitta oli omiaan tuhoamaan vaikutelmaa.
Ääni metsästä aloitti jälleen kerran jonkinlaisen metelin pitämisen, ja jälleen sen vaiensi Vaunin suun avaaminen. Vaan tällä kertaa miehenjätin torahampaisesta kidasta ei purkautunutkaan sanoja, vaan paljon tulisempi kannanotto - liekkejä, jos tarkkoja oltiin. Ilman mitään suurempia varoituksia tämä sylkäisi ilmoille valtavan lieskan, joka riitti nuolemaan puita Cainin takanakin. Ja vaikka toisen äskeinen kiukunpuuska olikin saanut lunta sulamaan, ei se ollut mitään sen rinnalla, kun korston hönkäys pisti veden virtaamaan solisten ja iski lähipuut ilmiliekkeihin - ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä samaa kohtaloa toivottiin miehelle ja tämän haamuntapaisellekin.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Jan 3, 2012 16:10:14 GMT 3
"Cain, olet tunari" henki huokaisi Cainille körmyn aloittaessa oman vastarähinänsä, saaden vastaukseksi vain tuhahduksen. Maagia hämmensi oma rohkeus, mutta hän ei halunnut nyt perääntyä kun oli kerran alkanut vastata loukkauksiin. Körilään uho, leivän rusentelu, ja nousu eivät aiheuttaneet Cainissa oikeastaan mitään reaktiota, tuo vain tuijotti tuimana ja hiljaa toista. Pieni osa maagista yritti saada loput maagista lopettamaan hölmöilyn ja perääntymään, ilman suurempaa menestystä. Juuri nyt Cain ei toiminut älynsä varassa, vaan pikemminkin vaistojensa ja refleksien - ja tarkemmin sanottuna punaisen lohikäärmeen vaistoilla ja reflekseillä. Ylimielisen sellaisen, vaikka Cain ei juuri nyt tajunnut mistä se ylenpalttinen ylimielisyys toista kohtaan johtui, vaikka olikin havainnut muuttuneensa pikkuhiljaa keskimäärin ylimielisemmäksi muutoksensa jälkeen. Cain hämärästi tiesi että lohikäärmeillä oli eri alalajeja, ja että usein punaiset olivat melkoisia kusipäitä, ja ilmeisestikin vaikka hän kuinka muuta toivoi, niin hänen luonteensa oli muuttunut jonkin verran sellaiseen suuntaan.
Liekkien syökseminen yllätti Cainin - , mutta tämä ei väistänyt, ja horjahti hieman tulen pyyhkältäessä hänen ylitseen. Cain kirosi kun hänen vaatteensa syttyivät palamaan, ja teki pikaisesti tulelta suojaavan taian liekkien vielä lyödessä hänen ylitseen piirtämällä ilmaan sormellaan riimun. Liekeillä ei sen kummempaa vaikutusta ollut itse ihmishahmoiseen lohikäärmeeseen, mutta vaatteet olisivat kyllä todennäköisesti täysin ilman suojaloitsua. Kun liekit hälvenivät, Cain seisoi edelleen lähes samalla paikalla kuin missä oli seisonut ennen Vaunin hyökkäystä, ainoana erona oli se, että tuo vähän taputteli liekkejä sammuksiin niistä kohdista vaatteitaan joihin liekki oli ehtinyt vaikuttaa, katsoen koko ajan Vaunia lievästi ärtynyt ilme kasvoillaan, näyttäen siltä kuin toisen yritys oli ollut vain ärsyttävä ja mitätön haitta. Minkäänlaista vahinkoa maagiin ei muuten ollut ilmaantunut, eikä haamuunkaan liekeillä ollut minkäänlaista vaikutusta - eikä ihme, kuollutta kun on vähän vaikea tappaa uudestaan. Sillä aikaa kun Cain keskittyi sammutelemaan viimeisiä palopesäkkeitä vaatteissaan, vanhan lohikäärmeen henki lennähti Vaunin naaman eteen.
"Kas. Toinen lohikäärme, ellen vallan erehdy. Ja huono taktikko, joka ilmeisesti kuvitteli liekkien tekevän yhtään mitään yhteen jo kerran kuolleeseen ja yhteen punaiseen lohikäärmeeseen - vaikka toki kyseinen olento oli ihmishahmossa puolustukseksesi, mutta kai sinä olit ne suomujen värit nähnyt mitä tuolla on poskissaan ja käsissään, ja ehkä huomasit lämpötilan hetkellisen nousun kun nuori ystäväni raivostui käytökseesi aiemmin?" haamun ääni oli toruva, ja köriläs epäilemättä huomasi lämpötilan tippuneen aika reilusti haamun tultua lähelle, ja sen että se jatkoi tippumistaan koko ajan. Kuolleella lohikäärmeellä ei enää ollut paljon mitään voimia, kun oli kuollut, mutta sentään lämpötilan sai laskettua melkoisen kylmäksi - ja tätä temppua tämä harrasti tällä hetkellä innokkaasti, yleensä tuo käytti kylmyyttä vain silloin kun tuo näki tarpeelliseksi rankaista Cainia epäsopivasta käytöksestä. Vaarallisen kylmäksi lämpötila tuskin laskisi - tai no, ei sellaiseksi kylmäksi etteikö siltä voisi suojautua hyvällä vaatetuksella tai menemällä hyvin lähelle nuotiota, olisi se melko perhanan jäätävää kuitenkin. Ja jäätävästä puheenollen, liekeistä tai Cainin raivonpuuskasta sulanut maa alkoi jääyä uudelleen parin metrin säteellä hengestä. Jos köriläs jotenkin päätti yrittää huitoa henkeä häätääkseen sen, saisi tuo epäonnekseen huomata kosketuksen haamun sumumaisen aineksen kanssa aiheuttavan koskettajalle samanlaisen tunteen kuin jos olisi hypännyt jääkylmään veteen.
Cainin itsesuojeluvaisto alkoi palailla pikkuhiljaa, eikä hän tehnyt minkäänlaista vastahyökkäystä viimeisteltyään itsensä sammuttelun, hakien istumapaikkaa sillä aikaa kun haamu torui petomiestä. Ja eipä hän fyysisessä kisassa luultavasti olisi toista päihittänytkään, ja epäili että jos hän olisi itse yrittänyt tulta syöstä vaikutus olisi ollut melkoisen samanlainen kuin Vaunin yritys, joten hän ei aikonut edes yrittää. Tahallisen ärsytyksen Cain päätti lopettaa, vaikka edelleen hän tunsi tuota käsittämätöntä ylimielisyyttä toista kohtaan sen jälkeenkin kun oli tajunnut kuinka vaarallinen toinen oli. Sitä paitsi, hän tuntisi jonkun verran mielihyvää jos onnistuisi osoittamaan olevansa parmpi kuin toinen käyttäytymällä nyt neutraalimmin kun molemmat tiesivät mitä toinen oli. Vaikka yllättävä ylimielisyys hämmensi Cainia, niin osasi hän ottaa siitä kaiken irti, vaikkei sen antanut enempiä näkyäkään.
Köriläästä sen kummempia välittämättä, Cain istuutui takaisin laukkunsa päälle (pistäen tyytyväisenä merkille etteivät liekit olleet osuneet siihen), ja otti tyynesti aiemmin nuotion viereen pistämänsä kattilan käsiinsä, ja alkoi juomaan sulanutta lunta. "Joko lopetit?" Cain kysyi ohimennen Vaunilta täysin neutraalilla äänellä katsoen tätä silmät kiiluen, ja viittilöi haamua tulemaan takaisin leijuskelemaan velhon olkapäiden tienoille, samalla kun nakkasi toisella kädellä jonkun verran lisää oksankarahkia ja sen sellaisia nuotioon - vanhan liskon hengen aiheuttama kylmyys oli vähän haitannut nuotiota, ja Vaunin lieskat olivat polttaneet osan nuotion puista poroksi turhan nopeasti. Haamu lopettikin toisen kiusaamisen kylmyydellä ja toruvalla katseellaan ja leijui takaisin maagin lähelle. Cain oli aistivinaan että toinen oli hieman epävarma kaikesta uhostaan huolimatta - ainakin hetki ennen kuin toinen oli yrittänyt onnistumatta käristää Cainin maagi oli ollut huomaavinaan pientä epävarmuutta-, ja toivoi että tämä ottaisi vinkistä vaarin ja rauhoittuisi. Ehkäpä toinen ei ollutkaan välttämättä hirveän suuri lohikäärme, ihmishahmonsa hurjuudesta huolimatta? Ainakaan Cainin todellista kokoa ja olemusta toinen ei tiennyt, ja ehkäpä se tekisi toisen varovaiseksi. Cain myös tajusi jollain tasolla, että vaikka hän ei enää pelännyt jostain syystä toista, vanha palkkionmetsästäjien ja Hurtan pelko palasi. Liekit olivat näkyneet aika kauas, ja Cainin vaarallisimmat metsästäjät kyllä tiesivät mitä Cain oli miehiään. Tai oikeastaan liskojaan.
Vaikka Cain toivoi näkevänsä metsässä olijan (joka olisi todennäköisesti parempaa seuraa kuin parhaimmillaankin ärsyttävä Vaun), pienenä rauhaneleenä Cain ei tuonnepäin viitannut. Tulkoot nuotion ääreen tai ei, väliäkö hällä. Hän vain tuntisi ylimielisyyttä tätäkin kohtaan varmaan, Cain mietti, veljiähän ne ilmeisesti olivat, eli todennäköisesti toinenkin oli lohikäärme. Ehkäpä tosin lohikäärmemuodossa, ääni oli hieman outo, Cain tuumi vielä lisää. Jolloin tämä tuskin olisi kovin iso, maagi olisi todennäköisesti huomannut jos metsän puolella olisi kovin iso hahmo liikkunut.
|
|
|
Post by submarine on Jan 3, 2012 17:13:45 GMT 3
Ei niin, etteikö Vaun varsinaisesti olisi osannut odottaa hyypiön selviävän ehjänä tulesta, mutta olihan se toki pieni pettymys. Aina saattoi toivoa, ja tällä paskiaisella oli otsaa evätä sitten sekin. Hetken verran miehenköriläs vain tuijottikin äreästi nenäkkään käristymätöntä tapausta höyryten ja irvistys pedonkasvojaan värittäen. Tämän kourat puristuivat nyrkkiin muutaman kerran, ennen kuin päästi pitkän, viimeiset savut sieraimista tuprauttavan tuhahduksen. Lohikäärmeet, reekeleen lohikäärmeet. Ja reekeleen velhot, noin sivumennen, tämä tapaus kun nähtävästi osasi sitäkin, mitä vaatteiden varjeluun tuli. Kaksi inhotusta yhdellä kertaa. Tai jos oikein tarkkoja oltiin, kolme... Ennen kuin Vaun ehti varsinaisesti jatkaa riehumistaan, nökötti äkkiä melkeinpä naamassa kiinni se usvainen haamunkuvatus, joka aikaisemmin oli nököttänyt Cainin olalla. Ja sitten se avasikin sanaisen ja varsin runsaan arkkunsa, mikä sai korston lähinnä vain tuijottamaan - ja sivumennen värisemään, pirun ilmestys oli kylmä kuin mikäkin. Oikeastaan hän ei varsinaisesti kuunnellut kuvatuksen jauhantaa, tuijotti sitä vain vähintäänkin pahaenteisesti ainoan silmänsä kaventuessa nyreäksi viiruksi. "Voi reekele mikä lässyttäjä! Mene mäkeen siitä!" Vaun sai loppuken lopuksi ähkäistyä, huitaisten äreästi kämmenellään niin uskomattoman itseriittoista usvapilveä kuin vain olla ja voi, ja sai varsin turhautuneesti huomata, että siitä jäi käteen vain koleutta - kirjaimellisesti. Pieni nyreä irvistys ja vielä pienempi tuhahdus, kun mies puhalsi kouraansa taas hieman lämpöä ja jäi tuijottelemaan murhaavasti ilmestyksen perään sen vain huitoessa lässytettävänsä lässytettyään takaisin sinne mistä oli tullutkin.
"Ja mitä sitten reekele!? Sinä olet pelkkä... pelkkä paskapilvi ja tuo on aneeminen ja munaton urpo!" Vaun ärähti hetken tuijottelun jälkeen jonkinlaisena myöhäisenä vastavetona, ja sylkäisi sitten mielenosoituksellisesti jonnekin sivuun. Nyt rassasi, nyt rassasi kunnolla. Lohikäärmeitä, itseriittoisia lohikäärmeitä! Ilmoille kajahti jonkinlainen sekainen raivonpuuskahdus, jossa ei juuri sanoja tarvittu. Ja sitten katse hakeutui taas alas, maassa istuvaan mieheen. Ja tämä perkele selvästi väheksyi! Luuli voivansa vain istuskella kuin mikäkin! Ääni metsän suunnalta näytti katsovan aiheelliseksi puuttua taas peliin. Se ei kuulostanut varsinaisen suopealta tai tyytyväiseltä, enemmänkin nyreältä, muttei ainakaan varsinaisesti torunut. Enemmänkin näytti vain tietävän mitä tuleman piti ja toimi sen mukaan. "Tämä on... outo. Haisee väärältä. Jotain... jotain", tarjottiin mielipidettä, yhä vain jostakin puiden suojasta.
Ottipa Vaun sitten sanat harkintaansa tai ei (kenenkään sanat), ei tätä selvästikään turhan paljoa kiinnostanut niitä pohtia. Hetken tuijottelun jälkeen kaikki, mitä tästä irtosi, oli yksi ainoa varsin raivokas ärähdys: "JA PASKAT!" Kukaties lohikäärmehaamulle, kukaties Cainille, kukaties omalle toverilleen. Ja niine hyvineen valtava miehenköriläs, aikomatta nähtävästi vehdata sen enempää, potkaisi raivokkaasti maagintapaisen juuri johonkin uskoon korjaileman nuotion jämät enemmän tai vähemmän tämän kasvoille pamahtaen ja rytisten. "JA TÄTÄ MINÄ SINUN RAUHOITTUMISESTASI!" seurasi sellainen ärjäisy että metsä kaikui, kun Vaun jatkoi eteenpäin, kohti miestä, huitaisten varsin kunnioitettavalla nyrkillään kaaressa kohti tämän niin hyvin särkyvältä näyttävää päätä - tai ainakin se oli särkyvä sellaiselle, joka paukutti itsensä paljain käsin läpi vaikkapa ovista, jos sellaisia sattui tielle asettumaan. Tällä hetkellä miehenjätti oli pelkkää raivoa, uhoa ja murhatarmoa, ja toisen paljastuminen lohikäärmeeksi näytti vain siivittävän sitä entisestään.
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Jan 3, 2012 23:57:58 GMT 3
Punapää yritti parhaansa mukaan keskittyä itsensä rauhoittamiseen ja selittämättömän ylimielisyytensä selvittelyyn mutisten kiroillen jotain lohikäärmeiden idioottimaisuudesta, kun Vaun alkoi karjumaan ja lähti hyökkäykseen. Cain hätkähti kun nuotio potkaistiin naamalle, mutta ehti ajoissa väistämään lyönnin tämän ennakovaroituksen ansiosta, vikkelä pirulainen kun oli. Maagi ei ollut ikinä ollut mikään hidas tyyppi, ja viimeiset pari vuotta olivat vain korostaneet tuon luontaista nopeutta.
Cain oli väistänyt hieman nuotiosta pois päin, eikä lopettanut liikettä vaan sulavasti jatkoi tuosta ja kipitti parin metrin päähän raivoavasta körmystä, pitäen tuon etäisyyden tasaisesti riippumatta siitä miten toinen hyökkäisi. Cainia alkoi raivostuttaa toinen uudestaan, mutta hän tiesi että muutokseen menisi liian kauan aikaa, ja ihmismäisenä hän ei mitenkään pärjäisi korstolle, vaikka olisikin tarpeeksi nopea ja akrobaattinen väistääkseen iskuja, kovinkaan paljoa voimaa kun tuolla ei ollut. Mutta entäpä jos hän antaisi itsensä muuttua vain hieman? Oliko se edes mahdollista? Muodonmuutosloitsun osittainen purkaminen olisi hankalaa, varsinkin kun loitsun voima ei tullut hänestä itsestään, vaan samasta amuletista joka hänet oli aikoinaan ihmisestä liskoksi muuttanut. Ainakaan ennen hän ei ollut temppua tehnyt, mutta nyt tuntui sopivalta ajalta yrittää. Pakenemaan Cain ei halunnut ruveta – harvinaista -, joten hän päätti ottaa riskin. Pahimmassa tapauksessa muodonmuutos vain menisi loppuun asti sen alettua, mikä tarkoittaisi että köriläs saisi iskettyä häntä useamman kertaa muutoksen aikaisen hämmenyksen aikana. ”Yritys hyvä kymmenen...” Cain mutisi, ja aloitti maagisen kokeilunsa.
Velho mutisi pari omituisen kuuloista sanaa, ja kosketti paitansa alla olevaa amulettia, ja muutos alkoi. Muutamassa sekunnissa suomut kasvoivat peittämään jokaisen millisentinkin velhon ihosta, samalla kun tuon ruumis muuten kasvoi ja muuttui, kivuliaan kuuloisen luiden rutinan taustoittamana, hiukset muuttivat väriään mustaksi ja muodostivat sarviparin ja jonkun verran luupiikkejä kuonoksi muuttuneiden kasvojen päälle, piikkejä joita myös työntyi miehen selästä hieman, sormista ja varpaista kasvoivat mustat raatelukynnet, lyhyt piikkeihin päättyvä häntäkin tuolle kasvoi muutoksen aikana. Vaatteet osittain sulautuivat Cainin ruumiiseen, ensimmäisenä menivät kengät, sitten paidan hihat, paidan napit irtosivat ja paita aukesi paljastaen suomuisen rintapanssarin, jonka päällä lepäsi amuletti joka esitti sarvekasta käärmettä nielemässä omaa häntäänsä. Cainin suureksi yllätykseksi hänen temppunsa onnistui, ja muodonmuutos pysähtyi muutamassa sekunnissa – hänestä tuntui kuin amuletti olisi jotenkin auttanut häntä, niin omituiselta kuin se tuntuikin. Oliko sillä jonkin sortin tietoisuus, joka päätti auttaa normaalisti tunaroivaa nuorta lohikäärmettä? Cain oli koko muutoksen ajan jatkanut toisen välttelyä parhaansa mukaan, väistäen jos toisen suunnalta tuli hyökkäystä. Maaginrääpäle oli muuttunut aika runsaasti, lyhyehkön miehen paikalla seisoi enemmän körilään kokoluokkaa vastaava sarvekas tummanpunainen liskomies, vaikka ihan samaa määrää lihaksia tuolla ei tuntunut olevan, vaikka pituutta taisi olla ehkä vähän enemmänkin. Toisaalta, kynnet ja panssari tasoittaisivat melko runsaasti. ”Jos tapellaan niin tapellaan sitten reilusti, saakelin raivohullu”, Cain ärähti muuttuneella äänellä, pienen lieskankin lemahtaessa ärähdyksen kanssa ulos. Liskomaisemmaksi ja petomaisemmaksi ulkonäöltään mennyt maagi ei kuitenkaan itse lähtenyt heti hyökkäykseen, vielä jollakin tasolla toivoen että toinen lopettaisi hyvän sään aikana. Nyt hän oli ainakin valmiina tappelemaan vastaankin, jos tarpeen vaatisi. Tästä muodosta saattaisi olla hyötyä joskus tulevaisuudessakin, Cain mietti, jos joutuisi tappelemaan eikä olisi tilaa tai aikaa muuttua kokonaan.
Cainin ja Vaunin välisen rähinän jatkuessa lohikäärmeen haamu oli päättänyt tutkailla mitä pimeydessä Vaunin kumppani oikein oli otuksiaan, Cainille epätyypillinen käytös hieman hermostutti edesmennyttä liskoa, mutta hänellä oli teoria tämän syistä. Cain oli teknisesti ottaen puhdasverinen punainen lohikäärme vaikkei ollutkaan syntynyt sellaiseksi, ja haamu epäili körilään sukuperimän olevan jotenkin vähemmän puhdas, tosin tämä perustui lähinnä arvailuun. Kuitenkin Cainin vaistot olivat enimmäkseen samanlaiset kuin tavallisella punaisella, ja muutenkin ylimieliset punaiset saattoivat tuntea vieläkin enemmän Tai sitten nuori lohikäärme oli mennyt hulluksi, se oli tietenkin toinen vaihtoehto, tuo mietti happamasti ennen kuin pääsi pimeässä oleskelijan luoksi. Joka tapauksessa hän ei uskonut että Cain tapattaisi itseään toisen kanssa tapellessa, eikä hän uskonut Cainin onnistuvan suuremmin vahingoittavan toista, joten mitään syytä seuraamiseen hän ei tuntenut, rähiskööt nyt aggressiot pois.
”Onko tuo kaverisi aina yhtä raivoisa? Cainkin käyttäytyy kuin mikäkin kuumapää eikä tajua vain yllyttävänsä käytöksellään.” henki murahti päästyään lähemmäksi.
|
|
|
Post by submarine on Jan 4, 2012 1:23:52 GMT 3
Vain ei pysähtynyt, ei edes hidastanut, kun maaginrääpäle päätti äkkiä olla hieman vähemmän rääpäle. Ei jäänyt harkitsemaan touhun viisautta tai sitä, miten tämä käänne vaikutti mahdollisuuksiin. Pirun räkäpää oli yhä siinä, ja nyt oikeastaan vain isompi kuin aikaisemmin, parempi maali ja huonompi väistäjä. Muulla ei ollut väliä, lohikäärme oli yhä vain lohikäärme, ja nyt vielä hieman varmemmin. Päätään rääpivä, typerä, ylimielinen lohikäärme. Mies hohkasi raivoa kunnolla ja kovaa, ja tämän pedonkasvot vääntäytyivät vain entistä kammottavampaan irvistykseen. "PUHU VÄHEMMÄN JA KUOLE ENEMMÄN!" Vaun soi ärjäistä jonkinlaisena taisteluhuutona, mutta tämän ainoa oikea vastaus Cainille olivat heiluvat nyrkit. Oli tuskin erityisen lohdullinen tieto kenellekään, että vaikka tämä vielä pitkälti ihmistä muistuttikin, eivät tämän voimat olleet oikeastaan missään suhteessa ruumiiseen. Tämä oli lohikäärme, se oli pakko myöntää, eikä tämä tarvinnut kasvaa kokoa tehdäkseen tuhoa kuin lohikäärme. Metsässä vieläkin kaatuneella puunrungolla nököttävä tapaus, jota haamuntapainen lähestyi, ei tosiaan ollut mikään kaunein mahdollinen otus, arvioipa sitä sitten millä mittapuulla tahansa. Oikeastaan saattoi olla varsin ymmärrettävääkin, ettei Vaun ollut tahtonut sitä lähimaillekaan kun joku muukin olisi saattanut nähdä. Lohikäärmettä siinä eittämättä oli, mutta arviolta vain puolet. Ja se toinen puoli olikin sitten jotakin aivan muuta. Tarkalleen otus näytti suunnilleen lyhyehkön ihmisen mittaiselta lohikäärmeentapaiselta, jota kootessa osat olivat loppuneet kesken. Ja loput osat jokin hullu luojajumala oli sitten ottanut rotantapaisesta. Todennäköisesti rialista, rottiaisesta, rottaihmisestä, noista jokapaikan tuholaisista. Kaikin puolin epämuodostunut se kyllä oli, ja suomut ja turkintapainen näyttivät kinastelevan sen kumaralla rangalla elintilasta. Olipa sillä jopa jonkinlaiset siivet, mutta ne olivat vain mitättömät alikasvaneet nysät, pelkät turhat ja epäonnistuneet kuten koko otus kaiketi muutenkin. Kukaan oli tuskin turhan halukas pohtimaan, mistä tällainen ilmestys oli alkunsa saanut. Olipa miten oli, suuntasi rottalohikäärme liskonsilmänsä ja epämääräisen mustanvihreänsuomuisen päänsä hyvissä ajoin kohti lipuvaan usvaan, näyttämättä kuitenkaan varsinaisen kauhistuneelta tai edes jännittyneeltä. Ja vaikka se eittämättä ruma olikin, sen silmissä paistoi varsin varteenotettava äly - ainakin siis epämuodostuneiden lohikäärmerottien mittapuulla. Ohimennen se raapi yhtä epämääräisistä sarvistaan pitkäkyntisellä käpälällään, kuin olisi pohdiskellut haamuntapaista. "Ei. Ei se yleensä. Usein pahempi", soi rotantapainen lopulta vastauksen haamuntapaiselle istumapaikaltaan, yhä sarviaan raapien. Sitten se naksautti kieltään ja nuolaisi toista silmäänsä varsin pitkähköllä kielellä. "Yleensä juonut enemmän. Mutta kohta se, tuo on lohikäärme. Se vihaa niitä. Ja se on minun veli, ei kaveri", tilitettiin, jopa ehkä aavistuksen myötätuntoiseen sävyyn. "Autan kohta, anteeksi siitä", lisättiin perään. Ilmeisestikin rotta aikoi kyllä kaikesta huolimattakin auttaa veljeksi väittämäänsä Vaunia, vaikkei erityisen tyytyväiseltä siihen näyttänytkään. Jälleen se nuolaisi silmäänsä. ((Katsotaas... tuossapa olisi peräti Spyrren näkemys rottaloharista: Clicky click!))
|
|
cutter
Member
[Guru meditation error]
Posts: 1,586
|
Post by cutter on Jan 4, 2012 15:47:57 GMT 3
Cain oli kyllä hidastunut jonkun verran muodonmuutoksensa johdosta, minkä takia yksi isku jopa osui, saaden muuttuneen maagin horjahtamaan ja murisemaan vihaisena, mahdolliset lisäiskut tuo väisti viisastuttuaan toisen vaarallisuudesta. Suomupanssari kyllä suojasi Cainia kiitettävästi, mutta tuntui isku silti melkoisen ikävältä, ja sai tuon perääntymään hetkeksi Vaunin tieltä. Köriläskin todennäköisesti huomasi että suomut toden totta antoivat melkoisesti suojaa, vaikkei Cain saanutkaan täyttä fyysistä voimaansa käyttöönsä, niin suomut suojasivat jo nyt todella hyvin. Niihin iskeminen tuntui melko samalta kuin jos olisi iskenyt kuumaa terästä.
Normaalitilanteessa Cain olisi tajunnut perääntyä kokonaan tässä vaiheessa, mutta normaalitilanteessa Cain olikin pelkurimainen vässykkä, joka käyttäytyi - enimmäkseen - kuin ihminen. Perääntymisen sijaan Cain karjui vihaisena - ja syöksi tulta kohti toista, vaikka ehkä sekunnin ennakovaroitus toisella oli kun Cainin avonaisesta kidasta alkoi tulla punaista hohdetta. Ja se ei mikään pikkuliekki ollutkaan, jo pelkkä painevoima olisi lennättänyt normaalin miehen maahan, ja liekit lensivät yli kymmenen metrin päähän. Hirveän leveälle kaistaleelle lieskat eivät osuneet, mutta niiden kuumuus oli tarpeeksi kova höyrystämään kaiken lumen joka oli edes suurinpiirtein liekkien lähellä, peittäen näkökentän aika laajalta alueelta höyryn peittoon ainakin vähäksi aikaa. Pari puutakin syttyi palamaan. Tulen syökseminen oli ehkä enemmän uhittelua, eräänlainen "näin mahtava minä olen!"-juttu, maagihan oli aiemmin arvellut ettei siitä mitään hyötyä olisi. Toisaalta, juuri nyt logiikalla ei hirveästi ollut sijaa tuossa päässä.
Kun haamu näki pimeässä olleen, hän tiesi että hänen teoriansa oli todennäköisesti oikeassa. Vaikke Vaun olisikaan samanlainen sekasikiö kuin tuo toinen, niin epäilemättä Cain oli aistinut jotenkin sen, että metsässä olija oli osittain lohikäärme - muttei puhtaasti, mikä taas sytytti maagissa luontaisen ylimielisyyden, vaikkei tuo todennäköisesti tajunnutkaan syytä. "Veli, hmm. Ai niin, unohdin täysin että jompi kumpi teistä puhui siitä aikaisemmin." henki vastasi toisen korjatessa tämän käsityksen, ja tämä katsahti ensin riehuvaan Vauniin ja sitten metsässä jököttävään. "Täysi veli vai velipuoli? Jos hän on oikeasti samantapainen kuin sinä, niin tuo tappelu tulee päättymään ikävästi. Cain ei suuremmin välitä itsekään muista lohikäärmeistä - vaikkei olekaan tavannut muita lohikäärmeitä kuin minut ennen tätä päivää -, ja kaiken lisäksi hän tuntuu reagoivan kuin pahin mahdollinen punainen lohikäärme tällä hetkellä", haamu sanoi hieman huolestuneena, hetken käsiteltyään päässään mitä toinen oikein sanoi, lauserakenne kun oli vähän outo.
"Jos nyt menet tuonne, en uskalla edes arvata miten Cain reagoi, enkä usko että veljesikään siitä varsinaisesti riemastuu. Ellet sitten usko saavasi jotenkin veljeäsi rauhoittumaan, jos onnistut siinä, uskoisin että saisin tuon toisenkin onnettoman rauhoittumaan", henki yritti toppuutella toista. Vaikka lohikäärmehaamun kasvonpiirteet olivat epämääräiset, tuo näytti huolestuneelta kun näki etäämmällä kuinka Cain syöksi tulta. Maagi oli yleensä haluton ottamaan hyötyä irti lohikäärmeydestään, eikä oikeastaan yleensä onnistunut ottamaan siitä kovinkaan paljon hyötyä. Mutta nyt Cain tuntui käyttäytyvän tavallista enemmän kuin lohikäärme, eikä siitä yleensä seurannut mitään hyvää. Tähän mennessä Cain oli ainoastaan kerran muuttunut vihaisena ja vaistojensa vietävissä oltaessa lohikäärmeeksi, eikä jälki ollut kaunista silloin. "Jotenkin tuo tappelu pitäisi pysäyttää, ennen kuin jollekulle käy huonosti.", henki mietti ääneen, katsellen hälvenevän sumun peittämälle taistelutantereelle.
|
|